Pahan juuret - osa 6: Huonon kohtelun ylisukupolvinen ketju

Kun vanhemmat kohtelevat lastaan huonosti, syy siihen löytyy yleensä vanhempien omasta lapsuudesta, ja huonon kohtelun synnyttämästä valeminästä. Kun heitä itseään kohdeltiin huonosti, se synnytti luonnollista ja oikeutettua vihaa heidän omia vanhempia kohtaan. Mutta se viha on kiellettyä. Yleensä vanhempia kohtaan tunnettu viha pitää tukahduttaa, minkä seurauksena sen olemassaoloa ei tiedosteta. Tästä syntyy epämääräinen pahan olon tunne, jota on vaikea ymmärtää tai pukea sanoiksi. Tyypillisesti tällainen ihminen on usein kireä, pahantuulinen tai riidanhaluinen, mutta täysin kyvytön tiedostamaan oman padotun vihansa olemassaoloa.

“Enhän minä nyt ketään vihaa”, sanoo moni vihansa tukahduttanut. Sitten kun he ottavat runsaita määriä alkoholia, vihan tukahduttamismekanismit pettävät, ja viha purkautuu ulos kovalla paineella jonkun mitättömän asian laukaisemana. Myöhemmin he ihmettelevät omaa käytöstään, eivätkä ymmärrä miksi he niin suuttuivat. Yleensä asia laitetaan humalan piikkiin, jonka jälkeen voidaan taas teeskennellä, että ei minussa mitään vihaa ole.

Tyypillisesti tällaiset ihmiset valehtelevat itselleen, että heillä oli “ihan hyvä lapsuus” ja “rakastavat vanhemmat”. He saattavat kyllä tiedostaa, että joissain tilanteissa vanhempien toiminta oli “vähän kyseenalaista”, mutta se ei saa heitä luopumaan valheellisesta uskomuksesta, että heitä siltikin rakastettiin ja heistä pidettiin hyvää huolta. Valeminällä varustettu ihmismieli toimii niin, että sillä on tapana takertua hyviin lapsuusmuistoihin, ja sivuuttaa kaikki kamalat lapsuuskokemukset, jotta illuusio hyvästä lapsuudesta ei särkyisi. Tällainen tilanne muistuttaa hyvin paljon Tukholman syndroomaa. 

Valeminän tehtävä on pitää vanhemmat tyytyväisenä ja viha syvälle sisään padottuna – niin että sitä ei voi tuntea oikeassa kontekstissa. Liian usein tuo padottu viha löytää kuitenkin helpon sijaiskohteen: omat lapset. Kyllä, maailmassa on paljon vanhempia, jotka vihaavat lapsiaan – tai tarkemmin ottaen kohdistavat sisällään olevaa vihaa omiin lapsiinsa. Se on joka tapauksessa lapsen vihaamista, vaikka näissä tilanteissa lapsi ei olekaan tuon vihan alkuperäinen aiheuttaja vaan viaton sijaiskärsijä.

Alice Miller avaa tämän kuvion kirjoissaan hienosti. Siinä on kyse sukupolvien välisestä ketjusta, jota kukaan ei osaa katkaista.

Pienellä lapsella on aina luonnollisia narsistisia tarpeita, joiden tyydyttäminen on vanhemman tehtävä. Jos tämän tehtävän laiminlyö, lapselle syntyy narsistinen vamma. Kun tämä lapsi saa aikuisena omia lapsia, hän joutuu kohtaamaan oman lapsuutensa kivuliaat muistot. Oma lapsi, joka vaatii häneltä narsististen tarpeiden tyydyttämistä, nostaa sisälle padotun tuskan pintaan: “En minäkään saanut huolenpitoa, miksi minun pitäisi nyt antaa sitä tälle lapselle!?” Näin se viha omia vanhempia kohtaan kohdistetaan omiin lapsiin. Eikä sitä edes tiedosteta.

Hyvin usein oman lapsuuden huono kohtelu kostetaan tiedostamattomasti omille lapsille, koska he ovat sille se kaikkein helpoin kohde. “Minuakin nöyryytettiin, joten minullakin on oikeus nöyryyttää!” “Minuakin lyötiin, joten minullakin on oikeus lyödä!” “Minuakaan ei lohdutettu, ei minunkaan sitä lohdutusta tarvitse tarjota!” Ikään kuin se oma tuska pienenisi sillä, että tuottaa sen saman tuskan omalle lapselleen. 

Tilannetta pahentaa se, että valeminän ylläpitämä valhe “rakastavista vanhemmista” vääristää koko rakkauden käsitteen. “Se oli rakkautta, kun minua lyötiin”, ajattelee moni valeminällä varustettu ihminen – ja antaa sitten omien lastensa tuntea sen saman “rakkauden” nahoissaan. Lapsi on helppo kohde, koska hän on täysin vanhemman armoilla vailla minkäänlaista puolustautumismahdollisuutta. Lasta kun satuttaa, ei tarvitse pelätä, että hän satuttaa takaisin. Oli kyse sitten fyysisestä tai psyykkisestä väkivallasta. 

Tämä tiedostamaton kostaminen tuottaa lapselle sen saman psyykkisen vamman, joka oli vanhemmalla – ja samasta syystä. Tilanne pakottaa lapsen luomaan valeminän, joka sitten alkaa vähitellen lapsen kasvaessa palvella vanhemman narsistisia tarpeita. Vanhemman näkökulmasta tämä on toivottavaa, koska nyt hänellä on vihdoin se narsististen tarpeiden palvelija, joka häneltä lapsuudessaan puuttui. Se on monelle kuin lääkettä, jonka hintana on oman lapsen psyykkinen vammauttaminen.

Kun näin kohdeltu lapsi lopulta kasvaa aikuiseksi ja saa omia lapsia, hän toimii samalla tavalla kuin vanhempansa. Kierros alkaa taas alusta. Lopputulos on se, että lasten huonoa kohtelua siirretään tiedostamattomalla tasolla aina seuraavalle sukupolvelle uudestaan ja uudestaan. Tämän pahuuden kierteen voi katkaista vain sellainen ihminen, joka kykenee näkemään totuuden itsestään, omista vanhemmistaan ja huonon kohtelun synnyttämästä valeminästään.

Niin kauan kuin ihminen kieltää itseltään kamalan ja kielletyn totuuden omista vanhemmistaan ja omasta lapsuudestaan, hän tulee erittäin suurella todennäköisyydellä siirtämään omat hirveät lapsuuskokemuksensa tavalla tai toisella seuraavalle sukupolvelle. Tämä Alice Millerin kirjojen viesti tulisi opettaa jokaiselle uudelle isälle ja äidille. Näin ei kuitenkaan tehdä, koska kulttuurissamme vanhempien kritisoiminen on edelleen niin iso tabu. Eikä vähiten Raamatun neljännen käskyn takia. 

Seuraava osa: Väkivalta traumatisoi lapsen

Sarjan aiemmat osat:

1. Esipuhe
2. Ego ei ole vihollisesi
3. Valeminän vangit
4. Anteeksianto ja vihan tukahduttaminen
5. Vanhemmat ja kiitollisuudenvelka