Alice Millerin tuotannosta löytyy kirja nimeltä The Body Never Lies. Suosittelen ehdottomasti tätä kirjaa jokaiselle. Kirjassa on erityisen hyvää pohdintaa anteeksiantamisen problematiikasta. Miller esittää hyvin poikkeuksellisen näkemyksen, joka haastaa varsinkin “henkisissä piireissä” yleisen näkemyksen, jonka mukaan aina pitää kaikki antaa anteeksi.
Millerin mukaan vanhempien huonoa kohtelua ei pidä missään nimessä antaa anteeksi yksipuolisesti ilman anteeksipyyntöä. Jos vanhempi kykenee esittämään vilpittömän anteeksipyynnön, silloin on ihan järkevää antaa anteeksi. Mutta jos huonosti kohdellut vanhempi ei näe toiminnassaan mitään väärää, eikä ole itse aloitteellinen pyytämään anteeksi, se on omalle terveydelle haitallista tehdä niin sanottu yksipuolinen anteeksianto.
Millerin mukaan aito tervehdyttävä anteeksianto on prosessi, johon tarvitaan kaksi ihmistä, joista molemmat ovat vilpittömiä. Jos sen tekee yksin, se ei ole aito anteeksianto. Se on vain itsensä huijaamista, joka johtaa oman kärsimyksen jatkumiseen. Huonon kohtelun aiheuttaman tuskan voi kyllä työstää yksin, niin että vapautuu vihasta ja katkeruudesta, mutta se on eri asia kuin anteeksianto.
Tähän ilmiöön voi törmätä myös terapiassa. Jotkut terapeutit neuvovat asiakkaitaan antamaan anteeksi yksipuolisesti tajuamatta sen haitallisuutta. Terapian tavoite ei ole etsiä anteeksiantoa, vaan vapautumista kärsimyksestä. Yksipuolinen anteeksianto ei voi johtaa tuosta kärsimyksestä vapautumiseen, koska siitä puuttuu aidon anteeksiannon mahdollistava anteeksipyyntö. Jos jollain teistä on tällainen terapeutti, lukekaa tuo kirja, ja miettikää onko kärsimystä ylläpitävä toiminta järkevää, ja onko siihen kannustava terapeutti hyvä terapeutti.
Jos olette itse vanhempia, ja omatunto kolkuttaa omien lasten huonosta kohtelusta, tehkää lapsillenne palvelus, ja esittäkää heille vilpitön anteeksipyyntö. Näyttäkää lapsellenne, että te kadutte, ja että te tuomitsette omat väärät tekonne. Sanokaa se ääneen: “Tuo tekoni oli väärin, niin ei olisi saanut tehdä.” Se voi pelastaa lastenne terveyden – puhumattakaan teidän ja lastenne välisestä suhteesta. Miller käy kirjassaan läpi paljon esimerkkejä siitä, miten lasten huono kohtelu aiheuttaa fyysistä ja psyykkistä kärsimystä pitkälle aikuisuuteen.
Tässä kirjassa puhutaan myös paljon Raamatun käskystä kunnioittaa isää ja äitiä. Millerin mukaan tämä yksi käsky ja sen tulkinta ovat aiheuttaneet mittavaa psykologista vahinkoa länsimaissa. Huonoja vanhempia, jotka kohtelevat lapsiaan huonosti, ei pidä kunnioittaa. Meillä on sellainen kummallinen käsitys kulttuurissamme, että kaikki vanhemmat mukamas rakastavat lapsiaan. Tämä on paskapuhetta. Rakastavat vanhemmat eivät kohtele lapsiaan huonosti vuodesta toiseen. Tällaisia vanhempia on vaikka kuinka paljon.
Kenenkään ei pidä kunnioittaa ja “rakastaa” omia vanhempiaan sosiaalisen pakon takia. Aito rakkaus ei tarvitse pakottamista. Jos sinua on kohdeltu lapsena huonosti, se huono kohtelu tuottaa automaattisesti luonnollista ja oikeutettua vihan tunnetta. Jos tukahdutat sen tunteen, se johtaa kärsimykseen. Se on juuri Raamatun neljännen käskyn takia meidän kulttuurissa tabu myöntää se aito ja todellinen vihan tunne, jota huono kohtelu väistämättä synnyttää.
Minulla on tästä ilmiöstä paljon omakohtaista kokemusta. Aina kun sanon ääneen sen tosiasian, että omat vanhempani olivat huonosti lapsiaan kohtelevia kusipäitä, joihin minulla ei ole minkäänlaista kiinnostusta pitää mitään yhteyttä nyt tai tulevaisuudessa, ihmiset lähes poikkeuksetta kavahtavat ja järkyttyvät sanoistani. “Ei noin saa sanoa omista vanhemmistaan!” Kyllä saa, jos se on totta. Miksi sen suhteen täytyisi valehdella? “Hän on sinun äiti! Hän on sinun isä! He rakastivat sinua!” Ei pidä paikkaansa. Rakastavat vanhemmat eivät tee lastensa elämästä helvettiä. “Eikö vanhemmilla ole oikeutta tavata lastaan?!” Ei ole. Miksi olisi? Ei lapset ole vanhempiensa omaisuutta.
Yksipuolinen anteeksianto on yksi vihan tukahduttamisen muoto. Sorruin tähän ansaan itsekin nuorempana, kun sinisilmäisyyttäni uskoin siihen uushenkiseen hölynpölyyn, jonka mukaan anteeksiantaminen olisi mahdollista ilman anteeksipyyntöä. Teeskentelin vuosia, että olen mukamas antanut vanhemmilleni yksipuolisesti anteeksi kaikki heidän kamalat tekonsa – vaikka kumpikaan ei ollut koskaan myöntänyt tehneensä mitään väärää. Tästä seurasi vain se, että teeskentelin ja tukahdutin vanhempieni huonon kohtelun synnyttämää vihaani, ja kielsin aidot tunteeni. Ei kovin terveellistä.
Se on erittäin hyvä asia, jos pystyy myöntämään itselleen vihaavansa vanhempiaan – siis jos se on totuus. Sitä ei pidä hävetä, eikä siinä pidä nähdä mitään väärää. Ihminen ei valitse tunteitaan – ihminen valitsee vain sen onko tunteidensa suhteen rehellinen vai ei. Kärsimyksestä vapautuminen on mahdollista vain rehellisyyden kautta.
Tähän liittyy myös yksi “henkisissä piireissä” usein nähtävä vahingollinen ilmiö. Siihen törmää todella usein, että “henkiset ihmiset” tukahduttavat vihaansa. Se kun ei oikein sovi siihen hymyillen meditoivan “rakkautta ja valoa” -mantraa hokevan “paremman ihmisen” kulissiin. “Minä en tunne vihaa, koska minä olen henkisesti niin kehittynyt!”
Varmasti.
Usein nämä ihmiset ovat juuri niitä, jotka ovat täynnä padottua vihaa, mutta eivät tiedä mitä sen vihan kanssa tekisivät. Hyvin usein siellä on taustalla kusipäisten vanhempien harjoittamaa huonoa kohtelua, ja kyvyttömyyttä myöntää sen synnyttämän vihan olemassaolo. Se kun nyt on meidän kulttuurissa kiellettyä vihaa. Sitä padotaan ja tukahdutetaan, ja sen päälle täytyy luoda paksu kulissi. Ei muuta kuin tekohymy naamalle ja fiilistelemään fantsuja energioita jonnekin “henkisten ihmisten” tapahtumaan, joka on täynnä muita samanlaisia vihansa padonneita ihmisiä.
Viha on täysin luonnollinen ja normaali tunne. Sen tuntemisessa ei ole mitään pahaa, eikä sitä pidä kieltää tai tukahduttaa. Se menee ihan itse pois, sitten kun se tulee kuulluksi. Jos vihaa tukahduttaa, se jää vain järjestelmään jumittamaan, ja aiheuttaa kaikenlaisia ongelmia.
Viha pitää tuntea. Tuntea niin että tuntuu. Mutta sille pitää löytää oikea kohde – siis se taho joka on sen vihan omalla toiminnallaan synnyttänyt. Todella monen ihmisen tapauksessa se on isä tai äiti, mutta sitä ei haluta myöntää. Sen takia vihaa kohdistetaan hyvin usein syntipukkeihin – siis syyttömiin ihmisiin. Jos vihaa kohdistaa vääriin ihmisiin, ei se mihinkään häviä. Mikään määrä syntipukkien vihaamista ei poista vihan tunnetta. Tämä on se yleisin syy, miksi ihmiset jäävät oman vihansa kanssa jumiin. Vain totuuden myöntäminen vihan aidosta kohteesta voi vapauttaa vihasta.
“Mutta kun en minä halua tuntea mitään negatiivista!” Niin, miksi et? Mistä olet tällaisen mallin oppinut? Nämä ihmiset on ohjelmoitu lapsena vanhempien toimesta “kilteiksi” ja “tottelevaisiksi” lapsiksi, joilla ei ollut lupaa ilmaista negatiivisia tunteita – ihan vain sen takia, että vanhemmat halusivat päästä lastensa kanssa helpolla. Onhan se nyt vanhemmalle mukavampi kun lapsi vain patoaa omat negatiiviset tunteensa, eikä aiheuta ylimääräistä vaivaa.
Tästä kaikesta on syntynyt positiivisen ajattelun kultti, joka on tehnyt todella paljon hallaa. Siihen mukaan lähtevät ovat kaikki valeminän kautta eläviä kulissi-ihmisiä, jotka aiheuttavat tunteiden patoamisella itselleen (ja hyvin usein myös lapsilleen) valtavaa kärsimystä. Se ei ole tervettä.
Seuraava osa: Vanhemmat ja kiitollisuudenvelka
Sarjan aiemmat osat:
Hyvää pohdintaa asiasta. Mitä ajattelet anteeksi annosta itselleen liittyen tällaiseen itseen kohdistivaan haitalliseen käytökseen. Monesti sitä jää kantamaan kaunaa myös itselleen kun joutuu kaltoin kohdelluksi.. itsesyytöksiä ja kostofantasioita, ajatuksia kuinka olisi voinu tehdä tai sanoa toisin. Silloin mielestäni on ihan hyvä pyytää itseltään anteeksi ja todeta tehneensä parhaansa siinä tilanteessa. Ottaa myös opiksi, kuinka toimia rohkeammin tai viekkaammin tai viisaammin, ettei joutu vastaaviin tilanteisiin tai pääsee niistä ehjänä pois. Sitä kun usein toistaa niitä lapsuuden käsittelemättömiä traumoja uudestaan ja uudestaan elämässä, kunnes vapautuu. Ketään kusipäätä ei tarvitse kunnioittaa tai arvostaa tippaakaan, mutta itseään on syytä kohdella lempeästi mikäli tällaisen ihmisen vaikutuspiiriin on joutunut, varsinkin lapsena..
VastaaPoistaMinä ajattelen, että anteeksianto ei ole koskaan mikään ratkaisu mihinkään ongelmaan. Tämän kirjoituksen tarkoitus on nimenomaan haastaa tämä vallalla oleva ajatus, jossa ratkaisua etsitään aina anteeksiannosta. Se on ansa. Se ei vapauta vihasta itseä tai muita kohtaan. Eikä sillä pääse eroon tukahdutetun vihan aiheuttamasta kaunasta tai katkeruudesta.
PoistaOngelma on aina tunteiden tukahduttamisessa, ja sitä ongelmaa anteeksianto ei pysty ratkaisemaan. Ratkaisu löytyy aitojen tunteiden hyväksymisestä ja sallimisesta, eikä sillä ole mitään tekemistä anteeksiannon kanssa. Vihasta vapaudutaan tuntemalla, ei anteeksiantamalla. Mutta aitoihin tunteisiin ei voi päästä käsiksi, jos ei ole valmis työstämään pois sitä suurinta tuntemisen estettä - valeminää.
https://eliitinesoteerisetsymbolit.blogspot.com/2024/03/pahan-juuret-osa-3-valeminan-vangit.html
Jos olet narsisti (psykologinen sadisti), ennusteesi on huono, koska narsisteille valeminästä luopuminen on käytännössä mahdotonta. Mutta jos olet läheisriippuvainen (psykologinen masokisti), sinulla on toivoa. Läheisriippuvaisille valeminän purkaminen on mahdollista, mutta helppoa se ei tule olemaan. Se on pitkä monen vuoden prosessi.
Kun valeminää purkaa, ja alkaa päästä käsiksi omiin tukahdutettuihin tunteisiin, viha tulee tunnetuksi ja pääsee järjestelmästä ulos. Kun sen saa ulos, tukahdutetun vihan aiheuttama kauna ja katkeruus vähitellen katoavat. Anteeksiannolla ei ole tässä prosessissa mitään roolia.
Sinun ja kaikkien muidenkin kannattaa hylätä kaikki anteeksiantamiseen keskittyvät ratkaisumallit. Se on ihan huuhaata. "Henkiset piirit" on täynnä näitä anteeksiantamista julistavia "opettajia". He ovat omia tunteitaan tukahduttavia valeminän kautta eläviä helppoheikkejä. Hyvin usein he ovat karismaattisia narsisteja, jotka osaavat esiintyä taitavasti, ja näyttelevät vihastaan (mukamas) luopunutta jeesusmaista parempaa ihmistä. "Minä en tunne vihaa! Minä olen antanut anteeksi! Katsokaa miten hyvä ihminen minä olen!"
Bullshit.
Jos olet oikeasti kiinnostunut etsimään vastausta esittämääsi kysymykseen, lue Arno Gruenin kirja 'Itseään pettävä ihminen'. Siinä käsitellään itsensä vihaamisen teemaa. Gruen selittää kirjassa, miten kaiken itsevihan taustalla on omien tunteiden poislohkominen ja omasta autonomiasta luopuminen. Hän ei varsinaisesti puhu valeminästä, mutta kyse on ihan samasta ilmiöstä eri kielellä ilmaistuna. Gruen käyttää termiä 'autonomia' kuvaamaan tilaa, jossa ihminen on täydellisessä sopusoinnussa omien tunteidensa ja tarpeidensa kanssa. Lasten huono kohtelu johtaa autonomiasta luopumiseen, mikä synnyttää mm. itsevihaa.
Tästä aiheesta on tulossa oma kirjoituksensa, mutta vasta paljon myöhemmin. Gruenin ajatuksia esitellään osassa 18 (tämänhetken järjestyksellä). Yksi kirjoitus viikossa tahdilla sen julkaisuun menee vielä useampi kuukausi. Mutta sekin kirjoitus on vain kevyt pintaraapaisu tähän laajaan aiheeseen, joten Gruenin kirjan lukeminen kannattaa joka tapauksessa.
Ymmärrän ja saatat hyvinkin olla oikeassa. Onko mielestäsi anteeksiannon tuoma helpotus valheellista ja vain keino ?tulahduttaa tunteita?
VastaaPoistaLuin tuon valeminä artikkelin ja hyvin tunnistan itsessäni näitä piirteitä. En tiedä onko sinulla lapsia mutta se mikä jäi vaivamaan on tietynlainen täydellisyyden vaatimus vanhemmilta. Lapsiarjessaon paljon erilaisia tilanteita ja tunteita ja koen että tärkeää tässä tapauksessa on,.että tunnereaktioiden ja kanssakäymisen tulisi olla aitoja, ei täydellisiä. Itse ainakin olen jo vuosia pyrkinyt purkamaan omia traumoja ja haitallisia käyttäytymistapoja jotten siirtäisi niitä eteenpäin. Silti välillä tuntuu, että teki väärin tai olisi voinut tehdä toisin. Koettanut usein näissä tilanteissa sitten kertoa ja mahdollisesti pyytää anteeksi mutta aina se ei ole ollut mahdollista.
Kysymykseni siis on, että jos onnistuu itse työstämään omaa valeminäänsä ja muita ohjaavia traumoja pois. Voiko enää vahingossa traumatisoida lapsiaan? Siis,että vanhemman valeminä luo lapselle valeminän lapsen peilatessa vanhempaansa. Mutta jos valeminää ei vanhemmalla ole niin sitä ei voi myöskään ainakaan vahingossa lapselleen luoda.
Kyllä, yksipuolisen anteeksiannon tuoma helpotus on valheellista tunteiden tukahduttamista. Sehän on vain sellainen yhden ihmisen näytelmä. Sisällä on vihaa ja katkeruutta, ja sitten ihminen vain "päättää", että "nyt minä luovun näistä tunteista!" Mutta ei ihminen voi päättää mitä hän tuntee. Hän voi vain päättää tunteeko vai tukahduttaako. Ei anteeksiannossa tunneta vihaa, siinä vain tukahdutetaan sitä, ja teeskennellään, että nyt se on kadonnut. Tämä sen takia, että meidät on kaikki ohjelmoitu uskomaan, että anteeksianto vapauttaa vihasta. Valitettavasti se ei ole totta.
PoistaJos taas tuntee helpotusta sellaisesta anteeksiannosta, jota edeltää vilpitön ja rehellinen anteeksipyyntö, se helpotuksen tunne ei välttämättä ole valheellista. Olennaista on kuitenkin ymmärtää, että siinä helpotuksen tunnetta ei tuo anteeksianto vaan anteeksipyyntö. Silloin se helpotus tulee siitä, että anteeksipyyntö vie vihalta pohjan.
Jos luet kirjoitukseni niin, että näet siinä täydellisyyden vaatimuksen, luet siitä jotain sellaista, mitä siinä ei tosiasiallisesti ole. Jos asiaa katsoo freudilaisesta näkökulmasta, tämä saattaa johtua siitä, että sinulla on ankara superego (eli vähän kuin pään sisäiset vanhemmat), joka vaatii sinulta täydellisyyttä. Superegolla on taipumus värittää muiden ihmisten sanoja.
Asiaa voi katsoa myös jungilaisesta näkökulmasta. Tuossa reaktiossasi saattaa olla kyse myös Anima/Animus-projektiosta. Jos olet nainen, saattaa olla, että näet kirjoitukseni ikään kuin oman Animuksesi puheena. Animus mallintuu yleensä oman isän mukaan, joten jos sinulla oli ankara ja täydellisyyttä vaativa isä, tällainen projektio on hyvin ymmärrettävää. Sitä tapahtuu tosi monelle, joten ei siitä tarvitse itseään ruoskia.
Totta kai jokainen vanhempi voi vahingossa tehdä jotain sellaista, mikä luo lapselle jonkinasteisen trauman. Eihän kukaan ole sillä tavalla täydellinen, ettei koskaan tekisi mitään virheitä. Mutta kun oman valeminänsä on purkanut ja löytänyt Gruenin mainitseman autonomian, lasten traumatisointia ei tule ainakaan tehtyä vuodesta toiseen. Kun löytää oman autonomian, sitä alkaa automaattisesti kunnioittaa myös toisten autonomiaa. Minulle se on rakkautta. Rakastavat vanhemmat voivat tehdä virheitä, mutta he eivät tee lastensa lapsuudesta jatkuvaa helvettiä tai pakota lapsiaan luomaan itselleen valeminää.
Mielenkiintoinen kirjoitus. Minusta se tärkeintä anteeksi anto prosessissa on ymmärtäminen, oppiminen ja muutos. Eli jos joku kohtelee minua jatkuvasti huonosti, niin asetan hänelle rajoja. Jos se toinen ihminen on fiksu, niin hän noudattaa minun rajoja. Jos hän ei ole fiksu, niin hän kävelee rajojeni yli, jolloin joudun lopettaa tekemiset kyseisen ihmisen kanssa. Jos hän oppi ja noudattaa rajojani, niin silloin suhteemme voi muuttua eriläiseksi ja sen jälkeen anteeksi anto on mahdollista.
VastaaPoistaMinullakin oli isä, joka kohteli minut huonosti, hakkasi, nöyrytti ja pilkasi. Kun yritin asettaa hänelle rajoja, hän käveli suoraan niiden yli, niin lopetin tekemiset hänen kanssa.
Olen myös monet vuodet yrittänyt hakea rakkautta isältäni, kunnes aikuisena tajusin että isäni ei rakastaa itsensä, ja ihmiset jotka eivät rakastaa itsensä eivät voi rakastaa muita. Ei ole mistä antaa rakkautta. Isäni vihasi itsensä, niin sitä hän sitten jakoi kaikille - VIHAA.
Isäni kuoltua, purkasin kaikki tunteet, jonka tunsin häntä kohtiin ja lähettiin hänelle takaisin kaikki se vihaa jonka hän on purkanut päälleni elämänsä aikana. Pidä itsellesi sitä paska isä. Sinun energiaa se on... ;)
Tuo on tervettä. Siinä viha tunnetaan pois. Se on vain meidän kulttuurissa (ja Viron myös) kiellettyä, kun vihan kohteena on isä tai äiti. Onneksi sinä olet murtautunut tuosta epäterveestä kulttuurisesta mallista läpi.
PoistaJos vihasta tuntemisen kautta vapautumisen jälkeen antaa yksipuolisesti anteeksi, se ei ole enää tukahduttamisen kannalta haitallista, mutta moraalisessa mielessä se on minun mielestä kyseenalaista.
Minun mielestä anteeksianto sisältää aina jonkinasteisen hyväksynnän. Jos annat pahuudelle anteeksi, annat pahuudelle hyväksynnän. Minun mielestä se on väärin. Minun mielestä pahuus pitää aina tuomita. Jos antaa anteeksi, ei voi enää sanoa tuomitsevansa.
Mutta ymmärrän kyllä, jos tuntemisen kautta tapahtuvaa vihasta vapautumista haluaa kutsua "anteeksiannoksi", koska sillä pääsee kaunasta irti, ja ihmiset ovat niin tottuneita assosioimaan sen helpotuksen tunteen anteeksiantoon. Minusta se vain on väärä termi. Olisi paljon parempi puhua vapautumisesta kuin anteeksiannosta.
Olen antanut anteeksi isälleni sen vanhat teot, koska hän on kuollut, enkä halua jatkaa tätä seuraavalle elämälle. Mutta koska isäni ei koskaan oppinut kunnioittamaan asettamani rajat, eikä koskaan muutanut sen käytäytymistä minua kohti, niin edelleenkään en ajo olla tekemisissä sen kanssa, kunnes hän muuttaa käytäytymistä minua kohti. Luottamuus on mennyt. Jos tavataan seuraavassa elämässä uudestaan ja hän muuttaa sen käytäytyminen minua kohti ja pyyttää anteeksi, niin silloin voi olla että suostun olla sen kanssa tekemisissä taas. Se jää nähtäväksi... ;)
PoistaTunnistan kyllä itsessäni täydellisyyden tavoittelun sekä korostuneen velvollisuudentunteen, että siinä mielessä tuo superego asia vaatii kyllä huomiota.
VastaaPoistaEniten tämän täydellisyysajatuksen triggeröi kohta jossa sanoit ettei valeminän muodostuminen vaadi kamalaa lapsuutta ja että lapsi on niin herkkä, että aikusen mielestä pienet asiat voivat olla lapselle suuria.
Tuli kuva, että ajattelet pienenkin virheen tuhoavan lapsen kuin lattialle tiputetun kristallimaljan. Hyvä tarkennus oli tämä,
Traumatisoinnin pitkäkestoisuus ja että, rakastavakin vanhempi tekee virheitä, sekä tämä, kun löytää oman autonomian alkaa automaattisesti kunnioittaa muiden autonomiaa. Tätä autonomia asiaa hain takaa tossa kysymyksessäni, eri termillä vaan.
Aika paljon tullut mietittyä näitä asioita koska omat lapsuuden kokemukset ja geneettiset taipumukset ajoivat minut suoraan helvettiin. Ylös kapuaminen olikin sitten aikalailla isompi työ.
Alice Millerin kirjoja olen lukenut ja kaikenlaista narsismi/läheisriippuvuus kirjalllisuutta. Täytynee tutustua tähän mainitsemaasi Arno Gruen kirjaan myös.
Tarkoitin sillä kohdalla esimerkiksi tällaista tilannetta: Vauva itkee. Ei ole vanhemman mielestä mikään iso asia. Vauvan annetaan itkeä. Vanhempi edelleen ajattelee, että ei sillä mitään hätää ole, joten ei se ole niin vakavaa. Vauva vain jatkaa itkemistään, ja hänet jätetään itkemään. Itku loppuu, kun vauva on itkenyt itsensä tyhjiin. Vanhempi on lopulta tyytyväinen kun itku on loppunut, ja edelleen ajattelee, että ei se vauvan itkeminen mikään iso asia ollut. Eihän sillä oikeasti ollut mitään hätää.
PoistaTodellisuudessa vauvan näkökulmasta tämä tilanne oli helvetillinen kokemus, joka synnytti trauman. Pieni asia vanhemmalle - jättimäinen traumatisoiva kokemus vauvalle.
Näin Arvo Ylppo opetti vanhempia toimimaan itkevien lasten kanssa. Tällä neuvolla traumatisoitiin miljoonia suomalaisia.
Olen rakastavien vanhempien lapsi, jotka aiheuttivat kyllä traumoja, ei tahallaan eikä pahantahtoisuuttaan vaan kun eivät kaikkea ymmärtäneet, olivat silti huomattavasti parempia kuin omat vanhempansa ja minä yritin olla parempi isä ja poika yrittää olla parempi kuin minä. Kaikki silti olemme aiheuttaneet traumoja jälkikasvu olemme. Omista vanhemmistani lähtien perheessämme on ollut ja on avoin keskustelukulttuuri, jossa lasten kanssa voi keskustella mistä tahansa (ottaen huomioon iän ja ymmärryksen määrän). En ole koskaan tuntenut vihaa vanhempiani kohtaan eivätkä omat lapseni tunne vihaa minua tai vaimoani kohtaan, hämmennystä aiheuttaneet asiat käsitellään ja selvitetään,omat virheet myönnetään ja mennään eteenpäin.
VastaaPoistaEn tiedä tuletko käsittelemään perheen ulkopuolisen maailman vaikutusta lapseen, mutta omalta kohdaltani ne pahimmat traumat tuli sieltä. Kuulun siihen sukupolveen joka sai 4vuotiaana avaimen kaulaan ja puolipäivä tarhan loppuessa klo 12 olin 6 asti yksn maailman armoilla, kaikille vaikutuksille alttiina tuoreessa lähiössä. Muutaman vuoden rankka kiusaaminen ja väkivaltaisen eskalaation tuloksena muuttuminen itse kiusaajaksi jättivät varmaan hautaan asti pysyvät jäljet sieluun. Kusipäät kaivoivat minusta kiusaamalla itseään pahemman kusipään esiin ja aiheutin traumoja täysin viattomille ihmisille vain siitä syystä että pelkäsin joutuvani itse uhrin asemaan. Eli pahimmat traumat minulle on aiheuttanut se kaveri joka peilistä katsoo.
Jos lapsi jätetään nelivuotiaana päivästä toiseen tuntikausiksi yksin maailman armoille, se on huonoa kohtelua. Se, että muillekin lapsille tehtiin siihen aikaan samalla tavalla, ei ole mikään puolustus. Ei tuollainen kohtelu ole merkki rakastamisesta. Se on merkki järkyttävästä välinpitämättömyydestä.
PoistaOlen pahoillani Mito, mutta nyt sinä valehtelet itsellesi. Sinun vanhemmat laiminlöivät sinun tarpeiden palvelemista kammottavalla tavalla. Se, että sinä näet vanhempasi vieläkin rakastavina, on merkki siitä, että sinä et pysty myöntämään kivuliasta totuutta vanhemmistasi. Kyse ei ollut yksittäisestä virheestä tai mokasta. Kyse oli toistuvasta tietoisesta valinnasta jättää lapsi heitteille. Vain valheessa elävä voi pitää tuollaisia vanhempia rakastavina.
Kuvaavaa on myös se, että näet omien traumaattisten kokemusten syyn ympäristön kiusaajissa. Toki heilläkin on asiassa osavastuu, mutta suurimman vastuun kantavat ne, joiden olisi pitänyt suojella sinua, mutta eivät sitä tehneet. Sinä haukut väärää puuta, ja syy on ilmeinen. Sinä olet idealisoinut vanhempasi, etkä näin ollen halua luopua "minulla oli rakastavat vanhemmat" -valheesta.
Se, mitä sinulle tehtiin, oli väärin. Ja julmaa. Todella julmaa. Suoranaista pahuutta! Sille ei ole olemassa mitään puolustusta. Voit väittää vastaan, selitellä, ja antaa pitkän puolustuspuheenvuoron vanhemmillesi, mutta se ei muuta tosiasioita. Rakastavat vanhemmat suojelevat lastaan. Sinun vanhemmat eivät selkeästikään olleet rakastavia. Nyt olisi korkea aika avata silmät totuudelle.
Totuus vapauttaa, mutta sitä ennen se sattuu.
Sen ajan käsitysten mukaan kaikki oli täysin normaalia. Aikuisena asiasta keskustellessa tajusivat tehneensä väärin, muiden mukana hyvässä uskossa siihen että kyllä lapsi pärjää. Suurin osa ihmisistä seuraa täysin senhetkistä narratiivia asiassa kuin asiassa. Tuntuu jotenkin turhalta vihata vanhempiensa "lammasmaisuutta".
VastaaPoistaOmat traumat ovat ketjusta, liian varhain oman onnensa nojaan, kiusaaminen ja kiusaajaksi muuttuminen. Maailma muokkasi vanhempiani ja kiusaajiani mutta minä itse annoin pahan kiertää ja tästä kannan isoimmat traumat. Ehkä näiden kokemusten kautta avautui näkemys ettei kaikkea tässä maailmassa tehdä meidän hyväksemme.
Vanhempani tekivät virheitä, minä itse tein ja jälkikasvu on tehnyt ja me kaikki tulemme tekemään lisää, mielestäni jos virheensä havaitsee ja myöntää eikä enään toista sitä päästään elämässä eteenpäin.
Voin tosin olla harhainen ja elää valheessa, mutta viihdyn kyllä omissa nahoissani ihan hyvin.
Oliko Mito isä tai äitisi tietoisia siitä että sinua kiusattiin silloin? Olin itsekkin alakoulu ikäisenä aika paljon yksin kun vanhemmat olivat töissä. Koira oli onneksi silloin kaverina.
PoistaKiusaaminen ajoittui lähinnä esiteini ikään, teininä oli jo osat vaihtuneet. Oli siitä jotain puhetta, mutta ei siihen osattu suhtautua vakavasti, en itsekään osannut, sen katsottiin jotenkin kuuluvan asiaan ja menevät sitten ohi.
PoistaLapsuudestani piirtyi ehkä turhan karu kuva, oli minulla backuppina alakerran perhepäivähoitaja josta sai välipalaa ja jonne pääsi jos jotain sattui.
Kolikollahan on toinenkin puoli ja se oli täydellinen vapaus, kukaan ei vahtinut tai rajoittanut lapsilauman touhuja. Esiteini ikään asti muistelen lapsuuttani onnellisena aikana, siitä eteenpäin täysi-ikäisyyden kynnykselle meininki olikin yhtä helvettiä.
Poika kohteli äitiään hirveällä tavalla
VastaaPoistahttps://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/452871e4-ae68-485b-9a29-680ea819ab14
Se, mitä tämä mies teki, on yksiselitteisesti väärin ja tuomittavaa. Mutta onko tässä jutussa kerrottu tragedian koko totuus? Minua kiinnostaisi tietää, millainen lapsuus tällä miehellä oli, ja miten hänen äitinsä kohteli häntä silloin, kun hän oli avuton ja puolustuskyvytön pikkulapsi.
Jos lasta kohtelee hyvin, hänestä tulee automaattisesti vanhempiaan rakastava. Jos lasta kohtelee huonosti, hänestä tulee automaattisesti vanhempiaan vihaava. Lapsi ei tee sitä valintaa, onko lopputuloksena rakkaus vai viha. Se on vanhempien valinta.