Pahan juuret - osa 7: Väkivalta traumatisoi lapsen

Lasten huonon kohtelun pitkistä perinteistä kertoo paljon Suomen lainsäädännön historia. Vuoteen 1984 asti lasten fyysinen kurittaminen oli laillista. Toisin sanoen, vasta vuonna 1984 suomalaiset päättivät, että ehkä tämä heikkoihin ja puolustuskyvyttömiin ihmisiin kohdistettu väkivalta ei sittenkään ole niin hyvä idea. Siihen asti se oli hyväksyttyä ja kulttuurinen normi. Sitä kutsuttiin “kasvattamiseksi”. Aikuisiin ei saanut käydä käsiksi, mutta lapsiin sai. 

Sairasta.

Kun lasta lyödään, piiskataan, retuutetaan tai kohdellaan jotenkin muuten väkivaltaisesti, vakavat fyysiset vahingot ovat yleensä melko harvinaisia. Mustelmista parannutaan nopeasti. Ongelma ei ole siinä mitä väkivalta tekee keholle, vaan siinä mitä se tekee mielelle. 

Lapsen näkökulmasta aikuiset ovat jättiläisiä, joiden huolenpidosta hän on riippuvainen. Jos lapsi joutuu pelkäämään näiden jättiläisten väkivaltaa, hän traumatisoituu. Taustalla on se tosiasia, että lapsi on aina alisteisessa riippuvuussuhteessa vanhempaansa, ja täysin vailla mahdollisuuksia puolustautua. Parisuhdeväkivaltaa kokevat aikuiset voivat aina kävellä väkivaltaisesta läheissuhteesta ulos, mutta lapsilla ei tätä mahdollisuutta ole. Kun lapsi tajuaa, että nuo jättiläiset perheessäni ovat minulle vaaraksi, hän ei voi tuntea oloaan enää turvalliseksi. Turvattomassa kodissa kasvaminen jättää elinikäiset arvet. 

Kun lasta kuritetaan fyysisesti, kärsijänä ei ole pelkästään väkivallan kohteeksi joutunut lapsi. Myös sisarukset kärsivät. Kun siskoa tai veljeä lyödään, vierestä katsova lapsi kokee usein hirvittävää kauhun tunnetta. Se on ihan yhtä lailla traumatisoivaa kuin lyömisen kohteeksi joutuminen. 

Muistan vieläkin hyvin selvästi sen hetken, kun isäni löi minua ensimmäisen kerran. Olin aiemmin nähnyt hänen kohdistavan väkivaltaa perheen muihin lapsiin, joten tiesin kyllä hänen olevan väkivaltainen ihminen. Mutta jotenkin kummallisesti olin onnistunut uskottelemaan itselleni, että isäni ei voisi koskaan lyödä minua. Mieleni oli luonut eräänlaisen suojaavan hypnoositilan. Vaikka perheessä oli väkivaltaa, uskoin silti olevani turvassa. Olinhan onnistunut vakuuttamaan isäni siitä, että olin kiltti ja tottelevainen lapsi. Se ei oikeasti ollut totta, mutta osasin esittää sellaista taitavasti. 

Kun se isku osui kasvoihini, aika pysähtyi. Järkytyin. Hämmennyin. Havainnot todellisuudesta (isä juuri löi minua) olivat rajussa ristiriidassa uskomusteni kanssa. En sittenkään ole turvassa. Muistan vieläkin, miten suustani pääsivät järkytyksen vallassa sanat: “Minä luulin, että sinä olet mukava mies.” Heräsin hypnoositilastani, enkä tiennyt mitä tehdä.  

Tästä seurasi se, että menin makaamaan sängylle sikiöasentoon, ja yritin sopeutua uuteen todellisuuteen. Isäni räyhäsi ja raivosi vieressäni, mutta en reagoinut siihen mitenkään. Olin vain hiljaa paikallani, ja tuijotin eteeni tyhjällä katseella. Mietin kuumeisesti, miten minun pitäisi tähän uuteen todellisuuteen suhtautua. 

“Pois.” Se oli päälimmäinen ajatukseni. “Pakko päästä pois. Täällä ei voi enää asua.” Seuraavana päivänä karkasin kotoa. Sen jälkeen en enää koskaan elänyt isäni kanssa samassa kodissa. Olin siinä mielessä onnekas, että minulla oli paikka jonne paeta. Varsinkin kun ottaa huomioon, että paikallinen lastenkoti ei ollut minulle vaihtoehto. Isäni oli nimittäin siellä töissä. Varsinainen ammattikasvattaja. 

Tämä anekdootti omasta lapsuudestani kuvaa hyvin koetun väkivallan vaikutuksia. Ei se lyöminen tehnyt fyysistä vahinkoa. Vahingot syntyivät psyykkiselle puolelle. Lapsen turvallisuuden tunteen romuttamiseen voi riittää yksikin lyönti. Sen jälkeen koti ei ole enää turvallinen paikka. Se jättää jälkensä.

Kun lapsiin kohdistettu väkivalta tehtiin laittomaksi vuonna 1984, loppuiko lasten pahoinpitely siihen? Ei tietenkään. Uusien lakien kirjoittaminen ei muuta ihmisten asenteita. Tuosta lain muuttamisesta on jo 40 vuotta, mutta lasten pahoinpitely jatkuu edelleen – nykyään se vain salataan paremmin. Kodin suljettujen ovien takana lapset ovat täysin vanhempiensa armoilla. 

Lastensuojelun keskusliiton vuonna 2021 tehdyn selvityksen mukaan jopa 44% kyselyyn vastanneista suomalaisista (yli tuhat vastaajaa) kertoi käyttävänsä lapsiin kohdistettua kuritusväkivaltaa. Luku on hätkähdyttävän suuri. Lähes puolet suomalaisista pahoinpitelee lapsiaan edelleen, vaikka se on ollut laitonta jo vuosikymmeniä. Kuten edellisessä osassa todettiin, lasten huono kohtelu periytyy sukupolvelta toiselle – sanoi laki asiasta mitä tahansa.

Lapsella on yleensä kaksi vanhempaa. Jos puolet suomalaisista vanhemmista käyttää kasvatuksellista väkivaltaa, tilastollisesti tämä tarkoitaa sitä, että vanhempien väkivallan kohteeksi joutuu edelleen suurin osa suomalaisista lapsista. Eipä se lakimuutos kovin paljoa tehnyt. Lasten traumatisointi jatkuu edelleen. 

Kun puhutaan lasten pahoinpitelystä Suomessa, ei voi olla puhumatta uskonnon vaikutuksesta ilmiöön. Tätä näkökulmaa ei tietenkään uskovaiset haluaisi pohtia, mutta tosiasia on, että Raamattu kannustaa lasten pahoinpitelemiseen. Hyvin monet hurskaat uskovaiset perustelevat lastensa pahoinpitelemisen nimenomaan sillä, että Raamattu opettaa tekemään niin.

Tyypillisin Raamatun kohta, johon lapsiaan pahoinpitelevät uskovaiset vetoavat tulee Sananlaskujen kirjasta.

“Joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan, joka rakastaa, kurittaa häntä jo varhain.” (Sananlaskut 13:24)

Suomessa lasten piiskaamista on oikeutettu satoja vuosia tällä Raamatun kohdalla. Tämä sadistinen tapa pahoinpidellä lasta on uskovaisten mielestä täysin hyväksyttävää ja jopa suositeltavaa, koska he uskovat sen olevan Jumalan tahto. Siitäkin huolimatta, että se traumatisoi lapsen ja aiheuttaa vakavia mielenterveydellisiä ongelmia, joiden kanssa kärsitään koko loppuelämä. Jos et pahoinpitele lastasi, se on lapsen vihaamista. 

Samasta kirjasta löytyy myös seuraavat kohdat:

“Älä jätä poikaa kurituksetta – ei hän kuole, jos saa keppiä. Kun annat hänelle keppiä, pelastat hänet tuonelan tieltä.” (Sananlaskut 23:13-14)

Ei väliä sillä, että lapsi traumatisoituu. Ei se siihen hakkaamisen kuole. Päin vastoin – se on hänelle pelastukseksi. Kertomatta vain jää, että millä logiikalla. Mutta eihän uskonnoissa tarvitse mitään logiikkaa olla. Pitää vain uskoa sokeasti.

“Hulluus tarttuu helposti nuorukaiseen, mutta kunnon kuritus ajaa sen pois.” (Sananlaskut 22:15)

Eli jos et pahoinpitele lastasi, hänestä tulee hullu. Kuinkas muutenkaan. 

“Keppi ja nuhtelu antavat viisautta, kuritta kasvanut poika on äitinsä häpeä.” (Sananlaskut 29:15)

Eli lapsesta tulee viisas, kun hänet traumatisoidaan. Ja jos ei traumatisoida, hän on äidilleen häpeäksi. 

Lapsiaan pahoinpitelevät uskovaiset tietenkin vetoavat siihen, että fyysinen kurittaminen on vain lasten kasvattamista. He uskottelevat itselleen, että siitä ei ole lapselle mitään haittaa. Kun kokonainen kansakunta aivopestään uskomaan tällaisten kasvatusmetodien olevan Jumalan tahto, lopputuloksena on satojen vuosien mittainen lasten huonon kohtelun kulttuuri, jossa pahoinpitelystä syntyviä psyykkisiä vammoja siirretään aina seuraavalle sukupolvelle. Vain aivopesty ihminen voi ajatella, että kirja joka opettaa vammauttamaan lapsia, on pyhä kirja.

Lasten pahoinpiteleminen on pahuutta. Jos Raamattu kannustaa siihen, looginen päätelmä on, että Raamattu on pahuuteen kannustava kirja. Tätä ei vain kristityt suostu myöntämään. Ei vaikka Raamatusta löytyy pahuuden suhteen tällainenkin hyvin kyseenalainen kohta:

“Mutta minä sanon teille: älkää tehkö pahalle vastarintaa” – Jeesus Nasaretilainen (Matteus 5:39)

Olen asiasta Jeesuksen kanssa hieman eri mieltä. Minun mielestä pahuutta ei pidä hyväksyä, ja pahuudelle nimenomaan pitää tehdä vastarintaa. Jos vastarintaa ei tehdä, lasten psyykkisen vammauttamisen kierre vain jatkuu ja jatkuu loputtomasti. Se olisi pahuuden voitto. 

Seuraava osa: Lapset eivät ole vanhempiensa vanhempia

Sarjan aiemmat osat:

1. Esipuhe
2. Ego ei ole vihollisesi
3. Valeminän vangit
4. Anteeksianto ja vihan tukahduttaminen
5. Vanhemmat ja kiitollisuudenvelka
6. Huonon kohtelun ylisukupolvinen ketju