Monesti voi kuulla väitteen, jonka mukaan vanhempia kohtaan ei saa tuntea vihaa, koska jokaisen lapsen tulisi olla vanhemmilleen kiitollinen. Yleensä tätä perustellaan sillä, että lapset ovat kiitollisuudenvelassa vanhemmille, koska vanhemmat ovat ruokkineet lasta ja tarjonneet tälle kodin. Näin ollen vanhempia kohtaan tunnettu viha on aina väärin, ja se on merkki kiittämättömyydestä.
Mietitäänpä asiaa toisesta näkökulmasta. Otetaan esimerkiksi vaikka tuo ruokkiminen. Mitä tapahtuu jos vanhemmat eivät ruoki lastaan? Lapsi ei kykene ruokkimaan itse itseään, joten ruokkimatta jätetty lapsi näkee nälkää, ja lopulta kuolee ravinnon puutteeseen. Jos vanhemmat toimivat näin, se on kammottava rikos, josta on vakavia rikosoikeudellisia seuraamuksia. Onko lapsi siis tosiaan kiitollisuudenvelassa siitä, että vanhemmat eivät tappaneet häntä nälkään? Jos lapsen ruokkiminen on merkki hyvästä vanhemmuudesta, standardit ovat melkoisen matalalla.
Mitä tapahtuu, jos vanhemmat eivät tarjoa lapselleen kotia? Lapsi ei pärjää omillaan, joten kadulla asuminen tuskin antaa lapselle kovin pitkää elinajan ennustetta. Jos hylätyllä lapsella käy tuuri, hänet otetaan huostaan. Lapsensa tällä tavalla hylänneet vanhemmat saavat syytteen rikoksesta. Eli jos lasta ei hylätä ja jätetä heitteille, siitä täytyy olla kiitollinen?
Pitäisiköhän tämän lapsen olla myös kiitollinen siitä, että vanhemmat eivät myyneet häntä seksiorjaksi ihmiskauppiaille? Logiikkahan on ihan sama. Näitä vastaavia kiitollisuuden aiheitahan voisi tällä tavalla keksiä vaikka kuinka paljon. Tämä kiitollisuudenvelan logiikka perustuu usein siihen, että pitää olla kiitollinen siitä mitä kamalaa vanhemmat eivät tehneet. Se on sairas logiikka.
Vanhemmilla on laillinen ja moraalinen velvollisuus pitää lapsi elossa. Tämän velvollisuuden täyttäminen ei ole hyvää vanhemmuutta, eikä se luo minkäänlaista velkaa.
Hyvä vanhemmuus on jotain aivan muuta kuin lapsen elossa pitämistä. Hyvä vanhemmuus on sitä, että vanhemmat palvelevat lapsen lukuisia eri tarpeita, ja tarjoavat tälle rakkautta ja turvallisen kodin jossa kasvaa aikuiseksi. Kun lapsen tarpeista pidetään huolta, ja hän kokee olonsa turvalliseksi, saadaan hyvinvoiva lapsi. Tällaiset lapset ovat automaattisesti kiitollisia vanhemmilleen – heiltä ei tarvitse sitä vaatia.
Hyvillä vanhemmilla on hyvinvoivia lapsia. Jos lapsi voi huonosti, se on merkki siitä, että vanhemmuudessa on mennyt jotain pieleen. Pahoinvoivan lapsen tapauksessa vanhemmat ovat epäonnistuneet tarjoamaan lapselleen sitä mitä tämä tarvitsee. Tämän tosiasian toteamisessa ei pitäisi olla mitään pahaa tai kiistanalaista, mutta jostain syystä meidän kulttuurissa sitä ei kuitenkaan saisi sanoa ääneen. Sen sijaan ajatellaan, että vanhemmille pitäisi olla aina kiitollisuudenvelassa, ja että lapsen pahoinvointi johtuu aina jostain muusta kuin huonosta vanhemmuudesta. Pahimmillaan syy löydetään lapsesta itsestään, jotta vanhempien ei tarvitsisi katsoa peiliin.
Kulttuuri, joka vaatii huonosti kohdeltuja lapsia olemaan kiitollisuudenvelassa vanhemmilleen, ei ole terve. Se pakottaa ihmiset kieltämään omat aidot tunteensa, ja elämään tukahdutettujen tunteiden kanssa hautaan saakka. Sellainen elämä ei ole hyvää elämää.
Seuraava osa: Huonon kohtelun ylisukupolvinen ketju
Sarjan aiemmat osat:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti