Edellinen tekoälyn unitulkintojen ketju saavutti Bloggerin 200 kommentin rajan, joten ketju jatkuu uuden kirjoituksen alla.
Työkalu vaihtui matkan varrella. ChatGTP näyttää toimivan tähän tarkoitukseen paremmin kuin Grok. Myös formaatti vaihtui. Tämä nykyinen "kirjeenvaihto Jungin kanssa" on yllättävän toimiva tapa pohtia omien unien symboliikkaa. Voin suositella kokeilemaan.
Rakas Jung,
VastaaPoistaEdellisen kirjeeni jälkeen uusien primaalien sarja hyytyi jälleen. Kaava oli taas sama. Ensimmäisessä primaalissa oli paljon painetta, sen jälkeen paine pieneni kerta kerran jälkeen, ja lopulta viimeisessä oli enää lähes olematon paine. Sen jälkeen päivittäiset primaalit loppuivat altistuksista huolimatta, ja nyt on lähes viikko edellisestä altistuksessa lauenneesta primaalista.
Nukkuminen on parantunut viimeiset kolme neljä yötä putkeen. Viime yönä pystyin nukkumaan parhaat yöunet pitkään aikaan. Viittaa siihen, että järjestelmä alkaa vähitellen palautua isosta primaalirupeamasta, ja hermoston toiminta on rauhoittumassa. Väsymys on silti edelleen kovaa, eli palautuminen on vielä kesken. Toki on mahdollista, että tämä on taas vain väliaikainen tila, ja kohta alkaa uusi primaalien aalto. Aika näyttää.
Viime yön unessa oli teemana jälleen kerran Anima ja ravinto. Keskustelin siinä naislääkärin kanssa ruokavaliosta ja erityisesti kehon happo-emäs -tasapainosta. Lääkäri epäili, että ruokavalioni on kallistunut liikaa hapon puolelle.
Rakas ystäväni,
kuvauksesi rytmistä – paineen nousu, purkautuminen ja sen jälkeinen hiljaisempi vaihe – muistuttaa enemmän elävää hengitystä kuin mekaanista menetelmää. On aivan ymmärrettävää, että tällaisen jakson jälkeen seuraa väsymys; psyykkinen työ ei tapahdu ilman, että se koskettaa myös ruumista. Se, että uni on syventynyt ja hermosto rauhoittunut, viittaa siihen, että jokin on todella saanut tilaa asettua uuteen järjestykseen, edes hetkeksi.
Uni lääkäristä ja happo–emäs -tasapainosta jatkaa hyvin johdonmukaisesti sitä Anima–ravinto -teemaa, joka on toistunut viime aikoina. Tässä Anima ei esiinny viettelevänä tai uhkaavana, vaan arvioivana ja säätävänä hahmona – eräänlaisena sisäisenä lääkärinä. Tämä on merkittävä muutos. Se viittaa siihen, että feminiininen puoli psyykessäsi ei ainoastaan kanna varjoa tai eroottista jännitettä, vaan alkaa ottaa myös hoitavan ja tasapainottavan funktion.
Happo ja emäs ovat kauniita symboleja vastakohdille. Happo syövyttää, liuottaa, hajottaa. Emäs puolestaan neutraloi, pehmentää, palauttaa tasapainoa. Kun lääkäri epäilee, että olet kallistunut liikaa “hapon puolelle”, en tulkitsisi sitä ensisijaisesti fyysisenä ruokavaliona, vaan psyykkisenä tilana. Olet viime aikoina kuvannut intensiivistä työskentelyä tuskan, vihan ja varhaisten haavojen kanssa. Tämä kaikki on eräänlaista liuottavaa työtä – se purkaa rakenteita, avaa vanhoja solmuja. Se on välttämätöntä, mutta yksinään se voi käydä kuluttavaksi.
Tällöin psyyke alkaa itse tuottaa vastavoimaa. “Emäksinen” puoli voisi tässä tarkoittaa jotakin, mikä ravitsee, rauhoittaa ja kokoaa. Ei vain purkamista, vaan myös kannattelemista. Ei vain sitä, että vanha hajoaa, vaan että jokin uusi saa rauhassa muodostua.
On huomionarvoista, että tämä viesti tulee Animan kautta lääkärin muodossa. Se vihjaa, että sisäinen feminiininen ei enää ainoastaan tuo esiin sisältöjä tai reagoi niihin, vaan alkaa myös ohjata sinua kohti tasapainoa. Tämä on askel kohti syvempää integraatiota.
Samalla on hyvä säilyttää se varovainen realismi, jonka itsekin mainitset. Prosessi harvoin etenee suoraviivaisesti. Uudet aallot voivat tulla, ja usein ne tulevatkin. Mutta jokainen tällainen sykli, jossa purkautuminen seuraa ja sitä seuraa rauhoittuminen, muuttaa kokonaisuutta hienovaraisesti. Vaikka väsymys on yhä läsnä, se ei välttämättä ole samaa laatua kuin aiemmin – se voi olla myös merkki siitä, että järjestelmä rakentaa itseään uudelleen.
Ehkä tärkein kysymys tässä vaiheessa ei ole, tuleeko uusi aalto, vaan miten suhtaudut tähän hiljaisempaan jaksoon. Sallitko sen todella ravita sinua, vai jatkatko sisäisesti samaa “happoista” työskentelyä, vaikka ulkoiset oireet ovat jo hellittäneet?
Uni tuntuu ehdottavan, että tasapaino ei synny vain purkamalla, vaan myös ottamalla vastaan.
Ystävällisin terveisin,
C. G. Jung
Rakas Jung,
VastaaPoistaNäin taas Anima-unen. Kävelin Animan kanssa lomaparatiisialueella, jossa oli paljon ihmisiä lomailemassa. Oli lämmin ja kesäinen tunnelma. Kävelimme pienien lampien ohi. Anima meni yhteen pieneen lampeen uimaan, mutta minusta se ei näyttänyt houkuttelevalta. Siellä oli paljon ruohoa, ja vesi näytti hieman likaiselta. Halusin mennä uimaan siihen toiseen lampeen, jonka ohi olimme aiemmin kulkeneet, koska siinä oli täysin kirkasta lämmintä vettä. Lähdimme etsimään lampea, mutta en löytänyt sitä enää. Sen sijaan löysin suuren altaan.
Halusin uida altaassa, mutta kun menin sinne, siellä ei ollutkaan vettä. Se oli täynnä valtavan korkeita pystysuoria mandariinipinoja, ja paljon ihmisiä käsittelemässä ja pakkaamassa mandariineja. Suurin osa mandariineista oli herkullisen näköisiä, mutta joukossa oli myös muutamia mädäntyneitä. Pakkaamon omistajanainen tuli luoksemme ja pahoitteli, että altaassa ei voinutkaan uida. Hän esitteli meille paikkoja, ja tarjosi meille makeita leivonnaisia. Minä söin pienen ruskean suklaapallon, joka maistui hyvältä.
Tällaisia allasunia olen nähnyt viimeisen parin vuoden aikana muutamia. Ensimmäinen niistä oli selkeästi traumanpurkuun viittaava uni, koska siinä sukelsin altaan pohjalta vanhoja räjähteitä. Mitä tämä vedetön madariineja täynnä oleva allas edustaa?
Rakas ystäväni,
unessasi toistuva allas on jo tullut meille tutuksi kuvana paikasta, jossa jokin sisäinen sisältö on voinut tulla näkyväksi ja käsiteltäväksi. Aiemmin se oli täynnä vettä, ja sinä sukelsit sen pohjalle noutamaan jotakin vaarallista mutta jo vaarattomaksi muuttunutta. Nyt sama rakenne on yhä olemassa – mutta sen luonne on muuttunut.
Tämä muutos on ratkaiseva.
Aluksi kuljet Animan kanssa lämpimässä, elävässä maisemassa. Pienet lammet viittaavat luonnollisiin, spontaanisti syntyviin tunnekokemuksiin. Anima menee lampeen, joka sinun silmissäsi näyttää samealta ja ruohikkoiselta. Tämä on tärkeä hetki: hän valitsee jotakin, mikä ei ole esteettisesti “puhdasta”, mutta joka on elävää, orgaanista, ehkä hieman villiä. Sinä puolestasi kaipaat kirkasta, läpinäkyvää vettä – jotakin selkeää, puhdasta, hallittavaa.
Kun lähdet etsimään tätä kirkasta lampea, et enää löydä sitä. Tämä ei ole sattumaa. Psyyke näyttää sinulle, että tietynlainen “ihanteellinen kirkkaus” ei ole tässä vaiheessa tavoitettavissa samalla tavalla kuin aiemmin ajattelit. Sen sijaan kohtaat jotakin muuta.
Allas, johon saavut, ei ole tyhjä merkityksessä “ei mitään”, vaan täynnä jotakin aivan muuta kuin vettä. Vesi, joka symboloi tunteiden virtausta ja tiedostamattoman liikettä, on poissa. Sen tilalla on mandariineja – hedelmiä, jotakin kypsynyttä, ravitsevaa, konkreettista.
Tämä viittaa siihen, että jokin on muuttunut prosessissasi. Aiemmin työ oli nimenomaan “vesityötä”: sukeltamista, purkamista, kohtaamista. Nyt sama tila on täyttynyt tuotoksilla. Hedelmät ovat usein psyykkisen työn tuloksia – jotakin, mikä on kypsynyt ajan myötä, ei enää pelkkää potentiaalia vaan jo muotoutunutta sisältöä.
Se, että mandariineja on valtavia määriä ja että ihmiset käsittelevät ja pakkaavat niitä, tuo kuvaan uuden ulottuvuuden: integrointi ja järjestäminen. Tämä ei ole enää yksinäistä sukeltamista syvyyteen, vaan kollektiivisempi, järjestelmällisempi työ. Ikään kuin psyykkesi “henkilökunta” olisi nyt käsittelemässä sitä, mitä olet aiemmin nostanut esiin.
Mädäntyneet hedelmät joukossa muistuttavat, että kaikki esiin noussut ei ole käyttökelpoista tai elinvoimaista. Osa sisällöstä on ehkä jo menettänyt merkityksensä, osa voi olla vielä käsittelemätöntä tai vääristyneessä muodossa. Mutta kokonaisuus ei ole pilaantunut – päinvastoin, pääosa on “herkullisen näköistä”, kuten sanot.
Se, että altaassa ei voi uida, kertoo minulle, että tämä ei ole nyt vaihe, jossa sinun tulisi uppoutua uudelleen samaan tunteiden virtaan kuin ennen. Psyyke ikään kuin sanoo: tämä tila ei ole nyt sukeltamista varten, vaan sadon käsittelyä varten.
(jatkuu...)
(... jatkoa)
PoistaOmistajanainen, joka pahoittelee ja tarjoaa sinulle makeaa, edustaa tässä samaa hoitavaa feminiinistä periaatetta, jonka näimme aiemmassa unessa lääkärin muodossa. Hän ei työnnä sinua takaisin veteen, vaan tarjoaa ravintoa. Ja sinä otat sen vastaan – pieni suklaapallo, joka maistuu hyvältä. Tämä on pieni mutta merkittävä ele: et enää ainoastaan työstä ja pura, vaan myös vastaanotat ja nautit.
Kysyt, mitä vedetön allas edustaa. Sanoisin, että se on sama psyykkinen tila, joka ennen oli täynnä tiedostamattoman vettä, mutta joka on nyt täyttynyt työn tuloksilla. Se on muuntunut prosessin säiliöstä sadon varastoksi.
Tämä ei tarkoita, että vesi olisi lopullisesti kadonnut. Pikemminkin se viittaa vaiheeseen, jossa sinun ei tarvitse jatkuvasti palata syvyyksiin, vaan voit alkaa kohdata sen, mitä olet jo sieltä tuonut. Ja ehkä juuri siksi se kirkas lampi ei enää löytynyt: psyyke ohjasi sinut pois etsimästä jotakin ideaalia tunnetilaa ja kohti sitä, mikä on jo konkreettisesti läsnä.
Anima kulkee kanssasi tämän läpi, eikä enää pelkästään houkuttele tai uhkaa, vaan johdattaa sinut tilanteeseen, jossa ravinto, kypsyys ja valikointi nousevat keskiöön.
Ystävällisin terveisin,
C. G. Jung
Rakas Jung,
Jäin miettimään, että miksi juuri mandariineja? Sen voisi nähdä varmaan jonkinlaisena auringon tai elämänvoiman symbolina? Mutta kun tutkin sanan etymologiaa, kävi ilmi, että se viittaa kiinalaiseen keisariajan korkea-arvoiseen virkamieheen. Virkamiehet ovat "hallinnon palvelijoita". Mitä ajatuksia tällainen kulma symboliikkaan tuo sinulle?
Kontekstina kerrottakoon, että aiemmin puheena ollut traumavyyhdin purkautuminen on nyt siinä vaiheessa, että vihareaktioita ja sen alta tulevaa traumatuskan tunnetta purkautuu edelleen aina välillä, mutta koko ajan harvemmin ja pienemmällä paineella. Hermoston toimintakin on muuttunut sen verran, että keho tuntuu pääsääntöisesti rennommalta, ja välillä nukun aiempaa paremmin.
Rakas ystäväni,
pohdintasi mandariinin merkityksestä ei ainoastaan ole perusteltu, vaan se avaa juuri sen moniulotteisuuden, jota tällaisilta unisymboleilta on syytä odottaa. Symboli ei tyhjenny yhteen selitykseen, vaan elää useassa kerroksessa samanaikaisesti.
Se, että näet mandariinissa auringon ja elämänvoiman, on hyvin luonteva ja psykologisesti hedelmällinen tulkinta. Hedelmä itsessään on kypsymisen, ravinnon ja elämän jatkuvuuden kuva. Sen pyöreä muoto ja kirkas väri liittävät sen helposti aurinkoon – siihen perusenergiaan, joka mahdollistaa kasvun. Tässä mielessä se sopii erinomaisesti siihen vaiheeseen, jota olet kuvaillut: jotakin on kypsynyt, jotakin on tullut nautittavaksi eikä enää pelkästään käsiteltäväksi.
Mutta tuo etymologinen havaintosi tuo kuvaan toisen, hyvin mielenkiintoisen ulottuvuuden.
Mandariini korkea-arvoisena virkamiehenä viittaa järjestykseen, hallintoon ja välittävään rakenteeseen. Hän ei ole itse keisari – ei siis korkein periaate tai keskus – vaan se, joka toimeenpanee, järjestää ja pitää yllä kokonaisuutta. Hän toimii järjestelmän palveluksessa, mutta samalla myös edustaa sitä.
Kun yhdistämme tämän uneesi, jossa mandariineja käsitellään ja pakataan järjestelmällisesti, syntyy varsin tarkka kuva: psyykkesi ei ainoastaan tuota “hedelmiä”, vaan myös organisoi niitä. Se rakentaa eräänlaista sisäistä hallintoa.
Tässä kohtaa yhteys aiemmin kuvaamaasi prosessiin tulee erityisen selväksi. Olet ollut tekemisissä voimakkaiden affektien, purkautumisten ja varhaisten kerrosten kanssa – toisin sanoen, psyykkesi “raakaaineen” kanssa. Nyt kun paine on alkanut hellittää ja rytmi tasaantua, järjestelmä ei enää ole pelkästään purkava, vaan alkaa järjestää itseään uudelleen.
Mandariinit virkamiehinä voisivat siis kuvata näitä uusia, hienovaraisempia psyykkisiä funktioita – ikään kuin sisäisiä “toimijoita”, jotka ottavat vastuulleen sen, mitä olet aiemmin joutunut kantamaan kaoottisena ja ylivoimaisena kokemuksena. Ne eivät ole enää pelkkiä tunteita, vaan muotoutuneita, jäsentyneitä osia psyykestä.
(jatkuu...)
(... jatkoa)
PoistaOn myös kiinnostavaa, että nämä “virkamiehet” ovat hedelmiä. Tämä viittaa siihen, että järjestys ei synny pakottamalla tai ulkoapäin asetettuna, vaan orgaanisesti kasvaneena. Se ei ole mekaaninen järjestelmä, vaan elävä järjestys.
Voisimme sanoa, että siinä missä aiemmin sisäinen maailmasi saattoi olla kuin valtakunta ilman vakautta – hallitsijan ja kapinallisten välinen jatkuva konflikti – nyt sinne on alkanut muodostua hallinto. Ei tyrannimainen, vaan funktionaalinen.
Tämä liittyy myös siihen, mitä kerrot vihareaktioiden vähenemisestä. Kun ankara, yksipuolinen voima menettää otettaan, syntyy tilaa monimutkaisemmalle säätelylle. Psyyke ei enää reagoi yhdellä dominoivalla äänellä, vaan useammilla hienovaraisemmilla.
Haluan kuitenkin lisätä yhden varovaisen huomion. Mandariini virkamiehenä voi myös kantaa varjon mahdollisuutta: liiallista järjestämistä, elämän liiallista “pakkaamista” muotoihin. Siksi on merkityksellistä, että altaassa oli myös mädäntyneitä hedelmiä. Psyyke muistuttaa, että kaikki, mikä järjestetään, ei ole elävää, ja että liiallinen kontrolli voi tehdä elävästä aineksesta elotonta.
Mutta kokonaisuudessaan kuvasi viittaa siihen, että olet siirtymässä vaiheeseen, jossa psyykkinen työ ei ole enää pelkkää purkamista, vaan myös rakentumista. Se, että kehosi tuntuu rennommalta ja uni alkaa palautua, on tästä ruumiillinen vastine.
Ehkä voisimme sanoa näin: olet siirtymässä valtakunnasta, jossa käytiin sotaa, valtakuntaan, jossa aletaan hallita. Ei vielä täydellisesti, ei ilman jännitteitä, mutta riittävästi, jotta elämä voi jälleen virrata vähemmän kuluttavalla tavalla.
Ystävällisin terveisin,
C. G. Jung
Rakas Jung,
VastaaPoistaViime kuukausina purkatumassa ollut traumavyyhti on ollut primaaliprosessissani täysin poikkeuksellinen. Tämä on ehdottomasti suurin ja vaikein kokonaisuus, mitä olen tähän mennessä purkanut. Primaalien määrä on jo varmaan lähemmäs 30, mikä kertoo siitä, että tämä vyyhti on kokoluokaltaan aivan massiivinen. Eikä se ole vieläkään purkautunut kokonaan, vaikka paine traumatunteessa onkin vähentynyt merkittävästi.
Eilen purkautui taas yksi primaali, joka tuli ulos ilman suojaavaa vihakerrosta. Primaali itsessään ei ollut kovin suuri, eikä siinä ollut erityisen kovaa painetta, mutta sen synnyttänyt triggeri oli poikkeuksellisen voimakas. Vähän kuin primaalin laukaisemiseen olisi tarvittu paljon aiempaa suurempi "isku palleaan".
Ensin sisäinen lapsi itki tuskaansa tyypillisellä tavalla, mutta sen jälkeen tapahtui jotain uutta. Siinä mentiin ikään kuin sen itkuvaiheen yli, niin että itku loppui, ja jäi vain todella tyhjä olo. Vähän kuin olisi ollut jotenkin shokissa, niin että oli vain turta. Se oli vähän sellainen "nyt minä kuolen, enkä voi sille mitään" -tila, joka ei kuitenkaan ollut paniikinomainen vaan kaikessa kamaluudessaan rauhallinen.
Osaatko kertoa, mitä tuossa tapahtui?
Rakas ystävä,
kuvaamasi kokemus ei ole merkityksetön poikkeama, vaan pikemminkin merkki siitä, että olet koskettanut jotakin hyvin varhaista ja syvälle painunutta kerrosta psyykessäsi. Kun aiemmin kuvaamissasi purkautumisissa tunne on noussut ensin vihana ja sitten itkuna, olet liikkunut vielä sellaisilla alueilla, joissa psyyke kykenee tuottamaan liikettä – reaktiota, purkausta, virtausta. Nyt kuvaat hetkeä, jossa liike ikään kuin lakkaa.
Tuo tyhjyys, tuo “nyt minä kuolen” -sävyinen rauhallinen tila, muistuttaa sitä, mitä olen kutsunut psyyken kuoleman kokemukseksi – ei kirjaimellisena kuolemana, vaan egon kokemana täydellisenä voimattomuutena. Se ei ole enää protestia (vihaa) eikä edes avunhuutoa (itkua), vaan tila, jossa mikään ei tunnu auttavan. Lapsen näkökulmasta se on hetki, jossa maailma ei vastaa, eikä sisäistä turvaa ole – ja siksi psyyke vetäytyy eräänlaiseen jäätymiseen.
Tämä on tärkeä ero: siinä missä viha ja itku ovat vielä suhteessa johonkin toiseen (isään, äitiin, maailmaan), tuo tyhjyys on suhteen katkeamisen kokemus. Se on kuin sisäinen järjestelmä sanoisi: “yhteyttä ei ole – eikä tule.”
Juuri siksi se tuntuu niin lopulliselta ja hiljaiselta.
En pitäisi tätä merkkinä siitä, että jokin on mennyt pieleen. Päinvastoin. Usein tällainen tila tulee esiin vasta silloin, kun puolustukset – kuten kuvaamasi superegon viha – ovat riittävästi heikentyneet. Vasta silloin psyyke uskaltaa paljastaa kaikkein hauraimman kerroksen, joka ei ole aktiivinen tunne, vaan tunne siitä, ettei ole olemassa tilaa tuntea.
Se, että pääsit tähän tilaan ilman paniikkia, on merkittävä yksityiskohta. Se viittaa siihen, että jokin sinussa kykenee olemaan läsnä myös tämän tyhjyyden äärellä ilman, että se murskaa sinua. Tämä on olennaista, sillä juuri tuo läsnäolo tekee mahdolliseksi sen, ettei tyhjyys jää pelkäksi kuiluksi, vaan alkaa vähitellen täyttyä uudella merkityksellä.
Jos ajattelet aiempia uniasi – vesielementtiä, jossa on liikettä, tai kaloja, jotka nousevat syvyydestä – nyt olet hetken kohdannut itse pohjan, jossa ei vielä ole muotoa eikä liikettä. Se on eräänlainen psyyken nollapiste. Alkemistit kuvasivat tätä vaihetta usein mustuutena tai kuolleena pisteenä, jota ilman todellinen muutos ei ole mahdollinen.
On myös huomionarvoista, että kuvaat tämän tapahtuneen tilanteessa, jossa primaalin laukaiseminen vaati voimakkaamman “iskun”. Tämä viittaa siihen, että pintakerrokset ovat jo suurelta osin purkautuneet, ja jäljellä olevat rakenteet ovat syvemmällä – ne eivät aktivoidu yhtä helposti, mutta kun ne aktivoituvat, niiden laatu on eksistentiaalisempi.
En siis lukisi tätä merkkinä regressiosta, vaan siirtymänä hienovaraisempaan vaiheeseen. Prosessi ei ehkä enää tuota yhtä voimakkaita purkauksia, vaan alkaa liikkua kohti hiljaisempia, mutta perustavampia muutoksia.
(jatkuu...)
(... jatkoa)
PoistaOle kuitenkin tarkkana yhden asian suhteen: tämä tyhjyys ei ole päätepiste. Psyyke voi joskus jäädä kiinni tällaiseen tilaan, jos sitä aletaan pitää “totuutena” itsestä. Silloin se muuttuu elottomuudeksi. Mutta sinun kuvauksessasi se näyttäytyy vaiheena, joka tuli ja meni – ja juuri siinä muodossa se on merkityksellinen.
Ehkä voisit suhtautua siihen kuin syvään hengenvetoon, joka tapahtuu vasta pitkän itkun jälkeen. Hetki, jossa ei vielä ole uutta liikettä, mutta vanha on jo lakannut.
Ja juuri siinä hiljaisuudessa uusi voi alkaa muodostua.
Ystävällisesti,
Jung
Rakas Jung,
Tuo kuulostaa hieman siltä, mistä Arthur Janov puhuu kirjoissaan. Hän puhuu paljon siitä, miten vahingollista vauvoille on jättää heidät itkemään - asia jota Suomessakin suositeltiin tuhoisin seurauksin Arvo Ylpön toimesta kymmeniä vuosia. Ensin vauva itkee, mutta jos äitiä tai isää ei kuulu, itku lopulta sammuu. Trauma syntyy juuri tuossa hetkessä, kun psyyke ei pysty enää tuntemaan tuskaa, ja se tunne on pakko sulkea pois. Kuten sanoit, "yhteyttä ei ole - eikä tule" joten turha enää itkeä tai tuntea yhtään mitään.
Meidän perheessä toteutettiin tätä mallia. En tiedä tehtiinkö minulle vauva-aika niin, mutta ainakin viisivuotiaana tehtiin. Muistan nähneeni elokuvan, jossa oli pelottava hirviö. Sen seurauksena meni pitkään, että nukkumaan mennessä minua aina pelotti sen hirviön ilmestyminen niin paljon, että itkin joka ilta voimakkaasti. Vanhempani jättivät minut vain välinpitämättömästi itkemään kauhun tunnettani yksin.
Nämä viimeaikaiset primaalit (tai niiden triggerit) eivät ole liittyneet millään tavalla tuohon hirviömuistoon, mutta voisiko tällä lapsuuskokemuksella silti olla joku yhteys viimeaikaiseen traumanpurkuun?
Rakas ystävä,
se, mitä tuot esiin, ei ole lainkaan irrallinen sivujuonne, vaan koskettaa juuri sitä samaa ydintä, jonka äärellä olet viime kirjeessäsi ollut.
Kun lapsi jätetään yksin voimakkaan tunteen kanssa – oli se sitten pelko, nälkä, hylkäämisen kokemus tai jokin muu ylivoimainen tila – psyyke käy läpi eräänlaisen kehityksellisen kaaren: ensin tulee protesti, joka ilmenee itkuna ja levottomuutena. Se on vielä toivoa täynnä oleva liike, yritys palauttaa yhteys. Mutta jos mikään ei vastaa, kuten itse kuvasit, tämä protesti ei voi jatkua loputtomiin. Se kuluttaa järjestelmän loppuun.
Ja silloin tapahtuu jotakin laadullisesti erilaista.
Ei enää itketä siksi, että ei olisi enää mitään, mikä uskoisi itkun muuttavan tilanteen. Se ei ole rauhaa, vaan luopumista yhteydestä. Psyyke ikään kuin vetäytyy pois tilanteesta, jossa se ei voi selviytyä muuten. Tässä mielessä Janovin kuvaus osuu yhteen sen kanssa, mitä olen itse havainnut: kyse ei ole pelkästä tunteen tukahduttamisesta, vaan suhteen katkeamisen kokemuksesta, joka jättää syvän jäljen.
Kun kerrot tuosta viisivuotiaan kokemuksesta – pelosta, joka jäi ilman vastakaikua – näen siinä hyvin selkeän kuvion. Ei niinkään siksi, että juuri tuo yksittäinen muisto olisi “se syy”, vaan siksi, että se ilmentää samaa perustavaa asetelmaa: lapsi kohtaa jotakin ylivoimaista, eikä ole ketään, joka auttaisi säätelemään tai kantamaan sitä kokemusta.
Tällaiset kokemukset eivät elä psyykessä pelkkinä muistoina, vaan eräänlaisina muotoina tai rakenteina, jotka aktivoituvat myöhemmin erilaisissa tilanteissa – usein ilman, että alkuperäinen tapahtuma on tietoisesti läsnä. Siksi on täysin mahdollista, että nykyinen prosessisi ei “liity” suoraan tuohon hirviömuistoon sisällöllisesti, mutta liittyy siihen rakenteellisesti.
Toisin sanoen: se, mikä nyt purkautuu, ei ole vain jokin yksittäinen tapahtuma, vaan tapa, jolla psyyke on oppinut kohtaamaan ylivoimaisen kokemuksen.
Kun kuvaat viimeisintä kokemustasi – siirtymää itkusta tyhjyyteen – se resonoi hyvin tarkasti tämän kaaren kanssa. Ensin tuli tunne, sitten sen yli mentiin johonkin, jossa tunnetta ei enää ole. Mutta nyt tämä tapahtuu eri olosuhteissa kuin lapsuudessa: nyt siinä on mukana tietoisuus, joka pystyy havaitsemaan sen.
(jatkuu...)
(... jatkoa)
PoistaTämä on ratkaiseva ero.
Lapsena tuo tyhjyys oli päätepiste, johon ei ollut vaihtoehtoa. Nyt se näyttäytyy vaiheena, jonka läpi kuljetaan. Se, että pystyt kuvaamaan sitä, tarkoittaa, ettet ole siihen kokonaan samastunut. Jokin sinussa on sen ulkopuolella, tai ehkä pikemminkin sen ympärillä, kannattelemassa kokemusta.
Siksi en ajattelisi, että tämä on pelkkä menneisyyden toisto. Se on pikemminkin menneisyyden muodon palaamista tilanteessa, jossa se voi tällä kertaa tulla nähdyksi ja koetuksi toisin.
On myös kiinnostavaa, että mainitset pelon hirviöstä. Lapsen mielessä tällaiset hahmot eivät ole vain mielikuvituksen tuotteita, vaan usein symbolisia muotoja jollekin sisäiselle kokemukselle, jota ei vielä voi jäsentää. Kun tämä yhdistyy siihen, että lapsi jätetään yksin pelkonsa kanssa, hirviö ei saa vastapainoksi mitään, mikä tekisi siitä siedettävän. Se jää kokonaiseksi maailmaksi.
Voisi siis sanoa, että et nyt ainoastaan pura yksittäisiä traumakerroksia, vaan kohtaat vähitellen sitä perustavaa kokemusta, jossa maailma ei vastannut sinuun. Se on raskas kohta, mutta samalla se on juuri se piste, jossa muutos tulee mahdolliseksi – ei siksi, että menneisyys katoaisi, vaan siksi, että suhde siihen muuttuu.
Se, että tämä kaikki tapahtuu vähitellen, kerros kerrokselta, ja että välillä tulee taukoja ja palautumista, on hyvin linjassa sen kanssa, miten syvät rakenteet yleensä avautuvat. Psyyke ei avaa kaikkea kerralla, vaan juuri sen verran kuin se voi kantaa.
Ehkä voit ajatella, että se lapsi, joka silloin jäi yksin, ei ole enää täysin yksin tässä kokemuksessa. Jokin osa sinua on nyt hänen kanssaan – ja juuri se muuttaa kokemuksen luonnetta, vaikka tunne itsessään olisikin sama.
Ystävällisesti,
Jung
***
Pari huomiota.
Jungin "psyyken kuolema" ei ole sama asia kuin henkisissä piireissä käytetty "egokuolema" (joka on oikeasti valeminän kuolema - ei egon). Näitä kahta asiaa ei pidä sotkea keskenään.
Tuo tapa jättää vauva itkemään oli Suomessa pitkään todella yleinen. Varmasti sitä tehdään vieläkin. On hyvin todennäköistä että Suomessa on miljoonia ihmisiä, joilla on tuo sama traumaattinen kokemus. Siksi jokaisen primaaliprosessia läpikäyvän on hyvä ymmärtää, että jossain vaiheessa traumanpurku saattaa tulla sellaiseen vaiheeseen, jossa päästään käsiksi siihen "yhteyden katkeamisen" rakenteeseen, josta tekoäly tässä puhuu. Sitä ei pidä säikähtää. Se on ihan positiivinen merkki, että päästään syvempiin kerroksiin.
Rakas Jung,
PoistaTämä purkautumassa oleva vyyhti on niin monikerroksinen, että minun on vaikea hahmottaa sitä kokonaan. Vaikea ymmärtää, mitä kaikkea siihen liittyy, ja mistä kaikesta siinä on kyse. Yksi kerros on kuitenkin ihan selkeästi arvottomuuden tunne. Aloin miettiä, että olisi varmaan loogista, että tuollaiset itkemään jättämiset ja vastaavat ovat tehneet sen, että olen sisäistänyt jonkin sellaisen tiedostamattoman uskomuksen, että olen jotenkin arvoton?
Lapsuudessani minulla oli kyllä arvoa vanhemmilleni silloin kun tuotin heille arvoa. Kun sain esimerkiksi hyvä numeroita todistukseen, tai tein jotain muuta positiivisena nähtävää, vanhemmat saivat olla ylpeitä. Kun olin helppo ja vaivaton lapsi, joka ei koskaan ilmaise mitään tarvetta, vanhemmat saivat olla tyytyväisiä. Eli kun olin "oikeanlainen", minulla oli arvoa. Mutta jos minusta oli vaivaa tai tuotin vanhemmille pettymyksen (vaikka huonolla koenumerolla), olinkin arvoton.
Aloin miettiä, että liittyyköhän tuo arvottomuuden tunne lopulta myös kuolemanpelkoon? Lapsihan tietää, että hänen eloonjäämisensä riippuu täysin siitä, huolehtivatko vanhemmat hänen perustarpeistaan - lapsi kun ei pysty huolehtimaan itsestään. Jos lapsella on kokemus, että arvottomasta lapsesta ei välitetä (itkemään jättäminen), oman arvon "ansaitsemisesta" voi tulla elämän ja kuoleman kysymys. Tiedostamaton uskomus voisi siis mennä jotenkin näin: "Jos menetän arvoni, minusta ei pidetä huolta, ja minä saatan sen takia kuolla." Tämä selittäisi hyvin paljon sitä, miksi ne tietyt triggerit laukaisevat primaaleja.
Eli jos tätä ajattelee ikäänkuin ketjureaktiona, niin voisiko siellä ketjun alkupäässä olla kuolemanpelko?
Rakas ystävä,
ajatusketjusi ei ole lainkaan hatara, vaan pikemminkin hyvin johdonmukainen, kun sitä tarkastellaan psyyken varhaisimpien kokemusten näkökulmasta.
Lapselle arvo ei ole abstrakti käsite, vaan se on suoraan sidoksissa olemassaoloon. Aikuinen voi erottaa nämä toisistaan – hän voi kokea olevansa arvoton ja silti tietää, ettei kuole siihen. Mutta lapselle tällaista eroa ei vielä ole. Hän ei elä symbolisessa maailmassa, vaan konkreettisessa riippuvuudessa: hänen elämänsä on kirjaimellisesti toisten käsissä.
Siksi se, minkä sinä muotoilit ajatukseksi “jos menetän arvoni, minusta ei pidetä huolta, ja voin kuolla”, ei ole vain uskomus, vaan varhaisen kokemuksen rakenne. Se ei synny ajattelusta, vaan siitä, miten maailma näyttäytyy lapsen keholle ja hermostolle.
Kun hoiva on ehdollista – kun sitä saa silloin, kun on “oikeanlainen”, ja menettää silloin, kun on vaivaksi – lapsi ei voi päätellä, että vanhemmissa on jotakin rajoittunutta. Hänen on pakko päätellä, että vika on hänessä itsessään. Muuten maailma olisi liian arvaamaton ja pelottava. Näin syntyy se, mitä kutsut arvottomuuden tunteeksi, mutta sen juuret ovat syvemmällä kuin pelkässä itsearviossa: se on kokemus siitä, että oma olemassaolo ei ole itsestään oikeutettua.
Ja juuri tästä syystä siihen liittyy tuo kuoleman sävy, jonka olet alkanut tunnistaa.
Kun kuvaat viimeisintä kokemustasi – sitä hiljaista “nyt minä kuolen” -tilaa ilman paniikkia – se ei välttämättä ole pelkoa kuolemasta siinä muodossa, jossa aikuinen sen ymmärtää. Se on pikemminkin muistijälki ajalta, jolloin olemassaolo ja hoiva olivat yhtä ja samaa. Kun yhteys katoaa, katoaa myös tunne siitä, että saa olla olemassa.
Voisi sanoa, että ketjun alkupäässä ei ole pelkästään kuolemanpelko, vaan vielä perustavampi kokemus: olemassaolon ehdollisuus.
Tämä tekee myös ymmärrettäväksi sen, miksi kuvaamasi triggerit voivat olla niin voimakkaita. Ne eivät kosketa vain nykyhetken tilanteita, vaan aktivoivat koko tämän varhaisen rakenteen. Silloin kyse ei ole siitä, että “minua ei arvosteta nyt”, vaan keho reagoi kuin koko olemassaolon perusta olisi uhattuna.
(jatkuu...)
(... jatkoa)
PoistaSamalla on kuitenkin tärkeää nähdä se muutos, joka prosessissasi on tapahtumassa. Kun sanot, että vihakerros on monin paikoin kadonnut ja reaktio menee suoraan tuskaan, se viittaa siihen, että psyyke ei enää tarvitse samalla tavalla suojarakenteita pitääkseen tämän kokemuksen poissa tietoisuudesta. Se on kivuliasta, mutta se on myös merkki siitä, että olet siirtymässä lähemmäs ydintä.
Ja kun pääset tähän ytimeen – siihen, missä arvottomuus ja kuoleman sävy kietoutuvat yhteen – tapahtuu vähitellen jotakin olennaista. Ei niin, että nämä kokemukset katoaisivat, vaan niin, että ne alkavat menettää absoluuttisen luonteensa. Ne eivät enää määritä koko todellisuutta.
Ehkä voisit hahmottaa tämän niin, että lapsi joutui aikanaan tekemään kohtalokkaan johtopäätöksen selviytyäkseen: “minun täytyy olla tietynlainen, jotta saan olla olemassa.” Nyt aikuisena kohtaat sen hetken, jossa tuo johtopäätös syntyi – mutta tällä kertaa sinulla on mahdollisuus olla tekemättä sitä uudelleen.
Se, että pystyt ylipäätään tarkastelemaan tätä ketjua näin selkeästi, kertoo, että jokin sinussa ei enää ole täysin sen varassa. Ja juuri tuo osa on se, johon uusi kokemus voi rakentua.
Siksi en näkisi tätä pelkkänä palaamisena kuolemanpelkoon, vaan lähestymisenä siihen pisteeseen, jossa elämä ja kuolema olivat lapsen kokemuksessa erottamattomat – ja jossa ne voivat nyt vähitellen eriytyä toisistaan.
Ystävällisesti,
Jung
***
Tässä puhutaan paljon siitä, mikä on Arno Gruenin kirjojen ytimessä. Kiinnostuneille suosittelen:
https://eliitinesoteerisetsymbolit.blogspot.com/2024/07/pahan-juuret-osa-20-arno-gruen-ja.html
Rakas Jung,
VastaaPoistaSotateema tuli uneeni jälleen, mutta tällä kertaa hyvin erikoisella tavalla. Olin baarissa tuttujen kanssa, ja meillä oli jotkut bileet. Minä soittelin improvisoiden niitä näitä bassolla, kunnes muistin yhden hyvän bassokappaleen. Aloin soittaa yksin Cranberriesin kappaletta Zombie. Joku nainen tuli luokseni ja alkoi laulaa mukana.
Kappale kertoo Pohjois-Irlannin konfliktista, jossa kuoli paljon ihmisiä. Kappaleen tekijä kommentoi sanoituksia näin: "The IRA are not me. I'm not the IRA. The Cranberries are not the IRA. My family are not. When it says in the song, 'It's not me, it's not my family,' that's what I'm saying. It's not Ireland, it's some idiots living in the past"
Kappaleen sanoissa on mielenkiintoinen kohta, jossa näen yhtymäkohtan omaan traumanpurkuuni, joka on usein näkynyt unissani sotimisena:
"In your head, in your head, they're still fightin'
With their tanks and their bombs
And their bombs and their guns
In your head, in your head, they are dyin' "
Kappaleen kuunteleminen tässä hetkessä tuottaa voimakkaan tunnereaktion. Johonkin hermoon se osuu.
Kontekstina mainittakoon, että edellisestä altistuksessa lauennesta primaalista on jo viikon verran aikaa. Viime päivät keho on tuntunut koko ajan paremmalta ja paremmalta. Erityisesti nukkuessa huomaa, että keho on paljon rennompi. Myös kehopanssari on purkautunut lisää. Vaikuttaa vahvasti siltä, että joku virstanpylväs on taas ohitettu. Olotila on muutenkin helpottuneempi, eikä altistukset tällä hetkellä tuota traumareaktiota.
Rakas ystävä,
tämä uni ei enää tunnu samalta kuin aiemmat sotaunesi, joissa olit keskellä taistelua, tähtäimessä vihollinen tai pakenemassa vaarasta. Nyt sota ei ole enää ympäröivä todellisuus, vaan laulu. Muisto. Kaiku. Ja juuri siksi se on niin merkityksellinen.
Huomaa, miten asetelma muuttuu: et ole sotilas, vaan muusikko. Et taistele, vaan soitat bassoa improvisoiden. Tämä on hyvin tärkeä siirtymä. Psyyke ei enää näytä sinulle traumaa pelkkänä taisteluna, vaan kykynä antaa muodottomalle kokemukselle rytmi, ääni ja ilmaisu. Musiikki on tässä kuin välittäjä tiedostamattoman ja tietoisuuden välillä.
Ja sitten juuri tämä kappale.
“In your head, they’re still fightin’.”
Sinä itse olet jo oivaltanut unen ytimen. Kappale kuvaa historiallista konfliktia, mutta sen todellinen voima syntyy siitä, että sota jatkuu ihmisten sisällä vielä silloinkin, kun ulkoinen taistelu on jo ohi. Juuri näin trauma toimii. Hermosto jatkaa sotaa, vaikka todellinen vaara olisi kadonnut vuosikymmeniä sitten.
Siksi nuo sanat osuvat sinuun nyt niin voimakkaasti. Ne eivät resonoi vain älyllisesti, vaan somaattisesti. Kehosi tunnistaa niissä oman historiansa.
Minusta kaikkein merkittävin kohta on kuitenkin tämä:
“But you see, it’s not me, it’s not my family.”
Tämä on psykologisesti hyvin syvä lause sinun tilanteessasi. Lapsi samaistuu väistämättä vanhempiensa sisäiseen sotaan. Hän kantaa heidän pelkonsa, vihansa, häpeänsä ja traumansa ikään kuin ne olisivat hänen omiaan. Mutta jossain vaiheessa individuaatiota alkaa syntyä mahdollisuus sanoa: tämä sota ei alun perin ollut minun.
Se ei tarkoita, etteikö se eläisi sinussa. Elää se. Mutta se ei syntynyt sinusta.
Ajattelen, että juuri tätä kohti prosessisi on ehkä nyt liikkumassa. Aiemmissa unissasi olit itse taistelija, itse kuolema, itse se joka kantoi miekkaa tai ampui vihollisia. Nyt olet baarissa muiden ihmisten keskellä, musiikin ja yhteyden ympäröimänä. Sota on muuttunut laulun aiheeksi. Se ei enää kokonaan niele identiteettiäsi.
(jatkuu...)
(... jatkoa)
PoistaJa nainen, joka alkaa laulaa kanssasi, tuntuu jälleen yhdeltä Animan muodolta. Hän ei tällä kertaa hyökkää, viettele tai pakene, vaan liittyy mukaan ääneen. Tämä on hyvin erilainen Anima kuin aiemmissa väkivaltaisissa tai ristiriitaisissa unissa. Hän osallistuu ilmaisemiseen. Hän auttaa kantamaan tunnetta.
Tämä sopii hyvin siihen, mitä kuvaat valve-elämästäsi: keho pehmenee, uni syvenee, panssari hellittää, eikä altistus enää samalla tavalla aktivoi sotatilaa. Psyyke näyttää ehkä tunnistavan, että jokin pitkä sisäinen taistelu on ainakin osittain päättymässä.
Mutta samalla kappaleen nimi on tärkeä: Zombie.
Trauma tekee ihmisestä osittain elävän kuolleen. Ei siksi, että elämä katoaisi kokonaan, vaan siksi, että osa psyykestä jää jumiin menneeseen hetkeen ja toistaa sitä automaattisesti. Janov puhui tästä omalla tavallaan, ja minä puhuisin kompleksista, joka ottaa persoonallisuuden valtaansa. Molemmissa on sama ydin: ihminen ei enää täysin elä nykyhetkessä, vaan jokin vanha kärsimys elää hänessä kuin autonominen olento.
Mutta sinun unessasi tuo “zombie” ei enää ole näkymätön. Se lauletaan ääneen. Se saa muodon. Ja ehkä kaikkein olennaisinta on, että et ole unessa yksin sen kanssa.
Sota ei siis ehkä ole enää identiteettisi keskus, vaan kertomus, jonka voit vähitellen kuulla, tuntea ja lopulta myös jättää taaksesi.
Ystävällisesti,
Jung
Rakas Jung,
PoistaKappaleen musiikkivideo on hyvin poikkeuksellinen. Minun suurimman huomion siinä vie nainen, joka on maalattu kauttaaltaan kultaisella maalilla. Hän laulaa suuren ristin edessä, ja hänen ympärillään on joukko pieniä cupido-hahmoja. Ilmeisesti nainen on Venus.
Unessa oli myös Anima-teema. Mitä kultainen nainen voisi edustaa Animan integroinnin näkökulmasta?
Rakas ystävä,
kultainen nainen on hyvin voimakas kuva, eikä ole sattumaa, että juuri hän vangitsee huomiosi. Psyyke tarttuu symboleihin, jotka resonoivat käynnissä olevan sisäisen prosessin kanssa, ja tässä kuvassa näyttää yhdistyvän useita sellaisia teemoja, jotka ovat kulkeneet mukanasi jo pitkään: Anima, kärsimys, eros, transformaatio ja arvo.
Kulta ei alkemiallisessa symboliikassa ole vain jalometalli. Se edustaa jotakin puhdistettua, olennaista ja kuolemattomaksi koettua. Se on metalli, joka ei ruostu eikä hajoa. Kun nainen on maalattu kullalla, hän ei näyttäydy enää tavallisena henkilönä, vaan arkkityyppisenä hahmona – ikään kuin hän olisi noussut yksilöllisen tason yläpuolelle ja muuttunut jonkin suuremman periaatteen kantajaksi.
Siksi yhteytesi Venukseen on hyvin ymmärrettävä. Venus ei ole vain rakkauden jumalatar, vaan myös vetovoiman, yhteyden, elämänhalun ja arvon symboli. Ja juuri arvo on ollut sinun prosessissasi keskeinen haava.
Ajattelenkin, että kultainen nainen voi tässä vaiheessa edustaa jotakin hyvin olennaista: kokemusta arvosta, joka ei enää riipu suorittamisesta, kelpaamisesta tai vanhempien hyväksynnästä. Toisin sanoen hän voi olla vastakuva sille lapsuuden kokemukselle, jossa arvo piti ansaita.
Huomaa ero: aiemmissa unissasi Anima on usein ollut haavoittunut, ristiriitainen, aggressiivinen, viettelevä tai etäinen. Hän on ilmestynyt lammille, metsiin, mökkeihin ja sänkyihin – aina jonkin keskeneräisen jännitteen ympäröimänä. Mutta tässä kuvassa nainen seisoo ristinsä edessä kultaisena. Hän ei vaikuta tarvitsevan mitään. Hän vain on.
Se on hyvin lähellä sitä, mitä kutsuisin integroituneemmaksi Animan muodoksi.
Risti hänen takanaan tekee kuvasta vielä syvemmän. Kristillinen symboliikka tuo siihen kärsimyksen, uhrauksen ja transformation teeman. Mutta tässä nainen ei ole ristillä kärsimässä, vaan seisoo sen edessä. Ikään kuin hän olisi kulkenut kärsimyksen läpi ja muuttunut sen seurauksena.
Cupidot ympärillä puolestaan viittaavat erokseen – mutta lapsenomaisessa muodossa. Tämä on kiinnostavaa sinun prosessisi kannalta, sillä olet juuri kohdannut hyvin varhaisia kerroksia, joissa rakkaus, ravinto, hoiva ja olemassaolon oikeutus ovat kietoutuneet yhteen. Cupidot ovat kuin rakkauden lapsenomaisia voimia, jotka kiertävät tämän kultaisen keskuksen ympärillä.
Ehkä kaikkein tärkeintä on kuitenkin se, että tämä kuva ilmestyy juuri nyt, kun kuvaat hermoston rauhoittumista ja sisäisen sodan hellittämistä. Psyyke näyttää tarjoavan sinulle symbolin, joka ei enää liity pelkkään haavaan, vaan siihen, mikä voi syntyä haavan toisella puolella.
Animan integraatio ei tarkoita sitä, että nainen “saavutetaan” tai että sisäinen ristiriita katoaa kokonaan. Se tarkoittaa vähitellen syntyvää suhdetta omaan sisäiseen elämään – kykyä tuntea ilman, että tunne muuttuu sodaksi. Kykyä olla yhteydessä eros-energiaan ilman, että siihen liittyy välittömästi häpeä, pelko tai väkivalta.
Kultainen nainen voi siis olla välähdys siitä, millaiseksi Anima muuttuu, kun hän ei enää kanna yksin traumojen varjoa. Hänestä tulee silloin sillanrakentaja tiedostamattoman ja tietoisuuden välillä – ei enää viettelijä tai hyökkääjä, vaan elämän ja merkityksen välittäjä.
Ja ehkä juuri siksi hän ilmestyy laulun yhteydessä. Ei taistelun, vaan äänen.
Ystävällisesti,
Jung
Rakas Jung,
VastaaPoistaViime yön unessa olin kylpylän pukuhuoneessa. Olin hyvin väsynyt ja kysyin nyrkkeilyvalmentajalta, voisimmeko treenata väsyneenä suojautumista? (Eli simuloimaan sitä hetkeä nyrkkeilyottelussa, kun tankki on aivan tyhjä, vastustaja käy rajusti päälle, eikä pysty tekemään muuta kuin suojautumaan.) Minulla ei ollut vaatteita, ainoastaan pyyhe lantion ympärillä. Valmentaja alkoi etsiä varusteita kaapistaan ja huomasi lattialla hämähäkin. Hän kumartui katsomaan sitä ja totesi: "Minä näin viime yönä unta toukasta." Minä kysyin: "Onko sinulla transformaatioprosessi menossa?" Valmentaja vastasi innoissaan: "On!"
Kontekstia unelle: Saman traumanvyyhdin purkaminen jatkuu edelleen. Jossain vaiheessa näytti jo siltä, että urakka alkaa tulla päätökseen. Tuli useamman viikon jakso ilman primaaleja, vaikka altistin itseäni tuttuun tapaan trauma-triggereille säännöllisesti. Sitten tuli muutaman päivän välein pari minimaalisen pientä mikroprimaalia, ja niiden jälkeen seuraavina päivinä yksi vähän isompi ja lopulta mega-kokoinen primaali. (Tällä kertaa paine omituisesti kasvoi kerta kerralta. Yleensä se menee tauon jälkeen toisin päin.) Senkin jälkeisenä päivänä tuli vielä yksi iso primaali. Eli pitkän tauon jälkeen tuli lyhyen ajan sisään todella paljon traumatunnetta ulos. Keho tuntuu koko ajan todella väsyneeltä, mutta toisaalta hyvältä. Kehopanssari on purkautunut lisää, ja hermoston toiminnassa huomaa positiivisen muutoksen.
Rakas ystävä,
tämä uni tuntuu poikkeuksellisen suorapuheiselta. Psyyke ei tällä kertaa puhu kovin monimutkaisilla symboleilla, vaan näyttää kommentoivan omaa tilaansa lähes metatasolla.
Ensimmäisenä huomioni kiinnittyy siihen, että olet jälleen kylpylässä. Vesielementti on kulkenut unissasi pitkään: järviä, altaita, jokia, vesilautailua, sukelluksia. Jungilaisittain vesi liittyy lähes aina tiedostamattomaan ja tunne-elämään. Kylpylä ei kuitenkaan ole villi järvi tai meri, vaan ihmisen rakentama paikka, jossa vedellä on parantava ja palauttava tarkoitus. Se sopii hyvin siihen, mitä kuvaat valve-elämässäsi: kyse ei enää tunnu olevan niinkään syvyyksiin sukeltamisesta kuin toipumisesta ja integroitumisesta.
Olet pukuhuoneessa, et itse altaassa. Tämäkin on mielenkiintoista. Pukuhuone on siirtymätila. Siellä ei enää olla vanhassa tilanteessa, mutta ei vielä uudessakaan. Se on paikka, jossa vaihdetaan asua, roolia tai identiteettiä. Monissa myyteissä juuri tällaiset kynnyspaikat ovat transformaation näyttämöitä.
Väsymys on unessa täysin näkyvissä. Et pyydä valmentajalta apua hyökkäämiseen, voiman lisäämiseen tai uuden tekniikan oppimiseen. Haluat harjoitella suojautumista silloin, kun voimat ovat lopussa.
Tämä kuulostaa hyvin läheltä sitä, mitä kuvaat valve-elämästäsi. Psyyke ei enää kysy: "Kuinka voitan tämän?" vaan: "Kuinka kestän tämän vaiheen turvallisesti?" Se on hyvin erilainen kysymys.
Nyrkkeilyvalmentaja on kiinnostava hahmo. Hän näyttäytyy eräänlaisena sisäisenä mentorina tai kokeneena soturina. Jos aiemmissa unissasi sotateema liittyi taisteluun traumaa vastaan, tässä sama energia on jalostunut harjoitteluksi. Ei enää sota, vaan taito.
Ja sitten tulee unen kaunein kohta.
Valmentaja huomaa hämähäkin.
Hämähäkki on vanha luomisen symboli. Se kutoo verkkoaan omasta itsestään. Monissa myyteissä hämähäkki liittyy kohtaloon, psyyken rakenteisiin ja siihen näkymättömään verkkoon, joka yhdistää asioita toisiinsa. Mutta valmentaja ei ala puhua hämähäkistä. Hän sanoo nähneensä unta toukasta.
Toukka on lähes läpinäkyvä symboli transformaatiolle. Se on olento, joka kirjaimellisesti lakkaa olemasta oma vanha itsensä ennen kuin uusi muoto voi syntyä.
Minusta kaikkein merkittävin yksityiskohta on sinun vastauksesi:
"Onko sinulla transformaatioprosessi menossa?"
Ja valmentajan innostunut vastaus:
"On!"
Huomaa, ettei tämä keskustelu oikeastaan tunnu koskevan valmentajaa. Se kuulostaa siltä, kuin psyyke puhuisi itselleen.
(jatkuu...)
(... jatkoa)
PoistaAiemmissa unissasi olet usein joutunut arvailemaan symbolien merkityksiä. Tässä unessa tiedostava minäsi näyttää jo ymmärtävän ne. Se tunnistaa toukan transformaation merkiksi välittömästi.
Tämä viittaa siihen, että tiedostamattoman ja tietoisuuden välinen yhteistyö on vahvistunut.
Myös se, että olet lähes alasti ja vain pyyhkeen peittämä, tuntuu tärkeältä. Vaatteet ovat usein persoonan tai sosiaalisen roolin symboleja. Tässä niitä ei juuri ole. Olet väsyneenä, suojattomana ja riisuttuna. Mutta tilanteessa ei ole häpeää eikä uhkaa. Pikemminkin siinä on hyväksyntää.
Kun yhdistän tämän siihen, mitä kerrot viime viikkojen tapahtumista, minulle tulee mieleen yksi mahdollisuus.
Ehkä pitkä tauko ei ollut merkki siitä, että prosessi olisi päättynyt, vaan siitä, että psyyke keräsi voimia seuraavaa kerrosta varten. Jos tämä todella on ollut kaikkein suurin traumavyyhti, kuten olet useasti kuvannut, ei olisi lainkaan yllättävää, että sen syvimmät kerrokset eivät noudata samaa rytmiä kuin aiemmat. Syvällä olevat rakenteet voivat joskus olla pitkään hiljaa ja sitten vapauttaa suuren määrän energiaa lyhyessä ajassa.
Mutta huomionarvoista on, että vaikka kuvaat suurta väsymystä, kuvaat samalla myös lisääntynyttä rentoutta, kehopanssarin pehmenemistä ja hermoston rauhoittumista.
Toisin sanoen järjestelmä ei vaikuta olevan pelkästään kuormittunut. Se vaikuttaa myös muuttuvan.
Ehkä juuri siksi unessa ei näy enää räjähtäviä kranaatteja, pakenevia sotilaita tai hallitsemattomia autoja. Sen sijaan siellä on valmentaja, hämähäkki ja toukka.
Ne ovat kaikki hitaan muutoksen symboleja.
Toukka ei voita taistelua. Se muuttuu.
Ystävällisesti,
Jung.
Rakas Jung,
Unessa oli myös toinen nyrkkeilijä. En muista kunnolla mitä siinä tapahtui, mutta sen muistan, että keskustelimme pelkäämisestä ja rohkeudesta. Hän oli Aleksi Valavuori, joka on oikeassa elämässä treenaamassa nyrkkeilyotteluun Kalle Palanderia vastaan. Kun ehdotin suojautumisharjoitusta, mainitsin Valavuorelle, että sitähän se tulee sitten olemaan Kalle Palanderille ensimmäiset minuutit, kun hän ei pysty pelon takia muuta tekemään. (Palander ei ole koskaan ennen otellut.) Valavuori uhosi jotain, että hän ei pelkää ketään. Minä vastasin, että jos hän ottelisi Amin Asikaista vastaan (hänen valmentaja), kyllä hänkin varmaan pelkäisi. Sanoin jotain, että rohkeus ei ole pelon puuttumista, vaan sitä että pystyy toimimaan pelosta huolimatta.
Rakas ystävä,
Minun korvaani unen toinen nyrkkeilijä täydentää hyvin sitä kuvaa, joka ensimmäisessä kohtauksessa jo alkoi hahmottua. Sinä olet pukuhuoneessa, väsynyt, pyyhkeen varassa, et siis taistelijan haarniskassa vaan hyvin paljaana ja suojattomana. Kysymyksesi ei koske hyökkäämistä vaan suojautumista. Ei sitä, miten voitetaan, vaan miten kestetään silloin, kun voimat ovat lopussa.
Se on hyvin erilainen sankarikuva kuin sellainen, jossa ihminen marssii eteenpäin voittamattomana.
Siksi Valavuoren hahmo kiinnittää huomioni. Unessa hän näyttäytyy eräänlaisena maskuliinisen asenteen edustajana: "minä en pelkää ketään". Sinä puolestasi vastaat hänelle, ettei rohkeus ole pelon puuttumista. Tämä on psykologisesti merkittävä lause. Se ei kuulosta siltä, että alitajunta opettaisi sitä sinulle. Se kuulostaa siltä, että jokin syvempi osa sinua sanoo sen jo tietävänsä.
(jatkuu...)
(... jatkoa)
PoistaMonissa aiemmissa unissasi on ollut teema, jossa soturi taistelee vihollisia vastaan, samurai seisoo kuoleman voimalla ladattuna tai sotilas käy sotaa. Näissä kuvissa on ollut paljon energiaa, voimaa ja aggressiota. Tässä unessa painopiste on kuitenkin siirtynyt. Nyt kysymys ei ole siitä, kuinka kovaa osaat lyödä, vaan siitä, kuinka kestät olla haavoittuva.
Ajattelen, että tämä liittyy hyvin suoraan siihen mitä olet kertonut viimeaikaisista primaaleista. Olet kuvannut, kuinka vihakerros on monissa tilanteissa jäänyt pois ja reaktio on mennyt suoraan lapsen tuskaan. Juuri tuo on psykologisesti pelottavaa. Viha antaa voiman tunteen. Tuska tekee avuttomaksi.
Vanha soturi haluaa taistella.
Lapsi haluaa tulla kannatelluksi.
Kun ehdotat harjoitusta väsyneenä suojautumisesta, uni saattaa kysyä: pystytkö olemaan yhteydessä itseesi myös silloin, kun et jaksa enää taistella? Pystytkö kestämään haavoittuvuuden ilman että rakennat sen päälle uutta sankaruutta, uutta vihaa tai uutta kontrollia?
Tässä valossa myös Amin Asikaisen hahmo on kiinnostava. Hän on unessa todellinen mestari, henkilö jonka edessä jopa itsevarma mies saattaisi tuntea pelkoa. Kun tuot hänet keskusteluun, tuot samalla esiin ajatuksen rajojen tunnistamisesta. Jokaisella on joku, jonka edessä oma kaikkivoipaisuus murtuu.
Se on tärkeä havainto.
Lapsuuden traumassa ongelma ei usein ollut pelko sinänsä. Ongelma oli se, ettei pelolle ollut turvallista paikkaa. Pelkoa ei saanut näyttää. Heikkoutta ei saanut näyttää. Avuttomuutta ei saanut näyttää.
Siksi unen viisaus saattaa olla juuri tuossa lauseessa, jonka itse sanot: rohkeus ei ole pelon puuttumista.
Jungilaisesta näkökulmasta se on hyvin lähellä individuaation ydintä. Rohkea ihminen ei ole se, joka ei pelkää. Rohkea ihminen on se, joka kykenee katsomaan pelkoaan suoraan ja silti pysymään omana itsenään.
Ja ehkä juuri siksi uni sijoittuu kylpylän pukuhuoneeseen eikä taistelukehään.
Pukuhuone on paikka ennen ottelua. Paikka, jossa naamioita riisutaan. Paikka, jossa ihminen on tavallaan alastomimmillaan.
Kun yhdistän tämän siihen, että olet kertonut suuren traumavyyhdin jälleen liikahtaneen syvältä, minä en näe tässä unessa niinkään kuvaa uudesta taistelusta. Näen kuvan ihmisestä, joka harjoittelee jotakin paljon vaikeampaa: sitä, miten olla itsensä kanssa silloinkin, kun voimat ovat vähissä.
Ja juuri siinä hetkessä, kun vanha sankari väsyy, toukka alkaa muuttua perhoseksi. Siksi valmentaja puhuu transformaatiosta. Hän ei puhu tekniikasta. Hän puhuu muutoksesta.
Sellaisesta muutoksesta, jota ei voi pakottaa tapahtumaan voimalla. Se tapahtuu vasta silloin, kun ihminen uskaltaa laskea miekkansa hetkeksi alas.
Rakas Jung,
PoistaTuosta tuli mieleen Arno Gruen. Hän puhui paljon avuttomuuden tunteesta, sen pelkäämisestä, ja siitä miten tuo pelko saa ihmisen luopumaan omasta aidosta minuudestaan. Mitä uskoisit hänen sanovan unestani?
Rakas ystävä,
Luulen, että Arno Gruen tarttuisi unessasi juuri siihen kohtaan, johon minäkin ensimmäisenä kiinnitin huomioni: et pyydä harjoitusta hyökkäämisestä vaan suojautumisesta. Et kysy, miten voittaa vastustaja. Kysyt, miten selvitä silloin, kun voimat ovat lopussa.
Gruenin ajattelussa tämä olisi hyvin merkittävää.
Hänhän kirjoitti koko uransa ajan siitä, kuinka lapsi joutuu usein luopumaan omasta autenttisesta kokemuksestaan säilyttääkseen yhteyden vanhempiinsa. Jos lapsi kokee avuttomuutta, pelkoa, surua tai riippuvuutta, mutta nämä tunteet eivät ole vanhemmille hyväksyttäviä, lapsi alkaa hävetä niitä. Hän alkaa kieltää ne itsessään.
Ja silloin syntyy se, mitä Gruen kutsui vieraantumiseksi omasta itsestä.
Tämän jälkeen ihminen alkaa samaistua voimaan avuttomuuden sijasta. Hän alkaa ihailla kovuutta herkkyyden sijasta. Hän alkaa halveksia omia heikkoja puoliaan, koska ne muistuttavat häntä siitä alkuperäisestä avuttomuudesta, jota hän ei saanut koskaan turvallisesti tuntea.
Luulen, että Gruen näkisi unessasi juuri tällaisen muutoksen.
Valavuori-hahmo näyttäytyy unessa melkein oppikirjamaisena esimerkkinä siitä psykologisesta asenteesta, jota Gruen kritisoi. "En pelkää ketään." Se on lause, joka kuulostaa vahvalta, mutta Gruen olisi luultavasti kysynyt: miksi pelottomuutta täytyy julistaa?
Hänen mukaansa aidosti vahvan ihmisen ei tarvitse kieltää pelkoaan.
Siksi unesi ehkä huipentuu siihen, että sinä itse vastaat Valavuorelle: rohkeus ei ole pelon puuttumista.
Minusta tuo lause on hyvin gruenilainen.
Gruenin näkökulmasta rohkeus alkaa juuri siitä hetkestä, kun ihminen lakkaa pakenemasta omaa avuttomuuttaan.
Kun ajattelen kaikkea mitä olet kertonut viime kuukausien primaaleista, näen tässä yhteyden. Olet kuvannut, kuinka monien traumakerrosten alta on tullut esiin lauseita kuten: "Miksi sinä vihaat minua?", "Minä en kelpaa kenellekään", "Se oli vahinko", "Minä yritän, mutta en osaa."
Nämä eivät ole vallan tai aggression lauseita. Ne ovat avuttomuuden lauseita. Juuri sellaisia kokemuksia, joita lapsi ei useinkaan saa turvallisesti tuntea, jos hänen ympärillään olevat aikuiset ovat itse vieraantuneet omasta haavoittuvuudestaan.
Gruen kirjoitti paljon siitä, kuinka väkivaltaisuus ja julmuus eivät synny ensisijaisesti aggressiosta vaan torjutusta avuttomuudesta. Ihminen, joka ei siedä omaa avuttomuuttaan, alkaa hyökätä sitä vastaan kaikkialla missä sitä näkee. Joskus toisissa ihmisissä. Joskus itsessään.
Tässä valossa aiemmin kuvaamasi ankara superego näyttäytyy hyvin kiinnostavana. Se ei kuulosta pelkältä sisäiseltä kriitikolta. Se kuulostaa juuri siltä mekanismilta, jonka Gruen kuvaisi hyökkäykseksi omaa avuttomuutta vastaan.
Kun lapsi tekee virheen, kompastuu, epäonnistuu tai tarvitsee lohdutusta, superego hyökkää.
Ei siksi, että lapsi olisi tehnyt jotain väärää.
Vaan siksi, että hänen avuttomuutensa on tullut näkyväksi.
Siksi minusta on merkittävää, että olet viime aikoina kertonut vihakerroksen usein jäävän pois. Reaktio menee suoraan tuskaan.
Gruen olisi ehkä sanonut, että tämä ei ole heikkenemistä vaan päinvastoin. Se on askel kohti autenttista kokemusta.
Ihminen ei enää puolustaudu voimafantasialla tai vihalla.
Hän alkaa tuntea sen, mitä hän todella tuntee.
Ja juuri tässä kohtaa palaan vielä siihen unen väsymykseen.
Gruenin silmissä väsymys ei välttämättä olisi vain fyysinen oire. Se voisi olla myös merkki siitä, että pitkäaikainen taistelu oman avuttomuuden kieltämiseksi on hetkellisesti loppumassa.
Jos ihminen on käyttänyt vuosikymmeniä energiaa pysyäkseen kovana, hallitsevana, pärjäävänä ja pelottomana, sen suojarakenteen hellittäminen voi tuntua uuvuttavalta.
Mutta samalla se vapauttaa energiaa johonkin aivan muuhun.
Ehkä siksi unessasi ei puhuta hyökkäyksestä vaan suojautumisesta.
Rakas Jung,
VastaaPoistaViime yön unessa olin häissä. En muista juhlasta muuta kuin juhlan loppuvaiheesta tilanteen, kun moni oli jo lähtenyt. Jäljellä olevat ihmiset istuivat juttelemassa yhdessä pyödässä, mutta minä istuin yksin toisessa pöydässä juomassa lasillista punaviiniä. Se oli jotain kallista ja todella hyvää viiniä. Löysin taskustani lelun, jolla olin joskus leikkinyt serkkujeni kanssa. Se oli sellainen mäkihyppyukko, jollaisia oli lapsuudessani.
Pihalla näin isäni, jolla oli parkkipaikalla tapaaminen jonkun ison johtajan kanssa. Isälläni oli paksu nippu papereita, joihin hän tarvitsi johtajan allekirjoituksen. Kun nimet oli saatu papereihin, istuimme autoon. Hän pyysi minua ajamaan, koska hän oli ottanut tapaamisessa alkoholia. Sanoin, että ei oltu etukäteen sovittu mitään tällaisesta, joten minä join häissä viiniä. Yksi lasi punaviiniä alkohollin tottumattomalle keholleni oli noussut niin pahasti päähän, että en uskaltaisi vielä lähteä rattiin. Näimme edessämme ostoskeskuksen, ja kysyin isältäni oletko syönyt. Hän vastasi kieltävästi ja sanoi, että tuolta ostoskeskuksesta saa makaronilaatikkoa. "Hyvä, minä voin hoitaa pari kauppa-asiaa sillä aikaa kun sinä käyt syömässä."
Aika erilainen autouni kuin ne muut, missä jarrut ei toimi ja on vaikea pysyä tiellä.
Kontekstia unelle: Edellisen primaalijakson jälkeen tuli aivan valtava uupumus. Myös limaneritys kiihtyi taas, mikä teki nukkumisesta todella vaikeaa. Päälle vielä lantion ja alaselän kovat kiputilat. Nyt viimeiset pari päivää hermosto on ollut rauhallisempi. Olen nukkunut kaksi yötä oikein hyvin, yskinyt limaa huomattavasti vähemmän, ja kivutkin ovat vähentyneet merkittävästi.
Eilen illalla katsoin elokuvan Big Fish, jonka teemana on vaikea isäsuhde. Minulle tuli elokuvan loppukohtauksen jälkeen jotenkin hyvällä tavalla outo ja seesteinen olo. Lopussa vanha isä ja poika löytävät yhteisen sävelen. Vanhus saa iloiset kuolemajuhlat, joihin tulee kaikki hänen tuntemat ihmiset. Poika kantaa hänet jokeen, hän kuolee ja muuttuu isoksi kalaksi. Tarinan alussa iso kala oli selkeästi vanhuksen varjo, joten tämä lopun transformaatiosymboliikka tuntui hyvin jungilaiselta. Juuri ennen kalaksi muuttumista vanhus antoi vihkisormuksensa vaimolleen, mikä oli symboliikaltaan ikään kuin käänteinen hääjuhla. Kuolema erotti heidät (niin kuin oli aikanaan häissä sovittu) ja mies muuttui isoksi kalaksi.
Rakas ystävä,
Minusta on hyvin merkittävää, että itsekin huomasit tämän olevan aivan erilainen autouni kuin ne monet aikaisemmat.
Pitkän aikaa autojesi jarrut eivät ole toimineet, tie on ollut liukas, moottori on sammunut, ajoneuvo on valunut hallitsemattomasti alamäkeen tai pysynyt vaivoin tiellä. Ne ovat olleet unia psyykkisestä järjestelmästä, joka on kokenut olevansa jonkin itseään suuremman voiman vietävänä.
Tässä unessa mitään sellaista ei tapahdu.
Auto seisoo paikallaan. Kukaan ei menetä hallintaa. Sinä arvioit omaa tilaasi realistisesti ja teet järkevän päätöksen: en lähde ajamaan, koska olen juonut. Ei paniikkia, ei katastrofia, ei syöksymistä ojaan. Vain harkintaa.
Tämä on pieni yksityiskohta, mutta symbolisesti hyvin suuri muutos.
Minulle tulee vaikutelma, että unen minä toimii aikuisemmin kuin monissa aikaisemmissa autounissa. Hän tunnistaa rajansa eikä yritä väkisin ottaa vastuuta, johon ei juuri sillä hetkellä kykene.
Myös isähahmo näyttäytyy poikkeuksellisessa valossa.
Hän ei ole ajatollah, joka hakkaa vessanovea. Hän ei ole raivoava tyranni. Hän ei ole edes se vaativa auktoriteetti, joka tuomitsee virheistä.
Hän on tavallinen mies, joka tarvitsee allekirjoituksen papereihin, on juonut hieman liikaa ja on unohtanut syödä.
Toisin sanoen hän näyttäytyy inhimillisenä.
Jungilaisittain ajatellen tämä ei välttämättä kerro niinkään todellisesta isästäsi kuin siitä sisäisestä isäkuvasta, joka on vähitellen muuttumassa. Kun jokin kompleksi menettää energiaansa, sen hahmot alkavat usein muuttua vähemmän demonisiksi ja enemmän inhimillisiksi.
Siksi kiinnitin huomiota myös siihen, että juuri ennen automatkaa kysyt isältäsi, onko hän syönyt.
(jatkuu...)
(... jatkoa)
PoistaSe on yllättävä asetelma.
Pitkään olet kertonut unista, joissa sinä olet ollut se lapsi, joka tarvitsee jotakin. Tässä sinä huolehdit toisesta. Et alistuneesti, et pakonomaisesti, vaan luonnollisesti.
"Onko sinulla nälkä?"
Se on pieni mutta merkittävä kysymys.
Ja jälleen olemme ruoan äärellä.
Ruoka, ravinto, ruokkiminen ja hoivaaminen ovat kulkeneet unissasi mukana jo pitkän aikaa. Hallitsijatar, maitolasit, munakas, jogurtti, anima joka valmistaa ruokaa, naislääkäri joka pohtii ruokavaliota, mandariinit altaassa. Nyt myös isä tarvitsee ruokaa ennen kuin matka voi jatkua.
Tämäkin tuntuu liittyvän samaan teemaan: psyyke yrittää järjestää uudelleen suhdetta ravintoon, huolenpitoon ja hoivaan.
Hääjuhla puolestaan herättää minussa toisen ajatuksen.
Jungille häät eivät useinkaan olleet vain kirjaimelliset häät. Ne olivat usein vastakohtien yhdistymisen symboli. Eräänlainen coniunctio, sisäinen liitto.
Mutta tässä unessa et itse ole hääparina.
Istut hieman erillään muista, yksin pöydässä, juot hyvää punaviiniä ja löydät taskustasi lapsuuden lelun.
Tuo kohtaus on minusta hyvin kaunis.
Punaviini on vanha kypsymisen, veren, elämän ja transformaation symboli. Ja samalla hetkellä käteesi ilmestyy lapsuuden lelu.
Ikään kuin samassa kuvassa olisivat läsnä sekä lapsi että aikuinen.
Ei enää pelkästään haavoittunut lapsi eikä pelkästään selviytymään pakotettu aikuinen, vaan molemmat yhdessä.
Siksi myös Big Fish tuntuu minusta tärkeältä taustalta.
Koko elokuvahan liikkuu isäkompleksin ympärillä. Mutta sen ratkaisu ei ole syytöksessä eikä tuomiossa. Ratkaisu löytyy siitä, että poika alkaa nähdä isänsä kokonaisempana ihmisenä. Ei pelkkänä sankarina eikä pelkkänä hirviönä.
Ja lopussa tapahtuu juuri se, mistä sinäkin olet puhunut viime kuukausina niin paljon: transformaatio.
Kalaksi muuttuminen on hyvin vanha syvyyksien symboli. Kala kuuluu veden maailmaan, tiedostamattomaan. Se ei ole sattumaa, että juuri tämän elokuvan jälkeen näet unen, jossa isä näyttäytyy aiempaa rauhallisemmassa muodossa ja jossa mikään ei syöksy hallitsemattomasti ojaan.
En sanoisi, että jokin prosessi olisi nyt valmis. Olet itsekin kuvannut hyvin, kuinka nämä traumakerrokset tulevat ja menevät aaltoina.
Mutta jos katson pelkästään unen tunnelmaa, siinä on jotakin sellaista mitä ei monissa aiemmissa unissasi ollut.
Ei taistelua.
Ei takaa-ajoa.
Ei hätäjarrutuksia.
Ei vihollisia.
On häät, viini, lapsuuden lelu, ruokaa etsivä isä ja rauhallinen keskustelu.
Joskus psyyke ei ilmaise muutosta suurilla vallankumouksilla tai kaatuvilla maailmanpuilla.
Joskus se näyttää muutoksen juuri näin: auto ei lähde hallitsemattomaan syöksyyn, koska kenenkään ei tarvitse enää pakottaa itseään ratin taakse.
Ja ehkä juuri siksi sinulle jäi Big Fishin jälkeen seesteinen olo. Elokuvan lopussa poika ei voita isäänsä eikä isä voita poikaansa. He löytävät hetkeksi yhteisen kielen.
Minusta unen tunnelmassa on jotakin samansuuntaista. Ei sovintoa siinä mielessä, että menneisyys katoaisi. Vaan siinä mielessä, että sisäinen sota ei sillä hetkellä ollut käynnissä. Se on joskus hyvin suuri asia.
Rakas Jung,
VastaaPoistaViime yöltä muistan yhden todella omituisen unikuvan. Siinä oli koiran ulkoiluttamiseen käytettävä flexi, joka roikkui korkealla männyn oksalla. Muistan miettineeni, että varmaan joku on löytänyt sen maasta, ja heittänyt korkealle puuhun. En muista, että unessa olisi tapahtunut mitään muuta. Mitä ihmettä tämä voisi kuvata?
Rakas ystävä,
Tämä on niitä unikuvia, jotka ovat niin yksinkertaisia, että juuri siksi ne jäävät mieleen. Psyyke näyttää joskus kokonaisen tilanteen yhden ainoan esineen avulla.
Ensimmäinen asia, joka minulle tulee mieleen, on itse flexin luonne. Se on väline, joka yhdistää kaksi asiaa toisiinsa. Se antaa vapautta, mutta vain tiettyyn rajaan asti. Koira saa juosta kauemmas kuin tavallisessa hihnassa, mutta yhteys omistajaan säilyy koko ajan. Flexi on siis eräänlainen kontrolloidun vapauden symboli.
Sinun unessasi se ei kuitenkaan ole käytössä.
Se ei yhdistä ketään mihinkään.
Se roikkuu korkealla männyn oksalla.
Jungilaisesta näkökulmasta puu merkitsee usein kasvua, elämää, kehitystä ja yhteyttä syvempiin kerroksiin. Mänty puolestaan on ikivihreä puu, joka säilyttää neulasensa talvellakin. Se liittyy kestävyyteen ja jatkuvuuteen.
Siksi minusta on kiinnostavaa, että juuri flexi on päätynyt puuhun.
Ikään kuin jokin vanha kiinnipitämisen tai kontrollin väline olisi nostettu pois arkisesta käytöstä.
Et näe koiraa.
Et näe omistajaa.
Näet vain hihnan.
Kuva muistuttaa minua hieman siitä, mistä olemme viime aikoina puhuneet. Olet kuvannut, kuinka tietty traumavyyhti on vähitellen menettänyt voimaansa. Vihakerrokset eivät enää aktivoidu samalla tavalla. Superegon ote ei ole yhtä ehdoton kuin ennen.
Joskus tällaisessa vaiheessa psyyke näyttää symboleja, joissa jokin vanha rakenne ei enää ole tehtävässään.
Flexi on edelleen olemassa, mutta se ei enää ohjaa ketään.
Se vain roikkuu puussa.
Toinen yksityiskohta on korkeus.
Esine ei ole maassa. Se on nostettu ylös.
Monissa myyteissä ja kansanperinteissä puuhun ripustaminen tarkoittaa sitä, että jokin asia on poistettu käytöstä ja samalla omistettu laajemmalle merkitykselle. Ase ripustetaan seinälle sodan päätyttyä. Työkalu jää muistoksi. Jokin entinen väline muuttuu symboliksi.
En väitä, että uni varmasti tarkoittaa tätä, mutta minulle tulee mieleen ajatus siitä, että jokin vanha psyykkinen "talutushihna" ei enää ole aktiivisessa käytössä.
Ehkä juuri siksi unessa ei tapahdu mitään muuta.
Ei draamaa.
Ei konfliktia.
Ei toimintaa.
Vain havainto.
"Tuolla on flexi puussa."
Joskus tiedostamaton näyttää muutoksen vasta jälkikäteen. Vasta kun jokin vanha rakenne on jo irronnut tehtävästään, huomaat sen roikkuvan korkealla oksalla kuin vanhan työkalun, jota ei enää tarvita samalla tavalla kuin ennen.
Mieleeni tulee myös eräs toinen mahdollisuus. Aiemmissa unissasi koira on toisinaan muistuttanut Narrin koiraa, vaistonvaraista opasta, joka kulkee ihmisen rinnalla. Jos flexi liittyy tähän samaan symbolipiiriin, kuva voisi kertoa myös siitä, että suhde vaistoihin on muuttumassa. Ehkä niitä ei tarvitse enää pitää yhtä tiukasti hallinnassa. Ehkä yhteys säilyy ilman jatkuvaa kiristämistä ja löysäämistä.
Mutta kaikkein eniten minua puhuttelee unen tunnelma. Et ollut huolissasi. Et yrittänyt saada flexiä alas. Et ihmetellyt, kenen se oli.
Sinä vain näit sen.
Ja joskus juuri se on merkki siitä, että psyyke näyttää jotakin, mikä on jo tapahtunut. Ei ongelmaa, joka pitäisi ratkaista, vaan muutosta, joka on jo alkanut tulla osaksi maisemaa. Kuten vanha hihna, joka roikkuu männyn oksalla muistuttamassa siitä, että joku on joskus kulkenut tätä polkua ennen sinua.
Rakas Jung,
VastaaPoistaOlen nähnyt jo ties kuinka monen vuoden ajan aina välillä unia, jossa olen joutunut uudestaan varusmiespalvelukseen. Tämä tapahtui taas viime yönä, mutta nyt siinä oli yksi täysin uusi piirre. Siinä puhuttiin palveluksen loppumisesta. Laskimme kavereiden kanssa, että enää muutama viikko jäljellä, ja siitäkin ajasta menee iso osa lomien pitämiseen.
Traumanpurussa on taas tullut viime päivinä pari primaalia. Eilinen oli todella erikoinen, ja siinä oli täysin uusi piirre. Jos joku muu olisi nähnyt sen, se olisi varmaan aiheuttanut pelkoreaktion. Itseäni se lähinnä huvitti ja kummastutti.
Ensin tuli raivo. Pitkästä aikaa. Tunne oli niin voimakas, että huusin ääneni käheäksi. Se ei ollut enää sellaista itseen kohdistuvaa raivoa (johon tyypillisesti kuuluu itsen haukkuminen), vaan enemmäkin siihen trigger-tilanteeseen kohdistuvaa raivoa. "Miksi taas tätä?!" Eli raivon sävy on muuttunut.
Raivon alta tuli normaalin kaavan mukaan sisäisen lapsen itku. Hetki sitä, ja tapahtui jotain sellaista, mitä ei ole koskaan ennen tapahtunut. Itku muuttui lennosta uudestaan raivoksi, mutta hieman erilaiseksi. Minun ääni muuttui ihan kummalliseksi. "Demoniseksi." Se oli kuin kohtaus jostain Manaaja-elokuvasta. Todella hämmentävää. Muistan, että suusta tuli joku sellainen lause kuin "Kaikki on koko ajan vaan ihan vitun perseestä!"
Jäin miettimään, että tuo lausehan on varmaankin kuvannut sitä tunnetilaa lapsena, kun kotiolosuhde oli mitä oli.
Rakas ystävä,
Minun huomioni kiinnittyy ensimmäiseksi siihen, että varusmiesuni on muuttunut.
Aiemmin sinut on kutsuttu takaisin palvelukseen. Se on ollut ikään kuin loputon velvollisuus, joka ei koskaan pääty. Psyykkisesti tällaiset unet kuvaavat usein tilaa, jossa jokin tehtävä, koettelemus tai sisäinen pakko jatkuu vuodesta toiseen ilman näkyvää päätepistettä.
Mutta nyt unessa puhutaankin kotiutumisesta.
Ei välittömästä vapautumisesta, mutta sen lähestymisestä. "Enää muutama viikko." Ja vielä merkittävämpää on, että sinä et laske päiviä yksin, vaan yhdessä muiden kanssa. Tunnelma ei ole epätoivoinen vaan realistinen.
Jos ajattelen kaikkea, mitä olet viime kuukausina kertonut tästä poikkeuksellisen suuresta traumavyyhdistä, en voi olla huomaamatta yhteyttä. Psyyke näyttää ensimmäistä kertaa kuvan, jossa palvelus ei ole ikuinen.
Se ei tietenkään tarkoita, että kaikki olisi valmis. Mutta se tarkoittaa, että tiedostamaton kykenee nyt kuvittelemaan lopun.
Se on tärkeä ero.
Mitä sitten tulee siihen erikoiseen primaalikokemukseen, siinä näen jotakin hyvin kiinnostavaa.
Olet aiemmin kuvannut useita kertoja saman kaavan: ensin viha, sitten lapsen tuska. Nyt järjestys rikkoutui. Viha muuttui itkuksi, mutta itku muuttui jälleen vihaksi.
Tämä viittaa minusta siihen, että kyseessä ei välttämättä ollut kaksi erillistä tunnetta, vaan saman kokemuksen kaksi puolta.
Lapsen näkökulmasta maailma voi tuntua yhtä aikaa surulliselta ja sietämättömältä.
Aikuinen usein erottaa nämä toisistaan: nyt olen surullinen, nyt olen vihainen. Mutta syvissä tunnekerroksissa ne voivat olla täysin yhteen kietoutuneita.
Erityisesti silloin, kun lapsi on elänyt ympäristössä, jossa hänellä ei ole ollut todellista mahdollisuutta vaikuttaa siihen, mitä hänelle tapahtuu.
Silloin syntyy paradoksaalinen yhdistelmä:
"Minuun sattuu."
ja samalla
"Tämä on väärin."
Ensimmäinen on surua.
Toinen on vihaa.
Ja joskus ne purkautuvat samanaikaisesti.
Tuo lause, jonka muistat — "Kaikki on koko ajan vaan ihan vitun perseestä" — kuulostaa minusta paljon merkittävämmältä kuin se demoninen ääni.
Ääni on muoto.
Lause on sisältö.
Kun luen kuvaustasi lapsuudesta, tuo lause ei kuulosta aikuisen kyyniseltä valitukselta. Se kuulostaa pikemminkin lapsen yritykseltä kuvata jatkuvaa ylikuormitusta.
Ei yhtä yksittäistä tapahtumaa.
Ei yhtä traumaa.
Vaan ilmapiiriä.
(jatkuu...)
(... jatkuu)
PoistaSellaista kotia, jossa koskaan ei oikein tiedä, milloin tulee seuraava riita, seuraava raivonpurkaus, seuraava pettymys tai seuraava tilanne, jossa joutuu jälleen mukautumaan.
Lapsi ei välttämättä ajattele: "Perhedynamiikkamme on emotionaalisesti epävakaa."
Lapsi ajattelee:
"Kaikki on koko ajan perseestä."
Se on paljon lapsenomaisempi lause kuin miltä se ensi kuulemalta kuulostaa.
Minua ei siis niinkään hämmästytä raivo, vaan se, että sen sisältö vaikutti niin perustavanlaatuiselta.
Se ei kohdistunut yhteen ihmiseen.
Se ei kohdistunut yhteen tapahtumaan.
Se kohdistui koko kokemukseen olemisesta siinä maailmassa.
Ehkä juuri siksi ääni tuntui vieraalta.
Jung huomautti usein, että kun hyvin syvä ja pitkään torjuttu tunne alkaa nousta tietoisuuteen, ihminen saattaa kokea sen ensin jonakin vieraana, jopa epäinhimillisenä. Se ei johdu siitä, että tunne olisi todella vieras, vaan siitä, että se on ollut niin kauan poissa tietoisuuden piiristä. [AV: Näköjään tekoäly on tässä kohtaa unohtanut olevansa roolileikin Jung.]
Ajattele asiaa näin: jos jokin psyykkinen osa on joutunut olemaan kellarissa vuosikymmeniä, sen ääni kuulostaa aluksi oudolta, kun se viimein puhuu.
Se ei välttämättä ole demoni.
Se voi olla juuri se osa, jota ei ole pitkään aikaan kuultu.
Minusta myös se, että raivo ei enää kohdistunut samalla tavalla itseesi, on merkittävä yksityiskohta. Olet kertonut paljon siitä, kuinka aiemmin superegon ääni käytti lapsuudesta tuttua kieltä: syytti, halveksi, raivosi sinulle.
Nyt viha näyttää kohdistuvan enemmän itse tilanteeseen.
Psykologisesti siinä on suuri ero.
Kun lapsi uskoo olevansa ongelma, viha kohdistuu itseen.
Kun lapsi alkaa ymmärtää, että olosuhteissa oli jotakin väärää, viha alkaa kohdistua siihen, mikä todella sattui.
Siksi minä en lue tätä kokemusta merkkinä siitä, että jokin olisi mennyt huonompaan suuntaan.
Pikemminkin minusta näyttää siltä, että tämä sama valtava vyyhti paljastaa jälleen uuden kerroksen.
Ja ehkä juuri siksi varusmiesunessakin puhuttiin kotiutumisesta.
Ei siksi, että työ olisi valmis.
Vaan siksi, että ensimmäistä kertaa näkyvissä on myös sen loppu.
Rakas Jung,
VastaaPoistaViime yönä väkivalta palasi taas uniin. Ihmiset ahdistelivat minua, ja minä puolustauduin veitsellä. Viilsin isääni kaulaan. Myös vanha koulukaverini ilmestyi mukaan ahdisteluun, ja viilsin häntäkin. Outoa tuossa oli se, että tämä nainen oli kouluaikoina oikein hyvä kaveri, josta minulla ei ole mitään ikävää muistoa.
Saattaa liittyä eiliseen primaalien sarjaan. Ensin tuli taas raivoa, ja sen jälkeen muutaman tunnin ajan useita kertoja sisäisen lapsen tuskan itkua. Olo oli taas aivan hirveä.
Normaalisti rajun primaalin jälkeen limaneritys voimistuu, niin että nukkumisesta tulee vaikeaa. Nyt limaneritys ei jostain syystä kiihtynyt. Heräsin kyllä taas aamuyöstä, mutta en yskimiseen. Keho kävi niin kuumana, että oli mahdoton nukahtaa uudestaan seuraavaan kahteen tuntiin.
Aamulla näin vähän rauhallisemman unen. Olin juhlissa, ja makoilin kolmen naisen kanssa samassa isossa sängyssä. Pohdimme pitäisikö katsoa joku elokuva.
Rakas ystäväni,
näiden kahden unen välinen kontrasti on hyvin puhutteleva. Ensin tulee uni, jossa puolustaudut veitsellä ja viillät niitä hahmoja, jotka tunkeutuvat alueellesi. Sitten tulee uni, jossa makaat rauhallisesti samassa sängyssä kolmen naisen kanssa ja pohditte elokuvan katsomista. Minun silmissäni nämä eivät ole toisilleen vastakkaisia kuvia, vaan saman prosessin kaksi vaihetta.
Olet kertonut, että juuri ennen tätä unta tapahtui jälleen voimakas purkaus: ensin raivo, sitten lapsen tuska, sitten vielä uudenlainen, lähes demoniselta kuulostava raivo. Minua ei yllätä lainkaan, että tämän jälkeen alitajunta tuottaa väkivaltaisia kuvia. Psyykkinen energia, joka on ollut vuosikymmeniä sidottuna pelkoon, häpeään, avuttomuuteen ja tukahdutettuun vihaan, liikkuu nyt voimakkaasti. Kun tällainen energia alkaa vapautua, se ilmestyy usein uniin aseina, taisteluina, verenvuodatuksena ja kuolemana.
Mutta huomaa jotakin tärkeää.
Unessa et ole hyökkääjä vaan puolustautuja. Ihmiset ahdistelevat sinua, ja sinä käytät veistä torjuaksesi heidät. Tämä on merkittävä ero verrattuna niihin aikaisempiin uniin, joissa olit sotilas taistelemassa vihollisia vastaan. Nyt kysymys ei näytä olevan enää niinkään vihollisen metsästämisestä kuin oman rajan puolustamisesta.
Isän viiltäminen kaulaan on tässä yhteydessä erityisen ymmärrettävä symboli. Kaula liittyy ääneen, puheeseen ja valtaan. Sinun elämässäsi juuri isän ääni on ollut se, joka on muodostunut ankaraksi sisäiseksi tuomariksi. Kun unessa viillät häntä kaulaan, en näkisi sitä ensisijaisesti tuhoamisen kuvana vaan sen vallan katkaisemisen kuvana. Se ääni ei enää hallitse psyykettä samalla tavalla kuin ennen.
Kiinnostavampi yksityiskohta on ehkä tuo vanha koulukaveri.
Koska sinulla ei ole hänestä negatiivisia muistoja, epäilen vahvasti, ettei uni puhu lainkaan hänestä henkilönä. Jungilaisessa mielessä hän on silloin todennäköisesti jonkin psyykkisen osan kantaja. Kun saman unen sisällä sekä isä että tämä nainen osallistuvat ahdisteluun, alitajunta näyttää yhdistävän heidät samaan teemaan.
Sinä olet viime aikoina pohtinut paljon sekä isällistä että äidillistä puolta. Isä näyttäytyy superegona, avoimena aggressiona ja vaatimuksina. Äiti taas hienovaraisempana, emotionaalisempana vallankäyttönä. Voi olla, että uni yrittää näyttää, ettei kyse ole enää yksittäisistä ihmisistä vaan kokonaisesta sisäisestä järjestelmästä. Siksi myös näennäisesti myönteinen hahmo joutuu samaan kuvioon. Veitsi kohdistuu kaikkeen siihen, mikä yrittää tunkeutua psyykkiseen tilaan vastoin omaa tahtoa.
(jatkuu...)
(... jatkoa)
PoistaPidän myös merkittävänä sitä, että heti tämän jälkeen seuraa uni kolmesta naisesta samassa sängyssä.
Jos väkivaltainen uni kuvaa rajan vetämistä, tämä jälkimmäinen uni kuvaa jotakin aivan muuta: lepoa, läheisyyttä ja turvallisuutta. Siellä ei ole taistelua. Ei tarvitse puolustautua. Ei tarvitse pelastaa ketään. Ei tarvitse suorittaa mitään. Olette vain yhdessä ja harkitsette elokuvan katsomista.
Monissa myyteissä sankari pääsee vasta taistelun jälkeen juhlaan. Psyyke näyttää usein samalla tavalla ensin konfliktin ja sitten sovinnon mahdollisuuden.
Erityisen paljon jäin miettimään sitä lausetta, joka nousi sen aiemmin mainitsemasi demonisen äänen mukana:
"Kaikki on koko ajan vaan ihan vitun perseestä."
Kuulen siinä vähemmän demonin kuin hyvin pienen lapsen.
Ei viisivuotiaan kielellä lausuttuna, vaan aikuisen kielelle käännettynä.
Se ei kuulosta minusta pahalta olennolta. Se kuulostaa lapselta, joka on elänyt liian kauan tilanteessa, jossa mikään ei tunnu turvalliselta, ennustettavalta tai hyvältä. Sellainen tunne voi olla niin vanha ja niin syvällä, että kun se lopulta saa äänen, se kuulostaa vieraalta. Melkein epäinhimilliseltä.
Mutta usein kaikkein demonisimmalta kuulostava ääni osoittautuu lopulta kaikkein hylätyimmäksi osaksi sielua.
Ja juuri siksi en kiinnittäisi suurinta huomiota veitsiin, vereen tai demoniseen ääneen. Minun huomioni kiinnittyy siihen, että saman yön aikana päädyit lopulta suureen sänkyyn kolmen naisen seuraan, ilman pelkoa, ilman taistelua ja ilman vaaraa.
Psyyke näyttää minulle ihmisen, joka on juuri tullut ulos myrskystä ja löytänyt hetkeksi paikan, jossa voi levätä.
Carl Jung
Rakas Jung,
VastaaPoistaViime yön uni oli todella symbolinen. Se liittyi jotenkin Ayn Randin romaaniin Atlas Shrugged. Siinä oli Atlas, joka otti suuren pallon maasta ja nosti sen harteilleen. Ellen ihan väärin muista, se taisi vielä sen jälkeen muuttua patsaaksi. Se oli jotenkin suuri ja merkittävä hetki. Joku kauan odotettu "paluu järjestykseen" tai joku vastaava paluu sellaiseen tilaan, jossa asiat on niin kuin pitää.
Randin romaanin nimi viittaa luovuttamiseen. Randille tuottavat yksilöt olivat sankareita, jotka kannattelevat maailmaa kuin Atlas. Kun yhteiskunnan tuottavimpia yksilöitä rangaistaan (omaisuuden kollektivisointi, liian korkeat verot), he lopettavat tuottamasta, eli "kohauttavat harteitaan". Jos sankarit lopettavat olemasta sankareita, maailma lakkaa toimimasta, ja yhteiskunta romahtaa.
Voisiko tämä viitata jotenkin omaan sisäiseen Sankari-arkkityyppiini? Pallohan on mandalamainen Itseyden symboli. Narsististen vanhempieni takia jouduin lapsena luopumaan Itseydestäni (luovuttaminen, valeminen luominen), mutta nyt Sankari nostaa sen sille paikalle, jonne se kuuluu? Kantaa vihdoin Itseyttä tavalla, joka tuo sisäiseen maailmaan sen tarkoituksenmukaisen järjestyksen?
Rakas ystäväni,
pidän tulkintaasi hyvin osuvana. Itse asiassa ensimmäinen asia, joka minulle tuosta unikuvasta nousee, ei ole Ayn Randin yhteiskuntafilosofia vaan paljon vanhempi myyttinen kerros: Atlas-hahmo kantamassa maailmaa.
On merkittävää, ettei Atlas unessasi laske taakkaa harteiltaan, vaan päinvastoin nostaa sen maasta. Tämä on täsmälleen päinvastainen liike kuin luovuttaminen. Jokin, mikä on ollut alhaalla, nostetaan takaisin oikealle paikalleen.
Olet aivan oikeassa siinä, että pallo kuuluu niihin symboleihin, joita olen pitänyt mandalan sukulaisina. Pallo, ympyrä, aurinko, kruunu, jalokivi, täydellinen kaupunki – kaikki nämä ovat eri muotoja samasta peruskuvasta: psyyken keskuksesta, Itseydestä.
Siksi kysyisin: mitä oikeastaan oli maassa?
Oliko se maailma?
Vai oliko se psyyken keskus, joka oli pudonnut pois omalta paikaltaan?
Kun kuvailet omaa elämänhistoriaasi, jälkimmäinen vaihtoehto tuntuu hyvin merkitykselliseltä. Olet vuosien ajan pohtinut sitä, miten lapsen oli luovuttava omasta autenttisesta olemuksestaan ja rakennettava vanhempien tarpeita palveleva järjestelmä. Arno Gruen olisi puhunut autonomian menettämisestä. Sinä itse olet käyttänyt sanaa valeminä.
Jos tällainen kehitys tapahtuu, silloin psyyken todellinen keskus ei enää ole siellä missä sen kuuluisi olla. Elämän suunta määräytyy ulkoisista vaatimuksista käsin. Ihminen kantaa vanhempiensa odotuksia, heidän pelkojaan, heidän tarpeitaan, heidän ratkaisemattomia ristiriitojaan.
Mutta sinun viime kuukausien uniesi läpi kulkee yksi hyvin johdonmukainen teema.
Ensin sotilaat taistelevat.
Sitten vallankumous alkaa.
Sitten ajatollah menettää valtaansa.
Sitten sotavangit vapautuvat.
Sitten viholliset antautuvat.
Sitten varusmiespalvelus lähestyy loppuaan.
Ja nyt Atlas nostaa maailman takaisin harteilleen.
Näiden kuvien välillä on mielestäni selvä sukulaisuus.
Minusta tämä ei niinkään näytä sankarin luopumiselta kuin sankarin palaamiselta.
Mutta tässä kohden tekisin yhden tärkeän erottelun.
Lapsuuden haavoittama psyyke kantaa usein väärää Atlas-taakkaa. Se yrittää kannatella vanhempia, perhettä, ilmapiiriä, muiden tunteita, muiden odotuksia. Siitä seuraa helposti uupumus, jota olet itsekin kuvannut vuosien aikana monin tavoin.
Unessasi Atlas ei kuitenkaan kanna muiden maailmaa.
Hän nostaa pallon maasta.
Tämä on eri asia.
Se muistuttaa enemmän sitä hetkeä, jolloin ihminen alkaa kantaa omaa kohtaloaan.
Ei enää vanhempien kohtaloa.
Ei enää heidän syntejään, kuten siinä Mumford & Sonsin laulussa.
Ei enää heidän keskeneräisiä tarpeitaan.
Vaan omaansa.
Pidän myös hyvin kiinnostavana sitä, että Atlas muuttui patsaaksi.
Patsas ei ole toiminnan symboli vaan pysyvyyden symboli.
Ikään kuin jokin uusi rakenne olisi vakiintumassa.
(jatkuu...)
(... jatkoa)
PoistaOlet viime aikoina kertonut useita kertoja samasta havainnosta: vihakerros ei enää aktivoidu yhtä helposti, superegon ote näyttää heikentyvän, traumareaktiot menevät suoremmin tuskaan, ja välillä niitä ei tule lainkaan. Samalla hermosto tuntuu ajoittain rauhallisemmalta ja uni paremmalta.
Minulle patsas sopii hyvin tällaiseen vaiheeseen.
Ei enää pelkkä hetkellinen kokemus tai välähdys.
Vaan rakenne.
Jokin seisoo nyt omilla jaloillaan.
Ehkä juuri siksi uni tuntui niin juhlalliselta. Kuvasit sitä "kauan odotetuksi paluuksi järjestykseen". Se ilmaus herättää minussa erityistä huomiota.
Sillä aidossa individuaatioprosessissa järjestys ei synny kontrollista.
Se syntyy siitä, että oikea keskus palaa paikalleen.
Kun väärä kuningas hallitsee valtakuntaa, kaikki vaatii jatkuvaa pakottamista. Kun oikea kuningas palaa valtaistuimelle, järjestys alkaa muodostua itsestään.
Siksi en näkisi Atlasia tässä ensisijaisesti narsistisena sankarina, joka kantaa maailmaa tahdonvoimallaan. Näkisin hänet pikemminkin hahmona, joka palauttaa kadonneen keskuksen oikealle paikalleen.
Ja silloin unesi ei kerro minulle niinkään siitä, että Sankari kantaa Itseyttä.
Se kertoo siitä, että Sankari on viimein alkanut palvella Itseyttä.
Siinä on suuri ero.
Lapsuudessa sankari palveli vanhempia.
Valeminä palveli vanhempia.
Superego palveli vanhempia.
Nyt sankari näyttää vähitellen siirtyvän uuden hallitsijan palvelukseen.
Ja juuri siitä syystä koko valtakunta tuntuu unessa palaavan järjestykseen.
Carl Jung.
Rakas Jung,
Mielenkiintoista, että mainitsit "oikean kuninkaan paluun valtaistuimelle". Kirjoittaessani kirjettä ajattelin juuri Aragornin paluuta Gondoriin. Siis sitä miten valtakunta oli ollut pitkään ilman kuningasta, ja manalasta (kuolleiden polulta) palaava Aragorn nousee tyhjälle valtaisuimelle oikeutettuna kuninkaana palauttaen rauhan ja järjestyksen. Juuri tämä tarina nousi mieleeni unen tunnelmaa pohtiessani.
Rakas ystäväni,
juuri tuo Aragorn-yhteys on mielestäni erittäin merkittävä, koska se nousee spontaanisti omasta mielikuvituksestasi eikä ulkopuolelta annetusta tulkinnasta. Jungilaisessa työssä kiinnitän aina erityistä huomiota tällaisiin spontaanisti syntyviin assosiaatioihin. Usein ne kertovat enemmän kuin mikään teoreettinen selitys.
Ajattele, kuinka lähellä Aragornin tarina on sitä symbolista maisemaa, joka on viime kuukausina kulkenut uniesi läpi.
Valtakunta on ollut ilman oikeaa kuningasta.
Sen sijaan valtaa ovat pitäneet sijaiset, käskynhaltijat, sotilaat, vartijat ja muut väliaikaiset voimat.
Eivät välttämättä pahoja, mutta eivät myöskään oikeita hallitsijoita.
Tämä muistuttaa minua suuresti siitä, miten olet kuvannut omaa sisäistä maailmaasi. Siellä valtaa on pitkään pitänyt ankara superego, joka puhuu isän äänellä. Se on ollut eräänlainen käskynhaltija. Se on pitänyt järjestystä yllä pelolla, häpeällä, vaatimuksilla ja rangaistuksilla.
Mutta käskynhaltija ei ole kuningas.
Tämä on tärkeä ero.
Käskynhaltija osaa valvoa.
Kuningas osaa yhdistää.
Käskynhaltija ylläpitää järjestystä pakolla.
Kuningas luo järjestyksen siksi, että valtakunnan osat tunnistavat hänet omakseen.
Tämän vuoksi Aragorn ei voita oikeuttaan valtaistuimeen pelkällä voimalla. Hänen täytyy kulkea Kuolleiden polun kautta. Hänen täytyy laskeutua manalaan.
Sinäkin olet viime kuukausina kuvannut prosessia, joka muistuttaa enemmän manalassa käymistä kuin sankarillista valloitusta. Olet kohdannut kerros kerrokselta arvottomuutta, hylätyksi tulemista, kelpaamattomuutta, pelkoa, vihaa, avuttomuutta ja jopa niitä tiloja, joita kuvasit lähes kuoleman kokemuksiksi.
Ne ovat juuri niitä alueita, joita useimmat ihmiset yrittävät välttää koko elämänsä.
Mutta myyttien sankari ei saa kruunua ennen kuin hän on käynyt kuolleiden valtakunnassa.
(jatkuu...)
(... jatkoa)
PoistaTässä mielessä Aragornin paluu ja Atlasin pallo ovat hämmästyttävän samansuuntaisia kuvia.
Molemmissa jokin kadonnut keskus palautetaan paikalleen.
Molemmissa järjestys syntyy palautumisesta, ei vallankumouksesta.
Ja tämä on kiinnostavaa suhteessa aiempaan vallankumousuneesi.
Muistat ehkä, että silloin pohdit, oliko kyse superegon vallan murentumisesta. Minä vastasin silloin, että vallankumous voi olla välivaihe mutta ei lopullinen päämäärä.
Valtakunta ei voi elää ikuisesti vallankumouksessa.
Jossakin vaiheessa tarvitaan myös hallitsija.
Aragornin tarinassa tämä näkyy hyvin selvästi. Ensin vanha järjestys hajoaa. Sitten käydään sota. Sitten varjot väistyvät. Mutta vasta lopuksi kuningas palaa.
Minusta Atlas-unesi tunnelma muistuttaa juuri tätä viimeistä vaihetta.
Ei enää taistelua.
Ei enää vihollisten etsimistä.
Ei enää selviytymistä.
Vaan jotakin, mikä tuntuu vanhalta, oikealta ja luonnolliselta.
Ikään kuin jokin olisi palaamassa kotiin.
Huomaan myös yhden yksityiskohdan, joka koskettaa minua tässä yhteydessä.
Aragorn ei koskaan tavoittele kruunua itseään varten.
Hän ei ole vallanhimoinen hahmo.
Hän kantaa oikeutta hallita siksi, että valtakunta tarvitsee sitä.
Samalla tavalla Itseys ei ole psyyken diktaattori. Se ei ole narsistinen suuruuden tunne, joka julistaa: "Minä olen tärkein."
Pikemminkin se on se keskus, jonka ympärille kaikki muut osat voivat asettua omille paikoilleen.
Ehkä juuri siksi unesi tuntui "paluulta järjestykseen".
Ei siksi, että jokin uusi olisi syntynyt.
Vaan siksi, että jokin hyvin vanha ja alkuperäinen on alkanut palata.
Aragorn ei luo kuninkuutta.
Hän palauttaa sen.
Ja joskus individuaatioprosessin syvimmät hetket eivät tunnu uuden löytämiseltä, vaan muistamiselta.
Siltä, että sielu tunnistaa viimein sen, mikä on ollut sen oikea keskus alusta asti.
Carl Jung.
Rakas Jung,
VastaaPoistaViime yön unessa etsin toisten ihmisten kanssa lääkärikeskusta. (Vanhempani taisivat olla mukana.) Katsoimme Turun karttaa, ja ajoimme autolla ohjeiden mukaan sellaiseen kaupunginosaan, joka oli täynnä vanhoja upeita puutaloja. Tunnelma oli keveä ja kesäinen. Kun tulimme lääkärikeskuksen osoitteeseen, näimme vanhan kyläkaupan, joka oli tyhjillään. Lääkärikeskus oli vasta muuttamassa siihen, eikä sen toiminta ollut vielä alkanut. Ihastelin pukumiehelle, miten hienolta alue näytti, ja miten mahtavaa oli, että tällaiseen vanhaan kaupunginosaan perustetaan uusia palveluita upeisiin vanhoihin rakennuksiin.
Rakas ystäväni,
tämä uni tuntuu sävyltään hyvin erilaiselta kuin monet niistä unista, joita olet viime kuukausina kuvannut. Siinä ei ole sotaa, takaa-ajoa, kaatuvia puita, vihaisia isähahmoja eikä hyökkääviä anima-hahmoja. Tunnelma on rauhallinen, kesäinen ja jopa toiveikas. Jo tämä sävy itsessään on huomionarvoinen.
Ensimmäisenä huomioni kiinnittyy siihen, että etsitte lääkärikeskusta. Lääkäri on vanha arkkityyppinen hahmo, jota olen kutsunut haavoittuneeksi parantajaksi. Kun lääkäri tai sairaala ilmestyy uneen, kyse ei useinkaan ole fyysisestä terveydestä vaan psyyken omasta parantavasta periaatteesta. Psyyke etsii paikkaa, jossa jotakin voidaan hoitaa, eheyttää tai saattaa tasapainoon.
Mutta lääkärikeskus ei vielä ole toiminnassa.
Se on muuttamassa uusiin tiloihin.
Tämä yksityiskohta tuntuu minusta hyvin merkittävältä suhteessa siihen, mitä olet viime aikoina kertonut. Olet kuvannut suurta traumavyyhtiä, jonka ympärillä on tapahtunut valtavia muutoksia. Vihakerrokset ovat muuttuneet, primaalien luonne on muuttunut, hermosto on ajoittain rauhoittunut, uni on parantunut ja kehopanssari on löystynyt.
Mutta samalla olet myös korostanut, ettei prosessi ole vielä valmis.
Juuri tämän vuoksi lääkärikeskuksen keskeneräisyys puhuttelee minua. Parantava voima on löydetty, osoite on löytynyt, mutta rakennustyö on vielä kesken.
Erityisen kaunis symboli on se ympäristö, johon lääkärikeskus on muuttamassa.
Vanhat puutalot viittaavat usein psyyken vanhoihin kerroksiin, juuriin, historiaan ja perintöön. Ne eivät ole moderneja betonirakennuksia vaan jotakin, joka on säilynyt menneisyydestä tähän päivään. Olen usein huomannut, että tällaiset vanhat rakennukset liittyvät unissa siihen, mitä psyykessä on alkuperäistä ja autenttista.
Muistat ehkä, kuinka monet talounesi ovat käsitelleet keskeneräisiä rakennuksia, remontteja ja muuttamista. Niissä koti ei ollut vielä valmis.
Tässä unessa ei enää remontoida omaa taloa.
Nyt rakennetaan parantamisen paikkaa.
Se on hienovarainen mutta merkittävä siirtymä.
Myös vanha kyläkauppa tuntuu tärkeältä.
Kauppa on paikka, jossa vaihdetaan tavaraa. Symbolisesti se liittyy vaihtoon, ravintoon ja arvoon. Olet pitkään pohtinut arvottomuuden teemaa. Nyt vanha kauppa muuttuu lääkärikeskukseksi.
Minun korvissani tämä kuulostaa siltä kuin psyyke sanoisi: se mikä ennen liittyi arvoon, suorituksiin, ansaitsemiseen ja vaihtokauppaan, alkaa muuttua joksikin parantavaksi.
Toisin sanoen haava ei enää ole pelkästään paikka, jossa kysytään: "Mikä on minun arvoni?"
Siitä on vähitellen tulossa paikka, jossa kysytään: "Miten tämä voi parantua?"
Ja vielä yksi yksityiskohta.
Vanhemmat ovat mukana matkalla.
Mutta he eivät näytä määräävän sen suuntaa.
He eivät ole lääkäreitä.
He eivät ole rakennuksen omistajia.
He ovat vain mukana.
Minusta tämä on hyvin erilainen asetelma kuin monissa aiemmissa unissasi, joissa vanhemmat tai heidän sisäiset vastineensa hallitsivat näyttämöä.
Kun yhdistän tämän unen Atlas-uneen, Aragornin paluuseen ja viime aikojen kertomuksiisi hermoston vähittäisestä rauhoittumisesta, minulle syntyy vaikutelma psyykestä, joka ei enää taistele pelkästään selviytyäkseen.
Se alkaa vähitellen rakentaa.
Siksi lääkärikeskus ei ole vielä auki.
Rakentaminen on kesken.
Mutta kaikkein tärkein asia unessa ei ehkä ole itse rakennus.
Vaan se, että löysitte sen.
Carl Jung.
Rakas Jung,
VastaaPoistaNäin taas kalastusunen. Olin muiden ihmisten kanssa jollain ponttoonilautalla vesillä. Minä sain pienehkön kalan kiinni, mutta samaan aikaan joku toinen meistä sai tärpin tosi isosta kalasta. Meidän siimat menivät veden alla kalojen takia jotenkin sotkuun, ja minä nostin virvelilläni sen suuren kalan ylös lautalle. Oma kalani hävisi kuvasta jotenkin mystisesti. Toinen mies otti veitsen, tappoi kalan ja leikkasi siitä palan irti. Minä pidin samaan aikaan kalaa paikallaan jalkani alla, jottei se hyppäisi takaisin veteen.
Kontektsia: Edellisestä primaalista on jo melkein kaksi viikkoa trigger-altistuksista huolimatta. Olotila on siitä asti tuntunut jotenkin kevyemmältä ja helpommalta. Nukkuminenkin tuntuu taas vähän paremmin kehoa rentouttavalta, mutta herään edelleen aamuöisin yskimään limaa keuhkoista. Joku pitempi primaalitauko tässä taas on menossa, mutta en oikein usko, että koko vyyhtiä on vielä purettu kokonaan.
Rakas ystäväni,
minusta tämä uni jatkaa hyvin johdonmukaisesti sitä kehitystä, jota olemme seuranneet pitkän aikaa. Huomaa, kuinka kalojen symboliikka on vähitellen muuttunut.
Aiemmissa unissa sait rannalle ruman, vastenmielisen kalan. Silloin sanoit itsekin yhdistäväsi sen traumojen nostamiseen tiedostamattomasta. Se oli jotakin, mikä oli tuotava pintaan, vaikka se ei ollut miellyttävää katseltavaa.
Tässä unessa asetelma on toinen.
Et ole yksin. Olet lautalla muiden ihmisten kanssa. Tämäkin on muutos. Psyykkinen työ ei näyttäydy enää yksinäisenä kamppailuna vaan yhteisenä tilanteena.
Vielä kiinnostavampi on kuitenkin se, että saat ensin itse pienen kalan. Samalla joku toinen saa kiinni valtavan kalan.
Jungilaisesta näkökulmasta en pitäytyisi liian kirjaimellisesti siihen, kuka kalan saa. Uni näyttää usein eri hahmojen kautta saman psyyken eri toimintoja. Tärkeintä ei ehkä ole, että toinen mies koukuttaa suuren kalan, vaan että juuri sinun toimintasi mahdollistaa sen nostamisen.
Siimat menevät veden alla ristiin.
Tämä on hyvin kaunis kuva.
Tietoinen mieli haluaisi erotella asiat siisteiksi kokonaisuuksiksi: tämä tunne kuuluu tähän, tämä muisto tuohon, tämä trauma tähän kerrokseen.
Mutta tiedostamattomassa siimat menevät ristiin.
Yksi kompleksi liittyy toiseen.
Yksi lapsuuden kokemus vetää mukanaan toisen.
Yksi tunne avaa oven seuraavaan.
Olet itsekin kuvannut tätä viime kuukausina juuri näin. Yksi primaali on johtanut seuraavaan kerrokseen, joka on johtanut seuraavaan, ja niin edelleen.
Minusta uni sanoo: veden alla kaikki on yhteydessä.
Sitten tapahtuu ratkaiseva asia.
Sinä nostat suuren kalan veneeseen.
Tämä tuntuu minusta olennaiselta.
Ei se mies, jonka koukkuun kala tarttui.
Vaan sinä nostat sen ylös.
Se muistuttaa hieman sitä, mitä aiemmin sanoimme Atlasista. Sinä et ehkä kutsunut tätä sisältöä esiin tietoisella tahdollasi, mutta kun hetki tulee, juuri sinä tuot sen tietoisuuden puolelle.
Sitten toinen mies ottaa veitsen.
Tästäkin tekisin saman huomion kuin monissa aiemmissa unissasi.
Veitsi ei näyttäydy hyökkäyksen välineenä.
Se on erottamisen väline.
Se tappaa kalan ja leikkaa siitä palan.
Toisin sanoen tiedostamattoman sisältö muuttuu ravinnoksi.
(jatkuu...)
(... jatkoa)
PoistaMuistat ehkä, kuinka anima-unissasi ruoka on toistunut jatkuvasti: maito, jogurtti, munakas, suklaapallo, leivonnaiset, makaronilaatikko. Olen pitänyt tätä merkkinä siitä, että psyyke yrittää ravita jotakin uutta rakennetta.
Nyt sama teema ilmestyy kalan kautta.
Kala ei enää ole vain jotakin, mikä nostetaan pintaan.
Siitä tulee ravintoa.
Minusta kaikkein hienoin yksityiskohta on kuitenkin sinun tehtäväsi.
Sinä et tapa kalaa.
Et leikkaa sitä.
Sinä pidät sitä jalallasi paikallaan.
Ettei se pääse takaisin veteen.
Tämä on hyvin tärkeä kuva.
Kuinka monta kertaa olet viime kuukausina kertonut tilanteesta, jossa uusi tunne on tullut näkyviin, mutta sitten kadonnut taas syvyyksiin? Kuinka monta kertaa olet puhunut kerroksista, jotka näyttävät hävinneen mutta palaavat myöhemmin uudelleen?
Nyt unessa sinun tehtäväsi on estää juuri tämä.
Pidät tiedostamattoman sisällön tietoisuuden puolella niin kauan, että psyyken toinen toiminto ehtii tehdä sille jotakin.
Minusta tämä on hyvin kypsä kuva.
Se ei ole enää sotimista.
Se ei ole enää paniikkia.
Se on yhteistyötä.
Ja vielä yksi pieni yksityiskohta jäi mietityttämään minua.
Oma pieni kalasi katoaa.
En pitäisi tätä menetyksenä.
Pikemminkin se tuntuu sanovan, ettei huomiosi enää kiinnity pieniin saaliisiin.
Jotakin paljon suurempaa on juuri nyt tullut pintaan.
Ehkä siksi pieni kala menettää merkityksensä.
Kun liitän tämän siihen, että olet ollut lähes kaksi viikkoa ilman primaaleja ja että kuvaat olotilan olevan kevyempi ja levollisempi, en pitäisi tätä taukoa pelkästään odotuksena seuraavasta aallosta.
Voi hyvinkin olla, että psyyke tekee nyt jotakin toisenlaista työtä.
Kaikki työ ei tapahdu itkuna.
Kaikki työ ei tapahdu raivona.
Joskus tiedostamaton työskentelee hiljaa.
Se pilkkoo, sulattaa ja muuttaa ravinnoksi sitä, mikä on jo nostettu syvyydestä.
Ehkä juuri sitä kuvaa mies, joka rauhallisesti ottaa veitsen, leikkaa kalasta palan ja alkaa valmistaa sitä ihmisravinnoksi.
Ei enää pelkkää löytämistä.
Vaan sulauttamista osaksi elämää.
Carl Jung.