maanantai 1. heinäkuuta 2024

Pahan juuret – osa 19: Miellyttäjän tarina #2


Jälkimmäisessä miellyttäjän tarinassa kuulemme tavallisen tutun kertomuksen siitä, miten näennäisesti “hyvän perheen” kulissin takana lapsi voi pahoin. Kuten tarina näyttää, lapsuuden huonon kohtelun taakkaa kannetaan käytännössä aina pitkälle aikuisuuteen. Tarina avaa myös erittäin hienosti sen, miten lapsen huono kohtelu pakottaa lapsen rakentamaan itselleen valeminän ja omaksumaan miellyttäjän roolin. Näemme myös millaisia seurauksia sillä on, ja miten siitä kärsii myös seuraava sukupolvi. Huonon kohtelun siirtäminen omille lapsille on erittäin yleistä, vaikka hyvin harva sitä pystyykään myöntämään. Tarinan kirjoittannut nimimerkki Auringonkukka on tämän ruman totuuden myöntämisen suhteen kunnioitettava poikkeus. Peiliin katsominen ja totuuden myöntäminen ei ole koskaan helppoa, mutta oman toipumisen kannalta se on välttämätöntä.

***

Miten minusta tuli Kaikkien Pikku Apulainen?

Synnyin varmastikin melko tyypilliseen pienen kylän 80-lukulaiseen perheeseen iltatähtenä, vahinkolapsena. Vanhempani olivat perinteisen tiukkoja eikä tunteita osoitettu. Paitsi ärtymystä, pettymystä ja tyytymättömyyttä. Muistan lapsuudestani todella vähän. Pääasiassa muistot liittyvät siihen, kuinka tunsin olevani aina vääränlainen tai väärässä paikassa väärään aikaan. Olinhan vanhempieni mukaan muun muassa liian hiljainen, epäkohtelias, ajattelematon, tottelematon, nukuin liikaa, valvoin liikaa, söin liikaa, nirsoilin liikaa ja niin edelleen. Vanhempani eivät olleet erityisen väkivaltaisia, mutta aina silloin tällöin kurittomia ja kiittämättömiä kakaroita piti läksyttää ja palauttaa maan pinnalle huutamalla, haukkumalla, tuppivyöllä tai lyömällä. Isääni ei saanut koskaan ärsyttää tai häiritä. Äitini piti tiukasti (tarpeen vaatiessa vaikka väkivalloin) huolen, että ruokapödyässä istuttiin sievästi ja lautanen syötiin kiltisti tyhjäksi, leikkiessä ei jätetty leluja lattialle tai metelöity (esimerkiksi juteltu yksinään liian äänekkäästi), ettei isä vain suutu. Joskus viikonloppuisin alkoholia nauttineena tuli aikuisten kesken riitaa ja toisinaan ne äityivät käsirysyksi asti. Vaikka näitä tilanteita ei joka viikonloppu tapahtunutkaan, pelkäsin niitä kuollakseni. Makasin peitto pään yli vedettynä ja kastelin sänkyni, koska se tuntui lämpimältä ja turvalliselta. Aamulla kaikki oli aina normaalisti, eikä iltojen tapahtumista puhuttu. Lapsuuteni ei siis ollut mitenkään raaka vaan aivan hyvä.

Kirkkaimmin muistan kuitenkin sen, kuinka selvää oli, että isona minusta tulee Kaikkien Pikku Apulainen. Kaikkien Pikku Apulainen oli kiltti, hymyileväinen, hiljainen ja aina valmiina auttamaan, siivoamaan, keräämään marjoja, tekemään pihatöitä, milloin mitäkin, kuka vain tarvitsi apukäsiä. Minulle tuli hyvä mieli, kun sain auttaa ja helpottaa jonkun toisen työtä. Mutta siitä minä en pitänyt, jos joku (joku muu kuin vanhempani, koska he eivät sellaista tehneet) huomioi tai jopa kehui minua auttamisen jälkeen. Se tuntui todella väärältä ja liiottelulta. En tuntenut ansaitsevani sitä, koska minähän vain vähän autoin. Koulussa jatkoin samaa linjaa, kilttinä, tunnollisena ja huomaamattomana koululaisena, joka oli aina valmiina pyyhkimään liitutauluja ja järjestelemään kirjoja.

Teini-iässä kokeilin vähän rajoja. Olin jo pitkään halunnut vain kadota koko maailmasta, ehkä jopa tappaa itseni, jos vain uskaltaisin. Lopulta viiltelinkin itseäni aika usein, ja viimein karkasin kotoa pariksi päivää. Takaisin tullessa sain luonnollisesti haukut itsekkäästä ja typerästä käytöksestä, jonka seurauksena uskaltauduin jopa huutamaan vanhemmilleni, kuinka he eivät välitä minusta paskaakaan. Arvostelevat vain kaikkea tekemääni – jopa syömisiäni. Siitä hyvästä sain kuulla, kuinka kiittämätön ja ilkeä lapsi olen. Aina pahantuulinen ja omituinen. Eihän sellaiselle edes haluta olla mukava. Hehän ovat tarjonneet minulle kaiken minkä olen tarvinnut; katon pään päälle, ruokaa ja vaatteita. Ja minä kehtaan vielä valittaa, etteivät he muka välittäisi. Hävyttömintä oli pelleillä veitsen kanssa ja aiheuttaa vain lisää murheita. Inhottava penikka.

Ura Kaikkien Pikku Apulaisena jatkui pitkälle aikuisuuteen. En ajatellut sitä koskaan taakkana, koska sen ansiosta minulla oli paljon “kavereita”, ja minua pidettiin hyvänä tyyppinä, jonka puoleen oli helppo kääntyä kaikissa tilanteissa. Minusta se tuntui arvokkaalta. Kuitenkin jostain syystä joskus harvoin itse apua tarvinneena en sitä “kavereiltani” saanutkaan, mutta enpä minä sitä juuri koskaan pyytänytkään, koska olinhan itsenäinen, enkä halunnut olla kenellekään vaivaksi.

Parisuhteita minulla on ollut vähän, mutta aloitin seurustelun jo nuorena, heti yläasteelle päästyäni. Ensimmäinen poikaystäväni oli minua pari vuotta vahempi, isokokoinen ja kiltti. Hänen perheensä piti minua kuin omana lapsenaan, ja viihdyinkin suurimman osan ajasta heidän luonaan. Hänen äitinsä oli lempeä ja hyvin avoin, täysin vastakohta omalle äidilleni. Tämän poikaystävän kanssa minulla oli ensimmäistä kertaa turvallinen olo – varsinkin kun sain käpertyä sellaisen isokokoisen nallekarhun kainaloon. Siitä huolimatta aloin hyvin pian tuntea olevani huonosti kohdeltu. Mielestäni hän ei huomioinut minua tarpeeksi, oli välinpitämätön ja ilkeä. Näin jälkeenpäin ajateltuna oli aivan selvää, että manipuloin itse tilanteet sellaiseksi, että saatoin sanoa olevani uhri. Lopulta provosoin tilanteen siihen pisteeseen, että hän kävi minuun käsiksi. Toisin sanoen, hän esti minua lyömästä häntä teräaseella pitämällä minua kurkusta kiinni lattiassa. Mutta minähän se uhri olin, iso mies kuristaa, ja sain kokea voimaantumista jättämällä sellaisen sian. Vasta kaksikymmentä vuotta myöhemmin pystyin myöntämään itselleni tuon käytöksen ja pyytämään mieheltä anteeksi.

Pari vuotta tämän “teini-rakkauden” jälkeen löysin tulevan ex-puolisoni. Hän ei ollut fyysisesti isokokoinen, mutta hän oli niin sanottu “pahis”, joka kulki “kovien jätkien” seurassa. Oi, miten miehekäs mies, ei todellakaan mikään nössö! Hän oli hiljainen, tyypillinen “suomalainen jörrikkä”, mutta minulla oli pitkästä aikaa turvallinen olo, ja muutinkin jo parissa viikossa hänen luokseen asumaan, kihlauduimme ja menimme naimisiin. Lapsetkin syntyivät muutaman vuoden sisään. Elämä vaikutti vakaalta ja turvalliselta. Hän huolehti kaikista hankalista asioista, kuten taloudesta, laskujen maksuista ynnä muusta. Ensimmäistä kertaa elämässäni oli joku, joka auttoi minua. Hän oli aina tarvittaessa ottamassa ohjat käsiinsä, jos minulla oli vaikeuksia esimerkiksi lasten kanssa. Annoin suosiolla hänen hoitaa asioita, koska se oli selvästikin hänelle tärkeää, eikä minun tarvinnut olla enää Kaikkien Pikku Apulainen. Kaikki oli sujuvaa ja helppoa niin kauan kuin en saanut “kohtuuttomia ideoita”, kuten esimerkiksi ostaa jonkun vaatteen, tai lähteä kavereiden kanssa ulos. Ensimmäiset kymmenen vuotta menikin sujuvasti, vaikka olinkin syvästi masentunut ja pohjattoman yksinäinen. Minulla ei juurikaan ollut elämää perheen ulkopuolella, koska en halunnut aiheuttaa stressiä ja pahaa mieltä puolisolleni hurvittelemalla kavereiden luona tai tuhlaamalla rahaa hetken mielijohteisiin sillä aikaa, kun raskasta työtä raatava puolisoni hoitaisi lapsia ja kotia. Olin jälleen alkanut viilellä itseäni. Viiltelyn pidin tiukasti piilossa. Tein sitä vain huomaamattomiin paikkoihin, koska sen tarkoitus oli vain peittää tai muuttaa jatkuvasti jäytävä selittämätön kipu konkreettiseksi kivuksi. Viiltelyn kipu oli ymmärrettävää ja hallittavaa. Toivoin kyllä myös kuolemaa (oman käden kautta minusta ei siihen olisi ollut), mikä sai minut tuntemaan entistä enemmän syyllisyyttä – minullahan oli kaikki; puoliso, monta lasta, omakotitalo ja kaksi autoakin.

Kuin huomaamatta Kaikkien Pikku Apulaisen nahan alta alkoi kuoriutua pesunkestävä sadomasokisti. Tein jatkuvasti parhaani miellyttääkseni vanhempiani, sisariani, työkavereitani ja kaikkia muita kodin ulkopuolella. Halusin kynsin ja hampain pitää kiinni viileähermoisen monitaiturin ystävällisestä roolista, mutta kotona asiat olivat toisin. Puolisostani oli myös alkanut paljastua erittäin heikkohermoisia piirteitä ja hän käyttäytyi toisinaan hyvinkin pelottavasti lapsia kohtaan. Sen sijaan, että olisin puolustanut lapsiani, otinkin roolin lasten kaltoinkohtelijana jo ENNEN kuin puolisoni ehtisi tehdä heille mitään. MINÄ huusin ja tukistin lapsia heti kun sellaista aihetta ilmeni, joka saisi puolisoni kilahtamaan. Olin muuttunut äidikseni.

Jossain vaiheessa löysin urheiluseuratoiminnan. Siinäpä vasta saakin olla Kaikkien Pikku Apulainen. Talkootyöt ei tekemällä lopu. Kymmenen vuoden seuraelämän aikana tein kaikkea A:stä Ö:ön, olin jatkuvasti treeneissä ja kisamatkoilla. Se oli raskasta mutta helpottavaa. Minun ei tarvinnut olla kotona, jossa en tiennyt mikä minä olen. Puolisoni muuttui entistä enemmän vain “kaveriksi” ja lapsetkin jossain määrin jopa etäiseksi. Aloin olla melko loppuunpalanut, ja päädyinkin lopulta työpsykologin kautta neuropsykiatrille, joka totesi lähes välittömästi minun olevan päivänselvä AD(H)D. Mikä helpotus! Vihdoinkin löytyi selitys, miksi olen kokenut aina olevani jotenkin “viallinen”. Diagnoosi selitti kaiken omituisesta käytöksestä ja järjenjuoksusta heikkohermoisuuteen. Myös vanhempani olivat helpottuneita; vika ei ollutkaan heissä, että kasvoin niin kieroon – sehän on minulla geeneissä!

Diagnoosista alkoi itsetutkiskelun ja “vanhasta elämästä” irtaantumisen kausi. Erosin puolisostani, ja lapset jäivät hänelle. Olin äärimmäisen helpottunut ja onnellinen. Kukaan ei vaatinut eikä odotanut minulta mitään, sain levätä ja pysähtyä miettimään, kuka ja miksi minä olen. Ymmärsin, että lapsuuteni tapahtumat ja vanhempieni kasvatus rakensivat minulle suojaroolin Kaikkien Pikku Apulaisena. Samalla ymmärsin, että lapsuuteni ei ollutkaan automaattisesti “hyvä”, koska minua ei ole julmasti hyväksikäytetty tai pahoinpidelty. Minusta tuli itsevarmempi, rauhallisempi, avoimempi. Tämän seurauksena kuitenkin puolisoni kulissit tipahtivat täysin, ja vielä vuosia avioeron jälkeenkin puolittain piilossa pidetty sadisti-narsisti pääsi täyteen kukoistukseensa. Onneksi olin ehtinyt irtaantumisen jälkeen kypsyä sen verran, että osasin hakea lapseni siinä vaiheessa lopullisesti pois.

Vasta hiljattain olen alkanut ymmärtää, että AD(H)D-oireiden takana onkin jotain muuta. Diagnoosin oirelista on hyvin pitkälle sama kuin traumareaktiolista. Diagnoosi on varmasti ihan oikea, mutta onko se syy vai seuraus lapsuuteni kokemuksista? En tiedä. Mutta sen tiedän, että pahimmat AD(H)D-ominaisuuksiksi määritellyt oireilut ovat selvästi lieventyneet vuosien varjotyöskentelyn aikana, muun muassa tilanteenmukainen roolien vaihto, tunteiden käsittely, hermojen säätely, muistin huonous ja kaoottisuus. Tämän lisäksi jotkin AD(H)D-ominaisuudet ovat sen sijaan korostuneet positiivisella tavalla, esimerkiksi suorapuheisuus, impulsiivisuus, leikkisyys ja luonnollisuus. Silti, vielä yli kymmenen itsensäopiskeluvuoden jälkeen, minulla on edelleen työtä edessä. Huomaan sen uusien ihmissuhteiden myötä, että minussa on vieläkin sadomasokistisen miellyttäjä-läheisriippuvaisen rippeitä, jotka koittavat ottaa tilannetta haltuun ohjatakseen sen “tutuille ja turvallisille” vesille. Mutta ne onneksi heikkenevät kerta kerralta – niistä ei ole enää hallitsijaksi.

***

Seuraava osa: Arno Gruen ja pahuuden anatomia

Sarjan aiemmat osat:

5 kommenttia:

  1. Kiitos Auringonkukka!

    Tuli mieleen, että lukijoiden joukossa on varmaan muitakin miellyttäjiä tai entisiä miellyttäjiä. Kuulisin mielelläni näitä tarinoita lisää, joten tähän alle voi kirjoittaa vapaasti, jos siltä tuntuu. Pitkästi tai lyhyesti - miten vain.

    VastaaPoista
  2. Why You Are Afraid to Be a Burden

    https://www.youtube.com/watch?v=wK17saKdj5g

    VastaaPoista
  3. Auringonkukka taisi olla ihan jäljillä tässä AD(H)D-pohdinnassaan. Arthur Janovin mukaan keskittymishäiriöt johtuvat vauva-ajan traumasta, kun vauva ei saa tarvitsemaansa lämpöä, hellyyttä ja kosketusta. Tämä johtaa aivokuoren kehityshäiriöön, josta seuraa keskittymishäiriöitä ja hyperaktiivisuutta. Kirjasta Biology of Love, sivu 135:

    "Let us sum up thus far: when a newborn is handled, touched, and caressed right after birth and thereafter it sets in motion what is for all intents and purposes a new brain. It builds the internal serotonin/inhibitory system to keep the individual at ease and relaxed. It increases and enhances the frontal cortex (aivokuori, päivätajunta), which is chiefly responsible for shutting out extraneus input in life, for organizing feelings, for thinking, reflecting, and above all, inhibiting sensations and feelings from deeper brain layers. If we cannot shut out extraneus input we have attention deficit disorder, cannot focus or concentrate, and are easily distractable.

    When there is early love, the mobilizing forces in the brainstem (aivojuuri, aistikeskus) are modulated by the frontal cortex. When there is a lack of love and a weak frontal area there is runaway activation and lack of control. The neurons do not mature properly. A strong frontal cortex moderates feelings in the limbic system (limbinen järjestelmä, tunnekeskus). A weak one leads to hyperactivity. The same early trauma that makes impaired frontal cortex control also produces the hyperactivity. The impulses bubbling up force the child and then the adult to keep active."

    Se voi olla AD(H)D-lasten äideille aika vaikeaa kuulla, että ne lasten ongelmat ovatkin hyvin pitkälti äidin aiheuttamia. Onneksi nämä aivokuoren toimintahäiriöt ovat kuitenkin korjattavissa. Primaaliprosessi muuttaa ja korjaa aivoja ihan konkreettisesti.

    https://eliitinesoteerisetsymbolit.blogspot.com/2024/07/pahan-juuret-osa-23-psyykkisista.html

    Mutta kuka kertoisi meidän lääkäreille, miten AD(H)D-potilaita parannetaan?

    https://eliitinesoteerisetsymbolit.blogspot.com/2024/07/pahan-juuret-osa-21-psykiatria-ei.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samassa Janovin kirjassa pari sivua myöhemmin on toinen mielenkiintoinen näkökulma heikon aivokuoren aiheuttamiin ongelmiin. Se tekee hermokontrollista vaikeaa, mikä voi johtaa joskus väkivaltarikollisuuteen.

      "There is a reason that the majority of prison inmates are on drugs before they enter prison: emotional deprivation right after birth in the first two years. Most of these people were ruled by pain and needed drugs to control it. They were also victims of such early pain, compounded with deprived childhoods, that the cortical control centers (aivokuoressa) were compromised. Impulses make their anger outbursts become out of control, make many of them unable to wait or think through and see the consequences of their acts. One needs a strong frontal cortex (aivokuori) to inhibt onself against overriding impulses."

      Tämäkin liittyy omalta osaltaan siihen kovaan väitteeseen, jonka esitin tämän kirjoitussarjan ensimmäisessä osassa: "Minä väitän, että jos kaikkia maailman ihmisiä olisi kohdeltu lapsena hyvin, eläisimme nyt paratiisin kaltaisessa maailmassa." Tuosta Janovin kirjan lainauksesta näemme, että esimerkiksi väkivaltarikollisten määrä olisi huomattavasti pienempi, jos kaikki lapset saisivat vauvana tarvitsemaansa rakkautta, hellyyttä ja kosketusta. Silloin kaikilla ihmisillä olisi vahva aivokuori, joka kontrolloi tunneimpulsseja.

      Poista
    2. Samasta kirjasta löytyi myös tällainen kohta, jossa Janov puhuu traumoista, joissa lapsi ei saa kunnolla happea:

      "If the child could tell the teacher why he could not stay in his seat he might offer: "I suffered anoxia (vakava hapenpuute) during my time in the womb because my mother smoked, and I suffered anoxia at birth because they gave her strong anesthetic (puhuu epiduraalista). Now my system is still suffering from it, speeds up to fight off the memory, and pushes me out of my seat to keep me running away from the memory. I will happily sit still if you will take away that memory." We have had good success with young children (the few we have taken); they really can sit still after their primals. It doesn't take much to change them radically."

      Poista