maanantai 24. kesäkuuta 2024

Pahan juuret – osa 18: Miellyttäjän tarina #1


Suomi on täynnä miellyttäjä-läheisriippuvaisia. Uskallan väittää, että suurin osa väestöstä on jonkinasteisia miellyttäjiä. Tämä on vääjäämätön lopputulos, kun kulttuurinen normisto hyväksyy lasten huonon kohtelun, ja vanhemmat siirtävät lasten huonoa kohtelua eteenpäin sukupolvelta toiselle.

Pahan juuret -sarja antaa seuraavan kahden osan ajaksi puheenvuoron kahdelle rohkealle naiselle, jotka kertovat oman tarinansa miellyttäjänä. Alla olevan kirjoituksen on tehnyt nimimerkki Valkoinen Hevonen. Se on joiltain osin sydäntä riipaiseva kertomus, mutta kuitenkin hieno selviytymistarina. Läheisriippuvuudesta toipuminen ei ole helppoa, mutta se on mahdollista.

Parhaimmillaan nämä omakohtaiset tositarinat voivat auttaa muita samassa suossa tarpovia näkemään oman tilanteensa ja tekemään asialle jotain. Ongelman ratkaisu alkaa aina ongelman tiedostamisesta.

***

Synnyin perheeseen, jossa molemmat vanhemmat olivat psykopaatti-narsisteja. Vanhempien eron ja elämänmuutoksen jälkeen elämääni ikävuosina 6-15 vaikutti lisäksi voimakkaasti samassa taloudessa eläneet erittäin sairas psykopaatti-narsistitätini sekä henkisesti poissaoleva ja vetäytyvä miellyttäjäpappani. Toisin sanoen, ikävuodesta 6 eteenpäin kolmesta ”lähiaikuisestani” kaksi olivat narsisteja ja yksi miellyttäjä – mutta kaikki yhtä tunnekylmiä. Lisäksi elämääni vaikutti ”etäaikuisia”, joista voimakkaimmin narsisti-isäni, uuden psykopaatti-vaimonsa kanssa.  

Olen siis imenyt narsistista maitoa elämäni ensimmäisistä hetkistä alkaen, joka tarkoittaa väistämättä, että minusta muovattiin miellyttäjä, mukautuja ja muiden tarpeiden täyttäjä oletettavasti jo kauan ennen syntymääni. Se tarkoittaa myös, että minusta lapsena huolehtiminen on ollut sekä erittäin epävakaata että täysin ehdollista alusta loppuun. Jos vastasyntyneestä huolehtiminen on ehdollista, eli vauvaa hoidetaan silloin kun se omaan sekavaan ja arvaamattomaan mielentilaan sopii, seuraukset ovat väistämättä traagisia. Tämän ylivoimaisen tilanteen edessä kielsin itseni täysin ja kasvoin supermiellyttäjäksi – samalla, kun mieleeni uppoutui valheellinen käsitys, jonka mukaan elämäni jokainen henkäys riippuu tavalla tai toisella muista ihmisistä sekä heidän mielialoistaan ja mielipiteistään.

En muista milloin ensimmäisen kerran pyysin ”anteeksi”, mutta sen on täytynyt olla hyvin pienenä. Anteeksipyytämisessähän ei sinällään ole mitään vikaa, jos sille joku oikea syy on, mutta minut kasvatettiin pyytämään anteeksi omaa olemassaoloani – samaan aikaan kun kehitin vahvan valeminän, koska minusta itsestäni ei kukaan ollut kiinnostunut enkä itsenäni kelvannut kenellekään. Tietenkään en tiennyt tai kokenut sellaista kehittäväni. Sen tunnistamisen aika tuli huomattavan paljon myöhemmin, ja sen purkamisessa onkin sitten mennyt iso osa aikuisikää. Ainoa mitä tiesin, tunnistin ja koin, oli valtava sisäinen jännite ja kysymys ”miksi kukaan ei rakasta minua” ja ”miksi en ole tärkeä kenellekään”?

Mielestäni yksi syy sille, että havahduin kasvuikäni aikuisten pahuuteen vasta varsin myöhäisessä vaiheessa on, että lapsuudessani ei ollut yhtään tervettä ja tasapainoista ihmistä – ei perheenjäsenissä eikä myöskään esimerkiksi koulun opettajissa. Ne, jotka mahdollisesti olivat terveitä, eivät olleet elämässäni mitenkään läsnä, ja lähikontakti heihin puuttui kokonaan. Minua onkin siis hyvin selvästi traumatisoinut totaalinen pimeiden aikuisten armoilla kasvaminen sekä tervepäisen ihmisen mallin ja terveiden ihmisten kanssa kommunikoinnin täydellinen puute. Minulta on aivan perustavalla ja huutavalla tavalla puuttunut hyvän ja vastavuoroisen ihmisen malli sekä kokemus sellaisen kanssa kommunikoinnista.

Narsistivanhemmat seurustelevat ainoastaan epäaitojen vahvalla valeminällä varustettujen ihmisten kanssa, joten edes kylään aitoja ja hyviä ihmisiä ei tullut – vaikka muuten kylässäkävijöitä jatkuvasti ramppasikin. Ne kaukaisemmat ihmiset, joista on jäänyt mielikuva ”kiltistä ihmisestä”, ovat todennäköisesti olleet jonkinasteisia miellyttäjä-masokisteja ja todellisuudesta dissosioivia, kaukana kulloisestakin hetkestä ja läsnäolosta, jotta olisivat kyenneet pienen ja pahoinvoivan, sivuutetun lapsen aidosti huomata ja huomioida.

Äitini ainoa selkeä toive minun suhteeni oli, että ”osaisin käyttäytyä” – muita selkeitä toiveita en sitten muistakaan olleen. Hän ”opetti käytöstavat”, ja paisui ylpeyttä, kun niiden noudattamisesta minua kehuttiin ”hyvin kasvatetuksi lapseksi”. Minulle lapsena ”käyttäytyminen” kuitenkin tarkoitti ainoastaan mahdollisuutta ailahtelevan narsistiäidin positiivisemman puolen hetkelliseen esilläoloon. Jos toistelin oikeita sanoja ja tein ulkoaohjautuvasti mitä käskettiin, ainakaan siinä hetkessä ei välttämättä tarvinnut sietää pelottavaa raivokohtausta. Yksi huomattavan hyväksytyistä ja ylistetyistä sanoista oli ”anteeksi”. Sen sanan runsas käyttö oli äitini mielestä, hänen omien sanojensa mukaan, ”kohteliasta ja huomaavaista muita kohtaan”. Huomaavaisuus ei kuitenkaan ollut tärkein motiivi omalle anteeksipyytelylleni. Minulle oli suorastaan itsestään selvää, että jos olen ihmisenä niin ei-toivottu kuin jokainen hetki elämässäni oli osoittanut, oli ainoastaan loogista pyydellä anteeksi muilta ihmisiltä varmuuden vuoksi millon mitäkin – ja sitä myöten osoittaa kuinka pahoillani olen siitä, että olen täällä ylipäätään häiritsemässä muiden elämää. Panin kuitenkin merkille, että äitini ei tätä kultaista sääntöään itse noudattanut, mikä välillä hieman mietitytti. Olin kuitenkin syntymästäni lähtien omaksunut niin täydellisen itseni hylkäämisen ja muiden etusijalle asettamisen itseni kustannuksella, että tällaisilla omilla pohdinnoilla ja epäilyksillä ei ollut mitään vaikuttavaa merkitystä.

Anteeksipyytelystä tuli toinen luontoni, jonka olemassaolosta en ollut kovinkaan tietoinen – mutta ympäristö varmasti sitten sitäkin tietoisempi. Vaikka tuo automaatio oli pitkälti tiedostamattoman puolella, muistan hyvinkin tavallisesti esimerkiksi kaupassa aloittaneeni keskustelun myyjän kanssa: ”Päivää – ja anteeksi!…” Ja lopettaneeni vielä saman keskustelun: ”Kiitos – ja anteeksi!” Vaikka tämä nyky-minälle kuulostaa omiin korviinkin täysin absurdille sönkötykselle, en nähnyt siinä tuolloin mitään ihmeellistä. Anteeksipyytely oli kohteliasta ja huomaavaista, joten mitä enemmän pyyteli anteeksi, sitä huomaavaisempi oli, eikö? Lopulta tämänkin narun vetämisessä tuli kuitenkin pää käteen – kaveri kyllästyi. Istuimme iltaa baarissa hieman isommalla porukalla, ympärillä raukea puheensorina. Yhtäkkiä kaveri pamauttaa nyrkin pöytään, niin että lasit pöydällä hyppää: ”Ja nyt se anteeksipyytely loppuu! Minä olen tuota ihan kurkkua myöten täynnä! Miksi sinä sitäpaitsi pyydät kaikkea anteeksi? En halua kuulla sitä enää kertaakaan.” Kauhuissani ja sydän jyskyttäen en osannut sanoa muuta kuin: ”Anteeksi! En minä ole huomannut, että pyydän kokoajan jotain anteeksi…!” Kun puheensorina palasi takaisin, huokasin helpotuksesta. Kaverini ei kuitenkaan jättänyt asiaa siihen, vaan seuraavan kerran tavatessamme löi käteeni elämäni ensimmäisen self-help -oppaan: se käsitteli läheisriippuvuutta. Tuon kirjan äärellä aloin ensimmäistä kertaa sisäistää ajatusta, että ehkä ihan kaikki ei lapsuudessani ollutkaan niin ruusuista kuin olin itseni saanut uskomaan. Se oli orastavan tiedostamiseni ensimmäistä sarastusta.

Ensimmäiset muistikuvat varsinaisesta miellyttämisestä on noin 8-vuotiaana. En todellakaan ymmärtänyt psykopaattitätini pahuuden minua kohtaan johtuvan hänen omista ongelmistaan. Olin jo tuohon mennessä sisäistänyt kuvan, että jos missä tahansa on mikä tahansa ongelma, niin se on minussa, tai että tavalla tai toisella se on joko välillisesti tai välittömästi minun syytäni. Ja että minun on kaikin voimin keskityttävä hyvittämään joku määrittelemätön vääryys, jonka olen tietämättäni tehnyt. Hyvittelevän ja anteeksipyytelevän miellyttämisen mallista onkin lapsuuden ajalta loputon määrä esimerkkejä. Yksi oli muun muassa se, että jos minulla oli ”omaa rahaa”, siis säästettyä viikkorahaa, en edes tuossa varhaisessa iässä kokenut, että minulla olisi oikeus ostaa sillä vain itselleni mitään. Jos jotain halusin, ostinkin sen esimerkiksi lahjaksi psykopaattitädilleni, koska hän oli voimakkaampi ja määräävämpi hahmo kuin äitini, jonka lepyttämistä en kokenut enää tuossa elämän vaiheessa hengissä selviämisen kannalta yhtä merkittäväksi kuin tätini.

Yksi esimerkki tästä on, kun olin noin 9-vuotias ja pienen paikkakunnan kaupan leluosastolla oli aivan upea pehmo-orava. Kävin ihailemassa sitä koulun jälkeen useita kertoja ja vein jopa ystäväni sitä ihailemaan, mutta minulla ei ollut rahaa ostaa sitä. Kun rahaa oli lopulta säästynyt tarpeeksi, ostin sen: joululahjaksi psykopaattitädilleni. Halusin kaikin voimin, että hän olisi kokenut sen oravan kanssa juuri sitä onnea ja iloa, jota sen olemassaolo minulle tuotti. Lapsellisen vilpittömästi odotin, että kun hän sen paketin avaa, hän tulee onnelliseksi ja lakkaa lopultakin olemasta ilkeä minulle ja muille. Muistan miten sydän hakkasi, kun odotin tuota lahjojen avaamisen hetkeä: ”Nyt se suunnaton hyvä muutos tulee!” Hän otti oravan käteensä ja jopa esitti hetken tykkäävänsä siitä, mutta tapa jolla hän laittoi sen samantien sivuun ja unohti sen olemassaolon, kertoi minulle, että se olikin hänelle vain yksi-asia-muiden-joukossa, eikä samalla tavalla elämää-suurempi-orava kuin minulle. Tämä aikuisen näkökulmasta mitätön asia oli tuolloin minulle loputtoman musertava pettymys, jota seurasi aito ja ikuisuudelta tuntunut toivottomuus. En lapsellisessa mielessäni enää nähnyt mitään keinoa, millä tilannetta voisin tätini kohdalla muuksi muuttaa – jos orava ei sitä tehnyt, niin miten mikään muukaan tekisi?

Oravan jälkeen kuitenkin lisäsin iän karttuessa ainoastaan panoksia, koska jokin sisimmässäni kertoi edelleen, että kaikki helvetti oli kiinni ainoastaan siitä, että minä en ollut löytänyt ja tehnyt juuri sitä ”oikeaa juttua”, joka piinaavan tilanteen lopullisesti ratkaisisi ja kaiken vielä hyväksi kääntäisi. Selvää tietenkin oli, että minun tuli laittaa itseni, toiveeni ja koko olemukseni jatkuvasti itseltäni täysin syrjään kaikessa, yrittäessäni ailahtelevia narsisteja miellyttää. Jos minun vaikkapa teki mieleni karkkia, sallin sen itselleni ainoastaan niin, että ostin omilla viikkorahoillani karkkia koko ”perheelle”, jokaiselle jälkiruuaksi. Valmistin ne yllätykseksi niin, että asettelin ne ennen ruokailua lautasten viereen, jotta sitten jokainen voisi sellaisen jälkiruuaksi syödä – jolloin voisin sallia itselleni saman karkin. Näin tein myös siksi, että kun lautasen vierellä ruokailun ajan odotti minun ostamani karkki, oli todennäköisempää että psykopaattinarsistit ympärillä käyttäytyisivät edes aavistuksen verran tavallista asiallisemmin, edes sen kyseisen ruokailun ajan. Ei tämäkään niksi aina toiminut, mutta toisinaan sillä oli lieventävä vaikutus siihen pirulliseen, saastaiseen ja painostavaan ruokailuhelvettiin, jota yhdessä syömiset kautta linjan olivat.

Vielä edelleen niinkin myöhään kuin noin 20-vuotiaana käytin huomattavan määrän aikaa pohtien mikä sairaita sukulaisiani ilahduttaisi ja lopulta heidän hyväksyntänsä tuottaisi. Tämän johdosta muun muassa omistauduin suunnittelemaan sekä pitkälle myös toteuttamaan erilaisia remontteja sairaiden sukulaisteni taloon, jossa olin lapsuuteni asunut. Näiden remonttien tekemiseen käytin opiskeluaikojen kesälomiani – sen sijaan että olisin tienannut kesätöillä rahaa itselleni tai matkustellut. Remontin tekemisessä ei sinällään ollut mitään vikaa, ja nautinkin siitä, mutta lähtökohtaisessa motiivissa oli vikaa ihan huomattavissa määrin: vielä tuossakin iässä toivoin lopulta sen valtavan panostuksen kautta saavani sen rakkauden ja hyväksynnän, jota koko ikäni olin kaivannut. Samalla se edelleen oli tapa hyvittää ja pyytää anteeksi sitä, että ylipäätään olin olemassaolollani muita, itseäni tärkeämpiä ihmisiä, häiritsemässä.  

Tämä muiden asettaminen itsen edelle iskostui niin tiukaksi malliksi, että se tuntui olevan ainoa tuntemani olemisen tapa, ja jokainen pienikin valeminästä irrottautumisen ja paranemisen vaihe ja askel on jälkikäteen arvioiden vienyt aikaa vähintään vuosia. Valeminä löi luonnollisesti leimansa aivan kaikkeen, jonka kanssa olin tekemisissä: työelämässä se tarkoitti mm. suunnatonta ja kohtuutonta vastuunottoa sekä neuroottista kilpailutilanteiden välttelyä, etten vain aiheuttaisi kateutta millään osaamisellani.

On selvää, että se ihmistyyppi joka minulle on ollut tutuin ja jonka kanssa minun on lapsuuteni vuoksi ollut luontevinta olla, on tunnekylmä, ihmisyydestään vieraantunut, valeminällä varustettu narsisti – toisinaan ja hetkittäin myös vahvalla valeminällä varustettu miellyttäjä. Mutta koska oma miellyttäminen oli niin syvään juurtunut malli, niin toisen miellyttäjän kanssa oli huomattavasti ”vaikeampaa”. Miellyttäjästä huokui liikaa ”inhimillisyyttä” ja itseni kaltaisuutta, jollaisen kanssa en osannut ollut tekemisissä. Oli kuitenkin huomattavan helppo löytää eriasteisesti narsistisia ja pinnallisia ihmisiä, joita miellyttäjäkuorinen valeminäni ei häirinnyt ja uskonkin, että myös miellyttäjän vahva narsistimagneetti on sekin toiminut moitteettomasti. Narsistit tuntuivat aistivan jo kaukaa, että olin omaa olemassaoloani anteeksipyytelevä kynnysmatto – potentiaalinen kyykytyksen ja hyväksikäytön kohde siis. Pitkän aikaa aidot, hyvät ja terveet ihmiset tuntuivat olevan kokonaan oma lajinsa ja rotunsa, josta minulla ei ollut minkään sortin käsitystä.

Kun noin 30-vuotiaana aloin lopulta löytää elämääni terveitä ihmisiä, jotka rakastavat ja välittävät aidosti, näissä suhteissa ei ymmärrettävästi ollut kovinkaan helppo ”olla”, kun syvälle juurtunut itsensä hylkäämisen ja pienentämisen malli ei niissä yhtäkkiä toiminutkaan. Vaikka nautinkin näiden ihmisten kanssa koko sydämestäni, ja syvällä sisimmässä olin äärettömän kiitollinen, että olin lopulta löytänyt aitoja ihmisiä, jännitin yhteydenpitoa ja yhdessäoloa vielä vuosien ajan monella tavalla – jopa neuroottisuuteen asti. Alitajuinen pelko siitä, että minut näissäkin suhteissa kuitenkin jälleen lopulta torjutaan ja hylätään, sai minut oletettavasti toisinaan käyttäytymään hyvinkin kummallisesti. Olenkin näille rakkaille ja syvästi arvostamilleni ihmisille suunnattoman kiitollinen, että he näkivät sen kaiken outoilun läpi – olin heille alusta asti hyvin avoin omasta hurjasta lapsuudestani – eivätkä ystävyyttämme siksi hylänneet. Vaikka nautinkin yksinolosta tätä nykyä aivan valtavasti, on hyvillä ja rakentavilla ihmissuhteilla tietenkin oma korvaamaton paikkansa myös.  

Jotain positiivistakin kohtuuttoman murskaavassa lapsuudessani kuitenkin on: narsistien ja psykopaattien sekä narsististen mallien tunnistaminen on monella tapaa hyvinkin helppoa. Oman kokemuksen kautta pystyn tunnistamaan miten psykopaattiset aivot toimivat, ja sitä myöten on helppo nähdä myös sen loputtoman valhepyörityksen läpi, joka yhteiskunnallisesti on käynnissä. Sen tiedostaminen auttaa suojautumaan yksilötason lisäksi myös yhteisölliseltä narsistiselta vallankäytöltä.

Tällä hetkellä voin onneksi jo sanoa päässeeni tässä tiukassa olleesta syndroomasta suurilta osin eroon – mutta edelleen haastena tuntuu olevan aktiivinen itsestä huolehtiminen – taito jonka oppiminen tuntuu vieläkin työläältä. Ajoittain yhä edelleen nostaa päätään houkutus vain ”unohtaa itsensä”. Jos joku tässä kaikessa tuntuukin epäreilulta niin se, miten mielettömän työläs, hidas ja vaikea prosessi ensinnäkin valeminän purku ja sitten vielä traumoista paraneminen ovat. Se terveen mallin sisäistäminen tarkoittaa kokonaan uuden ihmisen rakentumista – solutasolta lähtien. Ja uuden ja terveen tieltä purettavat mallit ovat ihan helvetin tiukassa.

*** 

Seuraava osa: Miellyttäjän tarina #2

Sarjan aiemmat osat:

1 kommentti: