Hyvin moni lapsiaan huonosti kohteleva vanhempi on joutunut itse kokemaan huonoa kohtelua omassa lapsuudessaan. Sukupolvelta toiselle siirtyvä lasten kaltoinkohtelu on valitettavan yleinen ilmiö. Mutta kaikki eivät tähän pahuuden kierteeseen osallistu. Osa ihmisistä pystyy kohtelemaan lapsiaan hyvin, vaikka olivatkin omassa lapsuudessaan huonon kohtelun kohteita. Mistä tämä johtuu?
Alice Miller antaa tähän kysymykseen vastauksen kirjassaan The Truth Will Set You Free, jonka lukemista suosittelen lämpimästi jokaiselle. Millerin mukaan sukupolvelta toiselle siirtyvän lasten huonon kohtelun kierteen pysäyttäneitä ihmisiä yhdistää se, että heillä oli lapsuudessaan joku aikuinen hahmo, jolta he saivat rakkaudellista hyvää kohtelua. Miller käyttää tästä termiä ‘auttava todistaja’ (helping witness).
Jos huonoa kohtelua kokevalla on lapsuudessaan edes yksi turvallinen aikuinen, jolta hän saa hyvää kohtelua, se voi riittää estämään huonon kohtelun siirtämisen omille tuleville lapsille. Yksikin hyvän aikuisen malli voi pelastaa tulevat sukupolvet traumatisoinnilta. Auttava todistaja tarjoaa positiivisen mallin, johon kaltoinkohtelua kokenut lapsi voi identifioitua. Tämän lisäksi auttavan todistajan olemassaolo auttaa ymmärtämään, että lapsuudessa koettu huono kohtelu oli väärin. Kun lapsi saa mallin hyvästä kohtelusta, huonon kohtelun tunnistaminen on helpompaa.
Jos huonon kohtelun uhriksi joutuneella lapsella ei ole lapsuudessaan yhtään positiivista roolimallia, hän tulee erittäin suurella todennäköisyydellä toistamaan ne samat virheet, joita hänen vanhempansa tekivät. Tällainen lapsi idealisoi kaltoinkohtelun, ja alkaa pitää sitä hyvänä toimintamallina. Kun hän saa omia lapsia, hän pitää kokemaansa huonoa kohtelua hyvänä vanhemmuutena, ja toimii sen mukaan. Näin seuraava sukupolvi saa kokea samat traumaattiset kokemukset.
Hyvä esimerkki tästä ilmiöstä on Adolf Hitler, jonka lapsuutta Miller kirjassaan käsittelee. On hyvin tunnettu historiallinen tosiasia, että Adolfin isä Alois Hitler oli poikkeuksellisen julma isä, joka hakkasi ja nöyryytti poikaansa lähes päivittäin. Adolfin lapsuus oli käsittämättömän helvetillinen kokemus, mutta aikuisena hän väitti sen olleen hänelle hyväksi. Hän uskoi, että hän sai hyvän ja kunnollisen kasvatuksen, ja että kaikki se pahoinpitely ja nöyryyttäminen oli hänelle hyväksi.
Adolf siis kieltäytyi hyväksymästä totuutta omasta lapsuudestaan. Hän idealisoi isänsä, minkä seurauksena hän oli kykenemätön kohdistamaan sisällään olevaa oikeutettua ja luonnollista vihaa sen synnyttäneeseen kohteeseen. Kun näin tapahtuu, viha on ennen pitkää pakko purkaa tavalla tai toisella viattomiin syntipukkeihin. Yleensä syntipukin asemaan joutuvat omat lapset, mutta Adolfin tapauksessa kun lapsia ei ollut, viha piti kohdistaa johonkin muualle. Alois Hitler oli puoliksi juutalainen, joten syntipukkina sai toimia koko juutalainen kansa – tunnetuin seurauksin. Jos Adolfilla olisi ollut auttava todistaja, ja hän olisi sen avulla kyennyt myöntämään totuuden isästään, syntipukkeja ei olisi tarvittu.
Tällainen kaltoinkohtelevan vanhemman idealisointi on hyvin yleistä. Todella moni väkivaltaa, nöyryyttämistä ja muuta kaltoinkohtelua vanhemmaltaan vastaanottanut ihminen idealisoi vanhempansa sillä seurauksella, että hän päätyy pitämään kokemaansa huonoa kohtelua hyvänä vanhemmuutena, jota he sitten toistavat itse omien lastensa kanssa. Tulee mieleen eräs entinen tyttöystävä nuoruudestani, joka kertoi saaneensa säännöllisesti piiskaa lapsena: “Todellakin aion piiskata omia lapsiani, jos sellaisia saan. Minuakin piiskattiin, ja se oli minulle hyväksi!”
Tuore esimerkki kaltoinkohtelevan vanhemman idealisoimisesta on julkisuudenhenkilöksi noussut Andrew Tate. Viime vuonna hän kertoi eräässä haastattelussa (David Sutcliffe, 16.8.2023), miten hänen isänsä kohteli häntä. Isä oli paljon poissa eikä antanut pojalleen hänen tarvitsemaan huolta ja huomiota, mutta se oli hyvä asia. “Isäni oli vain kiireinen.” Isä nöyryytti häntä, mutta se oli hyvä asia. “Se kasvatti minua.” Isä oli väkivaltainen, mutta se oli hyvä asia. “Se teki minusta vahvemman.” Ja niin edelleen. Haastettalussa terapeutti kysyy Andrewlta, että olisiko se hyväksyttävää, jos hän olisi isälleen vihainen? Andrew vastaa välittömästi: “Ehdottomasti ei! Se olisi epäkunnioittavaa isääni kohtaan!”
Haastettelussa näkee, miten terapeutti yrittää päästä tämän Tukholman syndroomaa muistuttavan puolustuksen läpi, mutta turhaan. Isä on Andrewn mielessä niin vahvasti idealisoitu, että mikään ei saa häntä muuttamaan näkemystään siitä, että hänellä oli rakastava ja hyvä isä. Siitäkin huolimatta, että jokainen täysjärkinen haastattelua kuunteleva ihminen voi todeta, että se ei ole totta. “Minä uskon, että minulla oli maailman paras isä!” Samassa haastattelussa Andrew kertoo myös, miten hän aikoo kasvattaa omat lapsensa samoilla periaatteilla, joilla hänen isänsä häntä kohteli.
Jos lapsuudessa ei ollut yhtään auttavaa todistajaa, Millerin mukaan peliä ei ole vielä täysin menetetty. On mahdollista, että myöhemmin aikuisella iällä lapsuudessa tapahtuneen pahoinpitelyn tai muun huonon kohtelun kohteeksi joutunut ihminen kohtaa ‘valistuneen todistajan’ (enlightened witness), joka voi auttaa. Valistunut todistaja voi olla kuka vain, joka on valmis kuulemaan ja ymmärtämään kaltoinkohtelua lapsuudessaan kokenutta henkilöä. Usein se on terapeutti, mutta sen ei tarvitse olla välttämättä mielenterveystyön ammattilainen. Ystävät, sukulaiset, työkaverit tai naapuritkin kelpaavat, jos he ovat kykeneviä ymmärtämään, mitä lapsuuden kaltoinkohtelu ihmisille tekee.
Valistuneena todistajana ei voi toimia sellainen henkilö, joka ei kykene katsomaan omaa lapsuuttaan ja siihen liittyviä kokemuksia totuudenmukaisesti. Esimerkiksi Andrew Tate ei pystyisi olemaan kenellekään valistunut todistaja, koska hän kieltäytyy näkemästä totuutta isästään. Mutta sellainen henkilö, joka ymmärtää mitä lasten huono kohtelu aiheuttaa, voi olla erinomainen valistunut todistaja, joka pystyy olemaan muille ymmärtävä kuuntelija.
Jos ihminen on valmis puhumaan ilman puolustusmuureja omista kipeistä lapsuuskokemuksistaan häntä ymmärtävän valistuneen todistajan kanssa, tarve tunteiden tukahduttamiselle vähitellen katoaa. Kun tunteita ei tarvitse enää tukahduttaa, omia kamalia lapsuuskokemuksia ei tarvitse enää kostaa syntipukeille. Tällä voidaan saada huonon kohtelun sukupolvesta toiseen jatkuva kierre poikki, ja pelastaa suuri määrä tulevien sukupolvien ihmisiä psyykkiseltä vammautumiselta.
Totuuden myöntäminen omista huonoista vanhemmista voi olla todella vaikeaa, koska se on hyvin kivuliasta. On paljon helpompi jatkaa “minulla oli hyvät vanhemmat” -valheeseen uskomista, kuin myöntää kamala kivulias totuus. Vanhempien idealisointi on puolustusmekanismi, jonka murtaminen ei ole aina ihan helppoa. Mutta jos tuon puolustuksen läpi pääsee, tapahtuu paljon hyviä asioita. Totuus vapauttaa, mutta sitä ennen se sattuu.
Seuraava osa: Riippuvuus ei ole rakkautta
Sarjan aiemmat osat:
Tuohon Hitlerin isään liittyen löysin tällaisen kohdan "He was my chief" kirjasta, Hitlerin sihteerin kirja: "He also spoke of his mother, to whom he was very attached, and of his
VastaaPoistafather’s violence:
I never loved my father, [he used to say,] but feared him. He was
prone to rages and would resort to violence. My poor mother
would then always be afraid for me. When I read Karl May once
that it was a sign of bravery to hide one’s pain, I decided that
when he beat me the next time I would make no sound. When it
happened – I knew my mother was standing anxiously at the
door – I counted every stroke out loud. Mother thought I had
gone mad when I reported to her with a beaming smile, ‘Thirtytwo strokes father gave me!’ From that day I never needed to
repeat the experiment, for my father never beat me again."
Jos joku haluaa lukea kirjan:
https://prussia.online/Data/Book/he/he-was-my-chief/Christa%20S.%20He%20Was%20My%20Chief%20(2012),%20OCR.pdf
Wiljami Myllylä avoimena – isä riehui humalassa, perhe karkasi kotoa: ”Isän alkoholismi rikkoi perheemme”
VastaaPoistahttps://www.is.fi/jaakiekko/art-2000010401167.html
Tässä on taas hyvä esimerkki siitä, miten lapsena huonosti kohdeltu idealisoi vanhempansa, ja kieltäytyy näkemästä totuutta tämän pahuudesta. Wiljami Myllylä kertoo jutussa, miten isä Mika Myllyllä teki perheen lasten elämästä helvettiä. Silti Wiljami sanoo isästään: "Faijalla oli kultainen sydän, hän oli tosi kiltti ja hyväsydäminen luonne."
Näin puhuu valeminällä varustettu ihminen, joka kieltäytyy näkemästä totuutta oman isän pahuudesta. Wiljami haluaa uskoa, että hänen isä oli hyvä ihminen, ja että syy siihen niihin isän pahoihin tekoihin oli alkoholissa eikä isässä itsessään. Tällä mentaaliakrobaattisella tempulla voidaan ylläpitää uskomusta hyvästä isästä, vaikka kaikille ulkopuolisille se on päivänselvää, että riehuva perheväkivaltaa harjoittava isä ei ole hyvä isä.
Juuri tämä totuuden kieltäminen on myös Wiljamin oman pahoinvoinnin taustalla. Niin kauan kuin hän kieltäytyy näkemästä totuutta omasta lapsuudestaan, hänen on mahdotonta parantua traumatisoivien lapsuuskokemusten aiheuttamista psyykkisistä vammoista. Tämä on valitettavan yleinen tarina.
Jutussa annetaan ymmärtää, että nyt kun Wiljami on onnistunut jättämään alkoholin, hän on toipunut. Valitettavasti tuo ei ole totta. Jutusta käy hyvin ilmi, miten Wiljami näkee ongelmansa olevan "sairaus" nimeltä alkoholismi. Se ei ole totta. Alkoholismi on vain seurausta sille oikealle ongelmalle, eli lapsuuden traumoista johtuvalle pahoinvoinnille ja neuroottisuudelle, jota on pakko tukahduttaa jollain tavalla. Alkoholismi ei ole sairaus - se on oire.
Alkoholista luopuminen on erittäin hyvä asia, mutta se ei ole toipumista. Hänen ongelmansa juurisyy ei ole poistunut mihinkään - hän on vain löytänyt vähemmän haitallisia keinoja tukahduttaa pahaa oloaan. Jutusta saa sen kuvan, että hän on vaihtanut alkoholin golfiin. Tuo muutos tekee hänen elämästään varmasti parempaa, mutta se ei ole toipumista. Toipuminen voi alkaa vasta sitten, kun Wiljami kykenee näkemään totuuden itsestään, lapsuudestaan ja vanhemmistaan, ja pääsee sitä kautta kiinni siihen tukahdutettuun Kipuun, josta hänen pahoinvointinsa kumpuaa.
Kiitän lastani siitä, että sain olla hänen vanhempansa jonkin aikaa
VastaaPoistahttps://www.hs.fi/mielipide/art-2000010630623.html
"Välien katkaiseminen ja syyttäminen halvaannuttaa ja satuttaa. Puhelujen ja viestien estäminen tekee siitä nöyryyttävää. Kun aikuinen lapsi alkaa keskustella psykoterapian termein yhdessä maailman läheisimmistä suhteista (vanhemman ja lapsen suhde), on kuin pöytään olisi istunut kutsumaton vieras.
Sinänsä siinä ei ole mitään väärää, kaikkihan me haemme mielen tasapainoa ja pyrimme ymmärtämään itseämme paremmin koko elämämme ajan. Mutta miksi psykoterapian jälkeen nuorelle aikuiselle jää käteen niin syvä epäluottamus omia vanhempia kohtaan, että ainoa ratkaisu on katkaista välit?"
Koska joskus psykoterapia auttaa näkemään ruman totuuden huonosta vanhemmuudesta, rakkaudettomasta lapsuuskodista, hyväksikäytöstä, henkisestä ja fyysisestä väkivallasta tai vanhempien narsistisesta persoonallisuushäiriöstä.
Yksikään rakkautta ja hyvää kohtelua saanut lapsi ei katkaise välejään vanhempiinsa.
Huomatkaa kirjoittajan sanavalinnoista yksi olennainen kohta: "Puhelujen ja viestien estäminen tekee siitä nöyryyttävää." Hän siis kokee sen nöyryyttäväksi, että oma lapsi ei vastaa viesteihin tai puheluihin. Tässä kohtaa pitäisi jokaisen narsistivaroittimet soida. Todellisuudessa lapsi on suojannut itseään myrkyllisen ihmisen manipuloinnilta ja kaasuvalotukselta, mutta narsisti kokee sen niin, että häntä nöyryytetään. Miksi? Koska nöyryytetyksi tuleminen on yksi narsistin suurimmista peloista, ja tuon pelon alla oleva trauma aktivoituu hyvin monissa tilanteissa. "Olen uhri!"
https://eliitinesoteerisetsymbolit.blogspot.com/2024/06/pahan-juuret-osa-15-miellyttajat-ja.html
Tässä toinen mielipidekirjoitus samasta aiheesta:
Poistahttps://www.hs.fi/mielipide/art-2000010624995.html
Tämäkin on melko ilmeisellä tavalla narsistin kirjoittamaa tekstiä. Sen voi päätellä esimerkiksi tästä kohdasta: "Kaikki lapsemme ovat toivottuja rakkauden lapsia, joita on aina rakastettu ja kannustettu. Olemme olleet tavallinen perhe. Lapset ovat aina saaneet harrastaa haluamiaan asioita, he ovat päässeet ulkomaanmatkoille, ja heillä on ollut ystäviä. "
Narsistin mielessä lasten hyvä kohtelu on sitä, että heille tarjotaan harrastusmahdollisuuksia ja ulkomaanmatkoja. Ikään kuin ne harrastukset ja ulkomaanmatkat poistaisivat kaiken sen tuskan, jota huono vanhemmuus on tässä tapauksessa ilmiselvällä tavalla aiheuttanut. Yksikään rakkautta ja hyvää kohtelua saanut lapsi ei katkaise välejään vanhempiinsa.
Toinen kohta, joka paljastaa kirjoittajan narsistiksi: "Aloitettuaan opiskelunsa yksi lapsistamme alkoi käydä psykoterapiassa ja nyt hän on katkaissut välinsä täysin meihin vanhempiin. Emme ole virheettömiä vanhempia, mutta äänettömyys aiheuttaa sietämätöntä henkistä kärsimystä."
Tämä tilanne tuottaa minulle sietämätöntä kärsimystä! Olen uhri! Eikä mitään kykyä ymmärtää millaista kärsimystä se oma lapsi kokee ja on kokenut koko elämänsä.
Ja sitten: "Sanoin terapian alettua, että voisin joskus tulla mukaan, jos lapseni niin toivoisi. Emme tiedä, mistä terapiassa puhutaan."
Voi ei! Emme tiedä, mistä siellä puhutaan! Narsisti pyrkii aina kontrolloimaan ja hallitsemaan omia lapsiaan. Pelkästään se, että hän halusi änkeä mukaan terapiaan on jo selvä merkki narsismista. Hän kokee sen uhkaksi, että hän ei pysty hallitsemaan keskustelua, joka epäilemättä koskee häntä itseään.
Vielä: "Onko mahdollista, että jotkut terapeutit kannustavat nuoria aikuisia terapiassa tuntemaan vihaa vanhempiaan kohtaan ja jopa katkaisemaan välit?"
On äärimmäisen tärkeää, että tuntee omat aidot tunteensa, ja lopettaa huonon kohtelun aiheuttaman oikeutetun vihan tukahduttamisen. Ei se terapeutti sitä vihaa sinne tiedostamattoman mielen puolelle ole luonut. Sen on vanhemmat tehneet aivan itse. Hyvä terapeutti vain auttaa asiakastaan pääsemään käsiksi omiin aitoihin tunteisiinsa, jotka ovat tukahdutettuna tiedostamattoman mielen puolella.
https://eliitinesoteerisetsymbolit.blogspot.com/2024/03/pahan-juuret-osa-4-anteeksianto-ja.html
Ja vielä: "Ketä auttaa välien katkaisu ja puhumattomuus sukupolvien välillä 2000-luvun Suomessa?"
Vastaus on yksinkertainen: narsistien uhreja. Narsitien kanssa ei voi käydä rehellistä keskustelua vaikeista aiheista. He manipuloivat ja kaasuvalottavat, joten keskustelemisesta ei ole mitään hyötyä - siitä on vain haittaa. Siihen "keskusteluansaan" ei missään nimessä kannata astua.
https://eliitinesoteerisetsymbolit.blogspot.com/2023/05/mika-homma-myytinkertojat.html
Lopuksi: "Eikö juuri vanhempien ja nuoren aikuisen yhteinen keskustelu auttaisi selvittämään mieltä painavia asioita välien katkaisun sijaan? Vaikka yhteisessä terapiaistunnossa?"
Tähän juuri narsistit tähtäävät. He haluavat päästä "keskustelemaan", koska silloin he pystyvät kääntämään mustan valkoiseksi vuosikymmenien kaasuvalotustaitojen hiomisen jälkeen. Narsistin kanssa yhteiseen terapiaistuntoon ei missään nimessä kannata suostua. He ei eivät kykene itsekritiikkiin ja kiistävät kaikki omat pahat tekonsa. He valehtelevat kirkkain silmin, ja tekeytyvät uhreiksi. Pahimmillaan he onnistuvat manipuloimaan terapeutin puolelleen, ja homma kääntyy päälaelleen. He ovat uhreja ja oikeasta uhrista tulee syyllinen narsistin kokemaan "vääryyteen".
Hesarin mielipidesivulla on näemmä asiasta enemmänkin keskustelua. Tässä ihan hyvä puheenvuoro:
Poista"Mielipidesivulla (HS 14.8.) kerrottiin, että terapiassa käyvä nuori aikuinen oli katkaissut välinsä vanhempiinsa. Kirjoituksessa epäiltiin, että kyseessä olisi jokin Amerikasta Suomeen rantautuva epidemia, jossa terapeutit kannustavat tuntemaan vihaa vanhempiaan kohtaan.
Kirjoittaja väitti, että hänen lapsensa olivat saaneet rakkautta, harrastuksia ja ulkomaanmatkoja. Minun äitini oli narsisti, postuumisti terapiassani diagnosoitu. Hänen kasvatuksensa jäljiltä meidän kahden sisaruksen itsetunto on ollut nollassa, parisuhteet eivät ole olleet terveitä, opiskelu on takkuillut ja terapiassa on käyty vuosia.
Äitini käyttäytyi rajattomasti kotoa lähdettyämmekin, määräili ja arvosteli kaikkea tekemistämme jatkuvasti. Mielipidekirjoitus oli kuin äitini kynästä; hänessä ei ollut mitään vikaa.
Vanhemman hylkääminen on tabu, josta ei paljon puhuta eivätkä siihen terapeutitkaan kehota. Kenenkään ei pidä aikuisena kestää jatkuvia vaatimuksia, oman elämän ja lastenkasvatuksen arvostelua, tunkeutumista omaan kotiin ”auttamaan” – ja samalla esimerkiksi muuttelemaan huonekalujen järjestystä tai taulujen paikkaa paremmaksi. Narsismi on ääritapaus, mutta monet vanhemmat eivät anna aikuisille lapsilleen rauhaa päättää elämästään ja myönnä, että lapsuudenkodissa olisi ollut kylmä ja piittaamaton tunneilmasto. Supisuomalainen oma lukunsa on alkoholismi, jonka seurauksena lapset ovat jääneet vaille turvaa ja rakkautta.
Terapeuttien olisi syytä ryhtyä julkisestikin suosittamaan tarvittaessa irtiottoa. Ilman irtiottoa aikuisen elämää raskaasti vammauttavasta lapsuudesta ei toivu, varsinkaan jos vanhemmat eivät suostu näkemään omaa osuuttaan. Irtiotossa tekee palveluksen myös omille lapsilleen, koska traumoilla on nykytiedon mukaan taipumus periytyä sukupolvelta toiselle."
https://www.hs.fi/mielipide/art-2000010629425.html
Tässä toinen:
Poista"Vanhempi suri mielipidekirjoituksessaan (HS 14.8.), kun oma terapiaan mennyt lapsi oli katkaissut välit. Vanhemman mukaan kaikki on ollut aina hienosti eikä välien katkaisulle ole mitään hyvää syytä. Vanhempi toivoi myös välien selvittämistä keskustelulla.
Oma äitini olisi voinut kirjoittaa kyseisen mielipidekirjoituksen. Hänelle kulissien ylläpitäminen, sairaiden asioiden väittäminen normaaliksi sekä toisten syyllistäminen ja sairaaksi leimaaminen on tavallista. Vika on aina muissa ja hän on täydellinen, ainakin riittävän täydellinen kaikessa. Aito rehellinen keskustelu ei ole koskaan ollut eikä tule olemaan mahdollista hänen kanssaan. Narsistinen raivo odottaa oven takana.
Aikuisen ihmisen ratkaisuja tulee kunnioittaa – myös silloin, kun kyse on omasta lapsesta. Kaikkien ihmisten kanssa asioita ei voi keskustella selviksi."
https://www.hs.fi/mielipide/art-2000010629737.html
Hienoa nähdä, että vanha "vanhempia ei saa kritisoida" -ajattelu ei hallitse sentään ihan kaikkia.
Terapiatyötä tekevällä Aleksi Rytkösellä on tähän keskusteluun ihan mielenkiintoinen kommentti. Tässä olennainen pätkä:
Poista"Terveisiä terapiapuolelta. Valitettavasti tähän on toinenkin näkökulma ja se on huolestuttava. Olen nähnyt sen käytännössä, kuten moni muukin alalla ja sen ulkopuolella.
@AbigailShrier paljasti Bad Therapy: Why our children aren't growing up -kirjassaan woke-terapeuttien massiivisen aivopesun, johon kuuluu olennaisena osana katkaista välit vanhempiinsa. Jekku on sama kuin kommunisteilla tai Sun Tsun opeissa: terapeutista riippuvaiseksi tullut aikuislapsi on vastustajana jo valmiiksi polvillaan.
Tätä valitettavasti tapahtuu Suomessa juuri, kuten Shrierin kirjassa kuvataan. Eräskin asiakkaani oli luonani siksi, että hänen poikansa oli puolen vuoden terapian jälkeen katkaissut välit ja ilmoittanut äitinsä naapureille, että äiti on pedofiili. Miksi? Terapiassa "selvisi", pojan ollessa pieni, kerran äiti hieroi ohimennen aamiaisella tämän harteita ja kosketus oli muistikuvien mukaan epäsopiva. Poika on kuulemma valmis jättämään kaiken sikseen ja palauttamaan yhteyden, mikäli äiti tunnustaa julkisesti olevansa pedofiili. Ja terapeutti tukee tätä. Äiti muuten maksaa kaiken. "
Lue koko kirjoitus täältä:
https://x.com/AleksiRytknen/status/1823644737741414487
Jos terapeutti toimii näin, se on ehdottomasti väärin. Yhdenkään terapeutin ei pidä kannustaa asiakastaan katkaisemaan välejään vanhempiinsa. Se ei ole terapeutin tehtävä. Terapeutin tehtävä on auttaa asiakasta näkemään totuus itsestä, omasta lapsuudesta ja omista vanhemmista. Sen jälkeen asiakkaan pitää itse tehdä omat valintansa. Joskus oikea valinta on katkaista välit, joskus ei.
Jos terapeutti on aktivisti, hän on huono terapeutti.
Sivujuonteena mainittakoon, että samasta ketjusta löytyi sattumalta myös tällainen kommentti:
"Asian voi ilmaista jämäkästi, jolloin vanhemmat ymmärtää jutun juonen. En terapeuttina juurikaan keksi millaisissa tilanteissa välit on jyvä katkaista. Voit aina omalla käyttäytymisellä vaikuttaa toiseen."
https://x.com/TuomaalaJanne/status/1823780818428551353
Terapeutti joka ei keksi millaisissa tilanteissa olisi hyvä katkaista välit? Vai niin. Eikö hän ole koskaan kuullut narsistisesta persoonallisuushäiriöstä?
Tässä tulee hyvin esiin se terapiapuolen toinen ääripää. Jotkut terapeutit suosittelevat pitämään yhteyttä vanhempiin - vaikka tilanne olisi sellainen, että se nimenomaan olisi asiakkaan kannalta parasta katkaista välit. Minulla on itsellänikin ollut sellainen terapeutti, joka selkeästi ajatteli niin, että sen käymäni terapian tavoite oli korjata välit vanhempiin. Sen ei kuitenkaan pitäisi koskaan olla tavoite. Tavoitteen pitäisi aina olla paraneminen ja kärsimyksestä vapautuminen. Myrkyllisten ihmisten poistaminen omasta elämästä kuuluu siihen hyvin olennaisella tavalla.
Alice Miller puhuu kirjoissaan juuri tästä terapeuttityypistä. He toimivat näin, koska he eivät kykene itse myöntämään totuutta omista vanhemmistaan. Heillä on vanhempien huonon kohtelun tuloksena syntynyt valeminä, joka edelleen miellyttää vanhempia ja palvelee heidän tarpeita. Sen takia välien katkaisu vanhempiin on heille yleisellä tasolla kauhistuttavaa. Tyypillisesti tällaiset terapeutit suosittelevat asiakkailleen myös yksipuolista anteeksiantoa, mikä on hyvin haitallista:
https://eliitinesoteerisetsymbolit.blogspot.com/2024/03/pahan-juuret-osa-4-anteeksianto-ja.html
Mahdoton suhde
Poistahttps://yle.fi/a/74-20106327