Pahan juuret – osa 19: Miellyttäjän tarina #2

Jälkimmäisessä miellyttäjän tarinassa kuulemme tavallisen tutun kertomuksen siitä, miten näennäisesti “hyvän perheen” kulissin takana lapsi voi pahoin. Kuten tarina näyttää, lapsuuden huonon kohtelun taakkaa kannetaan käytännössä aina pitkälle aikuisuuteen. Tarina avaa myös erittäin hienosti sen, miten lapsen huono kohtelu pakottaa lapsen rakentamaan itselleen valeminän ja omaksumaan miellyttäjän roolin. Näemme myös millaisia seurauksia sillä on, ja miten siitä kärsii myös seuraava sukupolvi. Huonon kohtelun siirtäminen omille lapsille on erittäin yleistä, vaikka hyvin harva sitä pystyykään myöntämään. Tarinan kirjoittannut nimimerkki Auringonkukka on tämän ruman totuuden myöntämisen suhteen kunnioitettava poikkeus. Peiliin katsominen ja totuuden myöntäminen ei ole koskaan helppoa, mutta oman toipumisen kannalta se on välttämätöntä.

***

Miten minusta tuli Kaikkien Pikku Apulainen?

Synnyin varmastikin melko tyypilliseen pienen kylän 80-lukulaiseen perheeseen iltatähtenä, vahinkolapsena. Vanhempani olivat perinteisen tiukkoja eikä tunteita osoitettu. Paitsi ärtymystä, pettymystä ja tyytymättömyyttä. Muistan lapsuudestani todella vähän. Pääasiassa muistot liittyvät siihen, kuinka tunsin olevani aina vääränlainen tai väärässä paikassa väärään aikaan. Olinhan vanhempieni mukaan muun muassa liian hiljainen, epäkohtelias, ajattelematon, tottelematon, nukuin liikaa, valvoin liikaa, söin liikaa, nirsoilin liikaa ja niin edelleen. Vanhempani eivät olleet erityisen väkivaltaisia, mutta aina silloin tällöin kurittomia ja kiittämättömiä kakaroita piti läksyttää ja palauttaa maan pinnalle huutamalla, haukkumalla, tuppivyöllä tai lyömällä. Isääni ei saanut koskaan ärsyttää tai häiritä. Äitini piti tiukasti (tarpeen vaatiessa vaikka väkivalloin) huolen, että ruokapödyässä istuttiin sievästi ja lautanen syötiin kiltisti tyhjäksi, leikkiessä ei jätetty leluja lattialle tai metelöity (esimerkiksi juteltu yksinään liian äänekkäästi), ettei isä vain suutu. Joskus viikonloppuisin alkoholia nauttineena tuli aikuisten kesken riitaa ja toisinaan ne äityivät käsirysyksi asti. Vaikka näitä tilanteita ei joka viikonloppu tapahtunutkaan, pelkäsin niitä kuollakseni. Makasin peitto pään yli vedettynä ja kastelin sänkyni, koska se tuntui lämpimältä ja turvalliselta. Aamulla kaikki oli aina normaalisti, eikä iltojen tapahtumista puhuttu. Lapsuuteni ei siis ollut mitenkään raaka vaan aivan hyvä.

Kirkkaimmin muistan kuitenkin sen, kuinka selvää oli, että isona minusta tulee Kaikkien Pikku Apulainen. Kaikkien Pikku Apulainen oli kiltti, hymyileväinen, hiljainen ja aina valmiina auttamaan, siivoamaan, keräämään marjoja, tekemään pihatöitä, milloin mitäkin, kuka vain tarvitsi apukäsiä. Minulle tuli hyvä mieli, kun sain auttaa ja helpottaa jonkun toisen työtä. Mutta siitä minä en pitänyt, jos joku (joku muu kuin vanhempani, koska he eivät sellaista tehneet) huomioi tai jopa kehui minua auttamisen jälkeen. Se tuntui todella väärältä ja liiottelulta. En tuntenut ansaitsevani sitä, koska minähän vain vähän autoin. Koulussa jatkoin samaa linjaa, kilttinä, tunnollisena ja huomaamattomana koululaisena, joka oli aina valmiina pyyhkimään liitutauluja ja järjestelemään kirjoja.

Teini-iässä kokeilin vähän rajoja. Olin jo pitkään halunnut vain kadota koko maailmasta, ehkä jopa tappaa itseni, jos vain uskaltaisin. Lopulta viiltelinkin itseäni aika usein, ja viimein karkasin kotoa pariksi päivää. Takaisin tullessa sain luonnollisesti haukut itsekkäästä ja typerästä käytöksestä, jonka seurauksena uskaltauduin jopa huutamaan vanhemmilleni, kuinka he eivät välitä minusta paskaakaan. Arvostelevat vain kaikkea tekemääni – jopa syömisiäni. Siitä hyvästä sain kuulla, kuinka kiittämätön ja ilkeä lapsi olen. Aina pahantuulinen ja omituinen. Eihän sellaiselle edes haluta olla mukava. Hehän ovat tarjonneet minulle kaiken minkä olen tarvinnut; katon pään päälle, ruokaa ja vaatteita. Ja minä kehtaan vielä valittaa, etteivät he muka välittäisi. Hävyttömintä oli pelleillä veitsen kanssa ja aiheuttaa vain lisää murheita. Inhottava penikka.

Ura Kaikkien Pikku Apulaisena jatkui pitkälle aikuisuuteen. En ajatellut sitä koskaan taakkana, koska sen ansiosta minulla oli paljon “kavereita”, ja minua pidettiin hyvänä tyyppinä, jonka puoleen oli helppo kääntyä kaikissa tilanteissa. Minusta se tuntui arvokkaalta. Kuitenkin jostain syystä joskus harvoin itse apua tarvinneena en sitä “kavereiltani” saanutkaan, mutta enpä minä sitä juuri koskaan pyytänytkään, koska olinhan itsenäinen, enkä halunnut olla kenellekään vaivaksi.

Parisuhteita minulla on ollut vähän, mutta aloitin seurustelun jo nuorena, heti yläasteelle päästyäni. Ensimmäinen poikaystäväni oli minua pari vuotta vahempi, isokokoinen ja kiltti. Hänen perheensä piti minua kuin omana lapsenaan, ja viihdyinkin suurimman osan ajasta heidän luonaan. Hänen äitinsä oli lempeä ja hyvin avoin, täysin vastakohta omalle äidilleni. Tämän poikaystävän kanssa minulla oli ensimmäistä kertaa turvallinen olo – varsinkin kun sain käpertyä sellaisen isokokoisen nallekarhun kainaloon. Siitä huolimatta aloin hyvin pian tuntea olevani huonosti kohdeltu. Mielestäni hän ei huomioinut minua tarpeeksi, oli välinpitämätön ja ilkeä. Näin jälkeenpäin ajateltuna oli aivan selvää, että manipuloin itse tilanteet sellaiseksi, että saatoin sanoa olevani uhri. Lopulta provosoin tilanteen siihen pisteeseen, että hän kävi minuun käsiksi. Toisin sanoen, hän esti minua lyömästä häntä teräaseella pitämällä minua kurkusta kiinni lattiassa. Mutta minähän se uhri olin, iso mies kuristaa, ja sain kokea voimaantumista jättämällä sellaisen sian. Vasta kaksikymmentä vuotta myöhemmin pystyin myöntämään itselleni tuon käytöksen ja pyytämään mieheltä anteeksi.

Pari vuotta tämän “teini-rakkauden” jälkeen löysin tulevan ex-puolisoni. Hän ei ollut fyysisesti isokokoinen, mutta hän oli niin sanottu “pahis”, joka kulki “kovien jätkien” seurassa. Oi, miten miehekäs mies, ei todellakaan mikään nössö! Hän oli hiljainen, tyypillinen “suomalainen jörrikkä”, mutta minulla oli pitkästä aikaa turvallinen olo, ja muutinkin jo parissa viikossa hänen luokseen asumaan, kihlauduimme ja menimme naimisiin. Lapsetkin syntyivät muutaman vuoden sisään. Elämä vaikutti vakaalta ja turvalliselta. Hän huolehti kaikista hankalista asioista, kuten taloudesta, laskujen maksuista ynnä muusta. Ensimmäistä kertaa elämässäni oli joku, joka auttoi minua. Hän oli aina tarvittaessa ottamassa ohjat käsiinsä, jos minulla oli vaikeuksia esimerkiksi lasten kanssa. Annoin suosiolla hänen hoitaa asioita, koska se oli selvästikin hänelle tärkeää, eikä minun tarvinnut olla enää Kaikkien Pikku Apulainen. Kaikki oli sujuvaa ja helppoa niin kauan kuin en saanut “kohtuuttomia ideoita”, kuten esimerkiksi ostaa jonkun vaatteen, tai lähteä kavereiden kanssa ulos. Ensimmäiset kymmenen vuotta menikin sujuvasti, vaikka olinkin syvästi masentunut ja pohjattoman yksinäinen. Minulla ei juurikaan ollut elämää perheen ulkopuolella, koska en halunnut aiheuttaa stressiä ja pahaa mieltä puolisolleni hurvittelemalla kavereiden luona tai tuhlaamalla rahaa hetken mielijohteisiin sillä aikaa, kun raskasta työtä raatava puolisoni hoitaisi lapsia ja kotia. Olin jälleen alkanut viilellä itseäni. Viiltelyn pidin tiukasti piilossa. Tein sitä vain huomaamattomiin paikkoihin, koska sen tarkoitus oli vain peittää tai muuttaa jatkuvasti jäytävä selittämätön kipu konkreettiseksi kivuksi. Viiltelyn kipu oli ymmärrettävää ja hallittavaa. Toivoin kyllä myös kuolemaa (oman käden kautta minusta ei siihen olisi ollut), mikä sai minut tuntemaan entistä enemmän syyllisyyttä – minullahan oli kaikki; puoliso, monta lasta, omakotitalo ja kaksi autoakin.

Kuin huomaamatta Kaikkien Pikku Apulaisen nahan alta alkoi kuoriutua pesunkestävä sadomasokisti. Tein jatkuvasti parhaani miellyttääkseni vanhempiani, sisariani, työkavereitani ja kaikkia muita kodin ulkopuolella. Halusin kynsin ja hampain pitää kiinni viileähermoisen monitaiturin ystävällisestä roolista, mutta kotona asiat olivat toisin. Puolisostani oli myös alkanut paljastua erittäin heikkohermoisia piirteitä ja hän käyttäytyi toisinaan hyvinkin pelottavasti lapsia kohtaan. Sen sijaan, että olisin puolustanut lapsiani, otinkin roolin lasten kaltoinkohtelijana jo ENNEN kuin puolisoni ehtisi tehdä heille mitään. MINÄ huusin ja tukistin lapsia heti kun sellaista aihetta ilmeni, joka saisi puolisoni kilahtamaan. Olin muuttunut äidikseni.

Jossain vaiheessa löysin urheiluseuratoiminnan. Siinäpä vasta saakin olla Kaikkien Pikku Apulainen. Talkootyöt ei tekemällä lopu. Kymmenen vuoden seuraelämän aikana tein kaikkea A:stä Ö:ön, olin jatkuvasti treeneissä ja kisamatkoilla. Se oli raskasta mutta helpottavaa. Minun ei tarvinnut olla kotona, jossa en tiennyt mikä minä olen. Puolisoni muuttui entistä enemmän vain “kaveriksi” ja lapsetkin jossain määrin jopa etäiseksi. Aloin olla melko loppuunpalanut, ja päädyinkin lopulta työpsykologin kautta neuropsykiatrille, joka totesi lähes välittömästi minun olevan päivänselvä AD(H)D. Mikä helpotus! Vihdoinkin löytyi selitys, miksi olen kokenut aina olevani jotenkin “viallinen”. Diagnoosi selitti kaiken omituisesta käytöksestä ja järjenjuoksusta heikkohermoisuuteen. Myös vanhempani olivat helpottuneita; vika ei ollutkaan heissä, että kasvoin niin kieroon – sehän on minulla geeneissä!

Diagnoosista alkoi itsetutkiskelun ja “vanhasta elämästä” irtaantumisen kausi. Erosin puolisostani, ja lapset jäivät hänelle. Olin äärimmäisen helpottunut ja onnellinen. Kukaan ei vaatinut eikä odotanut minulta mitään, sain levätä ja pysähtyä miettimään, kuka ja miksi minä olen. Ymmärsin, että lapsuuteni tapahtumat ja vanhempieni kasvatus rakensivat minulle suojaroolin Kaikkien Pikku Apulaisena. Samalla ymmärsin, että lapsuuteni ei ollutkaan automaattisesti “hyvä”, koska minua ei ole julmasti hyväksikäytetty tai pahoinpidelty. Minusta tuli itsevarmempi, rauhallisempi, avoimempi. Tämän seurauksena kuitenkin puolisoni kulissit tipahtivat täysin, ja vielä vuosia avioeron jälkeenkin puolittain piilossa pidetty sadisti-narsisti pääsi täyteen kukoistukseensa. Onneksi olin ehtinyt irtaantumisen jälkeen kypsyä sen verran, että osasin hakea lapseni siinä vaiheessa lopullisesti pois.

Vasta hiljattain olen alkanut ymmärtää, että AD(H)D-oireiden takana onkin jotain muuta. Diagnoosin oirelista on hyvin pitkälle sama kuin traumareaktiolista. Diagnoosi on varmasti ihan oikea, mutta onko se syy vai seuraus lapsuuteni kokemuksista? En tiedä. Mutta sen tiedän, että pahimmat AD(H)D-ominaisuuksiksi määritellyt oireilut ovat selvästi lieventyneet vuosien varjotyöskentelyn aikana, muun muassa tilanteenmukainen roolien vaihto, tunteiden käsittely, hermojen säätely, muistin huonous ja kaoottisuus. Tämän lisäksi jotkin AD(H)D-ominaisuudet ovat sen sijaan korostuneet positiivisella tavalla, esimerkiksi suorapuheisuus, impulsiivisuus, leikkisyys ja luonnollisuus. Silti, vielä yli kymmenen itsensäopiskeluvuoden jälkeen, minulla on edelleen työtä edessä. Huomaan sen uusien ihmissuhteiden myötä, että minussa on vieläkin sadomasokistisen miellyttäjä-läheisriippuvaisen rippeitä, jotka koittavat ottaa tilannetta haltuun ohjatakseen sen “tutuille ja turvallisille” vesille. Mutta ne onneksi heikkenevät kerta kerralta – niistä ei ole enää hallitsijaksi.

***

Seuraava osa: Arno Gruen ja pahuuden anatomia

Sarjan aiemmat osat:

1. Esipuhe
2. Ego ei ole vihollisesi
3. Valeminän vangit
4. Anteeksianto ja vihan tukahduttaminen
5. Vanhemmat ja kiitollisuudenvelka
6. Huonon kohtelun ylisukupolvinen ketju
7. Väkivalta traumatisoi lapsen
8. Lapset eivät ole vanhempiensa vanhempia
9. Totuus katkaisee pahuuden kierteen
10. Riippuvuus ei ole rakkautta
11. "Älä suututa isää!"
12. Yliminä ja omatunto
13. Hylkäämisellä pelottelu luo miellyttäjän
14. Läheisriippuvuuden juurisyy
15. Miellyttäjät ja narsistit
16. Paholainen
17. Narsisti pelkää nöyryytystä
18. Miellyttäjän tarina #1

Extra: Vantaan tragedia

Pahan juuret – osa 18: Miellyttäjän tarina #1

Suomi on täynnä miellyttäjä-läheisriippuvaisia. Uskallan väittää, että suurin osa väestöstä on jonkinasteisia miellyttäjiä. Tämä on vääjäämätön lopputulos, kun kulttuurinen normisto hyväksyy lasten huonon kohtelun, ja vanhemmat siirtävät lasten huonoa kohtelua eteenpäin sukupolvelta toiselle.

Pahan juuret -sarja antaa seuraavan kahden osan ajaksi puheenvuoron kahdelle rohkealle naiselle, jotka kertovat oman tarinansa miellyttäjänä. Alla olevan kirjoituksen on tehnyt nimimerkki Valkoinen Hevonen. Se on joiltain osin sydäntä riipaiseva kertomus, mutta kuitenkin hieno selviytymistarina. Läheisriippuvuudesta toipuminen ei ole helppoa, mutta se on mahdollista.

Parhaimmillaan nämä omakohtaiset tositarinat voivat auttaa muita samassa suossa tarpovia näkemään oman tilanteensa ja tekemään asialle jotain. Ongelman ratkaisu alkaa aina ongelman tiedostamisesta.

***

Synnyin perheeseen, jossa molemmat vanhemmat olivat psykopaatti-narsisteja. Vanhempien eron ja elämänmuutoksen jälkeen elämääni ikävuosina 6-15 vaikutti lisäksi voimakkaasti samassa taloudessa eläneet erittäin sairas psykopaatti-narsistitätini sekä henkisesti poissaoleva ja vetäytyvä miellyttäjäpappani. Toisin sanoen, ikävuodesta 6 eteenpäin kolmesta ”lähiaikuisestani” kaksi olivat narsisteja ja yksi miellyttäjä – mutta kaikki yhtä tunnekylmiä. Lisäksi elämääni vaikutti ”etäaikuisia”, joista voimakkaimmin narsisti-isäni, uuden psykopaatti-vaimonsa kanssa.  

Olen siis imenyt narsistista maitoa elämäni ensimmäisistä hetkistä alkaen, joka tarkoittaa väistämättä, että minusta muovattiin miellyttäjä, mukautuja ja muiden tarpeiden täyttäjä oletettavasti jo kauan ennen syntymääni. Se tarkoittaa myös, että minusta lapsena huolehtiminen on ollut sekä erittäin epävakaata että täysin ehdollista alusta loppuun. Jos vastasyntyneestä huolehtiminen on ehdollista, eli vauvaa hoidetaan silloin kun se omaan sekavaan ja arvaamattomaan mielentilaan sopii, seuraukset ovat väistämättä traagisia. Tämän ylivoimaisen tilanteen edessä kielsin itseni täysin ja kasvoin supermiellyttäjäksi – samalla, kun mieleeni uppoutui valheellinen käsitys, jonka mukaan elämäni jokainen henkäys riippuu tavalla tai toisella muista ihmisistä sekä heidän mielialoistaan ja mielipiteistään.

En muista milloin ensimmäisen kerran pyysin ”anteeksi”, mutta sen on täytynyt olla hyvin pienenä. Anteeksipyytämisessähän ei sinällään ole mitään vikaa, jos sille joku oikea syy on, mutta minut kasvatettiin pyytämään anteeksi omaa olemassaoloani – samaan aikaan kun kehitin vahvan valeminän, koska minusta itsestäni ei kukaan ollut kiinnostunut enkä itsenäni kelvannut kenellekään. Tietenkään en tiennyt tai kokenut sellaista kehittäväni. Sen tunnistamisen aika tuli huomattavan paljon myöhemmin, ja sen purkamisessa onkin sitten mennyt iso osa aikuisikää. Ainoa mitä tiesin, tunnistin ja koin, oli valtava sisäinen jännite ja kysymys ”miksi kukaan ei rakasta minua” ja ”miksi en ole tärkeä kenellekään”?

Mielestäni yksi syy sille, että havahduin kasvuikäni aikuisten pahuuteen vasta varsin myöhäisessä vaiheessa on, että lapsuudessani ei ollut yhtään tervettä ja tasapainoista ihmistä – ei perheenjäsenissä eikä myöskään esimerkiksi koulun opettajissa. Ne, jotka mahdollisesti olivat terveitä, eivät olleet elämässäni mitenkään läsnä, ja lähikontakti heihin puuttui kokonaan. Minua onkin siis hyvin selvästi traumatisoinut totaalinen pimeiden aikuisten armoilla kasvaminen sekä tervepäisen ihmisen mallin ja terveiden ihmisten kanssa kommunikoinnin täydellinen puute. Minulta on aivan perustavalla ja huutavalla tavalla puuttunut hyvän ja vastavuoroisen ihmisen malli sekä kokemus sellaisen kanssa kommunikoinnista.

Narsistivanhemmat seurustelevat ainoastaan epäaitojen vahvalla valeminällä varustettujen ihmisten kanssa, joten edes kylään aitoja ja hyviä ihmisiä ei tullut – vaikka muuten kylässäkävijöitä jatkuvasti ramppasikin. Ne kaukaisemmat ihmiset, joista on jäänyt mielikuva ”kiltistä ihmisestä”, ovat todennäköisesti olleet jonkinasteisia miellyttäjä-masokisteja ja todellisuudesta dissosioivia, kaukana kulloisestakin hetkestä ja läsnäolosta, jotta olisivat kyenneet pienen ja pahoinvoivan, sivuutetun lapsen aidosti huomata ja huomioida.

Äitini ainoa selkeä toive minun suhteeni oli, että ”osaisin käyttäytyä” – muita selkeitä toiveita en sitten muistakaan olleen. Hän ”opetti käytöstavat”, ja paisui ylpeyttä, kun niiden noudattamisesta minua kehuttiin ”hyvin kasvatetuksi lapseksi”. Minulle lapsena ”käyttäytyminen” kuitenkin tarkoitti ainoastaan mahdollisuutta ailahtelevan narsistiäidin positiivisemman puolen hetkelliseen esilläoloon. Jos toistelin oikeita sanoja ja tein ulkoaohjautuvasti mitä käskettiin, ainakaan siinä hetkessä ei välttämättä tarvinnut sietää pelottavaa raivokohtausta. Yksi huomattavan hyväksytyistä ja ylistetyistä sanoista oli ”anteeksi”. Sen sanan runsas käyttö oli äitini mielestä, hänen omien sanojensa mukaan, ”kohteliasta ja huomaavaista muita kohtaan”. Huomaavaisuus ei kuitenkaan ollut tärkein motiivi omalle anteeksipyytelylleni. Minulle oli suorastaan itsestään selvää, että jos olen ihmisenä niin ei-toivottu kuin jokainen hetki elämässäni oli osoittanut, oli ainoastaan loogista pyydellä anteeksi muilta ihmisiltä varmuuden vuoksi millon mitäkin – ja sitä myöten osoittaa kuinka pahoillani olen siitä, että olen täällä ylipäätään häiritsemässä muiden elämää. Panin kuitenkin merkille, että äitini ei tätä kultaista sääntöään itse noudattanut, mikä välillä hieman mietitytti. Olin kuitenkin syntymästäni lähtien omaksunut niin täydellisen itseni hylkäämisen ja muiden etusijalle asettamisen itseni kustannuksella, että tällaisilla omilla pohdinnoilla ja epäilyksillä ei ollut mitään vaikuttavaa merkitystä.

Anteeksipyytelystä tuli toinen luontoni, jonka olemassaolosta en ollut kovinkaan tietoinen – mutta ympäristö varmasti sitten sitäkin tietoisempi. Vaikka tuo automaatio oli pitkälti tiedostamattoman puolella, muistan hyvinkin tavallisesti esimerkiksi kaupassa aloittaneeni keskustelun myyjän kanssa: ”Päivää – ja anteeksi!…” Ja lopettaneeni vielä saman keskustelun: ”Kiitos – ja anteeksi!” Vaikka tämä nyky-minälle kuulostaa omiin korviinkin täysin absurdille sönkötykselle, en nähnyt siinä tuolloin mitään ihmeellistä. Anteeksipyytely oli kohteliasta ja huomaavaista, joten mitä enemmän pyyteli anteeksi, sitä huomaavaisempi oli, eikö? Lopulta tämänkin narun vetämisessä tuli kuitenkin pää käteen – kaveri kyllästyi. Istuimme iltaa baarissa hieman isommalla porukalla, ympärillä raukea puheensorina. Yhtäkkiä kaveri pamauttaa nyrkin pöytään, niin että lasit pöydällä hyppää: ”Ja nyt se anteeksipyytely loppuu! Minä olen tuota ihan kurkkua myöten täynnä! Miksi sinä sitäpaitsi pyydät kaikkea anteeksi? En halua kuulla sitä enää kertaakaan.” Kauhuissani ja sydän jyskyttäen en osannut sanoa muuta kuin: ”Anteeksi! En minä ole huomannut, että pyydän kokoajan jotain anteeksi…!” Kun puheensorina palasi takaisin, huokasin helpotuksesta. Kaverini ei kuitenkaan jättänyt asiaa siihen, vaan seuraavan kerran tavatessamme löi käteeni elämäni ensimmäisen self-help -oppaan: se käsitteli läheisriippuvuutta. Tuon kirjan äärellä aloin ensimmäistä kertaa sisäistää ajatusta, että ehkä ihan kaikki ei lapsuudessani ollutkaan niin ruusuista kuin olin itseni saanut uskomaan. Se oli orastavan tiedostamiseni ensimmäistä sarastusta.

Ensimmäiset muistikuvat varsinaisesta miellyttämisestä on noin 8-vuotiaana. En todellakaan ymmärtänyt psykopaattitätini pahuuden minua kohtaan johtuvan hänen omista ongelmistaan. Olin jo tuohon mennessä sisäistänyt kuvan, että jos missä tahansa on mikä tahansa ongelma, niin se on minussa, tai että tavalla tai toisella se on joko välillisesti tai välittömästi minun syytäni. Ja että minun on kaikin voimin keskityttävä hyvittämään joku määrittelemätön vääryys, jonka olen tietämättäni tehnyt. Hyvittelevän ja anteeksipyytelevän miellyttämisen mallista onkin lapsuuden ajalta loputon määrä esimerkkejä. Yksi oli muun muassa se, että jos minulla oli ”omaa rahaa”, siis säästettyä viikkorahaa, en edes tuossa varhaisessa iässä kokenut, että minulla olisi oikeus ostaa sillä vain itselleni mitään. Jos jotain halusin, ostinkin sen esimerkiksi lahjaksi psykopaattitädilleni, koska hän oli voimakkaampi ja määräävämpi hahmo kuin äitini, jonka lepyttämistä en kokenut enää tuossa elämän vaiheessa hengissä selviämisen kannalta yhtä merkittäväksi kuin tätini.

Yksi esimerkki tästä on, kun olin noin 9-vuotias ja pienen paikkakunnan kaupan leluosastolla oli aivan upea pehmo-orava. Kävin ihailemassa sitä koulun jälkeen useita kertoja ja vein jopa ystäväni sitä ihailemaan, mutta minulla ei ollut rahaa ostaa sitä. Kun rahaa oli lopulta säästynyt tarpeeksi, ostin sen: joululahjaksi psykopaattitädilleni. Halusin kaikin voimin, että hän olisi kokenut sen oravan kanssa juuri sitä onnea ja iloa, jota sen olemassaolo minulle tuotti. Lapsellisen vilpittömästi odotin, että kun hän sen paketin avaa, hän tulee onnelliseksi ja lakkaa lopultakin olemasta ilkeä minulle ja muille. Muistan miten sydän hakkasi, kun odotin tuota lahjojen avaamisen hetkeä: ”Nyt se suunnaton hyvä muutos tulee!” Hän otti oravan käteensä ja jopa esitti hetken tykkäävänsä siitä, mutta tapa jolla hän laittoi sen samantien sivuun ja unohti sen olemassaolon, kertoi minulle, että se olikin hänelle vain yksi-asia-muiden-joukossa, eikä samalla tavalla elämää-suurempi-orava kuin minulle. Tämä aikuisen näkökulmasta mitätön asia oli tuolloin minulle loputtoman musertava pettymys, jota seurasi aito ja ikuisuudelta tuntunut toivottomuus. En lapsellisessa mielessäni enää nähnyt mitään keinoa, millä tilannetta voisin tätini kohdalla muuksi muuttaa – jos orava ei sitä tehnyt, niin miten mikään muukaan tekisi?

Oravan jälkeen kuitenkin lisäsin iän karttuessa ainoastaan panoksia, koska jokin sisimmässäni kertoi edelleen, että kaikki helvetti oli kiinni ainoastaan siitä, että minä en ollut löytänyt ja tehnyt juuri sitä ”oikeaa juttua”, joka piinaavan tilanteen lopullisesti ratkaisisi ja kaiken vielä hyväksi kääntäisi. Selvää tietenkin oli, että minun tuli laittaa itseni, toiveeni ja koko olemukseni jatkuvasti itseltäni täysin syrjään kaikessa, yrittäessäni ailahtelevia narsisteja miellyttää. Jos minun vaikkapa teki mieleni karkkia, sallin sen itselleni ainoastaan niin, että ostin omilla viikkorahoillani karkkia koko ”perheelle”, jokaiselle jälkiruuaksi. Valmistin ne yllätykseksi niin, että asettelin ne ennen ruokailua lautasten viereen, jotta sitten jokainen voisi sellaisen jälkiruuaksi syödä – jolloin voisin sallia itselleni saman karkin. Näin tein myös siksi, että kun lautasen vierellä ruokailun ajan odotti minun ostamani karkki, oli todennäköisempää että psykopaattinarsistit ympärillä käyttäytyisivät edes aavistuksen verran tavallista asiallisemmin, edes sen kyseisen ruokailun ajan. Ei tämäkään niksi aina toiminut, mutta toisinaan sillä oli lieventävä vaikutus siihen pirulliseen, saastaiseen ja painostavaan ruokailuhelvettiin, jota yhdessä syömiset kautta linjan olivat.

Vielä edelleen niinkin myöhään kuin noin 20-vuotiaana käytin huomattavan määrän aikaa pohtien mikä sairaita sukulaisiani ilahduttaisi ja lopulta heidän hyväksyntänsä tuottaisi. Tämän johdosta muun muassa omistauduin suunnittelemaan sekä pitkälle myös toteuttamaan erilaisia remontteja sairaiden sukulaisteni taloon, jossa olin lapsuuteni asunut. Näiden remonttien tekemiseen käytin opiskeluaikojen kesälomiani – sen sijaan että olisin tienannut kesätöillä rahaa itselleni tai matkustellut. Remontin tekemisessä ei sinällään ollut mitään vikaa, ja nautinkin siitä, mutta lähtökohtaisessa motiivissa oli vikaa ihan huomattavissa määrin: vielä tuossakin iässä toivoin lopulta sen valtavan panostuksen kautta saavani sen rakkauden ja hyväksynnän, jota koko ikäni olin kaivannut. Samalla se edelleen oli tapa hyvittää ja pyytää anteeksi sitä, että ylipäätään olin olemassaolollani muita, itseäni tärkeämpiä ihmisiä, häiritsemässä.  

Tämä muiden asettaminen itsen edelle iskostui niin tiukaksi malliksi, että se tuntui olevan ainoa tuntemani olemisen tapa, ja jokainen pienikin valeminästä irrottautumisen ja paranemisen vaihe ja askel on jälkikäteen arvioiden vienyt aikaa vähintään vuosia. Valeminä löi luonnollisesti leimansa aivan kaikkeen, jonka kanssa olin tekemisissä: työelämässä se tarkoitti mm. suunnatonta ja kohtuutonta vastuunottoa sekä neuroottista kilpailutilanteiden välttelyä, etten vain aiheuttaisi kateutta millään osaamisellani.

On selvää, että se ihmistyyppi joka minulle on ollut tutuin ja jonka kanssa minun on lapsuuteni vuoksi ollut luontevinta olla, on tunnekylmä, ihmisyydestään vieraantunut, valeminällä varustettu narsisti – toisinaan ja hetkittäin myös vahvalla valeminällä varustettu miellyttäjä. Mutta koska oma miellyttäminen oli niin syvään juurtunut malli, niin toisen miellyttäjän kanssa oli huomattavasti ”vaikeampaa”. Miellyttäjästä huokui liikaa ”inhimillisyyttä” ja itseni kaltaisuutta, jollaisen kanssa en osannut ollut tekemisissä. Oli kuitenkin huomattavan helppo löytää eriasteisesti narsistisia ja pinnallisia ihmisiä, joita miellyttäjäkuorinen valeminäni ei häirinnyt ja uskonkin, että myös miellyttäjän vahva narsistimagneetti on sekin toiminut moitteettomasti. Narsistit tuntuivat aistivan jo kaukaa, että olin omaa olemassaoloani anteeksipyytelevä kynnysmatto – potentiaalinen kyykytyksen ja hyväksikäytön kohde siis. Pitkän aikaa aidot, hyvät ja terveet ihmiset tuntuivat olevan kokonaan oma lajinsa ja rotunsa, josta minulla ei ollut minkään sortin käsitystä.

Kun noin 30-vuotiaana aloin lopulta löytää elämääni terveitä ihmisiä, jotka rakastavat ja välittävät aidosti, näissä suhteissa ei ymmärrettävästi ollut kovinkaan helppo ”olla”, kun syvälle juurtunut itsensä hylkäämisen ja pienentämisen malli ei niissä yhtäkkiä toiminutkaan. Vaikka nautinkin näiden ihmisten kanssa koko sydämestäni, ja syvällä sisimmässä olin äärettömän kiitollinen, että olin lopulta löytänyt aitoja ihmisiä, jännitin yhteydenpitoa ja yhdessäoloa vielä vuosien ajan monella tavalla – jopa neuroottisuuteen asti. Alitajuinen pelko siitä, että minut näissäkin suhteissa kuitenkin jälleen lopulta torjutaan ja hylätään, sai minut oletettavasti toisinaan käyttäytymään hyvinkin kummallisesti. Olenkin näille rakkaille ja syvästi arvostamilleni ihmisille suunnattoman kiitollinen, että he näkivät sen kaiken outoilun läpi – olin heille alusta asti hyvin avoin omasta hurjasta lapsuudestani – eivätkä ystävyyttämme siksi hylänneet. Vaikka nautinkin yksinolosta tätä nykyä aivan valtavasti, on hyvillä ja rakentavilla ihmissuhteilla tietenkin oma korvaamaton paikkansa myös.  

Jotain positiivistakin kohtuuttoman murskaavassa lapsuudessani kuitenkin on: narsistien ja psykopaattien sekä narsististen mallien tunnistaminen on monella tapaa hyvinkin helppoa. Oman kokemuksen kautta pystyn tunnistamaan miten psykopaattiset aivot toimivat, ja sitä myöten on helppo nähdä myös sen loputtoman valhepyörityksen läpi, joka yhteiskunnallisesti on käynnissä. Sen tiedostaminen auttaa suojautumaan yksilötason lisäksi myös yhteisölliseltä narsistiselta vallankäytöltä.

Tällä hetkellä voin onneksi jo sanoa päässeeni tässä tiukassa olleesta syndroomasta suurilta osin eroon – mutta edelleen haastena tuntuu olevan aktiivinen itsestä huolehtiminen – taito jonka oppiminen tuntuu vieläkin työläältä. Ajoittain yhä edelleen nostaa päätään houkutus vain ”unohtaa itsensä”. Jos joku tässä kaikessa tuntuukin epäreilulta niin se, miten mielettömän työläs, hidas ja vaikea prosessi ensinnäkin valeminän purku ja sitten vielä traumoista paraneminen ovat. Se terveen mallin sisäistäminen tarkoittaa kokonaan uuden ihmisen rakentumista – solutasolta lähtien. Ja uuden ja terveen tieltä purettavat mallit ovat ihan helvetin tiukassa.

*** 

Seuraava osa: Miellyttäjän tarina #2

Sarjan aiemmat osat:

1. Esipuhe
2. Ego ei ole vihollisesi
3. Valeminän vangit
4. Anteeksianto ja vihan tukahduttaminen
5. Vanhemmat ja kiitollisuudenvelka
6. Huonon kohtelun ylisukupolvinen ketju
7. Väkivalta traumatisoi lapsen
8. Lapset eivät ole vanhempiensa vanhempia
9. Totuus katkaisee pahuuden kierteen
10. Riippuvuus ei ole rakkautta
11. "Älä suututa isää!"
12. Yliminä ja omatunto
13. Hylkäämisellä pelottelu luo miellyttäjän
14. Läheisriippuvuuden juurisyy
15. Miellyttäjät ja narsistit
16. Paholainen
17. Narsisti pelkää nöyryytystä

Extra: Vantaan tragedia

Pahan juuret – osa 17: Narsisti pelkää nöyryytystä

Miellyttäjä-läheisriippuvainen ja narsisti-läheisriippuvainen (tai frommilaisittain masokisti ja sadisti) ovat molemmat narsistisesti vammautuneita. Lapselle voi aiheuttaa narsistisen vammautumisen hyvin monella tavalla. Alice Millerin mukaan yksi yleinen narsistisen vammautumisen syy on kasvuympäristö, joka ei kunnioita lapsen tunteita. 

Jos lapsi kasvaa kodissa, jossa hänen kaikkia tunteita siedetään ja kunnioitetaan, hänelle kasvaa terve narsismi. Tällainen ihminen kykenee kasvamaan ulos vauvana alkaneesta äidin ja lapsen välisestä symbioottisesta suhteesta. Jos lapsen tunteita ei siedetä ja kunnioiteta, terveen narsismin tilalle syntyy vaurioitunut narsismi, joka johtaa narsistiseen tarvitsevuuteen. Tällainen ihminen etsii symbioottisia suhteita vielä aikuisenakin, koska hän edelleen tarvitsee toisia ihmisiä kuin pieni lapsi äitiään. 

Miellyttäjä-läheisriippuvaisen ja narsisti-läheisriippuvaisen välillä on kuitenkin yksi iso ero. Toinen haluaa alistua ja tulla hallituksi – toinen alistaa ja hallita. Mikä tämän eron aiheuttaa?

Vastaus löytyy Alexander Lowenin kirjasta Narcissism: Denial Of The True Self. Suosittelen kirjan lukemista jokaiselle, koska se sisältää erittäin paljon arvokasta tietoa narsistisesta vammautumisesta. Kirja tuo esiin sen tosiasian, että narsistisessa yhteiskunnassa narsistit ovat “normaaleja”. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että nämä ihmiset olisivat terveitä. Päin vastoin, narsistisesti vammautunut ihminen on erittäin pahoinvoiva ja onneton – hän vain osaa peittää sen enemmän tai vähemmän taitavasti kulissina toimivan valeminän taakse. 

Lowenin mukaan yksi pahimmista narsistisista vammoista syntyy silloin, kun lapsi joutuu kokemaan toistuvasti ja usein julmaa nöyryytystä. Juuri nöyryytetyksi tulemisen kokemukset ovat se ratkaiseva ero miellyttäjän ja narsistin välillä. Narsisti on aina traumatisoitu nöyryyttämällä.

Viattoman lapsen nöyryyttäminen on sadistista alistamista. Kun lapsi joutuu kokemaan lapsuudenkodissaan toistuvaa alistamista, hän oppii että kaikki ihmissuhteet ovat valtataisteluja. Kaikissa ihmissuhteissa on kilpailtava siitä, kuka saa olla dominanssihierarkiassa ylimpänä. Tällaisella maailmankuvalla varustettu sadistinen alistaja tunnetaan arkikielessä nimellä ‘narsisti’, ja hänen vakavasta narsistisesta vammautumisesta käytetään termiä ‘narsistinen persoonallisuushäiriö’. Vammautumisen aste määrittelee sen, kuinka vakavasta persoonallisuushäiriöstä on kyse.

Lowen selittää narsismikirjassaan, miten lapsen toistuvat julmat nöyryytykset johtavat siihen, että lapselle syntyy valtava nöyryytetyksi tulemisen pelko. Tällä tavalla narsistisesti vammautunut ihminen suojaa itseään niin, että hänelle tulee pakottava tarve kontrolloida ja hallita toisia ihmisiä. Jos muut ihmiset ovat kontrollissa, hän kokee olevansa suojassa mahdollisen nöyryytyksen uhalta. Tehokkain tapa kontrolloida toisia ihmisiä on saada mahdollisimman paljon valtaa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että nöyryyttämällä vammautettu ihminen pyrkii pääsemään dominanssihierarkian huipulle, jotta kenelläkään ei olisi häneen sellaista valtaa, jota hänen toistuvia nöyryytyksiä tuottaneella vanhemmalla oli hänen lapsuudessaan. Nöyryyttämisen kohteeksi joutuminen siis ajaa ihmiset etsimään valtaa, koska valta on paras suoja nöyryytyksiä vastaan. 

Koska hyvin harva narsisti oikeasti kykenee saavuttamaan sellaisen aseman, jossa hän kykenisi hallitsemaan ja alistamaan kaikkia ihmisiä, joutuu narsisti kompensoimaan tämän “puutteen” luomalla keinotekoisen ja valheellisen valeminän, jonka avulla hän voi ylläpitää uskomustaan omasta valta-asemastaan. “Minä olen muiden yläpuolella!” Kaikki narsistit eivät sano sitä ääneen (piilonarsistit), mutta kaikki narsistit ajattelevat niin. Tuo valheellinen valeminä on kuin roolihahmo, jonka narsisti on käsikirjoittanut itse itselleen. Hän uskoo sen olevan totta, vaikka oikeasti se on usein hyvin kaukana todellisuudesta. Valeminän tarkoitus onkin nimenomaan peittää se, mikä on oikeasti totta.

Narsistille vallasta tulee kuin huume, jota on pakko saada lisää. Mikään määrä valtaa ei riitä. Valitettavasti valta ei kuitenkaan pysty poistamaan narsistin lapsena kokemia nöyryytyksiä tai parantamaan narsistin psyykkistä vammautumista. Lowenin mukaan valta vain pahentaa narsistisia piirteitä ja oman inhimillisyyden kieltämistä. Lopputuloksena on narsisti, joka ylläpitää valheellista minuuden kulissia, jonka takana elää pieni syvästi haavoitettu heikko lapsi. Tuon lapsen toipumisennuste on erittäin huono, koska narsistin on äärimmäisen vaikea myöntää totuutta omasta heikkoudestaan. Nöyryytetyksi tulemisen pelko on niin valtava, että hän mieluummin elää koko elämänsä valheellista roolihahmoa esittäen. 

Valitettavasti suomalaisessa yhteiskunnassa lasten nöyryyttäminen on hyvin yleistä. Alice Miller on kirjoittanut monia kirjoja siitä, miten helposti vanhemmat sortuvat siirtämään lapsuustraumojaan omille lapsilleen kohtelemalla heitä samalla tavalla kuin heitä itseään kohdeltiin lapsina. Jos lasta nöyryytetään, hän hyvin suurella todennäköisyydellä tulee myöhemmin itse nöyryyttämään omia lapsiaan.

Kun puhutaan suomalaislasten nöyryyttämisestä, on nostettava esiin myös Arvo Ylppö, jonka ansiosta lasten nöyryyttämisestä ja narsistisesta vammauttamisesta tehtiin yhteiskunnallinen normi. Ylppö oli kymmeniä vuosia Suomen korkein auktoriteetti lasten kasvatuksessa. Hän oli ilmiselvällä tavalla psykologinen sadisti, joka nautti lasten nöyryyttämisestä ja opetti suomalaisia vanhempia kohtelemaan lapsiaan monilla kammottavilla tavoilla. 

Apu-lehden vuonna 2019 julkaistussa jutussa kerrotaan, miten Ylpöllä oli tapana kohdella omia lapsiaan erittäin epäinhimillisellä ja nöyryyttävällä tavalla. Hän esimerkiksi retuutti lapsiaan nostelemalla heitä nilkasta kiinni pitäen, niin että lapset joutuivat roikkumaan avuttomina pää alaspäin. Tämän lisäksi hän uitti lapsiaan kylmässä joessa. Kaiken tämän hän perusteli sillä, että se tekee lapsille hyvää. Vain sadistinen narsisti voi ajatella näin. 

Kuvakaappaus Apu-lehden artikkelista

Ylppö oli narsisteille tyypilliseen tapaan hyvin heikolla empatiakyvyllä varustettu ihminen, joka oli omien kamalien nöyryytyskokemustensa takia sulkenut omat inhimilliset tunteensa pois. Lowenin mukaan narsisteille toiset ihmiset ovat vain “kuvia”, jotka ovat ikään kuin tavaroihin rinnastettavia asioita. Narsistit eivät kykene näkemään toisia ihmisiä tuntevina olentoina. Heille esimerkiksi lapsen retuuttaminen nilkasta nostelemalla on rinnastettavissa kauppakassin nostelemiseen. Oman tunteettomuutensa takia he eivät kykene ymmärtämään, mitä heidän julma ja sairas toimintansa toisille ihmisille aiheuttaa. 

Ylpön lastenkasvatusoppien seurauksena on traumatisoitu todennäköisesti miljoonia suomalaisia. Näiden vahinkojen korjaaminen tulee viemään todella pitkään. Asiaa ei auta ollenkaan se, että omien kamalien lapsuuskokemusten siirtäminen seuraavalle sukupolvelle on niin yleistä. 

Seuraava osa: Miellyttäjän tarina #1

Sarjan aiemmat osat:

1. Esipuhe
2. Ego ei ole vihollisesi
3. Valeminän vangit
4. Anteeksianto ja vihan tukahduttaminen
5. Vanhemmat ja kiitollisuudenvelka
6. Huonon kohtelun ylisukupolvinen ketju
7. Väkivalta traumatisoi lapsen
8. Lapset eivät ole vanhempiensa vanhempia
9. Totuus katkaisee pahuuden kierteen
10. Riippuvuus ei ole rakkautta
11. "Älä suututa isää!"
12. Yliminä ja omatunto
13. Hylkäämisellä pelottelu luo miellyttäjän
14. Läheisriippuvuuden juurisyy
15. Miellyttäjät ja narsistit
16. Paholainen

Extra: Vantaan tragedia

Pahan juuret – osa 16: Paholainen

Läheisriippuvuuden ja narsistisen vammautumisen dualistista mallia kannattaa tutkia useammasta eri näkökulmasta. Miellyttäjä-läheisriippuvaisen ja narsisti-läheisriippuvaisen välisen symbioottisen dynamiikan ymmärtää paremmin, jos asiaa katsoo frommilaisesta näkökulmasta, joka selittää saman ilmiön psykologisena masokismina ja psykologisena sadismina. Samaan asiaan on tarjolla myös kolmas näkökulma, johon tutustuminen syventää ymmärtämistä edelleen.

Vuonna 1909 julkaistiin A. E. Waiten suunnittelema ja Pamela Colman Smithin kuvittama Rider-Waite -tarot. Tämän tarot-pakan ison arkanan viidestoista kortti on nimeltään Paholainen, mutta mielestäni sen nimi voisi ihan yhtä hyvin olla Läheisriippuvuus. Korttiin on kuvattu niin hienosti narsistin ja miellyttäjän (tai sadistin ja masokistin) välinen symbioosi symboliikan kielellä.

Kortissa on suuri paholaishahmo, joka istuu jalustalla. Hänen allaan on kaksi ihmishahmoa, jotka ovat kahlittuna paholaisen jalustaan. Paholainen edustaa narsistia, tai frommilaisittain psykologista sadistia. Kahlitut ihmiset edustavat miellyttäjää, tai frommilaisittain psykologista masokistia. Paholainen haluaa alistaa ja hallita – kahleissa olevat ihmishahmot alistua ja tulla hallituksi. Kaikki saavat haluamansa. 

Eräs kortin yksityiskohta kuvaa täydellisesti masokistisen miellyttäjä-läheisriippuvaisen psyykeä. Jos korttia katsoo tarkemmin, voi nähdä miten ihmishahmojen kaulojen ympärillä olevat kahleet ovat niin löysällä, että he voisivat aivan hyvin ottaa kahleet itse pois. Mutta he eivät ota. Miksi? Koska masokistinen miellyttäjä-läheisriippuvainen haluaa olla kahleissa. Hän haluaa tulla alistetuksi ja hallituksi. Hän ei halua vapautta, koska hallittuna ja alistettuna hänen ei tarvitse olla yksin tai kantaa vapauden mukana tulevaa vastuuta itsestään. Mieluummin turvallinen vankila kuin vaarallinen vapaus. 

Juuri tämä on olennaista ymmärtää narsistisesti vammautuneiden läheisriippuvaisten mielenmaisemasta. He eivät halua vapautta. Päin vastoin he haluavat paeta vapautta symbioottisiin suhteisiin. He haluavat olla joko alistajia tai alistettuja, kunhan vain saa olla symbioottisessa suhteessa, eikä tarvitse olla yksin ilman alistajaa tai alistettavaa. Kahleet kaulassa (omassa tai toisen) on aina parempi vaihtoehto kuin pelottava vapaus, jossa kukaan ei kahlitse ketään, ja jokainen joutuu ottamaan vastuun itse itsestään. Kahlitut tarvitsevat paholaista – ja paholainen tarvitsee kahlittuja. 

Monesti ajatellaan, että miellyttäjä-läheisriippuvainen on hyväksikäyttäjänsä uhri. Puolisoaan toistuvasti hakkaava ja manipuloiva narsisti-sadisti on helppo nähdä roistona ja puoliso viattomana uhrina. Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen. Jos miellyttäjäpuoliso haluaa tällaisessa suhteessa jäädä alistujan rooliin, samalla tavalla kuin Paholais-kortin hahmot haluavat olla kahleissa, hän ei todellisuudessa ole uhri. Alistetuksi jääminen on hänen oma valintansa, koska hän ei halua elää ilman symbioottista suhdetta, joka antaa hänelle suojan yksinäisyyttä vastaan. 

On helppoa nähdä, miten narsistit ovat paholaismaisia hyväksikäyttäjiä, jotka manipuloivat uhrejaan. Mutta todellisuudessa miellyttäjät osaavat olla aivan yhtä manipulatiivisia kuin narsistit. (Kuvaavasti Paholais-kortissa pirunsarvet ovat myös kahlituilla.) Molemmat ovat tässä suhteessa samanlaisia. Molempien narsistinen vammautuminen saa heidät käyttäytymään manipulatiivisesti, jotta he saisivat pitää kiinni symbioottisesta suhteestaan. Keinot voivat tietenkin olla erilaisia, ja asema suhteessa on erilainen. 

Yksi tyypillisimmistä manipulatiivisuuden muodoista on uhriutuminen. Sekä narsistit että miellyttäjät ovat mestareita uhriutumaan ja käyttävät sitä hyvin usein manipulatiivisena aseena. Molemmat näkevät itsensä uhrina tilanteissa, joissa he eivät oikeasti ole uhreja. Narsisti voi puolisoaan hakatessaan ajatella, että minähän tässä se uhri olen, kun minua on loukattu niin syvästi. Miellyttäjä voi iskuja vastaanottaessaan ajatella, että minähän tässä se uhri olen, kun minua taas lyödään. Kumpikin näistä marttyyreista on väärässä. Missä se uhri on, jos kerran molemmat saavat haluamansa? Molemmat haluavat suhteen, jossa toinen alistaa ja toinen alistuu. Ei sellaisessa suhteessa ole uhreja. 

Tämä uhriutumisilmiö perustuu kuitenkin sen verran todellisuuteen, että molemmat ovat olleet lapsena huonon kohtelun uhreja. Ehkä heitä nöyryytettiin, alistettiin, mitätöitiin tai painettiin alas. Ehkä heiltä kiellettiin omien aitojen tunteiden ilmaisu. Ehkä heidän tarpeistaan ei pidetty huolta. Ehkä heidät hylättiin jollain tavalla. Ehkä heitä pahoinpideltiin kasvatuksen nimissä. Ehkä heitä ei kunnioitettu. Ehkä heihin suhtauduttiin kuin he olisivat arvottomia. Lasta voi kohdella huonosti lukemattomilla eri tavoilla. Jos TÄSTÄ huonosta kohtelusta puhuu muille, SE ei ole uhriutumista. Se on ruman totuuden esiin tuomista. Valitettavasti vain yhteiskunnassamme oleva asenneilmapiiri on sellainen, että se tulkitaan usein uhriutumiseksi. Vanhempia kun ei edelleenkään saa kritisoida tai arvostella.

Seuraava osa: Narsisti pelkää nöyryytystä

Sarjan aiemmat osat:

1. Esipuhe
2. Ego ei ole vihollisesi
3. Valeminän vangit
4. Anteeksianto ja vihan tukahduttaminen
5. Vanhemmat ja kiitollisuudenvelka
6. Huonon kohtelun ylisukupolvinen ketju
7. Väkivalta traumatisoi lapsen
8. Lapset eivät ole vanhempiensa vanhempia
9. Totuus katkaisee pahuuden kierteen
10. Riippuvuus ei ole rakkautta
11. "Älä suututa isää!"
12. Yliminä ja omatunto
13. Hylkäämisellä pelottelu luo miellyttäjän
14. Läheisriippuvuuden juurisyy
15. Miellyttäjät ja narsistit

Extra: Vantaan tragedia

Pahan juuret – osa 15: Miellyttäjät ja narsistit

Läheisriippuvuutta on olemassa kahta eri muotoa. Kun käytetään termiä ‘läheisriippuvainen’, sillä tarkoitetaan yleensä sellaista henkilöä, joka pyrkii miellyttämään muita ihmisiä oman hyvinvointinsa kustannuksella. Mutta tämä on vain kolikon toinen puoli. On olemassa myös toinen läheisriippuvuuden muoto, mutta jostain syystä siihen ei oikeastaan koskaan liitetä termiä läheisriippuvuus, eikä tällaisia ihmisiä kutsuta läheisriippuvaisiksi. Puhekielessä heistä käytetään termiä ‘narsisti’.

Miellyttäjä-läheisriippuvainen ja narsisti-läheisriippuvainen ovat saman kolikon kaksi eri puolta. He ovat molemmat narsistisesti vammautuneita, mutta heillä on eri suojautumismekanismit. 

Miellyttäjän tapa suojata itseään narsistisilta loukkauksilta (erityisesti hylkäämiseltä) on pitää lähellään olevat ihmiset tyytyväisinä, ja pyrkiä miellyttämään heitä kaikin mahdollisin tavoin, jotta ei joutuisi olemaan yksin. Hänestä tulee alistuva, koska hän oppii, että alistuvan ei tarvitse jäädä yksin – aina löytyy joku, joka haluaa alistaa. 

Parisuhteissa miellyttäjistä tulee usein kumppaninsa tarpeiden palvelija. Tässä he toistavat lapsuudenkodissaan oppimaansa mallia, jossa he olivat vanhempiensa palvelijoita. Miellyttäjät takertuvat hyväksikäyttäviin ihmisiin, joita he “saavat” palvella. Miellyttäjät siis jatkavat lapsuudenkodissaan oppimansa roolin näyttelemistä vielä aikuisenakin. Hyvin usein heitä hyväksikäyttävät ihmiset ovat narsisti-läheisriippuvaisia. 

Narsistin tapa suojata itseään narsistisilta loukkauksilta (erityisesti nöyryyttämiseltä) on hallita toisia ihmisiä. Narsisti oppii jo nuorena mallin, jossa kaikki sosiaaliset suhteet perustuvat enemmän tai vähemmän erilaisiin valtapeleihin. Kun narsisti pääsee valta-asemaan, jossa hän saa hallita tai alistaa muita, hän kokee olevansa turvassa – sekä yksinäisyydeltä että muiden narsistisilta loukkauksilta. 

Parisuhteessa narsistista tulee yleensä kumppaninsa hallitsija, koska hän on oppinut jo lapsuudenkodissaan mallin, jossa ihmissuhteet perustuvat kilpailuun siitä, kuka saa alistaa ja kuka joutuu alistumaan. He tarkertuvat ihmisiin, jotka alistuvat palvelemaan toisten tarpeita, koska nämä ovat heille “täydellisiä kumppaneita”. Hyvin usein nämä palvelijat ovat miellyttäjä-läheisriippuvaisia.

Kuten näemme, narsistit ja miellyttäjät sopivat sairaalla tavalla täydellisesti yhteen. Toinen saa alistaa ja hallita – toinen alistua ja tulla hallituksi. Molemmat tarvitsevat toista, koska he ovat läheisriippuvaisia eivätkä kykene olemaan yksin. Tällainen ihminen ei kykene elämään aidosti itsenäisen ihmisen elämää, jossa omaa minuutta ei sulauteta tavalla tai toisella muihin ihmisiin. 

Tällaista henkistä riippuvuussuhdetta kutsutaan termillä ‘symbioottinen suhde’. Asia on helpompi ymmärtää, jos tarkastellaan lapsen ja äidin välistä suhdetta lapsen elämän alkuvaiheessa. 

Kun lapsi syntyy, elämän alussa hänellä on äitiinsä symbioottinen suhde. Vauvalle äiti on ikään kuin osa häntä itseään. Tämä on täysin luonnollista, ja kuuluu asiaan. Kun terve lapsi kasvaa vanhemmaksi, hän alkaa vähitellen tajuta, että äiti onkin hänestä erillinen olento – toinen ihminen, jolla on oma yksilöllisyys. Tästä alkaa luonnollinen eriytyminen ja oman yksilöllisyyden rakentuminen. Lapsi siis kasvaa äidin ja vauvan välisestä symbioottisesta suhteesta vähitellen ulos. Läheisriippuvaisten tapauksessa narsistinen vammautuminen on johtanut siihen, että tämä luonnollinen prosessi on mennyt jollain tavalla pieleen. Tämän seurauksena he etsivät vielä aikuisenakin äiti-vauva -suhteen kaltaisia symbioottisia suhteita, joissa toinen on osa itseä. 

Jos narsisti päätyy suhteeseen toisen narsistin kanssa, lopputuloksena on symbioottinen suhde, jossa käydään loputonta valtataistelua siitä, kumpi saa olla suhteen hallitseva osapuoli. Poikkeuksen tekee tilanne, jossa toinen narsisti on huomattavasti toista vahvempi, jolloin heikompi narsisti tyypillisesti tyytyy alistujan rooliin. Heikolle narsistille alistujan rooli on kuitenkin parempi vaihtoehto kuin elämä ilman symbioottista suhdetta. Tärkeintä on välttää yksinäisyyttä. 

Jos miellyttäjä päätyy suhteeseen toisen miellyttäjän kanssa, lopputuloksena on suhde, jossa molemmat takertuvat toiseen, mutta kumpikaan ei haluaisi ottaa hallitsijan roolia. Tämä on molemmille epätyydyttävä tilanne, koska läheisriippuvaisen näkökulmasta “toimivassa” suhteessa toisen pitää olla hallitsija. Yleensä toinen miellyttäjistä “uhrautuu” ja ottaa ainakin ajoittain hallitsijan roolin. Se on aina parempi vaihtoehto kuin yksin jääminen. 

Koska narsisti ja miellyttäjä ovat molemmat psykologisessa mielessä läheisriippuvaisia, molemmat etsivät kumppanistaan vanhemman korviketta, joka palvelisi niitä narsistisia tarpeita, joita vanhemmat eivät lapsuudessa palvelleet. Miellyttäjän strategia on se, että rakkautta ja huolenpitoa pyritään saamaan miellyttämällä ja alistumalla. Narsisti aistii tämän, ja antaa miellyttäjälle “rakkautta” juuri sen verran, että tämä ei kykene lähtemään suhteesta. Samalla narsisti toteuttaa omaa strategiaansa, jossa rakkautta ja huolenpitoa pyritään saamaan manipuloimalla, hallitsemalla, pakottamalla ja alistamalla. 

Tätä samaa kaksipuolista kolikkoa voi katsoa myös Erich Frommin tarjoamasta näkökulmasta. Frommin kirjassa Pako vapaudesta (tunnetaan myös nimellä Vaarallinen vapaus) esitellään psykologisen sadismin ja psykologisen masokismin dynamiikka. Mielestäni Fromm puhuu hyvin pitkälti samasta asiasta, joka voidaan nähdä miellyttäjä- ja narsisti-läheisriippuvaisten välisessä dynamiikassa.

Perinteisesti puhekielessä sana sadisti tarkoittaa henkilöä, joka saa nautintoa kivun aiheuttamisesta toiselle ihmiselle tai eläimelle. Vastaavasti masokistilla tarkoitetaan henkilöä, joka nauttii itseen kohdistetusta kivusta. Frommin määritelmä näille termeille on jossain määrin sama, mutta kuitenkin olennaisella tavalla laajempi. 

Frommin mukaan psykologinen sadisti ei niinkään nauti kivun tuottamisesta vaan alistamisesta. Kivun tuottaminen voi toki olla keino alistaa, mutta se ei suinkaan ole ainoa keino. Toisia ihmisiä voi alistaa hyvin monella eri tavalla. Vastaavasti psykologinen masokisti ei niinkään nauti itse kivusta, vaan siitä miten kipua hänelle tuottava henkilö alistaa häntä. 

Kun masokisti lyö varpaansa pöydänjalkaan, se ei ole hänelle mitenkään miellyttävää, koska tällaisessa tapaturmaisessa vahingossa ei ole mitään alistavaa. Mutta jos sadisti tallaa masokistin varpaille tarkoituksella, se voi olla masokistille hyvin miellyttävää, koska nyt kipu assosioituu alistamiseen. 

Tyypillisimmässä sadismin muodossa sadisti pyrkii tekemään toisesta ihmisestä riippuvaisen itsestään, jotta voisi saada tämän toisen ihmisen täysin omaan valtaansa. Tällaisen riippuvuuden voi luoda monella tavalla. Se voi olla taloudellista, emotionaalista, seksuaalista tai vaikka aineellista riippuvuutta. Mikä vain keino kelpaa, millä saa koukutettua toisen, ja pääsee valta-asemaan. Kun valta-asema on vakiinnutettu, tämän jälkeen alkaa alistaminen, riistäminen ja erilainen hyväksikäyttö. Sadismin ja narsisti-läheisriippuvuuden välillä on helppo nähdä selkeitä yhtymäkohtia.

Sadisti haluaa hallita, jotta voisi kompensoida omaa voimattomuuden tunnettaan. Henkisesti vahvalla ihmisellä ei ole mitään tarvetta toisten ihmisten alistamiseen. Sadisti kokee, että hänellä on oikeus alistaa toisia, koska hän uskoo tietävänsä, mikä on alistamisen kohteelle parhaaksi. Sadisti on omasta mielestään niin erityinen, että hänellä on oikeus vaatia muita mukautumaan hänen tahtoonsa. 

Tyypillisesti masokismi esiintyy alemmuuden ja mitättömyyden tunteena. Masokisti vähättelee itseään ja tekeytyy usein heikoksi ja osaamattomaksi, mikä ei välttämättä ole ollenkaan totta. Itsensä fyysinen satuttaminen on mahdollista, mutta sitä tapahtuu vain äärimmäisissä tapauksissa. Paljon yleisempää on henkinen väkivalta itseään kohtaan. Itseankaruus ja äärimmäiset itsesyytökset ovat hyvin yleinen ilmenemismuoto. Epäilemättä näissä tilanteissa ankaruuden lähteenä on freudilaisen mallin yliminä, joka on ikään kuin vanhempien ääni omassa päässä. Myös pakkotoiminnot ja pakkomielteinen käytös kuuluvat usein asiaan. 

Masokistit kieltäytyvät puolustamasta itseään ja omia oikeuksiaan. He eivät yleensä tunnista omia tarpeitaan, koska muiden tarpeiden palveleminen menee niiden edelle. He keskittyvät miellyttämään toisia, ja kieltävät oman tahtonsa. Heille toisten käskyihin alistuminen on aina parempi vaihtoehto kuin tehdä omia valintoja. Masokismin ja miellyttäjä-läheisriippuvuuden välillä on helppo nähdä selkeitä yhtymäkohtia.

Usein masokistit haluavat alistua myös erilaisille ryhmille, kuten instituutioille, valtiolle, poliittisille ideologioille tai uskonnollisille yhteisöille. Tällöin he pyrkivät tulemaan osaksi jotain suurempaa, joka on oman minuuden ulkopuolella. Tämä itseä suurempi kokonaisuus määrittää masokistin elämän tarkoituksen ja luo pohjan keinotekoiselle minuudelle. Näillä suuremmilla kokonaisuuksilla on aina omat auktoriteettinsa, minkä seurauksena masokisti päätyy omaksumaan näiden auktoriteettien ajatukset ominaan. Masokisti luulee, että ulkopuolelta tulleet ajatukset ovat hänen omiaan, vaikka todellisuudessa hän ei ajattele ollenkaan itse. 

Suomessa yli 90% aikuisväestöstä otti yhden tai useamman koronarokotteen, koska he uskoivat auktoriteettejä, jotka sanoivat koronarokotteita tehokkaiksi ja turvallisiksi. Tuosta luvusta saa aika hyvän käsityksen psykologisen masokismin yleisyydestä. Sama ilmiö näkyy myös siinä, miten moni ihminen uskoo Naton tuovan suomalaisille rauhaa ja turvaa, ja miten moni uskoo Ukrainan presidentti Zelenskyn olevan vapautta puolustava sankari. Kumpikaan ei ole totta, mikä paljastaa sen, että suurin osa suomalaisista on korvannut kriittisen ajattelun auktoriteettien heille tarjoamalla maailmankuvalla.

Sadismi ja masokismi ovat saman kolikon kaksi eri puolta. Molempien taustalla on sama juurisyy – oman minän itsenäisyydestä luopuminen. Molemmat haluavat luopua omasta yksilöllisyydestään ja sulautua johonkin itsensä ulkopuoliseen, koska he pelkäävät yksinäisyyttä. Frommin mukaan sadistit ja masokistit pakenevat sietämätöntä yksinäisyyttä symbioottiseen suhteeseen (tai suhteisiin), koska se lieventää yksinäisyyden aiheuttamaa pelkoa ja pakokauhun tunnetta. Tuon pelon taustalla on aina lapsuusajan traumaattiset kokemukset.

Kun pieni lapsi syntyy, hän on täysin avuton ja kykenemätön huolehtimaan itsestään. Koska lapsi on riippuvainen vanhemmistaan, lapsen ja vanhemman välille syntyy väistämättä symbioottinen suhde. Jokaisen ihmisen ensimmäiset elinvuodet sisältävät tämän vaiheen. Tuona aikana yksinäisyys on lapsen näkökulmasta pelottavinta, mitä hän voi kuvitella, koska yksin jäämiseen liittyy pelko kuolemasta. Lapsi, josta kukaan ei huolehdi, on hyvin nopeasti kuollut lapsi. Lapsuuden traumaattisten kokemusten takia sadistit ja masokistit ovat jääneet jumiin tuohon pienen lapsen pelkotilaan. 

Sadisti ja masokisti ovatkin täydellinen pari toisilleen. Toinen haluaa alistaa ja hallita – toinen alistua ja tulla hallituksi. Sadisti haluaa sulauttaa toisen itseensä ja masokisti sulauttaa itsensä toiseen. Kumpikaan ei halua yksilöllisyyttä, johon kuuluu aina tietty määrä yksinäisyyden sietämistä. Kumpikaan ei halua seistä itse omilla jaloillaan ilman symbioottisia suhteita. Vapaus on molemmille kamala kirosana, koska vapaudessa ei ole alistajia tai alistettuja.

Frommin mukaan jokainen sadisti on aina jossain määrin myös masokisti, ja jokainen masokisti on jossain määrin myös sadisti. Toisin sanoen molemmat ovat enemmän tai vähemmän sadomasokisteja, koska kumpikin rooli tarjoaa mahdollisuuden symbioottiseen suhteeseen. Molemmat ovat riippuvaisia symbioottisen suhteen tarjoamasta turvallisuuden tunteesta. Monella tällaisella ihmisellä on sekä sadistisia että masokistisia suhteita. Voidaan esimerkiksi olla työpaikalla alistuva masokisti ja kotona puolestaan alistava sadisti. On myös hyvin tyypillistä, että ollaan masokisteja suhteessa omiin vanhempiin, ja sadisteja suhteessa omiin lapsiin. Tärkeintä on paeta yksilöllisyyttä ja sen mukana tulevaa pelottavaa vapautta symbioottisiin suhteisiin, joissa ei tarvitse olla yksin. 

Vapaus ja yksilöllisyys ovat sadomasokistin pahin painajainen, ja jokainen niitä puolustava ihminen nähdään enemmän tai vähemmän vihollisena. Kun koronahulluus oli pahimmillaan, tämä näkyi erittäin hyvin siinä, miten auktoriteettien mielivaltaan alistuneet suhtautuivat vapauden puolustajiin. "Kulkutautimyönteinen on kuin kulkususi, mutta vaarallisempi!"

Seuraava osa: Paholainen

Sarjan aiemmat osat:

1. Esipuhe
2. Ego ei ole vihollisesi
3. Valeminän vangit
4. Anteeksianto ja vihan tukahduttaminen
5. Vanhemmat ja kiitollisuudenvelka
6. Huonon kohtelun ylisukupolvinen ketju
7. Väkivalta traumatisoi lapsen
8. Lapset eivät ole vanhempiensa vanhempia
9. Totuus katkaisee pahuuden kierteen
10. Riippuvuus ei ole rakkautta
11. "Älä suututa isää!"
12. Yliminä ja omatunto
13. Hylkäämisellä pelottelu luo miellyttäjän
14. Läheisriippuvuuden juurisyy

Extra: Vantaan tragedia

Pahan juuret – osa 14: Läheisriippuvuuden juurisyy

Yksi vanhempien tärkeimmistä tehtävistä on palvella lapsen luonnollisia narsistisia tarpeita. Jos tämän tehtävän laiminlyö, lapsi vammautuu narsistisesti, ja hän joutuu luomaan itselleen valeminän. Tällainen lapsi tulee ensin riippuvaiseksi vanhemmistaan ja myöhemmin elämässään muista ihmisistä. Lopputuloksena on ihminen, josta käytetään termiä läheisriippuvainen. 

Jos katsomme yhteiskunnan tämänhetkistä tilaa, voimme nähdä, että läheisriippuvuus on todella yleistä. Tämä näkyy erittäin selkeästi siinä, miten monelle ihmiselle elämä ilman parisuhdetta on täysin mahdoton ajatus. Ilmiö on niin yleinen, että se on “ihan normaalia”. Siihen ei tarvitse kiinnittää erityisemmin huomiota, kun “kaikki muutkin” tekevät samaa.

Läheisriippuvaiset ihmiset tunnistaa helposti siitä, että he eivät kykene olemaan yksin ilman kumppania. Tyyppiesimerkki läheisriippuvaisesta on ihminen, joka jää roikkumaan huonoon tai jopa tuhoisaan parisuhteeseen oman hyvinvointinsa kustannuksella. Mutta tämä on vain yksi läheisriippuvuuden ilmenemismuoto. On olemassa myös sellaisia läheisriippuvaisia, jotka kykenevät kyllä irtautumaan huonosta suhteesta, mutta vain sen takia, että he tietävät, että he tulevat kyllä löytämään nopeasti uuden suhteen vanhan tilalle.

On hyvin yleistä, että kun läheisriippuvaisen ihmisen suhde päättyy, uuden kumppanin etsintä aloitetaan välittömästi. Nykyään se on hyvin helppoa, koska on olemassa Tinderin kaltaisia työkaluja, joilla uuden kumppanin voi löytää hyvin nopeasti. Tästä seuraa se, että läheisriippuvaiset hyppäävät aina yhdestä huonosta suhteesta toiseen, ja suhteiden välillä oleva aika jää hyvin lyhyeksi. 

Yksinäisyys ja yksin oleminen on läheisriippuvaiselle usein sietämättömän kivuliasta. Tämä johtuu psyykkisestä haavasta, joka on syntynyt omassa lapsuudessa. Jos omat vanhemmat ovat kohdelleet huonosti, eivätkä ole palvelleet lapsen luonnollisia narsistisia tarpeita, ihmisen psykologinen kasvuprosessi häiriytyy pahasti. Monesti tämä tarkoittaa sitä, että ihminen jää ikään kuin psykologisessa mielessä lapseksi, joka vielä aikuisenakin etsii muista ihmisistä vanhemman korviketta. Tältä korvikkeelta läheisriippuvainen etsii sitä huolta ja hoivaa, jota vaille hän jäi lapsena.

Kun läheisriippuvainen etsii itselleen parisuhdetta, hän ei oikeastaan etsi itselleen kumppania vaan isää tai äitiä, jonka tehtävä on pitää hänestä huolta ja palvella tavalla tai toisella hänen narsistisia tarpeitaan. Hyvin usein tämä kaikki tapahtuu täysin tiedostamattomalla tasolla, eikä ihminen edes tajua olevansa läheisriippuvainen. 

Valitettavasti yksikään uusi kumppani ei voi parantaa sitä lapsuudessa syntynyttä haavaa, josta läheisriippuvainen kärsii. Toisiin ihmisiin takertuminen ei ole parantava lääke. Se on vain oireenlievitystä, joka voi pahimmillaan olla hyvin haitallista. Tätä voi verrata päihderiippuvaiseen, joka lievittää pahaa oloaan päihteillä. Se tarjoaa vain hetkellisen helpotuksen, mutta ei paranna ketään. 

Läheisriippuvuudesta paraneminen vaatii totuuden myöntämisen totuuden myöntämisen. Ei voi parantua, jos ei kykene katsomaan totuudenmukaisesti omaa lapsuuttaan ja omia vanhempiaan. Monelle se on aivan liikaa myöntää, että ei tullut rakastetuksi lapsena. Mutta ne jotka siihen pystyvät, saavat mahdollisuuden paranemiseen. Heillä on edessään pitkä ja kivulias prosessi, jonka aikana he joutuvat kohtaamaan tukahdutetun tuskansa. Traumojen työstäminen on mahdollista, mutta se on aina kivuliasta. 

Paranemisen työkauluista enemmän myöhemmissä osissa. 

Seuraava osa: Miellyttäjät ja narsistit

Sarjan aiemmat osat:

1. Esipuhe
2. Ego ei ole vihollisesi
3. Valeminän vangit
4. Anteeksianto ja vihan tukahduttaminen
5. Vanhemmat ja kiitollisuudenvelka
6. Huonon kohtelun ylisukupolvinen ketju
7. Väkivalta traumatisoi lapsen
8. Lapset eivät ole vanhempiensa vanhempia
9. Totuus katkaisee pahuuden kierteen
10. Riippuvuus ei ole rakkautta
11. "Älä suututa isää!"
12. Yliminä ja omatunto
13. Hylkäämisellä pelottelu luo miellyttäjän

Extra: Vantaan tragedia

Pahan juuret – osa 13: Hylkäämisellä pelottelu luo miellyttäjän

Kun lasta kohdellaan huonosti, hän joutuu elämään jatkuvasti hylätyksi tulemisen pelossa. Rakkauden ja huolehtimisen puute saa lapsen omaksumaan ajatuksen, että hänessä itsessään on jotain vikaa, ja että hän ei ole ansainnut vanhempiensa rakkautta. Lapselle tämä on kestämätön tilanne, koska hänen hengissä pysyminen on täysin riippuvaista vanhempien halusta huolehtia hänestä. Tästä seuraa se, että lapsi yrittää korjata tilanteen miellyttämällä. “Teen mitä vain, kunhan vain et hylkää minua!”

Jotkut vanhemmat käyttävät tätä tietoisesti aseena. Jos lapsi ei ole juuri sellainen kuin vanhempi haluaa, häntä uhataan hylkäämisellä. Oma kusipäinen isäni käytti tätä valta-asemaansa surutta hyväkseen, ja uhkasi tasaisin väliajoin perhettään hylkäämisellä, jos perhe ei osannutkaan miellyttää häntä. Hän suoritti monta kertaa sellaisen performanssin, johon kuului raivokkaan riidan jälkeen tapahtuva teatraalinen laukun pakkaaminen, ilmoitus perheen hylkäämisestä, ja poistuminen jonnekin tuntemattomaan paikkaan. (Valitettavasti hän tuli aina seuraavana päivänä takaisin.) Kerran tämä tapahtui jouluna sellaisen riidan jälkeen, jonka hän itse aloitti sanoilla: “Eikö tässä talossa tarjoilla jouluna edes kahveja!”

Tämänkaltaisilla tempuilla vanhemmat luovat lapsestaan miellyttäjän. Eikä sen aina tarvitse olla edes noin dramaattista. Myös hienovaraisempi epäsuora hylkäämisellä pelottelu voi saada saman vaikutuksen aikaiseksi. Siihen ei aina tarvita edes sanoja. On monia keinoja viestittää lapselle: “Jos et ole juuri sellainen kuin haluan, minä hylkään sinut!” Mitä muita vaihtoehtoja lapselle tässä tilanteessa jää kuin opetella miellyttämään vanhempaansa? 

Kun tällä tavalla kohdeltu lapsi kasvaa aikuiseksi, hän hyvin todennäköisesti jatkaa toisten ihmisten miellyttämistä vielä aikuisenakin. Se on kuin ohjelmointi, jonka mukaan ihminen toimii automaattisesti. Tässä on yksi erittäin suuri ongelma, jota harva tulee ajatelleeksi.

Hyvin usein miellyttämisen ohjelmointi on niin voimakas, että se jyrää alleen kaikki muut ihmisen toimintaan vaikuttavat tekijät. Yksi näistä jyrätyistä tekijöistä on moraali. Valitettavasti hyvin moni miellyttäjä toimii monissa tilanteissa moraalittomasti – usein vielä tajuamatta sitä itse. Moraalittomuus ei ole aina sitä mitä ihminen tekee. Usein se on sitä mitä ihminen jättää tekemättä.

Otan esimerkiksi oman äitini. Hänellä oli niin suuri tarve miellyttää isääni, että hän oli hyvin usein täysin kyvytön toimimaan moraalisesti oikein. Moraalisesti oikein toimiva äiti suojelee lapsiaan kaikissa tilanteissa. Jos isä on lapsiaan kohtaan väkivaltainen, tai vahingoittaa lapsiaan jollain muulla tavalla, moraalisesti oikein toimiva äiti suojaa lapsensa tältä väkivallalta. Siihen on moniakin keinoja, mutta miellyttäjä ei koskaan valitse näistä yhtäkään. Muiden miellyttäminen menee kaiken edelle.

Äidilläni olisi ollut mahdollisuus omalla toiminnallaan pelastaa lapsensa väkivallalta, mutta hän ei sitä tehnyt. Taustalla oli tarve miellyttää toisaalta omaa puolisoaan, mutta toisaalta myös omia vanhempia. Tässä tapauksessa lasten suojeleminen olisi todennäköisesti vaatinut avioeron. Siihen aikaan eroaminen oli monen mielestä häpeällistä. “Enhän minä nyt voi aiheuttaa vanhemmilleni/suvulleni sitä häpeää, että minusta tulee eronnut nainen!” Kun toisten miellyttäminen menee omien lasten hyvinvoinnin edelle, se on moraalitonta toimintaa.

Tämä on yksi syy siihen, miksi meillä on yhteiskunnassa niin paljon moraalittomuutta. Moraalittomuus ei ole läheskään aina aktiivista suoraa pahan tekemistä. Se on hyvin usein pahuuden passiivista hyväksymistä – eli tarkemmin sanottuna passiivista pahuutta. Onko ihminen moraalinen vai ei, se selviää vasta silloin, kun oikein toimiminen on vaikeampaa kuin väärin toimiminen.

Passiivinen pahuus on oikeastaan paljon yleisempää kuin aktiivinen suora pahuus. Tämä tuli yhteiskunnallisella tasolla erittäin hyvin esiin korona-aikana, kun miljoonat suomalaiset antoivat hyväksyntänsä rokottamattomien demonisoinnille ja syrjinnälle. Jokainen, joka otti käyttöön koronapassin, antoi hyväksyntänsä rokottamattomien oikeuksien polkemiselle. Toisin sanoen nämä ihmiset antoivat hyväksyntänsä sille, että rokottamattomista tehtiin kakkosluokan kansalaisia. Ilmiönä tämä oli täysin sama, mikä tapahtui 30-luvun Saksassa, kun juutalaisista tehtiin kakkosluokan kansalaisia. Tämän hyväksyminen oli passiivista pahuutta silloin, ja niin se on myös tänä päivänä. Kaiken taustalla on tarve miellyttää muita ihmisiä ja mennä vain joukon mukana. Silloin ihminen ei välitä siitä, mikä on oikein tai väärin. Tai kuten Michael Tsarion sanoo, silloin ihminen ei kuule omatuntonsa ääntä. 

Jos tunnistaa itsestään miellyttäjän piirteitä, on kaksi asiaa, jotka on hyvä ymmärtää. Ensinnäkin, vaikka miellyttäjät ovatkin moraalittomia, miellyttäjäroolin syntyminen ei ole koskaan ihmisen oma syy. Miellyttäminen on ohjelmointi, joka asennetaan ihmiseen lapsena. Toiseksi, miellyttämisestä voi päästä eroon. Se vaatii töitä, mutta se on mahdollista. Minäkin olin nuorempana jonkinasteinen miellyttäjä. Vaan enpä ole enää.

Kaikki alkaa oman miellyttämisen tiedostamisesta. Tarkkailkaa omia valintojanne. Analysoikaa niitä. Onko siellä havaittavissa miellyttäjän toimintamalleja? Kun oman miellyttäjän olemassaolosta tulee tietoiseksi, se alkaa vähitellen muuttua vastenmieliseksi. “Taas minä tein sitä!” Kun tätä tekee riittävän pitkään, siitä syntyy sisäinen miellyttämisen vastainen kapina. Se johtaa ennen pitkää siihen, että miellyttämisen ohjelmointi alkaa hajota. Se vie vuosia, mutta siinä voi onnistua. Pitää vain olla kärsivällinen.

Seuraava osa: Läheisriippuvuuden juurisyy

Sarjan aiemmat osat:

1. Esipuhe
2. Ego ei ole vihollisesi
3. Valeminän vangit
4. Anteeksianto ja vihan tukahduttaminen
5. Vanhemmat ja kiitollisuudenvelka
6. Huonon kohtelun ylisukupolvinen ketju
7. Väkivalta traumatisoi lapsen
8. Lapset eivät ole vanhempiensa vanhempia
9. Totuus katkaisee pahuuden kierteen
10. Riippuvuus ei ole rakkautta
11. "Älä suututa isää!"
12. Yliminä ja omatunto

Extra: Vantaan tragedia

Lohikäärmetaistelu ja Pahanhautoja

Tänään Kannossa julkaistiin Michael Tsarionin suomennettu kirjoitus Lohikäärmetaistelu. Kyseinen kirjoitus on osa Tsarionin hienoa naispsykologian tutkimusta, johon jokaisen EES-lukijan olisi syytä tutustua. Teemat ovat jossain määrin samoja kuin Pahan juuret -sarjassa, mutta erityisesti naisnäkökulmaa painottaen.

Kirjoituksen keskiössä on Hirviöäidin (Terrible Mother) ja tyttären välinen dynamiikka. Kirjoitus painottaa sitä, miten tärkeää tyttöjen on löytää oma maskuliininen puolensa, jotta he voisivat onnistua omassa Hirviöäidin vastaisessa lohikäärmetaistelussaan. 

Olemme tämän kevään ajan tehneet Tilhen kanssa intensiivisesti töitä näiden Tsarion-kirjoitusten kääntämisen parissa. Tilhi kääntää, ja minä teen käännöksen tarkistuksen. Tyypillisesti minulta menee monta päivää yhden kirjoituksen tarkastukseen, koska kirjoitukset ovat pitkiä ja laadunvarmistustyö on  aina hidasta. Jokainen lause pitää lukea molemmilla kielillä, ja miettiä onko käännös toimiva.  

Erikoisesti juuri tämän Lohikäärmetaistelu-kirjoituksen ollessa tarkastusvaiheessa, satuin katsomaan elokuvan Pahanhautoja (kansainvälisessä levityksessä nimellä Hatching). Elokuvaa katsoessani en voinut olla ihmettelemättä, että miten voi juuri tähän kohtaan osua näin osuva kuvaus Hirviöäidin ja tyttären välisestä lohikäärmetaistelusta. Melkoinen sattuma!

Suosittelen ehdottomasti lukemaan tuon Tsarionin kirjoituksen, ja sen jälkeen katsomaan tämän elokuvan. Se on katsottavissa Ylen Areenassa vielä viikon ajan. (Poistuu 21.5.) Alla elokuvan traileri.

Pahanhautoja on yksi parhaista elokuvista, joita olen koskaan nähnyt. Siinä on psykologisessa mielessä todella hyvä käsikirjoitus ja idea. Se ei ehkä aukea niille, jotka eivät tiedä mitä Hirviöäiti ja lohikäärmetaistelu ovat. Sen takia suosittelen ensin lukemaan tuon Tsarionin kirjoituksen ajatuksella. Elokuva on myös hyvin ohjattu, ja siinä on näyttelijöiltä todella vahvat roolisuoritukset. Varsinkin  pääosaa esittävä nuori Siiri Solalinna tekee tuplaroolissaan upean suorituksen. Myös äidin roolin tekevä Sophia Heikkilä onnistuu erinomaisesti - tai ehkä pitäisi sanoa kamalasti.

Elokuvassa on myös jungilainen vivahde. Jotta tyttö voisi voittaa oman lohikäärmetaistelunsa, hänen täytyy löytää oma sisäinen voimansa Varjon integroinnin kautta. Elokuva näyttää hienosti, miten integroimaton varjo voi olla vaarallinen ja arvaamaton. Mutta kun varjon onnistuu lopulta integroimaan, sen kautta tapahtuva sisäinen transformaatio tekee ihmisestä vahvan. Elokuvan loppuratkaisu on toteutettu todella hienosti yhdellä pitkällä katseella, joka kertoo symboliikkaa ymmärtäville todella paljon. 

Jos Varjon integrointi ei ole tuttu, suosittelen lukemaan kirjoitukset Helvetti ja Hirviö sisälläsi.

Pahan juuret - osa 12: Yliminä ja omatunto

Michael Tsarion käsittelee valeminän konseptia mielenkiintoisesta näkökulmasta artikkelissaan Paholaisen johdolla. Vaikka valeminän konseptin luojana pidetään Donald Winnicottia, hän ei ollut ensimmäinen aihetta tutkinut psykologi. Tsarion esittelee artikkelissaan varhaisemman freudilaisen koulukunnan näkökulman, joka pohjautuu Sigmund Freudin id-ego-superego -malliin. 

Freud ei käyttänyt termiä valeminä. Hän puhui yliminän (eli superegon) luomasta “epäaidosta subjektista”, joka on käytännössä enemmän tai vähemmän sama asia kuin Winnicottin valeminä, mutta freudilaisesta näkökulmasta katsottuna. Lähtökohdaksi Freud otti yliminän vaikutuksen lapsen psyyken kehittymiseen, ja sen miten yliminä pakottaa lapsen luopumaan omasta aidosta minuudestaan.

Freudilaisessa käsitteistössä yliminällä tarkoitetaan sitä psyyken osaa, joka toimii pään sisäisinä vanhempina. Kun pieni lapsi kasvaa, hän oppii vanhemmilta (ja vanhempien kaltaisilta auktoriteeteiltä) mikä on sallittua, mikä on kiellettyä, miten pitää olla, miten pitää käyttäytyä, miten pitää totella – ja valitettavan usein: miten pitää alistua auktoriteeteille. Lapsen näkökulmasta vanhemmat ovat jumalan kaltaisia hahmoja, joiden hyväntahtoisuudesta lapsi on täysin riippuvainen. Kun vanhempi esittää lapselle vaatimuksia, lapsella ei ole muuta vaihtoehtoa kuin totella ja alistua. Tämä luo pään sisälle “vanhempien äänen”, josta Freud käytti termiä yliminä. 

Jos vanhemmat kohtelevat lastaan huonosti, yliminästä tulee pelottava ja ankara tyranni, jota on pakko miellyttää kaikin keinoin. Tämä miellyttäminen johtaa siihen, että lapsi luopuu omasta aidosta minuudestaan, ja korvaa sen epäaidolla minuudella. Näin saadaan tyrannimaista vanhempaa ja yliminää palveleva lapsi, joka oppii etsimään hyväksyntää itsensä ulkopuolelta. Lapsi reagoi aina vanhempiensa hyväksyntään ja paheksuntaan, ja oppii sitä kautta mikä on “oikein” tai “väärin”. Oikein on se mikä miellyttää vanhempaa, ja väärin se mikä ei miellytä.

Tsarion tuo artikkelissaan esiin sen, millaisen rikoksen omaa inhimillisyyttään kohtaan ihminen päätyy tekemään, kun hän joutuu mukautumaan vanhempiensa tahtoon ja luopumaan omasta aidosta minuudestaan yliminän miellyttämisen takia. Yliminän miellyttäminen johtaa siihen, että ihminen joutuu luopumaan omatunnostaan, eli omasta sisäisestä tuntemuksestaan, joka kertoo mikä on moraalisesti oikein tai väärin. Toisin sanoen ihminen luopuu omasta moraalistaan, ja korvaa sen yliminän käskyillä ja vaatimuksilla. Tällainen ihminen on aina moraaliton, koska hänellä ei ole omatuntoa – on vain ankaran yliminän sanelemat säännöt oikeasta ja väärästä. Näiden sääntöjen noudattaminen ei ole sama asia kuin moraalisuus.

Moraaliton ihminen tekee moraalittomia asioita. Aika usein se tarkoittaa pahuutta. Toisin sanoen lasten huono kohtelu luo pahoja ihmisiä, jotka eivät kuule omatuntonsa ääntä. Näihin kuuluvat myös niin sanotut “hyvät ihmiset”, joiden yliminä on tehnyt heistä alistuvia ja tottelevaisia. Tämä nähtiin erittäin hyvin korona-aikana, kun “hyvät ihmiset” tottelivat auktoriteettejä kuuliaisesti, kävivät ottamassa koronarokotteet (vaatien samaa lapsiltaan!) ja antoivat hyväksyntänsä ihmisoikeusrikkomuksille, perustuslain polkemiselle ja koronapassin avulla toteutetulle syrjinnälle. Se oli pahuuden hyväksymistä, mikä on itsessään pahuutta. Nämä ihmiset eivät kuitenkaan tajua sen olleen pahuutta, koska heidän moraalikeskuksessa valtaa pitää omatunnon sijasta alistumista ja tottelemista vaativa yliminä. Tämä korona-ajan esimerkki näyttää hyvin, miten tyrannimainen yliminä tekee ihmisistä pahoja – erityisesti niistä “hyvistä ihmisistä”, jotka aina kiltisti tottelevat auktoriteettejä. 

Tsarion ottaa artikkelissaan esiin myös Pahan juuret -osassa neljä (Vanhemmat ja kiitollisuudenvelka) mainitun vihan tukahduttamisen. Kun lapsi joutuu mukautumaan tyrannimaisen vanhemman vaatimuksiin, se synnyttää luonnollista ja oikeutettua vihaa. Tuota vihaa ei tietenkään saa ilmaista vanhemmalle, joten se on pakko tukahduttaa. Tämä johtaa siihen, että lapsi joutuu vihaamaan vanhempaansa salaa, ja tekemään kaikkensa tuon vihan peittämiseksi. Tämä on lapselle todella vaikea tilanne, koska lapsi joutuu elämään kauhun vallassa peläten, ettei vanhempi vain saa tietää hänen sisällään kiehuvasta raivosta. Yliminä valvoo, että tuo raivo tukahdutetaan, mutta sen hinta on kova. Voimakas tukahduttaminen johtaa neuroottisuuteen ja mielenterveysongelmiin. Lisäksi tukahdutetulla raivolla on taipumus välillä purskahtaa ulos arvaamattomilla tavoilla, ja kohdistua ympärillä oleviin ihmisiin. 

Freudilaisesta näkökulmasta valeminä (tai “epäaito subjekti”) on seurausta yliminän tahtoon alistumisesta. Näin ollen tyrannimainen yliminä on kuin korvien välissä asuva paholainen, joka tekee ihmisestä pahan. Ottaen huomioon miten järkyttävän yleistä lasten huono kohtelu on, käytännössä tuo paholainen asuu lähes jokaisen ihmisen mielessä. Suurin taistelu pahuutta vastaan käydäänkin aina ensisijaisesti oman pään sisällä.

Aidosti moraaliset ihmiset ovat niitä, jotka kuulevat omatuntonsa äänen. Heistä useimmat ovat niitä, jotka ovat kukistaneet oman yliminä-paholaisensa, ja lähteneet etsimään omaa aitoa minuuttaan, joka osaa omatunnon kautta kertoa mikä on oikein ja väärin. Kun ihmisen moraalikeskusta hallitseva yliminä on syrjäytetty ja korvattu omatuntolla, ihmisellä ei ole enää mitään syytä tai halua tehdä pahuutta. He eivät myöskään anna hyväksyntäänsä pahuudelle, kun he sellaista näkevät. Korona-aika näytti sen, että aidosti moraaliset ihmiset ovat hyvin harvassa. 

Seuraava osa: Hylkäämisellä pelottelu luo miellyttäjän

Sarjan aiemmat osat:

1. Esipuhe
2. Ego ei ole vihollisesi
3. Valeminän vangit
4. Anteeksianto ja vihan tukahduttaminen
5. Vanhemmat ja kiitollisuudenvelka
6. Huonon kohtelun ylisukupolvinen ketju
7. Väkivalta traumatisoi lapsen
8. Lapset eivät ole vanhempiensa vanhempia
9. Totuus katkaisee pahuuden kierteen
10. Riippuvuus ei ole rakkautta
11. "Älä suututa isää!"

Extra: Vantaan tragedia

Pahan juuret - osa 11: "Älä suututa isää!"

Lasten huonon kohtelun kulttuuri ja sen mukana tuleva ihmisten psyykkinen vammauttaminen luo paljon auktoriteettiuskovaisia ihmisiä. Tämä auktoriteettiuskovaisuuden ilmiö näkyi erityisen selkeästi korona-ajan hulluina vuosina, kun viranomaiset alkoivat rajoittaa ihmisten normaalia elämää. Oli mielenkiintoista huomata, miten eri tavoin ihmiset reagoivat auktoriteettien järjettömiin ja usein mielivaltaisiinkin määräyksiin. Oli niitä, jotka kykenivät näkemään järjettömyyden läpi ja kyseenalaistamaan asioita. Ja sitten oli niitä, jotka kykenivät vain tottelemaan auktoriteettejä kuin kiltit lapset. Jälkimmäiset eivät oikein pitäneet ensimmäisistä. 

Minulla on tähän ilmiöön liittyvä mielenkiintoinen anekdootti omasta elämästäni. Olin korona-aikana mukana erään urheiluseuran junioritoiminnassa. Viranomaisten asettamat rajoitukset vaikuttivat tämänkin seuran toimintaan. Lajiliitosta tuli ohjeistus, joka oli laadittu viranomaismääräysten perusteella ja sitä noudatettiin kuuliaisesti. Keväällä kun viranomaiset poistivat osan lasten ja nuorten harrastusrajoituksista, meillä syntyi seuran sisällä keskustelua junioritoiminnan käynnistämisestä.

Kävi ilmi, että koska lajiliitto ei ollut ehtinyt päivittää ohjeistustaan, todella moni seuran jäsenistä oli sitä mieltä, että junioritoimintaa ei saanut käynnistää kaikilta osin. Siis siitäkin huolimatta, että viranomaisten mukaan asialle ei ollut enää estettä. Nämä junioritoiminnan aloittamista vastustavat ihmiset vetosivat lajiliiton ohjeistukseen, joka oli ristiriidassa viranomaisrajoitusten kanssa sen takia, että ohjeistuksia ei oltu ehditty päivittää. Toisaalta lajiliiton ohjeistus oli muutenkin hyvin epäjohdonmukaisesti laadittu. Yksi asia oli sallittua, mutta toinen ei, eikä siihen ollut mitään järkevästi perusteltua syytä. Jopa juniorit itse ihmettelivät tätä epäjohdonmukaisuutta.

Kun uskalsin julkisesti seuran viestimien kautta kyseenalaistaa nämä epäjohdonmukaisuudet ja ilmiselvät päättömyydet, sain vastaani kiivasta vastustusta. Koska muuta argumenttia ei ollut tarjolla, nämä ihmiset hokivat vain koko ajan “liiton ohjeistus sanoo…” – ikään kuin tämä argumentti poistaisi ne ilmeiset epäjohdonmukaisuudet, tai sen tosiasian että liiton ohjeistus oli ristiriidassa viranomaisten uusien määräysten kanssa.  

Näin käyttäytyvät lapsen asteelle jääneet henkisesti vammautetut ihmiset, jotka kammoksuvat kaikkea auktoriteettien kyseenalaistamista. Tässä tapauksessa lajiliitto ja sen ohjeistus oli nostettu Jumalan kaltaiseen auktoriteettiasemaan – samalla tavalla kuin vanhemmat nostetaan lapsina. Liittoa ja sen ohjeistusta ei saanut kyseenalaistaa, koska se näyttäytyi näiden ihmisten mielissä ankarana vanhempana, jota täytyy sokeasti ja kyseenalaistamatta totella. Kuulin mm. argumentit “Mitä ne siellä liitossa sitten meistä ajattelee, jos me lähdetään sooloilemaan!?” ja “Liitossa seurataan seurojen toimintaa tarkasti!” Aistittavissa oli hienoista vainoharhaisuutta. 

Näiden ihmisten oli mahdotonta ymmärtää sitä tosiasiaa, että ohjeistus on vain ohjeistus – ei se ole mikään määräys tai laki. Ohjeistuksen noudattaminen on aina vapaaehtoista. Joskus tulee vastaan niitä tilanteita, jolloin ohjeistuksen noudattamisessa ei ole mitään järkeä. Tämä tilanne oli selkeästi sellainen, koska ohjeistusta ei oltu vielä päivitetty uusimpien viranomaismääräysten mukaiseksi. 

Tuossa kummallisessa käytöksessä näkyi hyvin se malli, jonka nämä ihmiset ovat oppineet lapsuudenkodissaan. Ankaraa isää tai äitiä piti totella kiltisti ja kyseenalaistamatta – tai kävi huonosti. Ei ollut väliä oliko se vanhemman toiminta järkevää tai oikeudenmukaista, totteleminen oli välttämättömyys. Lapsen näkökulmasta ankaran vanhemman suututtaminen näyttäytyy elämän ja kuoleman kysymyksenä, koska jos sellaisen vanhemman suututtaa tottelemattomuudellaan, seuraukset voivat olla hirvittävät. 

Kun nämä ihmiset joutuvat aikuisena tilanteeseen, jossa joku omassa mielessä auktoriteettiasemaan nostettu taho antaa ohjeistuksia, ne mielletään käskyiksi, joita on “pakko noudattaa”. Tässä tilanteessa kun minä uskalsin kyseenalaistaa näiden ohjeiden päättömyydet ja epäjohdonmukaisuudet, minut koettiin uhkana samalla tavalla kuin kapinoiva veli tai sisko. “Älä suututa isää, tai meille käy kaikille huonosti!”

Ei tuo reaktio tyhjästä synny. Se on seurausta lapsuuden pelottavista kokemuksista, joista nämä ihmiset selvisivät miellyttämällä ja tottelemalla ankaraa (ja todennäköisesti väkivaltaista) isää tai äitiä. Toisin sanoen vanhempia miellyttävä valeminä reagoi tilanteeseen niin kuin se on tottunut reagoimaan. 

Tarinalla on huvittava loppu. Ehdotin, että tästä junioritoiminnan osasta, joka haluttiin kieltää, voisi aivan hyvin käyttää eri termiä, jota seurassamme käytimme. Termimuutoksen avulla välttäisimme ristiriidan lajiliiton ohjeistuksen kanssa. Kun termi vaihdettiin, kukaan ei enää vastustanut toiminnan järjestämistä. Siitä voi päätellä, että tällä asialla ei ollut missään vaiheessa mitään tekemistä koronan tai terveysturvallisuuden kanssa. 

Seuraava osa: Yliminä ja omatunto

Sarjan aiemmat osat:

1. Esipuhe
2. Ego ei ole vihollisesi
3. Valeminän vangit
4. Anteeksianto ja vihan tukahduttaminen
5. Vanhemmat ja kiitollisuudenvelka
6. Huonon kohtelun ylisukupolvinen ketju
7. Väkivalta traumatisoi lapsen
8. Lapset eivät ole vanhempiensa vanhempia
9. Totuus katkaisee pahuuden kierteen
10. Riippuvuus ei ole rakkautta

Extra: Vantaan tragedia