Hyvin moni lapsiaan huonosti kohteleva vanhempi on joutunut itse kokemaan huonoa kohtelua omassa lapsuudessaan. Sukupolvelta toiselle siirtyvä lasten kaltoinkohtelu on valitettavan yleinen ilmiö. Mutta kaikki eivät tähän pahuuden kierteeseen osallistu. Osa ihmisistä pystyy kohtelemaan lapsiaan hyvin, vaikka olivatkin omassa lapsuudessaan huonon kohtelun kohteita. Mistä tämä johtuu?
Alice Miller antaa tähän kysymykseen vastauksen kirjassaan The Truth Will Set You Free, jonka lukemista suosittelen lämpimästi jokaiselle. Millerin mukaan sukupolvelta toiselle siirtyvän lasten huonon kohtelun kierteen pysäyttäneitä ihmisiä yhdistää se, että heillä oli lapsuudessaan joku aikuinen hahmo, jolta he saivat rakkaudellista hyvää kohtelua. Miller käyttää tästä termiä ‘auttava todistaja’ (helping witness).
Jos huonoa kohtelua kokevalla on lapsuudessaan edes yksi turvallinen aikuinen, jolta hän saa hyvää kohtelua, se voi riittää estämään huonon kohtelun siirtämisen omille tuleville lapsille. Yksikin hyvän aikuisen malli voi pelastaa tulevat sukupolvet traumatisoinnilta. Auttava todistaja tarjoaa positiivisen mallin, johon kaltoinkohtelua kokenut lapsi voi identifioitua. Tämän lisäksi auttavan todistajan olemassaolo auttaa ymmärtämään, että lapsuudessa koettu huono kohtelu oli väärin. Kun lapsi saa mallin hyvästä kohtelusta, huonon kohtelun tunnistaminen on helpompaa.
Jos huonon kohtelun uhriksi joutuneella lapsella ei ole lapsuudessaan yhtään positiivista roolimallia, hän tulee erittäin suurella todennäköisyydellä toistamaan ne samat virheet, joita hänen vanhempansa tekivät. Tällainen lapsi idealisoi kaltoinkohtelun, ja alkaa pitää sitä hyvänä toimintamallina. Kun hän saa omia lapsia, hän pitää kokemaansa huonoa kohtelua hyvänä vanhemmuutena, ja toimii sen mukaan. Näin seuraava sukupolvi saa kokea samat traumaattiset kokemukset.
Hyvä esimerkki tästä ilmiöstä on Adolf Hitler, jonka lapsuutta Miller kirjassaan käsittelee. On hyvin tunnettu historiallinen tosiasia, että Adolfin isä Alois Hitler oli poikkeuksellisen julma isä, joka hakkasi ja nöyryytti poikaansa lähes päivittäin. Adolfin lapsuus oli käsittämättömän helvetillinen kokemus, mutta aikuisena hän väitti sen olleen hänelle hyväksi. Hän uskoi, että hän sai hyvän ja kunnollisen kasvatuksen, ja että kaikki se pahoinpitely ja nöyryyttäminen oli hänelle hyväksi.
Adolf siis kieltäytyi hyväksymästä totuutta omasta lapsuudestaan. Hän idealisoi isänsä, minkä seurauksena hän oli kykenemätön kohdistamaan sisällään olevaa oikeutettua ja luonnollista vihaa sen synnyttäneeseen kohteeseen. Kun näin tapahtuu, viha on ennen pitkää pakko purkaa tavalla tai toisella viattomiin syntipukkeihin. Yleensä syntipukin asemaan joutuvat omat lapset, mutta Adolfin tapauksessa kun lapsia ei ollut, viha piti kohdistaa johonkin muualle. Alois Hitler oli puoliksi juutalainen, joten syntipukkina sai toimia koko juutalainen kansa – tunnetuin seurauksin. Jos Adolfilla olisi ollut auttava todistaja, ja hän olisi sen avulla kyennyt myöntämään totuuden isästään, syntipukkeja ei olisi tarvittu.
Tällainen kaltoinkohtelevan vanhemman idealisointi on hyvin yleistä. Todella moni väkivaltaa, nöyryyttämistä ja muuta kaltoinkohtelua vanhemmaltaan vastaanottanut ihminen idealisoi vanhempansa sillä seurauksella, että hän päätyy pitämään kokemaansa huonoa kohtelua hyvänä vanhemmuutena, jota he sitten toistavat itse omien lastensa kanssa. Tulee mieleen eräs entinen tyttöystävä nuoruudestani, joka kertoi saaneensa säännöllisesti piiskaa lapsena: “Todellakin aion piiskata omia lapsiani, jos sellaisia saan. Minuakin piiskattiin, ja se oli minulle hyväksi!”
Tuore esimerkki kaltoinkohtelevan vanhemman idealisoimisesta on julkisuudenhenkilöksi noussut Andrew Tate. Viime vuonna hän kertoi eräässä haastattelussa (David Sutcliffe, 16.8.2023), miten hänen isänsä kohteli häntä. Isä oli paljon poissa eikä antanut pojalleen hänen tarvitsemaan huolta ja huomiota, mutta se oli hyvä asia. “Isäni oli vain kiireinen.” Isä nöyryytti häntä, mutta se oli hyvä asia. “Se kasvatti minua.” Isä oli väkivaltainen, mutta se oli hyvä asia. “Se teki minusta vahvemman.” Ja niin edelleen. Haastettalussa terapeutti kysyy Andrewlta, että olisiko se hyväksyttävää, jos hän olisi isälleen vihainen? Andrew vastaa välittömästi: “Ehdottomasti ei! Se olisi epäkunnioittavaa isääni kohtaan!”
Haastettelussa näkee, miten terapeutti yrittää päästä tämän Tukholman syndroomaa muistuttavan puolustuksen läpi, mutta turhaan. Isä on Andrewn mielessä niin vahvasti idealisoitu, että mikään ei saa häntä muuttamaan näkemystään siitä, että hänellä oli rakastava ja hyvä isä. Siitäkin huolimatta, että jokainen täysjärkinen haastattelua kuunteleva ihminen voi todeta, että se ei ole totta. “Minä uskon, että minulla oli maailman paras isä!” Samassa haastattelussa Andrew kertoo myös, miten hän aikoo kasvattaa omat lapsensa samoilla periaatteilla, joilla hänen isänsä häntä kohteli.
Jos lapsuudessa ei ollut yhtään auttavaa todistajaa, Millerin mukaan peliä ei ole vielä täysin menetetty. On mahdollista, että myöhemmin aikuisella iällä lapsuudessa tapahtuneen pahoinpitelyn tai muun huonon kohtelun kohteeksi joutunut ihminen kohtaa ‘valistuneen todistajan’ (enlightened witness), joka voi auttaa. Valistunut todistaja voi olla kuka vain, joka on valmis kuulemaan ja ymmärtämään kaltoinkohtelua lapsuudessaan kokenutta henkilöä. Usein se on terapeutti, mutta sen ei tarvitse olla välttämättä mielenterveystyön ammattilainen. Ystävät, sukulaiset, työkaverit tai naapuritkin kelpaavat, jos he ovat kykeneviä ymmärtämään, mitä lapsuuden kaltoinkohtelu ihmisille tekee.
Valistuneena todistajana ei voi toimia sellainen henkilö, joka ei kykene katsomaan omaa lapsuuttaan ja siihen liittyviä kokemuksia totuudenmukaisesti. Esimerkiksi Andrew Tate ei pystyisi olemaan kenellekään valistunut todistaja, koska hän kieltäytyy näkemästä totuutta isästään. Mutta sellainen henkilö, joka ymmärtää mitä lasten huono kohtelu aiheuttaa, voi olla erinomainen valistunut todistaja, joka pystyy olemaan muille ymmärtävä kuuntelija.
Jos ihminen on valmis puhumaan ilman puolustusmuureja omista kipeistä lapsuuskokemuksistaan häntä ymmärtävän valistuneen todistajan kanssa, tarve tunteiden tukahduttamiselle vähitellen katoaa. Kun tunteita ei tarvitse enää tukahduttaa, omia kamalia lapsuuskokemuksia ei tarvitse enää kostaa syntipukeille. Tällä voidaan saada huonon kohtelun sukupolvesta toiseen jatkuva kierre poikki, ja pelastaa suuri määrä tulevien sukupolvien ihmisiä psyykkiseltä vammautumiselta.
Totuuden myöntäminen omista huonoista vanhemmista voi olla todella vaikeaa, koska se on hyvin kivuliasta. On paljon helpompi jatkaa “minulla oli hyvät vanhemmat” -valheeseen uskomista, kuin myöntää kamala kivulias totuus. Vanhempien idealisointi on puolustusmekanismi, jonka murtaminen ei ole aina ihan helppoa. Mutta jos tuon puolustuksen läpi pääsee, tapahtuu paljon hyviä asioita. Totuus vapauttaa, mutta sitä ennen se sattuu.
Seuraava osa: Riippuvuus ei ole rakkautta
Sarjan aiemmat osat:
Tuohon Hitlerin isään liittyen löysin tällaisen kohdan "He was my chief" kirjasta, Hitlerin sihteerin kirja: "He also spoke of his mother, to whom he was very attached, and of his
VastaaPoistafather’s violence:
I never loved my father, [he used to say,] but feared him. He was
prone to rages and would resort to violence. My poor mother
would then always be afraid for me. When I read Karl May once
that it was a sign of bravery to hide one’s pain, I decided that
when he beat me the next time I would make no sound. When it
happened – I knew my mother was standing anxiously at the
door – I counted every stroke out loud. Mother thought I had
gone mad when I reported to her with a beaming smile, ‘Thirtytwo strokes father gave me!’ From that day I never needed to
repeat the experiment, for my father never beat me again."
Jos joku haluaa lukea kirjan:
https://prussia.online/Data/Book/he/he-was-my-chief/Christa%20S.%20He%20Was%20My%20Chief%20(2012),%20OCR.pdf