Lasten huonon kohtelun kulttuuri ja sen mukana tuleva ihmisten psyykkinen vammauttaminen luo paljon auktoriteettiuskovaisia ihmisiä. Tämä auktoriteettiuskovaisuuden ilmiö näkyi erityisen selkeästi korona-ajan hulluina vuosina, kun viranomaiset alkoivat rajoittaa ihmisten normaalia elämää. Oli mielenkiintoista huomata, miten eri tavoin ihmiset reagoivat auktoriteettien järjettömiin ja usein mielivaltaisiinkin määräyksiin. Oli niitä, jotka kykenivät näkemään järjettömyyden läpi ja kyseenalaistamaan asioita. Ja sitten oli niitä, jotka kykenivät vain tottelemaan auktoriteettejä kuin kiltit lapset. Jälkimmäiset eivät oikein pitäneet ensimmäisistä.
Minulla on tähän ilmiöön liittyvä mielenkiintoinen anekdootti omasta elämästäni. Olin korona-aikana mukana erään urheiluseuran junioritoiminnassa. Viranomaisten asettamat rajoitukset vaikuttivat tämänkin seuran toimintaan. Lajiliitosta tuli ohjeistus, joka oli laadittu viranomaismääräysten perusteella ja sitä noudatettiin kuuliaisesti. Keväällä kun viranomaiset poistivat osan lasten ja nuorten harrastusrajoituksista, meillä syntyi seuran sisällä keskustelua junioritoiminnan käynnistämisestä.
Kävi ilmi, että koska lajiliitto ei ollut ehtinyt päivittää ohjeistustaan, todella moni seuran jäsenistä oli sitä mieltä, että junioritoimintaa ei saanut käynnistää kaikilta osin. Siis siitäkin huolimatta, että viranomaisten mukaan asialle ei ollut enää estettä. Nämä junioritoiminnan aloittamista vastustavat ihmiset vetosivat lajiliiton ohjeistukseen, joka oli ristiriidassa viranomaisrajoitusten kanssa sen takia, että ohjeistuksia ei oltu ehditty päivittää. Toisaalta lajiliiton ohjeistus oli muutenkin hyvin epäjohdonmukaisesti laadittu. Yksi asia oli sallittua, mutta toinen ei, eikä siihen ollut mitään järkevästi perusteltua syytä. Jopa juniorit itse ihmettelivät tätä epäjohdonmukaisuutta.
Kun uskalsin julkisesti seuran viestimien kautta kyseenalaistaa nämä epäjohdonmukaisuudet ja ilmiselvät päättömyydet, sain vastaani kiivasta vastustusta. Koska muuta argumenttia ei ollut tarjolla, nämä ihmiset hokivat vain koko ajan “liiton ohjeistus sanoo…” – ikään kuin tämä argumentti poistaisi ne ilmeiset epäjohdonmukaisuudet, tai sen tosiasian että liiton ohjeistus oli ristiriidassa viranomaisten uusien määräysten kanssa.
Näin käyttäytyvät lapsen asteelle jääneet henkisesti vammautetut ihmiset, jotka kammoksuvat kaikkea auktoriteettien kyseenalaistamista. Tässä tapauksessa lajiliitto ja sen ohjeistus oli nostettu Jumalan kaltaiseen auktoriteettiasemaan – samalla tavalla kuin vanhemmat nostetaan lapsina. Liittoa ja sen ohjeistusta ei saanut kyseenalaistaa, koska se näyttäytyi näiden ihmisten mielissä ankarana vanhempana, jota täytyy sokeasti ja kyseenalaistamatta totella. Kuulin mm. argumentit “Mitä ne siellä liitossa sitten meistä ajattelee, jos me lähdetään sooloilemaan!?” ja “Liitossa seurataan seurojen toimintaa tarkasti!” Aistittavissa oli hienoista vainoharhaisuutta.
Näiden ihmisten oli mahdotonta ymmärtää sitä tosiasiaa, että ohjeistus on vain ohjeistus – ei se ole mikään määräys tai laki. Ohjeistuksen noudattaminen on aina vapaaehtoista. Joskus tulee vastaan niitä tilanteita, jolloin ohjeistuksen noudattamisessa ei ole mitään järkeä. Tämä tilanne oli selkeästi sellainen, koska ohjeistusta ei oltu vielä päivitetty uusimpien viranomaismääräysten mukaiseksi.
Tuossa kummallisessa käytöksessä näkyi hyvin se malli, jonka nämä ihmiset ovat oppineet lapsuudenkodissaan. Ankaraa isää tai äitiä piti totella kiltisti ja kyseenalaistamatta – tai kävi huonosti. Ei ollut väliä oliko se vanhemman toiminta järkevää tai oikeudenmukaista, totteleminen oli välttämättömyys. Lapsen näkökulmasta ankaran vanhemman suututtaminen näyttäytyy elämän ja kuoleman kysymyksenä, koska jos sellaisen vanhemman suututtaa tottelemattomuudellaan, seuraukset voivat olla hirvittävät.
Kun nämä ihmiset joutuvat aikuisena tilanteeseen, jossa joku omassa mielessä auktoriteettiasemaan nostettu taho antaa ohjeistuksia, ne mielletään käskyiksi, joita on “pakko noudattaa”. Tässä tilanteessa kun minä uskalsin kyseenalaistaa näiden ohjeiden päättömyydet ja epäjohdonmukaisuudet, minut koettiin uhkana samalla tavalla kuin kapinoiva veli tai sisko. “Älä suututa isää, tai meille käy kaikille huonosti!”
Ei tuo reaktio tyhjästä synny. Se on seurausta lapsuuden pelottavista kokemuksista, joista nämä ihmiset selvisivät miellyttämällä ja tottelemalla ankaraa (ja todennäköisesti väkivaltaista) isää tai äitiä. Toisin sanoen vanhempia miellyttävä valeminä reagoi tilanteeseen niin kuin se on tottunut reagoimaan.
Tarinalla on huvittava loppu. Ehdotin, että tästä junioritoiminnan osasta, joka haluttiin kieltää, voisi aivan hyvin käyttää eri termiä, jota seurassamme käytimme. Termimuutoksen avulla välttäisimme ristiriidan lajiliiton ohjeistuksen kanssa. Kun termi vaihdettiin, kukaan ei enää vastustanut toiminnan järjestämistä. Siitä voi päätellä, että tällä asialla ei ollut missään vaiheessa mitään tekemistä koronan tai terveysturvallisuuden kanssa.
Seuraava osa: Yliminä ja omatunto
Sarjan aiemmat osat:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti