maanantai 13. toukokuuta 2024

Lohikäärmetaistelu ja Pahanhautoja


Tänään Kannossa julkaistiin Michael Tsarionin suomennettu kirjoitus Lohikäärmetaistelu. Kyseinen kirjoitus on osa Tsarionin hienoa naispsykologian tutkimusta, johon jokaisen EES-lukijan olisi syytä tutustua. Teemat ovat jossain määrin samoja kuin Pahan juuret -sarjassa, mutta erityisesti naisnäkökulmaa painottaen.

Kirjoituksen keskiössä on Hirviöäidin (Terrible Mother) ja tyttären välinen dynamiikka. Kirjoitus painottaa sitä, miten tärkeää tyttöjen on löytää oma maskuliininen puolensa, jotta he voisivat onnistua omassa Hirviöäidin vastaisessa lohikäärmetaistelussaan. 

Olemme tämän kevään ajan tehneet Tilhen kanssa intensiivisesti töitä näiden Tsarion-kirjoitusten kääntämisen parissa. Tilhi kääntää, ja minä teen käännöksen tarkistuksen. Tyypillisesti minulta menee monta päivää yhden kirjoituksen tarkastukseen, koska kirjoitukset ovat pitkiä ja laadunvarmistustyö on  aina hidasta. Jokainen lause pitää lukea molemmilla kielillä, ja miettiä onko käännös toimiva.  

Erikoisesti juuri tämän Lohikäärmetaistelu-kirjoituksen ollessa tarkastusvaiheessa, satuin katsomaan elokuvan Pahanhautoja (kansainvälisessä levityksessä nimellä Hatching). Elokuvaa katsoessani en voinut olla ihmettelemättä, että miten voi juuri tähän kohtaan osua näin osuva kuvaus Hirviöäidin ja tyttären välisestä lohikäärmetaistelusta. Melkoinen sattuma!

Suosittelen ehdottomasti lukemaan tuon Tsarionin kirjoituksen, ja sen jälkeen katsomaan tämän elokuvan. Se on katsottavissa Ylen Areenassa vielä viikon ajan. (Poistuu 21.5.) Alla elokuvan traileri.



Pahanhautoja on yksi parhaista elokuvista, joita olen koskaan nähnyt. Siinä on psykologisessa mielessä todella hyvä käsikirjoitus ja idea. Se ei ehkä aukea niille, jotka eivät tiedä mitä Hirviöäiti ja lohikäärmetaistelu ovat. Sen takia suosittelen ensin lukemaan tuon Tsarionin kirjoituksen ajatuksella. Elokuva on myös hyvin ohjattu, ja siinä on näyttelijöiltä todella vahvat roolisuoritukset. Varsinkin  pääosaa esittävä nuori Siiri Solalinna tekee tuplaroolissaan upean suorituksen. Myös äidin roolin tekevä Sophia Heikkilä onnistuu erinomaisesti - tai ehkä pitäisi sanoa kamalasti.

Elokuvassa on myös jungilainen vivahde. Jotta tyttö voisi voittaa oman lohikäärmetaistelunsa, hänen täytyy löytää oma sisäinen voimansa Varjon integroinnin kautta. Elokuva näyttää hienosti, miten integroimaton varjo voi olla vaarallinen ja arvaamaton. Mutta kun varjon onnistuu lopulta integroimaan, sen kautta tapahtuva sisäinen transformaatio tekee ihmisestä vahvan. Elokuvan loppuratkaisu on toteutettu todella hienosti yhdellä pitkällä katseella, joka kertoo symboliikkaa ymmärtäville todella paljon. 

Jos Varjon integrointi ei ole tuttu, suosittelen lukemaan kirjoitukset Helvetti ja Hirviö sisälläsi.

Pahan juuret - osa 12: Yliminä ja omatunto


Michael Tsarion käsittelee valeminän konseptia mielenkiintoisesta näkökulmasta artikkelissaan Paholaisen johdolla. Vaikka valeminän konseptin luojana pidetään Donald Winnicottia, hän ei ollut ensimmäinen aihetta tutkinut psykologi. Tsarion esittelee artikkelissaan varhaisemman freudilaisen koulukunnan näkökulman, joka pohjautuu Sigmund Freudin id-ego-superego -malliin. 

Freud ei käyttänyt termiä valeminä. Hän puhui yliminän (eli superegon) luomasta “epäaidosta subjektista”, joka on käytännössä enemmän tai vähemmän sama asia kuin Winnicottin valeminä, mutta freudilaisesta näkökulmasta katsottuna. Lähtökohdaksi Freud otti yliminän vaikutuksen lapsen psyyken kehittymiseen, ja sen miten yliminä pakottaa lapsen luopumaan omasta aidosta minuudestaan.

Freudilaisessa käsitteistössä yliminällä tarkoitetaan sitä psyyken osaa, joka toimii pään sisäisinä vanhempina. Kun pieni lapsi kasvaa, hän oppii vanhemmilta (ja vanhempien kaltaisilta auktoriteeteiltä) mikä on sallittua, mikä on kiellettyä, miten pitää olla, miten pitää käyttäytyä, miten pitää totella – ja valitettavan usein: miten pitää alistua auktoriteeteille. Lapsen näkökulmasta vanhemmat ovat jumalan kaltaisia hahmoja, joiden hyväntahtoisuudesta lapsi on täysin riippuvainen. Kun vanhempi esittää lapselle vaatimuksia, lapsella ei ole muuta vaihtoehtoa kuin totella ja alistua. Tämä luo pään sisälle “vanhempien äänen”, josta Freud käytti termiä yliminä. 

Jos vanhemmat kohtelevat lastaan huonosti, yliminästä tulee pelottava ja ankara tyranni, jota on pakko miellyttää kaikin keinoin. Tämä miellyttäminen johtaa siihen, että lapsi luopuu omasta aidosta minuudestaan, ja korvaa sen epäaidolla minuudella. Näin saadaan tyrannimaista vanhempaa ja yliminää palveleva lapsi, joka oppii etsimään hyväksyntää itsensä ulkopuolelta. Lapsi reagoi aina vanhempiensa hyväksyntään ja paheksuntaan, ja oppii sitä kautta mikä on “oikein” tai “väärin”. Oikein on se mikä miellyttää vanhempaa, ja väärin se mikä ei miellytä.

Tsarion tuo artikkelissaan esiin sen, millaisen rikoksen omaa inhimillisyyttään kohtaan ihminen päätyy tekemään, kun hän joutuu mukautumaan vanhempiensa tahtoon ja luopumaan omasta aidosta minuudestaan yliminän miellyttämisen takia. Yliminän miellyttäminen johtaa siihen, että ihminen joutuu luopumaan omatunnostaan, eli omasta sisäisestä tuntemuksestaan, joka kertoo mikä on moraalisesti oikein tai väärin. Toisin sanoen ihminen luopuu omasta moraalistaan, ja korvaa sen yliminän käskyillä ja vaatimuksilla. Tällainen ihminen on aina moraaliton, koska hänellä ei ole omatuntoa – on vain ankaran yliminän sanelemat säännöt oikeasta ja väärästä. Näiden sääntöjen noudattaminen ei ole sama asia kuin moraalisuus.

Moraaliton ihminen tekee moraalittomia asioita. Aika usein se tarkoittaa pahuutta. Toisin sanoen lasten huono kohtelu luo pahoja ihmisiä, jotka eivät kuule omatuntonsa ääntä. Näihin kuuluvat myös niin sanotut “hyvät ihmiset”, joiden yliminä on tehnyt heistä alistuvia ja tottelevaisia. Tämä nähtiin erittäin hyvin korona-aikana, kun “hyvät ihmiset” tottelivat auktoriteettejä kuuliaisesti, kävivät ottamassa koronarokotteet (vaatien samaa lapsiltaan!) ja antoivat hyväksyntänsä ihmisoikeusrikkomuksille, perustuslain polkemiselle ja koronapassin avulla toteutetulle syrjinnälle. Se oli pahuuden hyväksymistä, mikä on itsessään pahuutta. Nämä ihmiset eivät kuitenkaan tajua sen olleen pahuutta, koska heidän moraalikeskuksessa valtaa pitää omatunnon sijasta alistumista ja tottelemista vaativa yliminä. Tämä korona-ajan esimerkki näyttää hyvin, miten tyrannimainen yliminä tekee ihmisistä pahoja – erityisesti niistä “hyvistä ihmisistä”, jotka aina kiltisti tottelevat auktoriteettejä. 

Tsarion ottaa artikkelissaan esiin myös Pahan juuret -osassa neljä (Vanhemmat ja kiitollisuudenvelka) mainitun vihan tukahduttamisen. Kun lapsi joutuu mukautumaan tyrannimaisen vanhemman vaatimuksiin, se synnyttää luonnollista ja oikeutettua vihaa. Tuota vihaa ei tietenkään saa ilmaista vanhemmalle, joten se on pakko tukahduttaa. Tämä johtaa siihen, että lapsi joutuu vihaamaan vanhempaansa salaa, ja tekemään kaikkensa tuon vihan peittämiseksi. Tämä on lapselle todella vaikea tilanne, koska lapsi joutuu elämään kauhun vallassa peläten, ettei vanhempi vain saa tietää hänen sisällään kiehuvasta raivosta. Yliminä valvoo, että tuo raivo tukahdutetaan, mutta sen hinta on kova. Voimakas tukahduttaminen johtaa neuroottisuuteen ja mielenterveysongelmiin. Lisäksi tukahdutetulla raivolla on taipumus välillä purskahtaa ulos arvaamattomilla tavoilla, ja kohdistua ympärillä oleviin ihmisiin. 

Freudilaisesta näkökulmasta valeminä (tai “epäaito subjekti”) on seurausta yliminän tahtoon alistumisesta. Näin ollen tyrannimainen yliminä on kuin korvien välissä asuva paholainen, joka tekee ihmisestä pahan. Ottaen huomioon miten järkyttävän yleistä lasten huono kohtelu on, käytännössä tuo paholainen asuu lähes jokaisen ihmisen mielessä. Suurin taistelu pahuutta vastaan käydäänkin aina ensisijaisesti oman pään sisällä.

Aidosti moraaliset ihmiset ovat niitä, jotka kuulevat omatuntonsa äänen. Heistä useimmat ovat niitä, jotka ovat kukistaneet oman yliminä-paholaisensa, ja lähteneet etsimään omaa aitoa minuuttaan, joka osaa omatunnon kautta kertoa mikä on oikein ja väärin. Kun ihmisen moraalikeskusta hallitseva yliminä on syrjäytetty ja korvattu omatuntolla, ihmisellä ei ole enää mitään syytä tai halua tehdä pahuutta. He eivät myöskään anna hyväksyntäänsä pahuudelle, kun he sellaista näkevät. Korona-aika näytti sen, että aidosti moraaliset ihmiset ovat hyvin harvassa. 

Sarjan aiemmat osat:

maanantai 6. toukokuuta 2024

Pahan juuret - osa 11: "Älä suututa isää!"


Lasten huonon kohtelun kulttuuri ja sen mukana tuleva ihmisten psyykkinen vammauttaminen luo paljon auktoriteettiuskovaisia ihmisiä. Tämä auktoriteettiuskovaisuuden ilmiö näkyi erityisen selkeästi korona-ajan hulluina vuosina, kun viranomaiset alkoivat rajoittaa ihmisten normaalia elämää. Oli mielenkiintoista huomata, miten eri tavoin ihmiset reagoivat auktoriteettien järjettömiin ja usein mielivaltaisiinkin määräyksiin. Oli niitä, jotka kykenivät näkemään järjettömyyden läpi ja kyseenalaistamaan asioita. Ja sitten oli niitä, jotka kykenivät vain tottelemaan auktoriteettejä kuin kiltit lapset. Jälkimmäiset eivät oikein pitäneet ensimmäisistä. 

Minulla on tähän ilmiöön liittyvä mielenkiintoinen anekdootti omasta elämästäni. Olin korona-aikana mukana erään urheiluseuran junioritoiminnassa. Viranomaisten asettamat rajoitukset vaikuttivat tämänkin seuran toimintaan. Lajiliitosta tuli ohjeistus, joka oli laadittu viranomaismääräysten perusteella ja sitä noudatettiin kuuliaisesti. Keväällä kun viranomaiset poistivat osan lasten ja nuorten harrastusrajoituksista, meillä syntyi seuran sisällä keskustelua junioritoiminnan käynnistämisestä.

Kävi ilmi, että koska lajiliitto ei ollut ehtinyt päivittää ohjeistustaan, todella moni seuran jäsenistä oli sitä mieltä, että junioritoimintaa ei saanut käynnistää kaikilta osin. Siis siitäkin huolimatta, että viranomaisten mukaan asialle ei ollut enää estettä. Nämä junioritoiminnan aloittamista vastustavat ihmiset vetosivat lajiliiton ohjeistukseen, joka oli ristiriidassa viranomaisrajoitusten kanssa sen takia, että ohjeistuksia ei oltu ehditty päivittää. Toisaalta lajiliiton ohjeistus oli muutenkin hyvin epäjohdonmukaisesti laadittu. Yksi asia oli sallittua, mutta toinen ei, eikä siihen ollut mitään järkevästi perusteltua syytä. Jopa juniorit itse ihmettelivät tätä epäjohdonmukaisuutta.

Kun uskalsin julkisesti seuran viestimien kautta kyseenalaistaa nämä epäjohdonmukaisuudet ja ilmiselvät päättömyydet, sain vastaani kiivasta vastustusta. Koska muuta argumenttia ei ollut tarjolla, nämä ihmiset hokivat vain koko ajan “liiton ohjeistus sanoo…” – ikään kuin tämä argumentti poistaisi ne ilmeiset epäjohdonmukaisuudet, tai sen tosiasian että liiton ohjeistus oli ristiriidassa viranomaisten uusien määräysten kanssa.  

Näin käyttäytyvät lapsen asteelle jääneet henkisesti vammautetut ihmiset, jotka kammoksuvat kaikkea auktoriteettien kyseenalaistamista. Tässä tapauksessa lajiliitto ja sen ohjeistus oli nostettu Jumalan kaltaiseen auktoriteettiasemaan – samalla tavalla kuin vanhemmat nostetaan lapsina. Liittoa ja sen ohjeistusta ei saanut kyseenalaistaa, koska se näyttäytyi näiden ihmisten mielissä ankarana vanhempana, jota täytyy sokeasti ja kyseenalaistamatta totella. Kuulin mm. argumentit “Mitä ne siellä liitossa sitten meistä ajattelee, jos me lähdetään sooloilemaan!?” ja “Liitossa seurataan seurojen toimintaa tarkasti!” Aistittavissa oli hienoista vainoharhaisuutta. 

Näiden ihmisten oli mahdotonta ymmärtää sitä tosiasiaa, että ohjeistus on vain ohjeistus – ei se ole mikään määräys tai laki. Ohjeistuksen noudattaminen on aina vapaaehtoista. Joskus tulee vastaan niitä tilanteita, jolloin ohjeistuksen noudattamisessa ei ole mitään järkeä. Tämä tilanne oli selkeästi sellainen, koska ohjeistusta ei oltu vielä päivitetty uusimpien viranomaismääräysten mukaiseksi. 

Tuossa kummallisessa käytöksessä näkyi hyvin se malli, jonka nämä ihmiset ovat oppineet lapsuudenkodissaan. Ankaraa isää tai äitiä piti totella kiltisti ja kyseenalaistamatta – tai kävi huonosti. Ei ollut väliä oliko se vanhemman toiminta järkevää tai oikeudenmukaista, totteleminen oli välttämättömyys. Lapsen näkökulmasta ankaran vanhemman suututtaminen näyttäytyy elämän ja kuoleman kysymyksenä, koska jos sellaisen vanhemman suututtaa tottelemattomuudellaan, seuraukset voivat olla hirvittävät. 

Kun nämä ihmiset joutuvat aikuisena tilanteeseen, jossa joku omassa mielessä auktoriteettiasemaan nostettu taho antaa ohjeistuksia, ne mielletään käskyiksi, joita on “pakko noudattaa”. Tässä tilanteessa kun minä uskalsin kyseenalaistaa näiden ohjeiden päättömyydet ja epäjohdonmukaisuudet, minut koettiin uhkana samalla tavalla kuin kapinoiva veli tai sisko. “Älä suututa isää, tai meille käy kaikille huonosti!”

Ei tuo reaktio tyhjästä synny. Se on seurausta lapsuuden pelottavista kokemuksista, joista nämä ihmiset selvisivät miellyttämällä ja tottelemalla ankaraa (ja todennäköisesti väkivaltaista) isää tai äitiä. Toisin sanoen vanhempia miellyttävä valeminä reagoi tilanteeseen niin kuin se on tottunut reagoimaan. 

Tarinalla on huvittava loppu. Ehdotin, että tästä junioritoiminnan osasta, joka haluttiin kieltää, voisi aivan hyvin käyttää eri termiä, jota seurassamme käytimme. Termimuutoksen avulla välttäisimme ristiriidan lajiliiton ohjeistuksen kanssa. Kun termi vaihdettiin, kukaan ei enää vastustanut toiminnan järjestämistä. Siitä voi päätellä, että tällä asialla ei ollut missään vaiheessa mitään tekemistä koronan tai terveysturvallisuuden kanssa. 

Seuraava osa: Yliminä ja omatunto

Sarjan aiemmat osat: