Jokainen tietää sanan ‘ego’. Jokainen varmasti käyttää tuota sanaa joskus. Mutta kuinka moni tietää, mitä se tarkoittaa?
Olen tehnyt havainnon. Joka kerta kun kysyn ihmisiltä, miten sana ‘ego’ määritellään, törmään siihen tosiasiaan, että heillä ei ole asiasta minkäänlaista käsitystä. Yleisin vastaus tuohon kysymykseen on “en tiedä”. Tämä on siinä mielessä erikoista, että nämä ihmiset käyttävät tätä sanaa, mutta samalla kuitenkin myöntävät, että eivät tiedä mitä se oikeastaan tarkoittaa, tai mikä sen määritelmä on.
Sitten on niitä ihmisiä, joilla on tuohon kysymykseen joku vastaus. He antavat tälle termille oman näkemyksensä mukaisen selityksen, mutta se on jotain aivan muuta, mitä sana ‘ego’ oikeasti tarkoittaa. Tällaisia ihmisiä löytyy varsinkin uushenkisistä piireistä, joissa on “henkisen tien kulkijoita”. Yleensä nämä ihmiset näkevät egon jotenkin pahana asiana. He puhuvat ego-kuolemasta, ja ajattelevat, että egosta pitäisi päästä jotenkin eroon. Kun tällaiselta ihmiseltä kysyy, että miten ego-termin yli sata vuotta sitten lanseerannut Sigmund Freud määritteli tuon sanan, keskustelu loppuu lyhyeen. He eivät tiedä.
Toki meillä on Freudin id-ego-superego-teoriaan tutustuneita psykologeja, jotka osaavat tuohon kysymykseen vastata. Valitettavasti heidän osuus koko väestöstä on niin marginaalisen pieni, että voidaan karkeasti yleistää, että suomalaisilla ei ole mitään käsitystä siitä, mitä tämä heidän käyttämä sana tarkoittaa. Eikö olekin erikoista? Meillä on sana, jota käytetään hyvin paljon, mutta juuri kukaan ei tunnu tietävän, mitä se tarkoittaa.
Ego on suomeksi ‘minä’. Freud tarkoitti sillä sitä psyyken osaa, joka tekee asioita, ajattelee asioita, kokee asioita ja niin edelleen. Se ei ole koko psyyke, mutta se on erittäin keskinen osa psyykettä. Herää kysymys: mitä pahaa siinä on? Miksi minästä pitäisi yrittää päästä eroon? Miksi minästä on tullut niin monelle kamala mörkö?
Kun lapsi syntyy, hänellä ei ole egoa. Hänen minuus ei ole vielä rakentunut. On vain id (eli viettipohja), josta tulee tiettyjä signaaleja, kuten esimerkiksi nälän tunne. Kun lapsella ei ole egoa, signaali tulee läpi suodattamatta, ja lapsi alkaa itkeä nälkäänsä. Kun lapsi kasvaa, hänen id-impulsseja säätelevä ego alkaa kehittyä. Egolla varustettu lapsi kykenee suodattamaan id-impulsseja paremmin, ja säätelemään omaa käyttäytymistään sen avulla. Tämän takia 10-vuotias lapsi pystyy sietämään nälän tunnetta paremmin, ja ilmaisemaan nälkäänsä itkemisen sijaan verbaalisesti ja hermostumatta. Hän myös kykenee ymmärtämään, että joissain tilanteissa on mahdotonta saada ruokaa välittömästi, ja joskus täytyy vain odottaa kärsivällisesti.
Egolla on tärkeä tehtävä – säädellä ihmisen toimintaa. Mitä vahvempi ego, sitä paremmin ihminen pystyy säätelemään omaa käyttäytymistään. Mitä heikompi ego, sitä heikommin tämä säätely onnistuu. Heikko ego tekee ihmisistä lapsellisia kakaroita, jotka eivät osaa käyttäytyä. Psykologisesti kypsällä ihmisellä on aina vahva ego, ja se on erittäin hyvä asia. Tämä “egosta eroon pääsemisen” kultti kertoo sen jäsenistä paljon – todella monet heistä ovat henkisesti kypsymättömiä kakaroita, jotka eivät oikeasti halua kasvaa aikuisiksi.
Toki egoon liittyy ongelmia silloin kun ego on haavoitettu. Tyypillisesti traumatisoituneen ihmisen ego on varustettu puolustusmekanismeilla, jotka usein laukeavat turhaan tai tarpeettomasti, ja tekevät ihmisestä sen takia sosiaalisesti hankalan. Jokainen varmasti tuntee jonkun, jonka puolustusmekanismit laukeavat turhan herkästi. “Mistä se nyt suuttui?” Tällaisen ihmisen ego ikään kuin hahmottaa todellisuuden hieman väärin, ja näkee uhkina sellaisia asioita, jotka eivät oikeasti ole uhkia. Mutta tässäkään ongelma ei ole ego itsessään, vaan ne traumat, jotka ovat vahingoittaneet egoa.
Minulla on itsellä tästä hyvinkin paljon omakohtaista kokemusta, ja olen joskus käyttänyt sen selittämiseen miinakenttäanalogiaa. Traumatisoituneen ihmisen kanssa tekemisissä oleminen on välillä kuin miinakentällä kävelemistä. Koskaan ei tiedä milloin astuu tahattomasti miinaan, minkä seurauksena traumatisoitunut ego menee raivokkaaseen puolustusmoodiin. Ongelmaa ei ratkaista pyrkimällä eroon egosta, vaan työstämällä ne traumat. Se on tietyssä mielessä egon vahvistamista, mikä on aina hyvä asia. Vahva ja terve ego ei tarvitse ympärilleen miinakenttää.
Tämä varsinkin uushenkisiin piireihin pesiytynyt täysin virheellinen käsitys egosta on johtanut monet harhaan. Menin samaan lankaan itsekin joskus nuorempana. Ego sekoitetaan hyvin usein ‘valeminään’, joka on täysin eri asia kuin ego. Kun väitetään, että ego on illuusio omasta minästä, ei tiedetä mistä puhutaan. Se ei ollut Freudin määritelmä egolle. Valeminä on se illuusio, jonka ihminen on kehittänyt maailmaa varten – yleensä sen takia, että sillä haetaan hyväksyntää omilta vanhemmilta tai muilta ympärillä olevilta ihmisiltä. Valeminä (tai valeitse) on se asia, josta olisi hyvä päästä eroon – ei ego.
Tämä ensimmäinen esipuheen jälkeinen kirjoitus alustaa tulevia osia, joissa valeminä tulee olemaan hyvin suuressa roolissa. On tärkeää, että sitä ei sekoiteta egoon. Ne ovat kaksi täysin eri asiaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti