Pari vuotta sitten julkaisin kirjoituksen Vapaus pelottaa. Tuosta kirjoituksesta tuli jollain kummallisella tavalla tämän blogin tärkein kirjoitus. Ei sen takia, että kirjoituksessa itsessään olisi ollut mitään niin ihmeellistä, vaan sen takia mitä tuon kirjoituksen kommenttiosiossa alkoi tapahtua.
Nimimerkki Lobo aloitti keskustelun, joka on jatkunut nyt yli kaksi vuotta - ja jatkuu edelleen. Omasta mielestäni tuo kommenttiosion keskustelu on tämän blogin arvokkainta sisältöä. Ironisesti sillä ei ole mitään tekemistä tämän sivuston varsinaisten aihepiirien kanssa. Kyse on kummallisesta sivupolusta, joka alkoi elää ihan omaa elämäänsä.
Tuon keskustelun käyminen kommenttiosiossa on osoittautunut Bloggerin teknisten rajoitusten takia hieman haastavaksi. Blogger ei oikein tykkää, jos kommenttien määrä menee yli 200 kommentin rajan. Kommentit jäävät piiloon, ja niiden esiin saaminen on käytettävyyden kannalta todella huonosti toteutettu. Tämän takia tein päätöksen, että parempi jatkaa tuota keskustelua uuden julkaisun alla, ja sulkea alkuperäisen kirjoituksen kommenttiosio uusilta kommenteilta. Tämä on mielestäni vähiten huonoin ratkaisu.
Eli Vapaus pelottaa -kirjoituksen keskustelu jatkuu tästä lähtien tämän kirjoituksen kommenttiosiossa - ainakin siihen asti kunnes 200 kommenttia tulee taas täyteen.
Keskustelu jatkuu tämän kommentin alapuolella.
VastaaPoistaTosipuheessa en ihan ymmärtänyt mikä on ylä- ja alapuoli, mutta ehkä tämä menee nyt oikein kun laitan tähän keskelle.
PoistaEnkä ymmärtänyt sitäkään kuinka dramaattisen muutoksen pyörän sain itselleni liikkeelle tuolla aloituksella.
Mutta se on totta, että tuo kirjoitus on arvokkain lukemani kirjoitus ikinä.
Otan esiin vielä yhden noston Janovin kirjasta The New Primal Scream. Kirjassa on luku itkemisen tärkeydestä.
Poista"Crying is a biological necessity, an attempt at healing, an effort to re-stabilize the organism and restore an essential natural function. In fact, I do not believe that anyone can get well in psychotherapy without it."
"Crying is a language - a primitive one, but nevertheless a very human one. The history of neurosis is the history of misery and the need to cry out this misery. Crying is not only an expression of general hurt; it is also a vehicle that carries us back through time to those specific traumas that were buried long ago by the processes of repression. It is tears that break down those barriers and help us on that voyage through time when we were hurt and could not cry. Tears wash away our pain and unmask the unconscious. This is not a metaphor but a biological fact."
Yksi sairaimmista piirteistä yhteiskunnassamme on se kulttuurinen uskomus, että miehet eivät saa itkeä. Jostain syystä tämä luonnollinen osa ihmisyyttä, joka on terveyden kannalta välttämätön kyky, on sallittua vain naisille. Koska miehet eivät saa itkeä, heidän on pakko opetella tukahduttamaan tunteensa sillä seurauksella, että he saattavat kärsiä koko elämänsä erilaisista psyykkisistä ja fyysisistä oireista. Sairasta.
Minä kasvoin lapsena ja nuorena tuollaisessa maailmassa. Muistan joitain tilanteita, joissa tunsin ylpeyttä siitä, että en itkenyt, vaikka moni olisi siinä tilanteessa sen ikäisenä niin tehnyt. "Kova tyyppi!" Sairasta.
Janovin viesti on, että kaikki itkeminen on terveyttä edistävää, mutta kaikki itkeminen ei ole paranemista. Parantava itku on satutetun sisäisen lapsen itkua. Täytyy siis päästä käsiksi siihen sisäisen lapsen tuskaan. "Aikuisen itku" helpottaa kyllä oloa ja lievittää stressiä, mutta se ei ole samalla tavalla parantavaa kuin sisäisen lapsen itku. Traumojen purkaminen vaatii lapsena koettujen kamalien asioiden työstämistä - se ei onnistu ilman kyyneleitä.
Jokainen mies, joka on omaksunut uskomuksen, että miehet eivät saa itkeä, on tuomittu kantamaan sisään padottua tuskaa koko loppuelämänsä. Niin kauan kuin tämä kulttuurinen uskomus pitää pintansa, meillä on todella paljon pahoinvoivia miehiä.
"It is no accident that after several months of reliving and weeping, there are also major changes in the relationship between the two brain hemispheres, which seem to equalize or normalize, as well."
Tulee vähän mieleen tarotin kortti Tähti.
Yhdellä hyvällä ystävälläni on kaksi lasta. Olen ollut elämäni aikana sen verran tekemisissä lasten kanssa, että osaan tunnistaa hyvinvoivan lapsen pahoinvoivasta. Olen jo pitkään kiinnittänyt huomiota siihen, miten hyvinvoivilta ystäväni lapset vaikuttavat. Vähän aikaa sitten vietin aurinkoista kesäpäivää tämän ystäväni perheen kanssa. Kun katselimme lasten iloista leikkimistä, sanoin ystävälleni, että siinä on kaksi hyvinvoivaa lasta. Heistä näkee, että heistä on pidetty huolta, heille on tarjottu turvallinen koti, ja heidän tarpeista on huolehdittu. Heistä myös näkee, että heidän oman minuuden kehitystä kunnioitetaan. He saavat olla sellaisia kuin ovat, eikä heillä ole mitään syytä luoda tässä keskustelussa aiemmin mainittua valeitseä. "Jotain sentään tehty oikein", totesi ystäväni. Epäilemättä.
PoistaVälittömästi tämän jälkeen toinen lapsista alkoi juosta meitä kohti. Lapsilla oli menossa joku hippaleikki. Tämä nuorempi hippaa karkuun juokseva lapsi tuli isänsä luo, otti häntä käsivarresta kiinni, ja sanoi: "Tää olis tässä leikissä niinku turva."
Touché.
Vaikea kuvailla, miten onnellinen näiden lasten puolesta olen. Sentään joillain on turvallinen koti, jossa heistä aidoisti välitetään.
Kun seuraavana päivänä pohdin tätä käymäämme keskustelua, nousi mielenkiintoinen tunnereaktio. Ensin nousi liikutus siitä, miten onnekkaita nuo lapset ovat. Sitten tuli primaali. Sisäinen lapseni purskahti itkemään "minusta ei kukaan välittänyt" -itkua. Ulos tuli tukahdutettua tuskaa siitä, miten välinpitämättömästi ja rakkaudettomasti minua kohdeltiin lapsena. Puhdistavaa ja parantavaa itkua, joka tuli niin kovalla paineella ulos, että vatsalihaksiin sattui.
Jotenkin mahtavaa, että lasten hyvästä kohtelusta voi seurata tuolla tavalla hyvinvointia myös muille.
Aiemmin tässä keskustelussa oli puhetta siitä, miten vaikea ihmisten on myöntää kamala totuus omista vanhemmistaan. On hyvin yleistä, että ne joita lyötiin lapsena, puolustavat vanhempiensa moraalittomia tekoja aikuisena. Yleensä he väittävät, että se lyöminen oli oikein, ja se "teki minulle hyvää". Tämä ei tietenkään ole totta.
PoistaTotuus on päinvastainen, koska jokainen väkivaltaa kokenut lapsi traumatisoituu, ja kärsii tuon trauman aiheuttamista ongelmista aikuisena. Tätä totuutta ei vain haluta nähdä, koska se olisi liian kivuliasta myöntää itselle, että se lyömistä harjoittanut vanhempi ei ollutkaan niin rakastava ja hyvä vanhempi kuin on koko elämänsä halunnut itselleen uskotella. Lopputulos on Tukholman syndroomaa muistuttava tilanne, jossa väkivallan uhri alkaa puolustella omaa pahoinpitelijäänsä. Mieli pystyy keksimään kaikenlaisia erikoisia oikeutuksia puolustuskyvyttömään lapseen kohdistetulle väkivallalle.
Näissä tilanteissa totuuden näkeminen on vaikeaa, koska se vaatii sen, että on valmis katkaisemaan henkisen napanuoran omiin vanhempiinsa. Se taas vaatii aikuiseksi kasvamista, ja omaan individuaatioprosessiin panostamista.
Katsokaa miten Andrew Tate puhuu isästään alla olevan videon kohdassa 41:57:
https://youtu.be/RDlfAWRxep4?t=2517
"Olen kiitollinen siitä, että hän löi minua."
"Se ei ollut pahoinpitelyä, se oli kasvattamista."
"Toivon, että hän olisi ollut ankarampi."
Väkivaltaisia vanhempiaan puolustavat turvautuvat aina samaan argumenttiin: "Se oli kasvattamista!" Ja tämän valheen avulla he välttävät katsomasta kivuliasta totuutta. Vaikka Andrew Tate esittääkin vahvaa maskuliinista miestä, tosiasiassa hän on henkisesti hyvin heikko. Vahva ihminen kykenee katsomaan myös kivuliaita totuuksia.
Andrew Tate sanoi jossain toisessa haastattelussa, että hän juo noin 20 kuppia kahvia päivässä. Jos ihminen juo tuollaisen määrän kahvia joka päivä, voidaan melko suurella varmuudella todeta, että hän on neurootikko. Neuroosin taustalla on aina työstämätön trauma. Taten tapauksessa voimme kaikki nähdä, että siellä traumatankissa on ainakin väkivaltaiseen isään liittyviä kokemuksia.
Traumojen työstäminen vaatii totuuden hyväksymisen. Jos Tate ei kykene myöntämään totuutta isästään, hän tulee olemaan koko loppuelämänsä neurootikko. Tällä hetkellä hän elää hyvin stressaavassa ja paineistetussa elämäntilanteessa. En yhtään ihmettelisi, jos hänen henkinen tai fyysinen hyvinvointinsa jossain kohtaa romahtaa. Neurootikko voi kestää painetta pitkään, mutta ei loputtomasti.
Sain pari päivää sitten merkittävän primaalireaktion, jonka jaan nyt toiveella, että siitä olisi jollekin hyötyä omassa prosessissaan.
PoistaJohdatuin jokin aika sitten itselleni poikkeuksellisen tiiviiseen kirjalliseen kanssakäymiseen erään itseäni huomattavasti vanhemman, primaaliterapiaa työssään soveltavan psykologian ammattilaisen kanssa. Hän edustaa väljästi tulkiten ns. vaihtoehtolääketiedettä, eikä itse mielellään käytä ammattinimikettä 'psykiatri', jota hän kuitenkin mitä suuremmissa määrin myös on. Iästään huolimatta hän käyttää työnsä vuoksi paljon tietotekniikkaa ja kommunikoi potilaidensa kanssa aktiivisesti ja pääasiassa sähköpostitse.
Itse puolestaan elän jo vuosia kommunikoinnin kannalta rajattua erakkoelämää, enkä vapaa-ajallani keskustele perheenjäseniä lukuunottamatta juuri kenenkään kanssa - en varsinkaan kirjoittele kenellekään mitään syvällisempää. EES-blogi on netin maailmassa ainoa paikka, jonne olen koskaan kommentoinut.
Tämä itselleni poikkeuksellinen, kirjoittamalla tapahtuva kommunikaatio nostikin sitten yllättäen ja melko pian pintaan suorastaan järkälemäisen ongelmani, jota en ole joutunut vastaavalla tavalla kohtaamaan: itseilmaisullisen haasteeni. Viimeistään nyt tuli selväksi, että minulla todennäköisesti on jonkinsortin oppimishäiriö.
Ne, jotka kommenttejani tässä blogissa ovat ehkä joskus lukeneet saattavat hämmästyä tämän kuullessaan, koska nykyään pystyn ilmaisemaan itseäni sekä kirjallisesti että suullisesti - mutta näin ei todellakaan ole ollut aina. Lähtökohtaisesti kirjoittaminen on ollut minulle erittäin haastavaa, lähes mahdotonta. Vielä myöhemmässä kouluvaiheessakaan kieleni ei tuntunut taipuvan ilmaisuun mitenkään - vaikka sitten lopulta taipuikin. Toisaalta sain lapsena kuulla myös paljon siitä, etten esim. vastannut kysymyksiin tarpeeksi nopeasti. "Veikö kissa kielen?" oli tuttu lause. Myöhemmässä vaiheessa, kun olin jo pidempään tunnistanut narsistisen perhetaustani mekanismeja, ymmärsin, että tämä puhumisen jännittäminen johtui siitä, että jokainen sana oli pitänyt huolella punnita, ettei sano jotain 'väärin' ja joku pelottava psykopaatti ympärillä saa siitä syyn räyhätä tai kostaa. Kesti pitkiä vuosia ennenkuin itseilmaisuni aukesi kunnolla ja että uskalsin puhua pohtimatta, puntaroimatta ja vaivattomasti.
Ongelmani nousi nyt pintaan niin, että jos keskustelussamme kirjoitin vastaustani pienessäkään häiriötilassa, vaikka väsyneenä, aloin ilmaista itseäni kummallisesti, käyttäen täysin vääriä ja käsittämättömiä lause- ja sanavalintoja ja niiden yhdistelmiä.
Aikoinaan Tenavien Salli oli päässyt joulunäytelmässä enkelin rooliin. Hänen roolisuoritukseen kuului kävellä lavalle, nostaa käsi pystyyn ja sanoa: "Älkää peljätkö!" Salli harjoitteli rooliaan viikkoja etukäteen, luetutti käsikirjoitusta myös muilla, jotta he voisivat tarkistaa, meneekö vuorosanat oikein. Harjoituskuuntelijan paikalla Jaska lopulta totesi, että onkin aina ihmetellyt miten näyttelijät ikinä oppii vuorosanansa.
Kun suuri päivä koitti ja Salli asteli lavalle siivet selässä ja tähti päässä, hän kajautti kuuluvalla äänellä käsi pystyssä: "Lätkämaila!" Näytelmän jälkeen seurasi Sallin piinaava ja loputon itsetutkiskelu: "Miksi sanoin "lätkämaila" kun piti sanoa "älkää peljätkö"?
Muistan miten lapsena tuon lukiessani pystyin täysin samaistumaan Sallin piinaan - mutta kestikin sitten vielä muutama kymmenen vuotta että tulin ymmärtämään miksi.
Syvällisessä ja intensiivisessä keskustelussamme kuvittelin siis itse kuitenkin olevani edelleen selkeä ja ymmärrettävä, vaikka olin alkanut vaihtaa sanoja ja ilmaisuja Sallin tyyliin. Onneksi keskustelukumppanini tässä tapauksessa jo ammattinsakin puolesta vaati saada ymmärtää, mitä kulloinkin yritän sanoa. Ja tämän ansiosta pian meille molemmille oli selvää, että jos olen vähänkään väsynyt tai keskittymistäni häiritsee joku mitätönkin seikka, ilmaisuni alkaa koukerrella. Ilmeisesti aiemmin erilaisissa kommunikaatiotilanteissa, joissa tämä haaste on jotenkin ilmennyt, asia on vain jotenkin ohitettu tms.? //JATKUU...//
//...JATKUU//
PoistaErääseen viestiin psykiatri sisällytti kysymyksen kirjoittamisprosessiini liittyen. Tuossa kysymyksessä ei sisällöllisesti ollut mitään erikoista, mutta lukiessani sen tuntui, kuin siitä lauseesta olisi lähtenyt keihäs, joka lävisti minut. Iski viiltävä kipu, johon kehoni vastasi olkapäistä alkavalla vapinalla ja huomasin haukkovani henkeäni. Hetken päästä, jostain todella syvältä, alkoi nousta valtava itku, joka ei sitten ihan heti loppunutkaan.
Annoin itkun tulla vapaasti, mutta nopeasti myös koin että minun täytyy kirjoittaa tilanne auki ja näkyväksi niissä hetkissä, joissa kirjoittaminen luontevasti onnistuisi - koska halusin sen kaikkineen myös psykiatrin kanssa jakaa. Ehkä kirjoittaminen ei lähtökohtaisesti primaalin kulkuun liity, sitä en tiedä. Kohdallani koen sen kuitenkin toimineen erityisenä aseena itse ongelmaa vastaan - juuri sen ympärillehän oma, syvä traumani oli aikoinaan kiertynyt.
Yhdessä itkun kanssa sisältä nousi muistojen kuvatulva. Pystyin ikäänkuin katselemaan monia tilanteita samaan aikaan tai keskittymään halutessani niistä yhteen. Kuvia, josta minulla ei ollut mitään tietoisen mielen muistijälkeä. Erityisen selvästi ja yksityiskohtaisesti näin tilanteen, jossa äitini istuu pöydän ääressä ja kirjoittaa kotiainetta puolestani. Kuulen hänen selkeät ohjeensa: "Kirjoita tämä vihkoon puhtaaksi omalla käsialallasi." Näin myös monia muita tilanteita, joissa hän "auttaa" minua kotitehtävissä.
Lähtökohta tälle infernaalisen tason hulluudelle oman käsitykseni mukaan on, että hän narsistina päätti, että hänen tyttärensä kirjalliset tuotokset eivät sitten ole noloja tai kömpelöjä - mutta tämä toki on vain arvaus.
Tämä murskaava toiminta kuitenkin synnytti järkälemäisen möykyn koko olemiseeni: toisaalta olin oudossa kiitollisuudenvelassa äidilleni, joka 'pelasti' minut yhä uudestaan 'pulasta'. Toisaalta koin järkyttävää kauhua ja paniikkia: ymmärsin kyllä oikein hyvin, että muut luokalla pystyvät tekemään ja kirjoittamaan saman tehtävän ihan itse. Kauhu täydellisestä kyvyttömyydestä velloi kauttaaltaan.
Itkua, ahdistuksen purkautumista ja tuskallisia kuvia jatkui yli kaksi tuntia ja lopulta menin nukkumaan.
Olo seuraavana päivänä oli taivaallinen, hymyilytti vain ja hyvä olo jatkuu edelleenkin. Sisäisesti olo on kirkastunut, joku tumma verho poistunut.
Keskustelussamme tulimme myös tulokseen, että n 6 vuotta sitten minulla alkaneet pitkät itkukaudet ovat nekin jo olleet primaaleja, niistä vain on puuttunut ns. kytkentä. Tuolloin ne puhdistavat itkuhanat aukesivat nimenomaan sillä, että tein lujan päätöksen ottaa jokaisen ahdistuksen vastaan ja elää niiden läpi, vaikka miten tuntuisi etten kestä.
Pyrin nyt siihen, etten estä seuraavien primaalien tuloja millään tavalla, eli en pakene ahdistusta mihinkään, mitenkään. Psykiatrini painottikin, että primaaliprosessin tukemiseksi on tärkeintä tunnistaa juuri ne omat tapansa, joilla ahdistustaan väistää - ja sitten poistaa ne tavat. Tähtäimessä siis pysytellä aktiivisesti avoimena uusien primaalien tulolle.
Tuo on hyvin tyypillistä narsistin käytöstä. Narsistille lapset ovat olemassa sitä varten, että he ovat osa hänen kulissiaan. Lapset ovat samassa asemassa kuin muotivaatteet, korut, hieno auto, kultakello, käyntikortti jne. - siis osa sitä kulissiminää, jota hän maailmalle näyttelee. Lapset ovat siis objekteja - rinnastettavissa tavaraan. Kun narsisti sanoo tällaiselle lapselle "Minä rakastan sinua!" se on sama kuin sanoisi "Minä rakastan tätä kaulakorua!" Se on
Poista"objektirakkautta", ei oikeaa ihmisten välistä rakkautta.
Tuo oli niin raju primaali, että siinä voi olla järjestelmä vähän sekaisin jonkin aikaa. Älä ihmettele, jos olet hyvin väsynyt seuraavat viikot.
Pieni reaaliaikainen update tuon kohta kaksi viikkoa sitten tapahtuneen primaalin vaikutuksista sekä pohdintoja:
PoistaKuten Antero arveli, väsymystä on piisannut: olen tähän mennessä nukkunut kahteen otteeseen lähes koko päivän - aivan käsittämätön väsymys. Toisaalta, olo silloin kun ei nukuta on huomattavasti virkeämpi kuin koskaan ennen primaalia.
Yhteys kehoon on lisääntynyt huimasti. Kehossa myös tuntuu tapahtuvan erilaisia muutoksia, mm. ryhti suoristui ja olkapäät asettuivat luonnollisille kohdilleen. Niin hienoa - mutta myös tavattoman omituista. Olen jo vuosia yrittänyt saada ryhdin suoristettua milloin milläkin metodilla, ostanut aikoinaan sellaisen ryhtiliivinkin, mutta lopulta aina luovuttanut, kun keho on aina lopulta hakeutunut lysyyn, teki mitä tahansa - mutta onneksi ei enää. Kävellessä tunne on kuin olisin suorastaan kasvanut pituutta. Aikas huikeaa.
Lisäksi yksi erikoinen juttu: tuntuu kuin ikuisesti jäykän oloinen vatsanseutuni poistaisi jännitteitään, pikkuhiljaa. Aluksi tätä poistotyötä tuntui tapahtuvan voimakkaammin ja useita kertoja päivän mittaan, nyt enää siellä-täällä, mutta kuitenkin: kun jännite lähtee purkautumaan, tulee tavallaan yksi ylimääräinen uloshengitys. Tai ehkä tarkemmin sanottuna normaalin uloshengityksen mukana tulee jotain ylimääräistä pois. Ei mikään voimakas, epäluonnollinen tai häiritsevä ilmiö, mutta silti selvästi havaittava. Enempiä järkeilemättä olen tukenut tätä prosessia rennosti hengitellen ja kehoa kuunnellen.
Aluksi tulkitsin tämän ilmiön jonkinlaiseksi kehon tasapainotusoperaatioksi rajun primaalin jälkeen.
Saattaa kuitenkin olla, että vatsani poikkeuksellinen sisäpuolinen jäykkyys liittyy jo varhain teini-iässä tapahtuneeseen lähes ammattimaiseen huilunsoiton harjoitteluun. Tuolloin harjoittelin useita tunteja päivittäin. Halusin kyllä aidosti myös oppia instrumentin soiton ja rakastin musiikkia, mutta jälkikäteen tarkasteltuna on hyvin helppo nähdä, että yltiöpäinen treenaaminen oli ennenkaikkea tapa paeta henkisesti sairaan lapsuusympäristön painajaista. Samaan aikakauteen valtaisan harjoittelun kanssa traumatisoiduin monella tapaa, enkä vähiten narsistisen perheympäristön vuoksi. Harjoitellessani syvää ja laajaa koko kehon ja vatsanpohjan hengitystä huilunsoittoa varten saatoinkin kuljettaa traumaattiset kokemukset syvälle kehooni? Joissakin liikuntamuodoissa, kuten pilateksessa, viedään liike hengityksen avulla ns. syviin lihaksiin. Olisiko siis mahdollista, että hurja hengitystekninen harjoittelu yhdistettynä traumaattisen elämän tuottamaan ahdistukseen ja stressiin valoivat vatsanpohjaani massiivilihaksia betonista, jotka nyt sulaa pois? Tuota syväjännitettä en ole vielä ennen primaalia pystynyt purkamaan, enhän ole sitä hahmottanut olevankaan, ehkä korkeintaan aavistellut.
Syvään hengittäminen heikentää psyykeen puolustusmekanismeja, ja lisää tuntemista. Se on vähän kaksiteräinen miekka. Aikuisena siitä voi olla hyötyä primaalin ulos saamisessa, mutta se voi myös olla vaarallista, jos mieli ei olekaan oikeasti valmis tuntemaan sitä tuskaa. Siitä voi seurata psykoottinen kohtaus, tai jotain muuta vastaavaa. Janov sanoi, että suositteli syvähengitystekniikoita aikanaan potilailleen, mutta ei enää nykyään (90-luku, se jälkimmäinen kirja). Ilmeisesti hän näki siinä liian isoja psykoosiriskejä.
PoistaJos traumatisoitunut tekee syvähengityksiä liikaa (varsinkin lapsena), se voi olla vaarallista, koska se purkaa traumalta suojaavia defenssejä, ja altistaa aivot tunnetulvalle, jota aivot eivät välttämättä pysty käsittelemään kunnolla. Janovin mukaan tämä voi aiheuttaa kaikenlaisia fantasianomaisia mystisiä kokemuksia, joissa potilaat muistavat olleensa Jeesus edellisessä elämässä ja kaikkea muuta vastaavaa. Käsitys todellisuudesta voi vähän kadota - eli se on lievää psykoottisuutta. Tällaiset ihmiset tyypillisesti liittyvät kaikenlaisiin kullteihin, joissa muut validoivat sen oman mystisen kokemuksen. "Kyllä se ihan oikeasti puhuu kielillä!"
Voihan se olla, että silloin lapsena se sinun syvähengittämisen myötä tullut tuntemisen lisääntyminen on ollut pakko kompensoida jotenkin, ja pakottanut tekemään sen hengityksen jännitetyllä vatsalla? Ehkä se vatsan alueen jännittäminen on pitänyt sen kamalan tunne-energian loitolla? Rennosti syvään hengittäminen olisi saattanut olla liikaa pääkopalle.
"Uusi Tiktok-trendi: vanhemmat satuttavat lastaan ja kuvaavat lapsen itkua"
Poistahttps://yle.fi/a/74-20046953
Tuosta tulee mieleen yksi kokemus omasta lapsuudestani, kun humalainen isäni päätti vähän "hassutella" ja kaatoi kaljaa päähäni. Kylläpä oli hauskaa - suorastaan ratkiriemukasta.
Miksi jotkut vanhemmat tekevät jotain näin sairasta omille lapsilleen? Minun mielestä vastaus on hyvin yksinkertainen: he haluavat nöyryyttää niitä ihmisiä, joihin heillä on valtaa.
Minä uskallan väittää, että jokainen tällä tavalla toimiva vanhempi on empatiakyvytön narsisti. Jokainen narsisti on kokenut kamalaa nöyryyttämistä lapsena(*), minkä seurauksena he oppivat, että nöyryyttäminen on tehokas keino alistaa ja hallita toisia ihmisiä. Nöyryyttäminen on keino muistuttaa muita (tässä tapauksessa lapsia) kuka on hierarkiassa ylimpänä, ja kenellä on eniten valtaa. "Minä voin tehdä sinulle mitä minä haluan - etkä sinä mahda sille mitään!" Sadistisille narsisteille toisten nöyryyttäminen on hyvin nautinnollista, koska sen avulla voi tuntea olevansa suuri ja mahtava. Jos sen nöyryytyksen saa vielä videolle, aina parempi. Onhan se nyt hienoa, kun voi näyttää kaikille, miten paljon sitä valtaa on.
(*) http://eliitinesoteerisetsymbolit.blogspot.com/2023/01/alexander-lowen-ja-noyryytetyt-lapset.html
Lapset ovat helppo kohde nöyryyttämiselle, koska lapset ovat täysin riippuvaisia vanhemmistaan, ja luontaisesti haluavat vanhemmiltaan hyväksyntää. Kun nöyryyttää lasta, ei tarvitse pelätä vastareaktiota. Eihän lapset pysty puolustautumaan noissa tilanteissa. Jos isket kananmunan puolustuskykyisen aikuisen päähän, tai kaadat kaljaa aikuisen päälle, siitä voi seurata vastareaktio, jolla on ikäviä seurauksia. Mutta kun teet sen lapselle, mitään riskiä ei ole. Tai no, voihan siinä tietenkin sellainen riski olla, että se ikävä seuraus tulee pienellä viiveellä:
http://eliitinesoteerisetsymbolit.blogspot.com/2022/12/hirvio-sisallasi-jordan-peterson.html
Tämä kaikki kertoo siitä kuinka syvällä rappiossa tämä maailma jo on. Lainaten taas sitä hiiri utopiassa tapahtunutta ilmiötä, niin hiiret eivät lopulta välittäneet jälkikasvustaan pätkääkään.
PoistaViikonloppuna sain jälleen primaalin. Nyt se jakaantui kahdelle päivälle ja kolmeen osaan. Ensimmäinen osa oli hyvin lyhyt hetki: outo, huokauksenkaltainen kouristus ja hengitys, joka tuntui niin lämpöiseltä, että arvelin minulla olevan kuumetta. Parin tunnin päästä sekä seuraavana päivänä vastaava toistui, mutta pidempänä: kouristus ja kuuma hengitys, mutta nyt myös käsien jäykistymistä ja kehon vapinaa. Ja syvältä nousevaa itkua.
PoistaTunteissa ja mielikuvissa aloin käydä läpi järkälemäistä traumaa, joka minulle tapahtui alle 2-vuotiaana: isäni tappoi minulle rakkaan lemmikkikoiran - ainoan inhimillisen ja lämpöisen asian elämästäni.
Uskon, että nämä primaalit poistivat tätä tunteiden tuskakuormaa vasta osittain - on sen verran laajasti minuun vaikuttanut tapahtuma kaikkine liitännäisineen, että vaatii varmasti uusia primaaleja, ennenkuin kaikki traumajännite on poistunut. Mutta kuitenkin syvemmän tason ahdistus ja jännitys kevenivät jo nyt huomattavasti.
Primaalia edelsi raskas ja osin kivuliaskin viikko, ahdistus oli suorastaan riipivää ja tiheni viikon kuluessa. Saamani ohjeen mukaan kartoin aktiivisesti kaikkea, mikä omalla kohdallani ahdistusta lieventäisi tai helpottaisi - jotta lopulta saavuttaisin primaalin. Ja vaikka se ei ollut helppoa (siitä huolimatta, että olen ahdistuksen vastaanottamista ja sen läpielämistä harjoitellut aktiivisesti jo kuusi vuotta), lopputulos on niin upea ja palkitseva, että epäröimättä jatkan samalla metodilla.
Mukana tässä on ollut tiiviisti myös Janovin "Huuto sisimmästä" -kirja. Vasta nyt sekin alkoi itselleni kunnolla avautua. Samoin, nyt kun koen primaalien voimalliset ja konkreettiset vaikutukset koko olemisessani, aion tukea niitä eteenpäin aktiivisesti menemällä myös regressioterapiaan, kuten Antero aiemmin suositteli.
Täytyy olla poikkeuksellisen julma kusipää, että tappaa pienen lapsen rakkaan lemmikin. Kyllähän tuollaisen kokemuksen täytyy kaiken järjen mukaan aiheuttaa aivan hirvittävää vahinkoa. Sen on täytynyt olla aivan sanoin kuvaamattoman kamalaa.
PoistaJännä sattuma, aloitin muutama päivä sitten kuunnella tätä:
"MY FATHER SHOT MY DOG! FREEDOMAIN COUPLE'S CONVO"
https://www.bitchute.com/video/slbye3WGPhRh/
Ilmeisesti se on narsisteille joku juttu, että pitää tappaa lapsen rakas lemmikki.
Eikös tuossa olisi ainesta narsismi-sanastoon määritelmäksi? Narsisti = 'poikkeuksellisen julma kusipää'
PoistaJa todellakin, voi vaan arvailla sen trauman laajuutta ja syvyyttä, joka tuollaisesta seuraa. Oma kokemus tällä hetkellä on, että se on kuin järkälemäinen traumavuori, jonka kautta ja johon monet muut traumat linkittyy. Mahtavaa, että primaalit ovat todellinen ja toimiva työkalu tuonkin tunnetuskavuoren pilkkomiseen.
Kiitos, pitääpä tuo itsekin kuunnella. Ampumallahan minunkin rakas lemmikkini henkensä menetti.
Toivottavasti siitä regressioterapiasta on tuossa urakassa apua. Siinä on se hyvä puoli, että ainakin tuossa Lotan tarjoamassa versiossa se kamala muisto eletään läpi niin monta kertaa, kunnes mitään traumatunnetta ei enää tule ulos. Eli jos vain pääsee kiinni siihen traumatisoivaan muistoon ja siihen assosioituvaan tunnetilaan, se voi purkaa isojakin möykkyjä yhdellä hoidolla.
PoistaSellainen vinkki, että sinne regressioterapiaan ei kannata ajaa yksin omalla autolla. Se on parhaimmillaan niin rajua hommaa, että sen jälkeen voi olla aika voimakas väsymys- ja sekavuustila. Autolla ajaminen välittömästi hoidon jälkeen saattaa olla vähän vaarallista. Toki se on aina yksilöllistä, mutta se riski kuitenkin on olemassa. Itsellä ainakin se hoidon jälkeinen olotila oli sitä luokkaa, että liikenteeseen meneminen olisi ollut todella huono idea.
Seurailen täältä sivusta kiinnostuneena näitä teidän keskusteluja, vaikka en aktiivisesti osallistukaan keskusteluun. Noita lapsuuden traumoja on itsekin tullut jonkun verran käytyä läpi. Myös minulla on rankka muisto oman lemmikin tappamisesta. Ehkä eniten olen ihmetellyt sitä miten ihmeessä minut otettiin lapsena mukaan katsomaan kissan lopettamista. Vaikka se tapahtuikin eläinlääkärissä niin silti se oli aika rankkaa sille lapselle nähdä se. Ja kun sille lopettamiselle ei edes ollut oikein mitään järkevää syytä. Sitä on sitten pienissä lapsen aivoissa ihmetellyt, että miten jotain rakasta voidaan tällä tavalla vain tappaa...
PoistaVaikka tuossa se tappamisen metodi ei ollut niin raaka, niin kyllähän se on aivan helvetin julmaa laittaa lapsi katsomaan kissan tarpeetonta tappamista. Sairasta.
PoistaTuosta tulee mieleen vielä sekin, että jos lapsi näkee, että jollekin rakkaalle voidaan tehdä noin, miten se vaikuttaa sen lapsen omaan turvallisuudentunteeseen? Jos lapsi näkee, että vanhemmat voivat ilman mitään ongelmaa tappaa jotain rakasta, niin ei olisi ihme, jos se lapsi alkaa jollain tasolla pelätä oman turvallisuutensa puolesta.
Tuli niin hullu primaalikokemus, että piti muutama päivä miettiä, kehtaako tästä sanoa täällä mitään. Tämä voi kuulostaa aika uskomattomalta, mutta yllättävää kyllä, tälle löytyy tieteellinen selitys.
PoistaKoin alkuviikosta primaalikohtauksen, jossa elin tunnetasolla uudelleen erään hyvin traumaattisen tilanteen. Muuten hyvä, mutta tuo kohtaus ei ollut minun omasta elämästä - se oli isoisäni elämästä.
Isäni isä joutui nuorena miehenä jatkosotaan. Sodassa hän haavoittui pahasti kranaatinheittimen kranaatista. Kranaatti räjähti muutaman metrin päässä, ja tappoi useamman miehen. Isoisäni selvisi hengissä, mutta haavoittui pahasti. Valtava määrä sirpaleita ympäri kehoa tekivät hänestä sotainvalidin.
Tuossa minun kokemassa primaalissa minä elin tuon isoisäni kokemuksen uudelleen. Tunsin sen räjähdyksen. Tunsin sen säikähdyksen. Tunsin sen paineaallon. Tunsin sen kehon läpi menevän väristyksen. Tunsin sen mitä isoisäni tunti ennen kuin hän menetti tajuntansa.
Ensireaktioni oli, että tämä ei voi olla totta. Nyt minun mielikuvitus teki minulle temput. Olenhan minä kuullut tuon kranaattitarinan monesti lapsena, joten varmaan se vain pulpahti mieleen jostain muistilokerosta. Mutta sitten toisaalta, miten ihmeessä mielikuvitukseni voisi tuottaa jotain tuollaista? Miten mielikuvitus voisi tuottaa niin aidon tunnekokemuksen? Minä tunsin sen räjähdyksen hyvin konkreettisesti - siis kehollisesti.
Sen jälkeen mieleen tuli aiemmin käymäni keskustelu sen regressioterapeutin kanssa, jonka luona kävin alkukesästä. Hän puhui jotain ylisukupolvisista traumoista. En ole aiheeseen itse erityisemmin perehtynyt, joten minulla ei ole siitä oikeastaan mitään mielipidettä tai näkemystä. Eikä se aihe ole minua edes erityisemmin kiinnostanut. Toki asia on ollut entuudestaan sen verran tuttu, että Michael Tsarionin materiaaleissa puhutaan usein "ancestral trauma" -teemasta, jolla viitataan kollektiiviseen ihmiskunnan traumaan, joka syntyi kymmeniä tuhansia vuosia sitten yhdessä tai useammassa kataklysmissä. Mutta voisiko se tosiaan olla, että isoisäni kokema elämänsä suurin trauma on jotenkin periytynyt minulle?
Hämmästyttävää kyllä, tieteellisen tutkimuksen perusteella vastaus on kyllä. En olisi uskonut, mutta pienen selvittelyn jälkeen kävi ilmi, että tästä aiheesta on tehty melko paljon tieteellistä tutkimusta. On olemassa runsaasti näyttöä siitä, että vanhempien traumat periytyvät geeneissä jälkipolville. Jonkun tutkimuksen mukaan tämä periytyminen oli havaittavissa erityisen hyvin nimenomaan mieslinjassa.
Jos ette usko, lukekaa nämä artikkelit:
https://www.bbc.com/future/article/20190326-what-is-epigenetics
https://psychcentral.com/health/genetic-trauma
Lisää tietoa voi etsiä hakusanoilla "epigenetic trauma". Aiheesta löytyy yllättävän monta tutkimusta.
(jatkuu...)
(... jatkoa)
PoistaSeuraavana päivänä olo oli normaalia rennompi, ja joku kehollinen jännittyneissyys oli selkeästi kadonnut. Se on hyvin tyypillistä primaalin jälkeiselle päivälle, kun jostain traumasta on purkautunut jotain pois. Yön nukuin poikkeuksellisen hyvin. Ihmettelin myös, miten monta viikkoa päällä ollut inhottava kipu reidessä oli kadonnut. Sitten muistin, että siinä räjähdyksessä isoisäni reiteen oli osunut joku isompi sirpale, joka kuitenkin koteloitui niin hyvin, että sitä ei sairaalassa poistettu. Se kuitenkin tuli vuosia myöhemmin tapaturman yhteydessä ulos, mikä on varmaan myös ollut melko traumaattinen kokemus. (Mätää ja verta lensi kaaressa.) En tiedä liittyvätkö nämä kaksi asiaa toisiinsa, mutta tuo minun reisikivun yhtäkkisen katoamisen ajankohta on aika erikoinen sattuma.
Sitten päätin, että kokeilen, jos pääsisin siihen tunnekokemukseen kiinni uudelleen mielikuvaharjoittelun kautta. Se edellisenä päivänä kokemani primaali ei ollut mitenkään valtavan suuri, joten epäilin, että jos se on purettavissa oleva trauma, siellä voi vielä olla jotain purettavaa. Kas kummaa, se onnistui yllättävän helposti. Pääsin siihen tunnekokemukseen uudelleen kiinni, ja elin sen tilanteen läpi vielä toisen kerran. Ja kolmannen. Ja neljännen. Ja vielä viidennenkin kerran. Joka kerta voimakas shokinomainen säikähdys ja hyvin konkreettinen väristys läpi kehon. Hyvin fyysinen reaktio. Ja joka kerta pää retkahti automaattisesti sivulle.
Kaikenlaista kummaa sitä tulee koettua.
Janov kirjassaan s.253 toteaa primaalien noudattavan lähes matemaattisen muuttumatonta kaavaa: ensin tulee viha, sitten tuska, lopulta rakkauden tarve - käänteisessä järjestyksessä elämän tapahtumiin nähden.
PoistaOmat kolme primaaliani ovat olleet ilmeisesti jonkunlainen kokonaisprosessin alkuesittely ja läpileikkaus, koska ensimmäisessä primaalissa surun ja tuskan keskellä tunsin ennenkaikkea järkälemäistä vihaa, toisessa raastavaa tuskaa ja nyt kolmannessa, perjantaina regressioterapiassa, esittäytymään tuli myös rakkauden tarve: joissain hetkissä itkin ääneen, että 'tarvitsen vain, että rakastat minua'. Ei ehkä kokonaiskuvan kannalta merkityksellistä, mutta mielenkiintoista.
Regressiossa nousseet traumat olivat myöhäisempiä kuin koiran menettämiseen: ensimmäisessä olin 6-vuotias ja liittyi jälleen isääni, toisessa 10-vuotias ja liittyi tätiini. Molemmille tilanteille ja tunnekokemuksille oli tyypillistä, että ne toistuivat elämässäni loputtomasti eri muodoissa näiden henkilöiden kanssa.
Ilmeisesti tästä syystä tätiin liittyvä trauma pyrki leviämään käsistä: mielikuva karkasi moneen suuntaan ja imaisi mukaansa myös muut tilannetta mahdollistaneet aikuiset, vaikka palaamista alkuun toistettiin yhä uudelleen.
Toisaalta, syvyystasossa mitattuna, nyt esiin nousseet tilanteet tuntuvat olevan lähempänä pintakerroksia, siinä missä viikko sitten ollut koiraan liittyvä on jossain syvimmällä ytimissä. Nyt kuitenkin tuntuu kuin ikkunoita olisi avattu kaikkiin kerroksiin.
Sinulta Antero olen oppinut niin paljon oman totuuteni puhumisesta, että ilmeisesti siksi alitajuntani ihan loppuvaiheessa toikin sitten sinut tilanteeseen mukaan. Tätiini liittyvässä traumassa kuvassa kolme "aikuista" lapsuudestani olivat puhuvina päinä rivissä vyöryttämässä loputtomia valheitaan - ja olin jo fyysisesti aivan poikki, vähän kuin synnytyksessä olisin ollut, silloin jo lähes kolmen tunnin regression jälkeen. Terapeutti sanoi, että voin pyytää aikuisen minäni tai kenet vaan, jonka haluan siinä tilanteessa ottavan lapsi-minääni kädestä ja puhuvan minulle. Ja silloin tulit voimakkaasti mieleeni. Sanoitin siis itse ääneen, mitä minulle siinä hetkessä 'puhuit'. Kolme valehtelijaa suolsi ja säkätti vasemmalla puolella pienelle lapsiminälle paskaansa ja sinä oikealla puolella puhuit rauhallisella äänellä ja olit intensiivisesti läsnä. Autoit irrottautumaan viimeisistäkin valheiden rippeistä, joilla he pyrkivät minua sitomaan ja tuhoamaan. Kerroit heidän kieroilunsa olevan merkityksetöntä höpinää ja että puolustat minua, jos tuntuu etten yksin pysty ylivoiman edessä taistella. Vähitellen tupu-hupu-lupu -ketjun sairas kakofonia vasemmalla pieneni ja vaimeni - ja sinun läsnäolosi jäi vahvistamaan oikeaa puoltani.
Tämä tapahtuma kertoneekin sitten kaiken oleellisen siitä, miten tärkeässä roolissa olet työlläsi elämässäni ollut.
Tuo primaalikokemuksesi isoisääsi liittyen tuntuu myös vievän eteenpäin erästä omaa kysymystäni: oikeassa jalassa on tuntunut aina joku kipu jossain kohtaa vähintään 15-20 vuoden ajan. Vaikka useiden vuosien polvikipu lähti lopulta yhdellä osteopaatin käsittelyllä, ilmestyi häilyvä ja toisinaan viiltävä kipu jalkaterään, joka nyt viimeiset kuukaudet on ollut erityisesti jalkapöydässä ja nilkassa, sekä vaihdellen myös varpaissa. Tämä mysteeri on noussut pikkuhiljaa suuremmaksi kysymykseksi, että miksi ihmeessä.
Ilmeisesti viha on tunne, joka ilmaisemattomana jää pyörimään kehon oikeaan puoleen, maskuliinisuuden alueelle?
Tuo kokemuksesi nosti nyt itselleni mieleen, että olisiko tämä jalkakipu sitten kuitenkin jotain ylisukupolvista? Ilmaisemattomana sukupolvesta toiseen siirtynyt viha, joka ei koskaan ole päässyt oikealla tavalla purkautumaan, ainoastaan murtanut aitoa maskuliinisuutta? Narsistin/psykopaatin räyhääminen ja kiukuttelu vihaa tietenkään ei pura, vaikka sitä kuinka ylenpalttisesti olisi, koska se - Janovin sanoituksella - on ainoastaan symbolista toimintaa.
En tiedä, mutta tuntuu kuin todellinen selitys olisi lähestymässä.
Jung sanoisi tässä kohtaa, että sinulla on hieno Animuksen integrointi menossa. Individuaatioprosessissa integroidaan ensin Varjo ja Anima/Animus ja lopulta Itse.
PoistaTuo mielikuvassasi ollut Antero en ollut minä, vaan sinun kontraseksuaali puoli, eli sisäinen mies Animus. Epäilemättä se on ottanut mallia Anterosta, tai ehkä tarkemmin sanottuna ottanut mallia sinun Antero-mielikuvasta. Mehän emme ole koskaan tavanneet, joten ei se Animus ole voinut varsinaisesti minusta ottaa mallia. Mutta joku Antero-mielikuva sinulla varmasti on. Yhtä kaikki, jos sinulla on Animus, joka osaa puolustaa ja suojella sinua, se on erittäin positiivinen merkki. Tuosta voi päätellä, että oma prosessisi on jo melko pitkällä.
Animuksen roolista osana naisen individuaatioprosessia on ainakin jotain tässä elokuva-analyysissä: https://owlcation.com/social-sciences/Jungian-Elements-In-The-Black-Swan
Tosin kannattaa ehkä ensin katsoa se elokuva Black Swan.
Tuo jalkakipuun liittyvä pohdinta on ihan mielenkiintoinen. Myös minulla on ollut oikean jalan kanssa vuosikausia ongelmia. Kipu vaihtaa välillä vähän paikkaa, tai menee vähäksi aikaa pois, mutta tulee aina uudelleen muodossa tai toisessa. Olisi kyllä mielenkiintoista löytää tuohon mysteeriin joku vastaus. En pidä ollenkaan mahdottomana, että sillä olisi joku yhteys purkamattomaan vihaan. Ja miksei se voisi olla jopa ylisukupolvistakin? Mene ja tiedä.
Oliko se regressiohoito miten rankka kokemus? Millainen olo on ollut sen jälkeen? Itsellä se oli niin raju, että sen jälkeen oli ehkä noin kuukauden verran aika kova väsymys. Tosin se Lotta kommentoi sitä jotenkin niin, että minulla oli poikkeuksellisen fyysinen tapa purkaa niitä traumoja. Se valtava väsymys varmaan selittyi sillä.
Tuohan kuulostaa valtavan hyvälle - kiitos.
PoistaSarjassamme 'sattumia': regression lopussa Lotta pyysi tietyssä kohtaa katsomaan, josko näkisin jonkun kuvan toivoon liittyen - ja samassa näin lentävän joutsenen. Hän sanoi, että minun kannattaa ottaa se joutsen mukaan erityisesti niihin hetkiin, joissa tarvitsen voimaannuttavaa toivoa, sitä se tuo. Tämän olinkin jo ehtinyt täysin unohtaa: illassa oli niin paljon sisältöä, että hukkui kaikkeen muuhun. Mutta tuo Black Swan sen nyt sitten palautti - ja Tilhillä leffailta tiedossa.
Oli rankka, vaikka toisaalta ei merkittävästi rankempi kuin edelliset primaalit, paitsi fyysisempi ja pitkäkestoisempi. Sellaiset taidot kuin kävely ja orientaatio tuntui kyllä unohtuneen kun sieltä lähdin. Sen verran hoipertelin, että luultavasti minun ajateltiin hankkineen tukevat pöllyt perjantain kunniaksi, kerrankin siis sulauduin vakuuttavasti ympärillä olevaan joukkoon.
Nukkuessa ja levätessä meni seuraava päivä (eilinen) ja tuntuu kuin koko systeemi olisi nollattu.
Sitähän se on - järjestelmän nollausta. Siinä Janovin toisessa kirjassa (New Primal Scream) hän puhuu siitä, miten tuo nollaus ihan konkreettisesti muuttaa mm. aivojen toimintaa, ja miten se voidaan ihan mittaamalla todeta. (En nyt muista enää niitä yksityiskohtia.) Sen takia siinä menee aina jonkin verran aikaa palautuessa.
PoistaBlack Swan -elokuvaa sivuttiin Helvetti-kirjoituksessa. Sen voi hyvin lukea ennen elokuvan katsomista.
https://eliitinesoteerisetsymbolit.blogspot.com/2018/01/astro-teologia-osa-35-helvetti.html
Olipas ravisteleva ja oivalluksia herättävä kokonaisuus. Ja hyvä ohje katsoa ensin elokuva ja vasta sitten tuo ansiokas analyysi.
PoistaTäysin ylittämätön tapa valmistautua elokuvaan - samoin kuin moneen muuhunkin asiaan elämässä - on EESin Helvetti -artikkelin lukeminen.
Vaikea tosin arvioida montako kertaa olen sen yhteensä näiden 2,5 vuoden aikana lukenut, kuitenkin eniten kaikista, viimeksi joskus alkukeväästä. Silti: nyt kun mainitsit tuon Black Swanin, aivot ei yhdistäneet että missäs artikkelissa siitä elokuvasta nyt olikaan - hassuja ja koukeroisia ovat opin polut.
Loistokonsepti individuaatiota tukevaan elokuvaelämykseen, laadukas jokaisen Sankarin ja Sankarittaren materiaalipaketti:
1) Lue EESin 'Helvetti' https://eliitinesoteerisetsymbolit.blogspot.com/2018/01/astro-teologia-osa-35-helvetti.html
2) Katso 'Black Swan'
https://www.imdb.com/title/tt0947798/
3) Lue "What does 'Black Swan' have to do with Carl Jung?"
https://owlcation.com/social-sciences/Jungian-Elements-In-The-Black-Swan
Lyhyt päivitys matkan varrelta:
PoistaNäin viime yönä unta, jonka hyvin harvinaisesti muistin vielä aamullakin. Tai kokonaan en muista, mutta tärkein kohtaus oli täysin kirkkaana mielessä jopa koko päivän, koska siitä tuli niin miellyttävä tunne.
Unessa huomasin jään alla purossa makaavan kapaloidun vauvan. Nostin vauvan syliin, silitin päätä, halasin ja se suli heti ja alkoi hymyillä. Mieleenpainuvinta oli hyvin vahva tunne luottamuksesta ja rakkaudesta. Molemminpuolisesti.
Jokohan viimein sisäinen lapsi alkaa pikku hiljaa lämmetä?
Siinä mielessä unen sisältö yllätti, että viime aikoina ei ole tapahtunu mitään "traumojapurkavaa". Nähtävästi sitä siis tapahtuu jokapäiväisen leipätyön ja ruuanlaiton taustallakin.
Lisähuomiona sellainen, että tupakointi on alkanut vähentyä itsekseen, ilman yritystä. Usein vain huomaan, ettei nyt edes haluta/ole tarvetta polttaa.
Carl Jung sanoisi tuohon, että sisäinen lapsi on elvytetty eloon. Wilhelm Reich sanoisi, että kehopanssarin purkaminen on alkanut. Arthur Janov sanoisi, että tukahduttaminen on väistymässä, ja tunteminen on lisääntynyt.
PoistaMinä sanoisin, että tuossa symboliikassa on jotain samaa, mitä on tarotin Aurinko-kortissa. Sinänsä vain vähän erikoinen ajankohta. Aurinko-kortti on kevätpäiväntasauksen kortti, mutta me olemme juuri ohittaneet syyspäiväntasauksen.
Oletko huomannut vielä mitään muutoksia kehopanssarissa? Ainakin tuo tupakoinnin tarpeen väheneminen on selkeä merkki siitä, että tukahduttamiselle ei ole enää niin suurta tarvetta kuin aiemmin. Voisi kuvitella, että jossain vaiheessa se tulee näkymään myös kehossa.
Minulla on yksi kaveri, jolla on jonkin verran ylipainokehopanssaria. Hän innostui alkuvuodesta tekemään pitkiä kävelylenkkejä, ja teki siitä itselleen päivittäisen rutiinin. Kiinnitin jo kesällä huomiota siihen, miten hänen koko olemus on muuttunut. Paino on pudonnut, mutta sen lisäksi jotain on muuttunut myös korvien välissä. Sitä on vaikea tarkemmin kuvata, mutta sen aistii. Se on jotain sellaista eloisuuden lisääntymistä, joka on sekä fyysistä että psyykkistä. Samaan aikaan pintaan on alkanut nousta lapsuuden ja nuoruuden aikaisia kipukohtia, joita hän on työstänyt mielestäni erittäin onnistuneesti. Mieli ja keho menee käsi kädessä.
Varhain perustettu kehopanssari ei vielä osoita murenemisen merkkejä. Mutta tupakointitarpeen vähenemisen lisäksi myös ylensyönnin tarve on vähentynyt selkeästi. Oikeastaan suurin muutos on siinä, ettei riippuvuudet/turvavälineet, syöminen, ylipaino ym. rajoittavat asiat enää pyöri mielessä eivätkä ne ohjaa tekemisiä/mielialoja.
PoistaTuosta aurinkokortista tuli mieleen, että toisaalta se sopii hyvinkin näin vastakohtaiseen tasausajankohtaan, olenhan yöllä virkeimmillään oleva syksyn lapsi, joka (kuulemma) vain näyttää nuortuvan joka vuosi. Tai sitten olen vain väärällä pallonpuoliskolla.
Apropoo oireiden häviäminen ja syyspäiväntasaus: Janov kertoo Sisäinen huuto -kirjassaan s. 124 että päinvastoin kuin muissa terapioissa, primaaliprosessissa oireet häviävät viimeisenä. Janov oli ennen primaaliterapiaan siirtymistä havainnut, että oireet voivat lievittyä muissa terapiamuodoissa nopeastikin, mutta helpotus on pinnallista ja ohimenevää. Toisaalta primaaliterapiassa oireet saattavat aluksi jopa pahentua, koska neuroottisen toiminnan tuomat suojausmekanismit häviävät prosessin edetessä.
PoistaItse pohdin tätä päänsärkyjeni suhteen, koska niistä olen kärsinyt niin kauan kuin muistan.
Kauan sitten aloin huomata myös kummallisen jaksottaisuuden: usein pidempi, viikon-kahden mittainen päänsärkyjakso on vaikuttanut ajoittuvan päiväntasausten tietämille. Ja jälleen viime viikolla kärsin tästä ilmiöstä.
Asia tuli puheeksi eräässä tilanteessa, jossa päänsärky oleellisesti häiritsi toimintaani. Seurasi yleinen keskustelu, jossa kuulin jotain itselleni uutta: eräs sanoi, että päiväntasauksissa ilmanpaine muuttuu oleellisesti ja tämä nimenomaan aiheuttaa joillakin ihmisillä päänsärkyä. Toinen kommentoi siihen, että myös monenlaisia muita fyysisiä oireita voi ilmetä: luiden vihlontaa tms.
Janov toteaa, että oireet häviävät vasta kun primaaliprosessi on viety loppuun - mutta silloin ne häviävät lopullisesti.
Jos siis oireet pysyvät, se ei tarkoita, etteikö primaaliprosessi olisi etenemässä, jopa päinvastoin.
Nähtäväksi jää, ratkeaako myös nämä ilmanpaineen vaihteluun liittyvät päänsäryt.
Kaikenlaista kummallista tähän elämään jokatapauksessa sisältyy.
Sen verran voisi tarkentaa, että ainakaan omien kokemusten perusteella ei voi sanoa, etteikö mitkään oireet häviä prosessin aikana. Osa voi hävitä tai pienentyä, mutta toisaalta myös uusia oireita voi ilmaantua. Eli ehkä pitäisi sanoa, että kokonaisvaltainen oireettomuus odottaa vasta siellä useamman vuoden mittaisen prosessin lopussa.
PoistaJanov ei myöskään tuossa kohdassa kirjaa (Huuto sisimmästä) sano, että oireet häviävät AINA viimeisenä, vaan että oireet häviävät USEIN viimeisenä. Jokainen prosessi on yksilöllinen.
Kiitos tarkennuksesta, juuri noin.
PoistaKäytin tuossa vääriä ilmaisuja, ehkä pääkivun pehmittämänä.
Kommentistani saattoi tulla kuva, ettei mikään muutu primaaliprosessin käynnistyessä - vaikka oman kokemukseni mukaan todellisuudessa kaikki muuttuu, vähintään jotenkin.
Itsellänikin on jo nyt monet oireet kadonneet ja olo muuttunut positiiviseen suuntaan kokonaisvaltaisesti. Oikeastaan ainoa, mitä toistaiseksi ei ole muuttunut onkin nimenomaan tuo pääkipu. Sen sitkeys ja voimakkuus tällä kertaa yllättivät ja laittoivat siksikin tarkistamaan asiaa Janovin kirjasta.
Uusia oireita en itselläni ole ainakaan toistaiseksi havainnut.
Here For The Truthn vieraana jungilainen astrologi Loralee Scaife, joka avaa mm. individuaatioprosessia, arkkityyppejä, sisäistä kuningaskuntaa sekä tämän hetken tilannettamme ihmiskunnassa 'Lord of the Rings'in kautta.
Poistahttps://hereforthetruth.com/episode137/
Here For The Truth EPISODE 127 – JOHN KAI HERBERT | THE BODY AS THE SHADOW
Poistahttps://hereforthetruth.com/episode-127-john-kai-herbert-the-body-as-the-shadow/
"In this episode we extrapolate in great detail the relationship between the body and the shadow — an understanding that originated from the great body-psychotherapist Wilhelm Reich."
Erittäin mielenkiintoinen keskustelu, jossa on paljon tässä ketjussa käsiteltyä asiaa. Lähtee vähän hitaasti liikkeelle, mutta kannattaa katsoa loppuun saakka.
Jaksossa puhutaan jonkin verran Reichin kehotyypeistä. Jos aihe ei ole tuttu, kannatta vilkaista näitä:
https://bioenergetics.org.uk/characterology/
https://en.wikipedia.org/wiki/Character_structure
Näemmä taas katosi yksi kommentti. Tilhi mainonsti tuon HFTT-podcastin toista jaksoa, mutta nyt sitä ei enää näy. Kommentti meni näin:
PoistaHere For The Truthn vieraana jungilainen astrologi Loralee Scaife, joka avaa mm. individuaatioprosessia, arkkityyppejä, sisäistä kuningaskuntaa sekä tämän hetken tilannettamme ihmiskunnassa 'Lord of the Rings'in kautta.
https://hereforthetruth.com/episode137/
Alkaa tämä kommenttien katoilu olla jo vähän epäilyttävää.
Nyt on erikoinen primaalien johdannainen: löysin metodin, jolla pääsin pääkivusta eroon. Metodin testaaminen tosin jäi lyhyeksi - siksi että se toimi.
PoistaTuohon edelliseen kommenttiini (su 1.10.23) asti olin viikon verran napsinut särkylääkkeitä, jotta pystyin edes jotenkin elelemään. Päänsärky oli kuitenkin alkanut jo edeltävällä viikolla ja se tuntui edetessään ainoastaan pahenevan. Viikonloppuna tuntui, että aivot oli jo sulaa lääkemömmöä ja ajatustoiminta sen mukaista. Kieltämättä ollut pitkään tarkoitus etsiä tähän ongelmaan ratkaisua homeopatiasta, mutta aina tullut siirrettyä 'syssymmälle', kun dilemma kuitenkin tähän mennessä ratkennut suht nopeasti - toisin kuin tällä kertaa.
Sunnuntaina sitten lopulta päätin, että oli miten oli, niin särkylääkkeet saa nyt riittää ja aloin puhdistaa kehoa siitä myrkystä diatomisella maalla (kustannustehokas detox kaikkeen, mikä ei kuulu elimistöön).
Maanantaipäivä meni siedettävästi, mutta kotiin palattua noin neljän maissa, kipu alkoi taas velloa ja saadakseni muuta ajateltavaa, lähdin ulkoilemaan. Kesken lenkin tulikin sitten idea: entäs jos vaan annan sen kivun tulla, enkä vastusta ja väistele sitä - samaan tapaan kuin primaaleissa ahdistus otetaan vastaan ja koetaan mahdollisimman täysillä?
Aloin ottaa kipuaallot vastaan sitä mukaa kun niitä tuli ja nousi, ja yllätyksekseni heti jo ensimmäisellä kerralla kipu tuntui ikäänkuin hajoavan ja menettävän terävyytensä. Epäilin, että nyt varmaan erehdyin, että eihän tämä nyt näin voi mennä. Mutta sitten kun sama toistui uudelleen ja taas uudelleen, alkoi nousta realisaatio, että 'tämä siis ilmeisesti jotenkin toimii?'
Olo päässä oli tosi kummallinen, ikinä en ole kokenut vastaavaa. Samalla se oli pelottavaakin, kun ei tiennyt mitä olisi odotettavissa tai mitä kokeilusta ylipäätään seuraisi. Pää tuntui kuumalta ja painavalta ja yritin ymmärtää, että mitä ihmettä siellä kopassa tapahtuu. Jos päätä vähänkään hipaisi tuli reaktio, kuin plasma-näyttöä olisi tökännyt sormella: kipu näkyi aaltomaisina, värikkäinä liekkeinä juuri siinä paikassa, jota kosketti. Aallot velloivat aikansa ja vaimenivat sitten pois.
Näin jatkui sitten koko ilta, n neljä-viisi tuntia: kun kipuaalto nousi, otin sen mahdollisimman kokonaisvaltaisesti vastaan - ja seurauksena joka kerta erikoinen kivun selätys. Kaikkiaan näitä toistoja jouduin tekemään ehkä vajaa kymmenen?
Nukkumaan käydessä ajattelin, että viimeistään seuraavana päivänä, ellei heti jo aamulla, pääkipu on sitten varmaan vähintään osittain takaisin, mutta ei: se hävisi kokonaan.
Jos tämä oikeasti on nyt ratkaisu pääkipuihin -edes omalla kohdallani- niin kylläpä on sitten tyhmä olo, että olen vuosikymmenet mättänyt niiden vuoksi kipulääkkeitä. Minulla on ollut myös migreenejä, joihin olen lääkkeitä ottanut, mutta ne kuitenkin ovat olleet tavallisesti ohi päivässä, jopa puolikkaassa, siinä missä nämä päiväntasausten ja toisinaan myös seisausten päänsäryt ovat olleet monipäiväisiä - ei tosin näin pitkiä, kovia ja sitkeitä kuin tälläkertaa.
Jokatapauksessa, kipua ei ole enää ja se on fantastista.
Erittäin mielenkiintoista. Voisikohan se pääkipu olla eräänlainen manifestaatio jostain tukahduttamisesta? Ajattelin vain, että jos se meni tuolla metodilla ohi, niin voisi jotenkin kuvitella, että se liittyy jotenkin tukahduttamiseen.
PoistaOliko sen yhteydessä mitään erityistä tunnetta? Tai kun sen antoi tulla, niin oliko siinä joku tunne päällä?
Voi olla juuret tukahduttamisessakin, paljon mahdollista. Itseasiassa olen aina miettinyt, että niillä olisi joku psyykkinen pohja, esim. kertynyt jännitys.
PoistaEnsimmäistä kertaa tuli uutta näkökulmaa siitä, että näillä tasauspäiviin liittyvillä saattaisi olla jotain tekemistä myös ilmanpaineen vaihtelun kanssa, kun tosiaan sellaisen detaljin tuolla viikolla satuin kuulemaan.
Jos tunnetta etsii, niin ahdistus ja pakokauhu on ainakin helppo tunnistaa: ne nousevat siitä avuttomuudesta, että armotonta kipua ei pääse karkuun. Siinäkin mielessä primaalin metodi istuu, kun ne tunteetkin otetaan vastaan yhdessä sen fyysisen poltteen kanssa.
Vastaanottaessa sitten etenee kuin primaali: juuri kun tuntuu, että hajoaa tuskansa kanssa palasiksi, hajoaakin tuska itse palasiksi - primaalin huikea kaari ja käsittämätön paradoksi.
Hyvin sanoitettu.
PoistaJanov puhuu kirjoissaan usein niin sanotusta syntymätraumasta. Ahtaasta synnytyskanavasta ei ole aina niin helppoa päästä läpi, mikä saattaa traumatisoida lapsen. Jos lapsi kokee paniikkia tai kauhua jäädessään jumiin synnytyskanavaan, se tunne voi olla aivoille liikaa. Siitä syntyy psyykkinen trauma, joka sitten näkyy myöhemmin mm. ahtaan paikan kammona.
PoistaToinen yleinen syntymätrauma on tukehtumisen tunne. Janovin mukaan tämän taustalla on hyvin usein äidille annettu epiduraali, joka vaikuttaa syntyvään lapseen usein erittäin haitallisesti. Juuri siinä kohtaa kun lapsen pitäisi ponnistella itsensä ulos ja vetää ensimmäiset henkäyksensä ilmaa, lapsi onkin epiduraalin takia niin tokkuraisessa ja lamaantuneessa tilassa, että hän tuntee tukehtuvansa.
Janov puhuu kirjoissaan paljon potilaidensa syntymäprimaaleista. He siis uudelleenelävät tunnetasolla oman syntymänsä ja siihen liittyvän kauhun tai paniikin tunteen. Kyse ei ole siitä, että ihminen muistaisi oman syntymänsä, vaan siitä että ihminen pääsee käsiksi siihen tunne-energiaan, joka synnytyksen yhteydessä oli liian voimakas tunnettavaksi, ja jäi sen takia järjestelmään jumiin.
Sain kokea tämän syntymäprimaalin pari päivää sitten. Hyvin erikoinen kokemus. Tunsin sen kauhun tunteen, kun olen jossain puristuksissa, ja olen tukehtumassa. Hyvin kehollinen primaali, joka kuitenkin päättyi siihen helpotuksen tunteeseen, kun lopulta vapautuu siitä puristuksissa olemisesta ja saa vihdoin vedettyä henkeä.
En aluksi tajunnut, että tämä ulos tuleva primaali on syntymäprimaali, mutta juuri tuo lopun helpotuksen tunne tavallaan paljasti sen. Paljastavaa oli myös se, miten oma selkäni suoristui, ja pääni kurotti automaattisesti ylöspäin. Kokeilin elää sen tilanteen uudestaan mielikuvatasolla, ja pääsin siihen tukehtumisen tunteeseen hyvin helposti käsiksi. Kun tällä toisella kerralla kuvittelin olevani jumissa synnytyskanavassa, oli hyvin helppoa päästä sisälle siihen tunteeseen. Kertasin saman tilanteen uudelleen muutamaan kertaan regressioterapiatyyppisesti. Tuntui todella hyvältä saada se tunne-energia ulos.
(jatkuu...)
(... jatkoa)
PoistaMutta ei tässä vielä kaikki. Heti perään tuli toinen primaali. Janov puhuu usein myös siitä, miten varhaisimmat syntyneet traumat syntyvät jo kohtuaikana. Tunsin miten olen kohdussa, ja olen hyvin jännittynyt ja kauhuissani. Kohdussa olevat lapset kykenevät tuntemaan äitinsä tunteita. Mitä ilmeisimmin tunsin jotain äitini tuntemaa voimakasta ja kamalaa tunnetta.
Vanhemmillani oli tapana käydä jatkuvasti hyvin raivoisia ja rajuja riitoja, joten on hyvin todennäköistä, että olen joutunut kuuntelemaan sitä raivoamista ja riehumista jo kohtuaikana, ja saanut samalla tuntea sen äidin voimakkaan stressireaktion. Se on vauvalle hyvin traumatisoiva kokemus. En tiedä tarkalleen mitä kaikkea omana kohtuaikanani vanhempieni välillä tapahtui, mutta en yhtään ihmettelisi, jos isäni olisi tehnyt äidilleni jotain kamalaa. Sen ainakin tiedän, että äitini edellisen raskauden aikana isäni kohdisti häneen riidan yhteydessä fyysistä väkivaltaa.
Kaksi eri primaalia peräjälkeen oli minulle uusi kokemus. Mutta kun kerran vauhtiin päästiin, niin heti perään tuli kolmas. Tässä primaalissa tunsin miten makaan hyvin pienenä lapsena sängyssä tai vaunuissa, ja itken ja odotan äitiäni, joka ei koskaan tule. Meidän perheessä noudatettiin Arvo Ylpön äärimmäisen vahingollista neuvoa jättää itkevä lapsi itkemään. Kun vanhemmat toimivat näin, he saavat kyllä haluamansa, eli lapsen joka ei enää itke, mutta sen hintana on traumatisoitunut lapsi. Kun lapsi ei enää itke, se on merkki siitä, että trauma on jo syntynyt ja tuntemisen "sulake palanut" aivoissa. Tällä tavalla on todennäköisesti traumatisoitu miljoonia suomalaisia. Tuossa omassa primaalissani se tunne oli jotain kauhun, epätoivon ja avuttomuuden sekoitusta. Se tuli ulos jälleen hyvin kehollisena reaktiona.
Kolme eri primaalia, jotka tulivat kaikki hyvin kehollisella tavalla ulos. Olipahan melkoinen ulospuhallus. Nyt on takki "hieman" tyhjä. Lohdullista tässä on kuitenkin se, että Janovin mukaan varhaisimmat traumat tulevat yleensä ulos viimeisenä. Toivon todella, että tämä pitäisi paikkaansa. Aika näyttää.
Erikoista tässä koko episodissa oli se, että edellisenä päivänä koin uskomattoman synkronisiteetin, johon liittyi kettu ja luku 22. Kettu edustaa symbolina trickster-arkkityyppiä, jota tarotissa vastaa Narri-kortti. Narri on ison arkanan (22 korttia), eli Narrin matkan, "ensimmäinen ja viimeinen" kortti. Symboliikassa on kieltämättä jotain samaa kuin noissa kokemissani primaaleissa. (Ensimmäiset traumat tulevat viimeisenä ulos.)
https://en.wikipedia.org/wiki/Trickster
https://eliitinesoteerisetsymbolit.blogspot.com/2019/10/kumma-eliitti-tarot.html
Wow, onneksi olkoon!
PoistaUseampi vuosi sitten, kun en vielä tiennyt primaaleista, näin ja koin välähdyksenomaisesti hetken muutaman kuukauden ikäisenä: olen herännyt ulkona lastenvaunuissa makuupussissa ja ympärillä useampi kerros vaatteita, enkä pysty vaatekerrosten vuoksi liikkumaan. Olen itkenyt pitkään, ketään ei ole tullut ja lopettanut lopulta itkun. Katselen sitä, mitä vaunusta käsin voin nähdä: terassin puisen, maalatun paneelikaton ja tiiliseinää - ja tunnen voimakkaasti, että minusta ei pidä huolta kukaan.
Olen voinut olla korkeintaan muutaman kuukauden ikäinen, koska tuosta paikasta muutimme pian asuntoon, jossa asuimme useita vuosia ja tuon uuden asunnon näkymää se ei ollut.
Saattaa olla, että tämän tuskan purkamiseen on tulossa vielä primaali tai sitten tämä trauma on purkautunut pikkuhiljaa näiden vuosien aikana, kuin pitkälle ajalle venynyt primaali? Kuitenkin, joka kerta tuohon kuvaan palatessani koen sen ahdistavan ja kokonaisvaltaisen tunteen konkreettisesti.
Arvo Ylpöllä on oletettavasti ollut suuri kansallinen vaikutus useamman sukupolven henkisenä ja fyysisenä traumatisoijana. Hänen touhunsa ei lähempää tarkastelua kestä - eihän sitä arkkiatriksi muuten pääsisikään. Tämä sisimmältään tyhjä, natsimielinen psykopaatti valitsi vaimonsa (siis sen toisen, kun ensimmäinen oli tehnyt "itsemurhan") rodunjalostuksellisesti: oli itse pienikokoinen ja meni naimisiin reilusti isomman ihmisen kanssa, jotta esimerkki. 'Sivistyneen miehen' toivottiin esimerkin mukaisesti pyyhkivän tunteillaan ja ihmisyydellään lattiaa, ja valitsevan puolisonsa tuottaakseen fyysisesti optimaalisia jälkeläisiä kollektiivin käyttöön. https://www.is.fi/kotimaa/art-2000000434694.html
Taitavalla propagandalla Ylpöstä leipastiin vastustamattoman suloinen, idän guruihin rinnastettava pyhimys, Jumalasta seuraava, jonka kritisoiminen edes ajatuksen tasolla oli (ja on) maanpetturuuteen rinnastettava synti ja rike - samaan aikaan kun herra itse suolsi/hänen nimissään suollettiin tulemaan epäinhimillisiä, pimeitä ja sairaita lastenhoito- ja elämänohjeita.
Jokainen, joka Arvo Ylpön vaikuttamaan Suomeen on syntynyt, tarvitsee jo pelkästään kansallisen traumatisoitumisensa vuoksi primaaliterapiaa.
Ylppö muuten julkaisi 20-luvulla kirjan nimeltä Aurinkopojan terveysaapinen. Eräällä sivulla on seuraavanlainen teksti: "Äkäpussi se purevi, äidillekkin ärjäisevi. Otan vihdan viidakosta, vihat vihtelen sinusta". Kuvituksessa äiti lyö huutavaa lasta vihdalla vihaisen näköisen auringon katsellessa taustalla.
PoistaTuolla lapsen pahoinpitelyllä saadaan lapsi nimenomaan vihaamaan pahoinpitelijäänsä. Mutta koska sitä tunnetta ei saa tuntea isää tai äitiä kohtaan, se on pakko tukahduttaa. Sen seurauksena lapsi sitten kärsii myöhemmin aikuisena erilaisista terveysongelmista - ja hyvin usein purkaa tukahdutettua vihaansa muihin. Omat lapset on se yleisin kohde. Sillä se trauma saadaankin sitten näppärästi siirrettyä seuraavalle sukupolvelle, ja kierros alkaa taas alusta.
PoistaAinoa keino murtautua tuosta pahuuden kierteestä ulos on tuntea se viha, kohdistaa se viha oikeaan alkuperäiseen kohteeseensa, ja tuomita se itselle tehty vääryys. Se vaatii aktiivista Raamatun neljännen käskyn rikkomista. Uskovaisille se on hyvin vaikeaa, minkä takia uskovaisissa perheissä on hyvin paljon piilotettua pahoinvointia.
Jos pahoinpidelty lapsi ei vihaa pahoinpitelijäänsä, hän joutuu vihaamaan jotain muuta - joko itseään tai jotain toista syytöntä. Se on väärin. Minun neuvo jokaiselle lapsena pahoinpidellylle on, että sallikaa itsellenne se aito ja oikeutettu viha pahoinpitelijäänne kohtaan, ja tuntekaa se niin kokonaisvaltaisesti kuin ikinä pystytte. Vihassa ei ole mitään väärää tai pahaa. Se on vain tunne. Vääryys ei ole siinä tunteessa - vääryys on siinä rikollisessa väkivaltaisessa teossa, joka kohdistettiin teihin silloin kun te olitte pieni puolustuskyvytön lapsi pelottavan ja väkivaltaisen jättiläisen armoilla.
Luen parhaillaan Arthur Janovin kirjaa Prisoners of Pain. Siinä tuli sopivasti vastaan kohta, joka liittyy tähän keskusteluun. Lapsen pahoinpiteleminen ei ole vahingollista pelkästään sille väkivallan kohteeksi joutuvalle lapselle. Se on vahingollista myös muille sisaruksille.
PoistaJanov puhuu tukahduttamisesta:
There are as many scenarios for the onset of repression as there are people. Imagine that a very young child is watching his mother give his older brother a beating for a minor transgression. The mother is irrational and violent. The child senses that she can be dangerous when provoked. This realization would be shattering if it were conscious. But it isn't. Like most parental behaviour, the beating is not a freak occurence but is consistent with a reality that the mother has communicated to the child since his birth: that not only can she not take care of him and give him what he needs but that she might even be a danger to him.
These are overwhelming deprivations. They are too profound for a young child to tolerate. If he is to survive in an unsafe, unfulfilling environment, he cannot afford to feel or even to show his real needs. As he watches the beating, he is accommodating himself to his situation. The "gift" of repression, an adaptive response in our species, is that it blunts the impact of the Pain so that the child may simply watch without apparent reaction. He has repressed the Pain of what he is witnessing, and with the Pain he represses his need for love, for security, for warmth... for a mother. He would not be able to experience those needs without first dealing with the catastophic Pain of their deprivation. One patient described the separation from his needs:
"Shortly before my mother died, she told me that she and my father had discussed the fact that I had never asked for a single thing in my whole life. She said it with pride and amazement. Yet there was so much that I desperately needed and wanted when I was small.... By the time I was of an age when I could ask for something, I had given up wanting anything."
Minä jouduin lapsena näkemään useita kertoja, miten isäni kohdisti väkivaltaa äitiini ja sisaruksiini. Lopulta sain kokea sen itse, kun olin teini-iässä. Todennäköisesti se teini-iässä koettu väkivalta ei kuitenkaan ollut lähellekään yhtä vahingollista kuin se väkivalta, jota jouduin pienenä lapsena toistuvasti todistamaan vierestä.
Tuosta tukahduttamisesta tulee mieleen myös eräs tilanne sisareni kotona. Olin heillä kylässä, ja yhtäkkiä sisareni ja hänen puolisonsa alkoivat riidellä raivoisasti - samalla tavalla kuin vanhempamme riitelivät. Olin heidän lasten kanssa olohuoneessa, ja katsoin vierestä kun nämä lapset tuijottivat televisiota reagoimatta vanhempien pelottavalta kuulostavaan raivoamiseen millään tavalla. Silloin minä tajusin, että nämä lapset ovat kuulleet tämän saman raivoamisen niin monta kertaa, että he eivät enää tukahduttamisen takia reagoi siihen mitenkään. Se on varma merkki traumatisoitumisesta.
Ei mene tämä minun traumanpurkuprosessi ihan oppikirjan mukaan. Janovin mukaan ideaali ja tavanomainen traumojen purkujärjestys on uusimmat ensin ja vanhimmat viimeiseksi. Viikko tuon minun aiemmin mainitsemani syntymäprimaalin jälkeen tuli uusi megaluokan primaali, jonka trauma syntyi ollessani ala-asteikäinen. Näemmä tässä minun prosessissa on joku "perse edellä puuhun" -moodi päällä, kun järjestys on mitä sattuu.
PoistaOlin ehkä jotain 7-9, kun sain pesäpallopelin yhteydessä vahingossa mailasta päähän. Siis ihan kunnon huitaisu suoraan kalloon. Mailaa heilautti teini-ikäinen tyttö, joten siinä oli ihan reippaasti voimaa, mutta ei kuitenkaan niin paljoa, että kallo olisi murtunut. Alle kymmenvuotiaalle tuollaisen päävamman tuottama kipu on aivan liikaa aivoille prosessoitavaksi. Suojamekanismi toimi, ja tuntemisen "sulake paloi" sillä seurauksella, että syntyi trauma, jonka olemassaolon mieleni sulki kymmeniksi vuosiksi pois tietoisuudestani. Olin täysin unohtanut koko jutun, kunnes eilen muisto siitä pulpahti jostain syystä mieleeni. Minulla ei vieläkään ole mitään muistikuvaa siitä, mitä tuon tapaturman jälkeen tapahtui. Sen kyllä muistan, että lapsena minulla oli jossain vaiheessa vaihe, jolloin podin jatkuvasti päänsärkyjä.
Kevään kokemus Lotan regressioterapiasta (mainittu aiemmin tässä keskustelussa) opetti minulle sen, miten traumaattisiin kokemuksiin voi mennä "kastautumaan". Traumatunteeseen meneminen on vähän kuin kävisi avannossa tai kylmävesialtaassa. Ei sinne mitenkään mielellään mene, eikä siellä kovin pitkään halua olla, mutta sinne on pakko mennä, jos sen trauman haluaa purkaa.
Olen tätä kastautumismetodia käyttänyt kesän ja syksyn aika melko onnistuneesti. Kun tuo pesäpallomailan isku pulpahti mieleeni, välitön reaktioni oli mennä siihen muistoon mielikuvamatkana, ja kastautua siinä tunteessa, jota aivoni eivät kyenneet silloin lapsena tuntemaan. Jostain syystä tuo kastautuminen käy minulta luonnostaan, ja minun on usein hyvin helppo päästä käsiksi siihen jumiin jääneeseen tunne-energiaan. Ehkä se Lotan regressioterapia aukaisi sen suhteen jonkun kanavan? En tiedä.
(jatkuu...)
(... jatkoa)
PoistaKokemus oli aika raju. Räjähtävää kipua päässä, ja voimakas pään retkahdus oikealle. Aivan järkyttävän hirveä tunne. Lotan oppien mukaan toistin saman uudelleen, koska usein isot traumat tulevat ulos monessa osassa. Ne pitää tuntea useampaan kertaan, jotta saa sen koko trauman purettua. Taas sama reaktio. Pään oikealle retkahtaminen oli niin voimakasta, että niskat olivat kovilla. Tein lisää toistoja, ja aina vain sama reaktio. En laskenut kuinka monta kertaa tuon tilanteen toistin, mutta se oli todennäköisesti jossain seitsemän ja kymmenen välillä. Viimeisen kolmen toiston aikana reaktion volyymi alkoi selkeästi pienentyä.
Viimeinen toisto laukaisi hyvin voimakkaan kehollisen purkureaktion. Mitä tapahtui on periaatteessa ihan sama mikä tapahtuu tärinäterapiassa tai TRE-terapiassa. Ulkoisesti se muistuttaa vähän epilepsiakohtausta, mutta se ei kuitenkaan ole sama asia. Sen tärinän/hytkymisen voi halutessaan koska tahansa lopettaa, mutta tietenkään sitä ei kannata tehdä. Kannattaa antaa kaiken tulla ulos, ja antaa kehon purkaa sitä niin kauan kuin se haluaa. En osaa sanoa kauanko tuo kehoreaktio kesti, mutta tuntui siltä, että se oli voimakkain ja pitkäkestoisin kehoreaktio, jota olen koskaan primaalien yhteydessä saanut. Eikä ihme, olihan tuo purettava trauma varmaankin tähän asti purkamistani yksittäisistä traumoista suurin. Kuvitelkaa itse, miltä se tuntuu kun joku täräyttää pesäpallomailalla suoraan kupoliin. Se ei ole ihan pikkupipi.
Mielenkiintoista tässä episodissa oli se, että ennen tuota primaalia olin kärsinyt kahden viikon ajan voimakkaasta kivusta pään alueella. Välillä kipu oli aivan sietämätöntä. Ilmeisesti se trauma oli siinä kohtaa nousemassa mielen tiedostamattomalta puolelta pintaan. Muistan miten intuitioni sanoi sen pahimman kivun aikana, että "tämä on hyvä, tämä on hyvä". Nyt ymmärrän miksi. Traumojen purku on välillä aika kivuliasta hommaa. Se on epämiellyttävää ja hirveää, mutta ei siihen kuole. Ainakaan pahasti.
Jännä nähdä mikä tulevina viikkoina muuttuu, kun järjestelmä vähitellen palautuu tästä primaalista. Janovin mukaan tämän tyyppisissä traumoissa käy niin, että se kipu varastoituu kehoon. Jos sitä ei tunne ollenkaan, tukahduttaminen toimii, mutta sillä seurauksella että se syö hirveästi energiaa. En ole kärsinyt viime vuosina päänsärystä juuri ollenkaan, joten todennäköisesti järjestelmäni on tukahduttanut tuon trauman kipua useita kymmeniä vuosia putkeen. Voisi kuvitella, että se on vienyt hirvittävän määrän energiaa, joten odotan mielenkiinnolla, miten tuon trauman purku tulee vaikuttamaan energiatasoihin. Aika näyttää.
Ei ollutkaan tuon pesismailatrauman purkaminen ihan niin yksinkertainen juttu, että siitä olisi selvinnyt yhdellä regressioistunnolla.
PoistaKokeilin seuraavana päivänä samaa purkumetodia, koska epäilin, että koko traumatunne ei välttämättä tullutkaan vielä yhdessä istunnossa ulos. Epäilykseni oli oikea. Toinen istunto oli käytännössä identtinen kokemus. Laskin, että kahdeksas toisto laukaisi voimakkaan kehoreaktion. Tässä kohtaa tajusin, että tämän trauman kanssa saa varmaan jumpata useamman illan. Ja niinhän siinä sitten kävi.
Otin yhden istunnon per päivä. Neljännen istunnon jälkeen ajattelin, että kohta on pakko pitää jonkinlainen tauko. Siinä on niskat aika kovilla, kun käy illasta toiseen ottamassa pesismailasta päähän. Jokainen istunto oli enemmän tai vähemmän samanlainen, mutta neljännessä oli yksi ero. Sen laukaisema kehollinen reaktio meni ensimmäistä kertaa koskaan niskan alueelle, niin että niskalihakset saivat purkaa traumajännitettä. En ollut koskaan aiemmin kokenut koko pään tärisemistä sillä tavalla. Erittäin positiivinen kokemus.
Intuitio sanoi, että vedä vielä se viides sessio. Näin sitten teinkin, ja siitä tuli täysin erilainen kuin ne aiemmat. Reaktiot olivat paljon pienempiä, ja jo kolmas toisto oli sellainen, että käytännössä sieltä ei irronnut enää mitään tunnetta. Neljännessä sama homma. Toistot eivät laukaisseet mitään kehollista reaktiota.
Tuossa on kaksi vaihtoehtoa. Joko sain tiristettyä sen koko traumatunteen viimein kokonaisuudessaan ulos (yhteensä noin 30 toistoa), tai sitten järjestelmä meni niin ylikuormittuneeseen tilaan, että sen oli pakko laittaa kiska kiinni ja pakottaa minut lepäämään. En oikein osaa sanoa, kummasta on kyse, mutta kesken tämän prosessin näkemäni uni viittaisi enemmän ensimmäiseen. Unen viesti oli "läpimurto". Toki se voi liittyä johonkin muuhunkin, mistäs noista koskaan voi varmuudella tietää.
Se, mikä tuossa kokonaisuudessa kuitenkin ihmetyttää, on itkun puute. Miksei se laukaissut minkäänlaista itkureaktiota? Voisi jotenkin kuvitella, että kun lapsi saa pesismailasta kaaliin, siitä syntyy itkua. Mutta onhan se tietenkin mahdollista, että se isku on ollut niin kova, että aivojen "sulakkeen palaminen" on tapahtunut niin nopeasti, että mitään itkureaktiota ei yksinkertaisesti ehtinyt syntyä. Harmikseni en muista tapahtumasta oikeastaan mitään muuta kuin sen iskun ja sitä edeltävän sekunnin. En osaa yhtään sanoa mitä tapahtui sen jälkeen. Olisipa aikakone, jolla voisi käydä katsomassa.
Luen parhaillaan tuota Janovin Prisoners of Pain -kirjaa. Siellä oli mielenkiintoinen luku "ideapohjaisesta kivunlievityksestä". Tämä kappale selittää erittäin hyvin sen, miksi niin moni ihminen tarrautuu epäloogisiin, järjettömiin, moraalittomiin ja valheellisiin uskomusjärjestelmiin, jotka ovat joko uskontoja, aatteita tai ideologioita. Syy on yksinkertainen: niihin hurahtaminen (fanaattisuus) lievittää kipua niin tehokkaasti, että niistä on mahdotonta luopua.
PoistaOtetaan esimerkiksi uskovaiset. Hyvin monen voimakkaalla uskonnollisella vakaumuksella varustetun ihmisen tarina on samanlainen kuin 'Tämä on totuuteni' -dokumentissa nähdyllä Petri Paavolalla. Tuossa ohjelmassa Paavola kertoo avoimesti omasta menneisyydestään, ja siitä miten hän oli ennen uskoon tulemista päihdeongelmainen ihminen. Tämä on erittäin tyypillinen tarina uskovaisille ihmisille - päihteet vaihdettiin uskoon.
Tämän ilmiön taustalla on Kipu. Janov käyttää termiä 'Pain', kun hän puhuu traumapohjaisesta Kivusta. Se voi olla fyysistä tai psyykkistä Kipua, ja sillä voi olla lukemattomia eri ilmenemismuotoja. Se on Kipua, jota ihminen kantaa sisällään vuodesta toiseen, ja jonka kanssa ihminen joutuu tavalla tai toisella jatkuvasti kamppailemaan. Mikään määrä kipulääkkeiden syömistä ei saa sitä katoamaan. Se tulee aina vain takaisin. Se voi olla migreeniä, selkäkipua, lihaskipua, nivelkipua, toistuvia tulehduksia, masennusta, ahdistusta, paniikkioireita jne.
Tämän Kivun lievittämiseen on olemassa monia eri keinoja. Suomessa yksi yleisimmistä tavoista lievittää Kipua on käyttää päihteitä. Jos tällainen ihminen ei saa apua Kivun työstämiseen janovlaisen primaalimallin mukaisesti, hän on tuomittu elämään tuon kivun kanssa koko elämänsä. Tällaisen ihmisen on mahdotonta luopua Kipua lievittävien päihteiden käytöstä, jos hän ei saa sen tilalle jotain muuta toimivaa keinoa.
Janovin mukaan uskonnot, aatteet ja ideologiat ovat toimiva tapa lievittää Kipua. Kivusta kärsivälle päihdeongelmaiselle ihmiselle uskoon tuleminen on erittäin hyvä tapa päästä eroon päihteistä. Itse kipuongelmaa se ei ratkaise, mutta se auttaa ihmisen ulos siitä päihdekierteestä, joka voi pahimmillaan olla melkoista helvettiä. Tästä näkökulmasta ajateltuna se on erittäin hyvä asia, että päihdeongelmaiset tulevat uskoon. Uskonto on kipulääkkeenä paljon parempi vaihtoehto kuin päihteet. Se, onko siinä uskonnossa mitään järkeä tai perustuuko se ylipäätään millään tavalla todellisuuteen, on Kivusta kärsivälle melko merkityksentöntä. Merkityksellistä on vain se, että sen avulla Kipu pysyy niin hyvin loitolla, että päihteille ei ole enää tarvetta.
(jatkuu...)
(... jatkoa)
PoistaMelko huvittavaa, että kun Karl Marx aikanaan sanoi uskontojen olevan oopiumia kansalle, hän oli tavallaan oikeassa - ja hyvin konkreettisesti. Uskonnot todellakin ajavat sen saman asian kuin oopiumi - lievittävät Kipua. Petri Paavolan Facebook-sivun ylälaidassa on kuva, jossa on teksti "Usko Herraan Jeesukseen, niin sinä pelastut." Tämä lause on Petrille konkreettisesti totta. Hän pelastui uskon avulla siitä päihdehelvetistä, missä hän eli. Hän löysi päihteiden tilalle paremman kipulääkkeen. Ja se on hänen elämän kannalta erittäin hyvä asia. Raittiin uskovaisen elämä on varmasti paljon parempaa kuin päihdeongelmaisen.
Mutta uskoon tuleminen ei kuitenkaan ratkaise sitä alkuperäistä kipuongelmaa. Se ei poista Kipua - se vain tukahduttaa Kivun sille tasolle, että elämästä tulee siedettävää. Kivun poistaminen vaatii Kivun kohtaamisen. Se trauman takia järjestelmään jumiin jäänyt Kipu, joka aiheuttaa erilaista oireilua, poistuu vain tuntemalla. Se hirvittävä tunne pitää tuntea pois primaalikohtauksella. Vasta sen jälkeen siitä Kivusta voi oikeasti vapautua. Valitettavasti tämä ei onnistu, jos ei ole valmis luopumaan niistä suojamekanismeista, joilla omaa Kipuaan lievittää. Tästä näkökulmasta uskonto on kaksiteräinen miekka. Se on vain uusi tukahdutuskeino vanhan tilalle, joka estää Kivun kohtaamisen ja ylläpitää Kivun olemassaoloa. Yksi addiktio vaihtuu toiseen.
Täysin sama pätee kaikkeen idealismiin ja poliittiseen aktivismiin. Oli kyse sitten kettutytöistä, ilmastohysteerikoista, trans-aktivisteista, uusnatseista tai woke-vassareista, siellä taustalla on usein se sama syy kuin uskovaisilla: Kipu. Jos tätä Kipua ei olisi, heillä ei välttämättä olisi mitään syytä tarrautua mihinkään järjettömään tai moraalittomaan aatteeseen tai uskomukseen. Kivusta kärsivälle tärkeintä on Kivun lievitys - ei se mikä on totta, tai mikä on oikein.
"Every form of addiction is bad, no matter whether the narcotic be alcohol, morphine or idealism." - Carl Jung
Sen Lotan regressioterapian jälkeen on tapahtunut mielenkiintoinen muutos. Nykyään keho osaa kertoa kivun kautta, mikä trauma olisi valmis purettavaksi. Kipusignaalista on tullut ikään kuin traumanpurkunavigaattori, jota kuuntelemalla voi löytää sen traumatunne-altaan, johon kastautumalla sitä traumaa voi lähteä purkamaan.
PoistaTuo edellinen pesismailatrauma on siitä hyvä esimerkki. Ensin on viikkokaupalla pää kipeä, sitten mieleen pulpahtaa pääkiputraumamuisto, jonka jälkeen sitä voi lähteä purkamaan regressioterapian tyyppisellä tunnekokemuksen toistamisella.
Nyt kehoon ilmestyi varvaskipua. Aloin heti miettiä, että onko minulla joku varpaaseen liittyvä traumaattinen kokemus lapsuudessa. Ei siinä kauaa mennyt, kun tuo muisto tuli mieleen, ja pääsin taas tekemään tunnekokemustoistoja. Vaikka tämä tarina on hieman makaaberi ja ällöttävä, jaan sen silti, koska se liittyy olennaisesti tässä keskustelussa aiemmin mainittuun valeminän luomiseen.
https://eliitinesoteerisetsymbolit.blogspot.com/2021/06/vapaus-pelottaa.html?showComment=1623223685185#c9165724863687055816
Kun olin lapsi, opin että saan parhaiten vanhemmiltani hyväksyntää olemalla sellainen lapsi, joka herättää vanhemmissa mahdollisimman vähän kielteisiä tunteita. Koska perheemme oli köyhä (siis oikeasti köyhä, niin että meillä lapset näkivät konkreettisesti nälkää) silloin kun olin pieni lapsi, opin jo varhain, että minun tulee olla mahdollisimman vähän rahanmenoa aiheuttava lapsi. Se oli siis olennainen osa omaa miellyttäjävaleminääni, jonka jouduin luomaan vanhempiani varten. Vaikka perheen taloustilanne parani vähitellen tullessani kouluikään, tuo minun omaksuma malli jäi päälle. Asiaa varmasti pahensi se, että jouduin lapsena kuuntelemaan jatkuvasti raivokasta vanhempien riitelyä rahasta ja rahankäytöstä.
Ensimmäisen luokan syksyllä aloitin jalkapalloharrastuksen. Vanhemmat halusivat urheilullisen pojan, joten minut laitettiin paikalliseen jalkapallojoukkueeseen. Kun nappikseni alkoivat jäädä pieneksi, en uskaltanut sanoa vanhemmilleni asiasta mitään, koska en halunnut olla lapsi, joka aiheuttaa vanhemmille rahanmenoa. Niinpä minä jatkoin pelaamista liian pienillä kengillä.
Seuraus oli se, että ensin isovarpaiden kynnet menivät mustaksi, ja vähän sen jälkeen molemmat kynnet irtosivat. Kuvitelkaa se hetki, kun huomaatte, että isovarpaiden kynnet tuntuvat oudolta, otatte toisesta kynnestä kiinni, ja huomaatte sen heiluvan epäluonnollisesti. Sitten otatte sen mustuneen kynnen varovasti irti, ja joudutte katsomaan kynnetöntä varvasta. Kuvitelkaa millainen kokemus se on, kun tuo tapahtuu pienenä lapsena.
Näin sairaita asioita voi tapahtua, kun lapsi oppii miellyttämään vanhempiaan oman terveytensä kustannuksella.
(jatkuu...)
(... jatkoa)
PoistaEn osaa oikein sanoittaa sitä tunnetta, jota koin tuolla hetkellä. Se oli todennäköisesti sekoitus montaakin tunnetta. Siellä on voimakasta pelkoa, kuvotusta, kipua, säikähdystä, hätääntymistä, kauhistumista jne. Se kaikki oli lapsen aivoille liikaa, joten järjestelmästä "paloi tuntemisen sulake". Siitä syntyy aina trauma, jonka tunne-energia jää järjestelmään jumiin.
Lähdin purkamaan tuota traumaa Lotalta oppimallani tutulla metodilla. Sukeltaessani tuohon tunnekokemukseen huomasin, että se tunne tuntui kaikkein voimakkaimmin jossain selän yläosassa, noin sydämen korkeudella. Se oli kuin kokisi voimakkaan selkäpiitä karmivan säikähdyksen hidastettuna, niin että se tunne jää joksikin aikaa päälle.
Ennen tuota traumatunteeseen kastautumista selkäni oli tuntunut todella jäykältä monen viikon ajan. Eilisen kastautumisen jälkeen (joka oli toinen kerta tämän trauman kanssa) selästä laukesi joku ylimääräinen jännittyneisyys. Ryhti ainakin suoristui hiukan.
Todennäköisesti saan tuotakin traumaa jumpata vielä useampaan kertaan, kuten sen pesismailatrauman kanssa kävi. Mutta eipä tuo haittaa. Kyllä se traumatunteen ulos tuleminen jossain vaiheessa loppuu, kunhan vain jaksaa tehdä riittävän monta toistoa.
Mutta pakko sanoa, että elän juuri nyt hyvin erikoista elämänvaihetta. Oma traumanpurkuprosessini etenee tällä hetkellä poikkeuksellisen nopeassa tahdissa. Ei ehdi edes edellisen purkusession aiheuttamasta väsymyksestä toipua, kun sieltä on jo seuraava tulossa. Melkoista haipakkaa, mutta en todellakaan valita. Aivan uskomattoman hienoa saada sitä jumiin jäänyttä tunnekuonaa ulos.
Tämä oma prosessini alkoi siis nopeutua merkittävästi sen jälkeen kun kävin Lotan regressioterapiassa. Joku tulppa jossakin irtosi. Vaikuttaa vähän siltä, että se päätös käydä Lotan luona oli yksi elämän parhaimmista. En voisi enempää suositella sitä samaa muille:
https://lottakvist.fi/regressioterapia/
Aiemmin (10.9.23) keskustelussa Anteron kanssa pohdimme syitä oikean jalan kiputiloihin.
PoistaKeskustelun jälkeen aloin kuulostella tarkemmin ao. kiputuntemuksia ja huomasin pian jännän ilmiön: oikeastaan mikä tahansa vihan tuntemus vihlaisee joko oikeaa jalkaterää, nilkkaa ja/tai olkapäätä. Jopa ihan aavistuksenomainen tunnetila aiheuttaa selvästi havaittavan fyysisen kokemisen.
Purkumetodiksi löysin sellaisen, että kelaan niin pitkälle tapahtumia, ajatuksia ja tunteita taaksepäin, kunnes löydän hetken tai tilanteen, josta voin tunnistaa edes jonkinasteista vihan tai turhautumisen tunnetta. Tämän jälkeen käyn tilanteen mielessäni mahdollisimman yksityiskohtaisesti läpi ja totean itselleni, että "tuo oli vihaa".
Erikoisella tavalla tämä toiminta on nyt vaikuttanut niin, että oikean puolen kausittainen ikuisuuskipu on lakannut vaivaamasta ja sen toisinaan ilmetessä, pääsen siitä heti eroon.
Esimerkiksi, erään kerran aamulla herätessä oikea olkapää oli kipeä. En pystynyt muistamaan unestani mitään, mutta totesin itselleni selkeästi että "Jaa, taisin sitten nähdä unta, jossa jostain syystä koin vihaa?" - ja kipu poistui samantien.
Näiden viikkojen aikana tästä on muodostunut suorastaan erikoislaatuinen keskustelu kehon kanssa. Nyt jos koen kivun vihlaisevan, vastaan sille mielessäni esim. että "Juujuu, huomasin. Minua otti huolella päähän tuo juttu!"
Tai "Ai minua ärsyttää tällainenkin? No enpä olisi uskonut, mutta niin kai sitten."
Ja tällainen toteava keskustelu tai 'kivulle vastaaminen' saa sen poistumaan kokonaan.
En ole lähelläkään sitä, että ymmärtäisin mitä helkuttia tässä prosessissa oikeasti tapahtuu, muuta kuin että ilolla saan kerta toisensa jälkeen todeta kivun poistuvan.
Alustava arvaus on, että kun tunne joka lapsuudesta asti on ollut kielletty ja suorastaan tabu tulee tunnistetuksi ja tiedostetuksi, sen piilovaikutus lakkaa? Mutta mene ja tiedä.
Aiemmin jakamani pääkivun purkumetodi primaalityylillä toimii sekin edelleen hienosti. Tosin sen tarve on hyvin vähäinen, koska aiemmin tasaisesti vaivanneet pääkivut hävisivät tuon ensimmäisen purkukeissin jälkeen lähes olemattomiin.
Mielenkiintoista tämä elämä.
Vihan tukahduttaminen on Suomessa melkoinen kansantauti. Siitä on pitkät perinteet, ja se alkaa jo lapsuudessa. Vihaa ilmaiseva lapsi on vanhemmille hankala ja ikävä asia, joten se on hyvin monessa kodissa kitketty pois rankaisemalla lasta. Kiltti, tottelevainen ja aina iloinen lapsi on se mitä vanhemmat haluavat - ja sitä moni lapsi joutuu näyttelemään saadakseen vanhemmiltaan hyväksyntää.
PoistaTämä näkyy nykyään myös yhteiskunnallisella tasolla. Vihan tunne on jotain rumaa ja kamalaa, ja sitä ei saisi olla missään. Varsinkaan ei saa sanoa mitään, mikä ilmaisee vihaa, koska se on sitä vaarallista vihapuhetta. (Venäläiset ja rokottamattomat on eri asia!) Kukaan ei saa vihata koskaan missään mitään - sellaiset on nykyajan säännöt. Jos tunnet vihaa, olet paha ihminen. (Venäläiset ja rokottamattomat on eri asia!)
Vihan kieltäminen on sairasta. Koska viha on tunteena niin kiinteä osa ihmisyyttä, sitä ei voi hävittää. Sen voi vain tukahduttaa, mikä johtaa väistämättä kaikenlaisiin ongelmiin. Yhteiskunta, jossa vihan ilmaiseminen on kiellettyä, on tikittävä aikapommi.
Tuo havaintosi kivun viestinnällisestä luonteesta on mielenkiintoinen. Kuten tässä keskustelussa aiemmin totesin, minun tapaukssa kipu viestii nykyään aika usein pintaan nousevasta traumamuistosta, joka olisi valmis purettavaksi. (Päivitys viimeisimmästä: Se varvaskipu on nyt hyvin pitkälti kadonnut.) Olen ollut jo pitkään sitä mieltä, että kaikki kehosta tulevat signaalit ovat viestejä, joita kannattaisi edes yrittää tulkita jotenkin. Mikä se viestin sisältö on, on tietenkin aina yksilökohtaista. Tuota oman kehon kanssa "keskustelemista" kannattaisi jokaisen opetella.
Tässä kohtaa onkin hyvä suositella yhtä erittäin mielenkiintoista aiheeseen liittyvää kirjaa:
https://www.amazon.com/Jung-Reich-Body-as-Shadow/dp/1556435444
Bookfinderista löytyy edullisesti:
https://www.bookfinder.com/search/?ac=sl&st=sl&ref=bf_s2_a1_t1_1&qi=lN1J,xHvnpOT7K2d2LbAJdZ1mnw_1702112994_1:11661:22916&bq=author%3Djohn%2520p%2E%2520conger%26title%3Djung%2520and%2520reich%2520the%2520body%2520as%2520shadow
Jung&Reich "The body as shadow" näyttää löytyvän myös lainattavaksi:
Poistahttps://archive.org/details/jungreichbodyass0000cong
Ja kiitos jälleen kirjasuosituksesta! Nostoillasi on ainakin itselleni ollut oma, tärkeä paikkansa.
Michael Tsarion viittaa toki samoihin kirjoihin ja tekijöihin, mutta häntä kuunnellessa tulee itselleni vielä edelleenkin jonkunlainen 'system overload', kun yritän haalia kaiken mahdollisen kaikesta mahdollisesta, samalla kun referenssiluettelot vilistää silmissä.
Poimintasi helpottavat jäsentämistä ainakin omalla kohdallani merkittävästi.
Samilla hyvä kirjoitus ideologioiden hulluudesta:
Poistahttps://samiantinniemi.substack.com/p/onko-ideologia-antikristus
Tästä jäi vain pois se, että mikä ajaa ihmiset takertumaan näihin järjettömiin ja vaarallisiin ideologioihin? Vastaus on sama kuin kysymykseen: Mikä saa ihmiset takertumaan päihteisiin?
Mainitsin aiemmin tässä keskustelussa (12.11.2023), että Janovin näkemyksen mukaan uskontoihin ja ideologioihin takertuminen johtuu Kivusta. Traumapohjainen Kipu on jotain sellaista, jota hyvin monet ihmiset kantavat sisällään. Sen lievittämiseen on pakko löytää joku lääke. Janovin mukaan "ideat" (uskonnot/aatteet/ideologiat) ovat toimiva kipulääke, koska ne ihan konkreettsesti tuottavat aivoissa kipua lievittäviä kemikaaleja. Ideoihin takertuminen on ilmiönä aivan sama kuin päihderiippuvuus. Kyse on addiktiosta, josta on hyvin vaikea luopua, koska se johtaisi sietämättömään Kivun kokemiseen.
Meille muille nämä Samin mainitsemat ideologiaan takertuneet ihmiset käyttäytyvät järjettömästi ja epäloogisesti. Tämä johtuu siitä, että me emme näe heidän Kipua. Jos näkisimme, heidän toiminta olisi täysin loogista ja omalla tavallaan "järkevää". Totta kai kovasta Kivusta kärsivä ihminen pitää kiinni siitä kipulääkkeestä joka lievittää hänen Kipuaan. Se on täysin luonnollista ja loogista.
Jos yhteiskunta osaisi auttaa Kivun kanssa eläviä purkamaan Kivun lähteenä olevat psyykkiset traumat, meillä olisi paljon vähemmän päihde-, uskonto-, aate- ja ideologiariippuvaisia. Se, että meidän terveydenhuoltojärjestelmämme ei osaa auttaa ihmisiä paranemaan traumoistaan, näkyy tällä hetkellä hyvin monenlaisena hulluutena.
Eilen oli taas melkoisen erikoinen primalikokemus. Tapahtui samanlainen ylisukupolvisen trauman purkautuminen, josta puhuin tässä ketjussa viime syksynä (9.9.2023). Tällä kertaa se oli isäni kokema lapsuustrauma.
PoistaMieleeni juolahti jostain syystä joskus kauan sitten isäni kertoma tarina, jossa hänen veljeään rankaistiin lapsena fyysisellä väkivallalla, kun tämä kiroili. Kyseinen rangaistus tehtiin hyvin nöyryyttävällä ja julmalla tavalla. Kun rangaistustoimenpide oli ohi, muut veljet kysyivät häneltä jotain, mihin hän vastasi kommentilla, jossa oli kirosana. Toinen vanhemmista kuuli tämän, minkä seurauksena se julma, nöyryyttävä ja väkivaltainen rangaistus tehtiin tälle poikaparalle heti perään uudestaan. Siinä perheessä lapsia kasvatettiin väkivallalla ja nöyryyttämisellä, ja lapset opetettiin alistumaan ja pelkäämään vanhempiaan.
Joku intuitiivinen aavistus sisälläni vihjasi, että tuo isäni veljen julma pahoinpitely on saattanut olla isälleni hyvin traumaattinen kokemus. Kun vanhempi pahoinpitelee lastaan, siinä käy usein niin, että ne lapset, jotka joutuvat todistamaan sitä pahoinpitelyä, joutuvat kokemaan niin voimakasta pelkoa, että heidän aivot eivät välttämättä kykene käsittelemään sitä tunnetta. Varsinkin jos on kyse hyvin pienestä lapsesta. Tästä syntyy trauma, joka jättää sen voimakkaan tunteen jumiin järjestelmään.
Päätin kokeilla kepillä jäätä, ja visualisoin itselleni isäni lapsuudenkotiin sijoittuvan mielikuvakokemuksen, jossa olen isäni asemassa pieni lapsi, joka joutuu katsomaan ja kuuntelemaan vanhempaan veljeen kohdistettua pelottavaa pahoinpitelyä. Pum. Välitön primaali ja TRE-tyyppinen kehoreaktio. Toisin sanoen pääsin ihan vain kokeilemalla käsiksi epigeneettiseen traumaan, jonka olin perinyt isältäni.
Jos epigeneettinen trauma ei ole tuttu:
https://www.bbc.com/future/article/20190326-what-is-epigenetics
Tuossa kokemuksessa ei ollut varsinaisesti mitään visuaalista muistoa, vaan se oli enemmänkin "visuaalisen arvauksen" avulla ulos tullut tunnemuisto. Minä tunsin hyvin konkreettisesti sen kamalan pelkotilan, jossa isäni on tuolla hetkellä ollut. Tekemäni visualisointi siis osui traumahermoon, josta seurasi ulos tuleva primaali. Se ei ollut mikään massiivisen iso primaali, mutta se aivan selkeästi päästi järjestelmästä ulos traumatunnetta. Jälleen kerran hyvin erikoinen kokemus.
Tämän pitkän keskusteluketjun alussa oli puhetta lapsiin kohdistetun väkivallan ja huonon kohtelun traumatisoivista vaikutuksista. Minulta meni aiemmin ohi Ylen juttu syksyltä 2021:
Poista"Lasten retuuttaminen on lisääntynyt, kuritusväkivalta ei ole hävinnyt Suomesta"
https://yle.fi/a/3-12159723
"Kuritusväkivaltaa käytetään edelleen kasvatuskeinona, vaikka se on ollut lailla kiellettyä jo lähes neljäkymmentä vuotta, selviää Lastensuojelun keskusliiton Kovemmin käsin – Suomalaisten kasvatusasenteet ja kuritusväkivallan käyttö 2021 -selvityksestä.
Yksi syy tähän on, että osa ihmisistä ei edelleenkään tiedosta, että kuritusväkivalta on rikos. Toinen tekijä on, että kaikki eivät pidä kuritusväkivaltaa lapsen fyysiselle ja henkiselle kehitykselle haitallisena.
Kuritusväkivallan määrä kokonaisuutena on pysynyt viime vuosina suurin piirtein samalla tasolla. Vuoden 2017 kyselyssä 42 prosenttia vastaajista kertoi käyttäneensä kuritusväkivaltaa joskus jossain muodossa. Vuonna 2021 lukumäärä oli 44 prosenttia."
Aiemmin mainitsin myös sen Alice Millerin näkemyksen, että lasten huonoa kohtelua perustellaan usein sillä, että koki itse samaa omassa lapsuudessaan. Tämä on sitä huonon kohtelun sukupolviketjua, jossa vanhempien julmuus kostetaan aina seuraavalle sukupolvelle. Tästä syntyy sukupolvia kestävä huonon kohtelun kierre. Jutusta:
"Asenteisiin ja omaan käyttäytymiseen vaikuttavat suuresti omat kurituskokemukset. Vastaajat, joilla oli omia lapsuudenkokemuksia vanhempiensa kurittamisesta, suhtautuivat kuritusväkivaltaan hyväksyvämmin ja käyttivät kuritusväkivaltaa enemmän kuin vastaajat, joilla ei ollut omia kokemuksia kuritetuksi tulemisesta."
Hälyttävää tässä jutussa on tämä kohta:
"Selvästi heikompaa tietoisuus oli nuoremmilla ikäryhmillä: alle 35-vuotiaista jopa 17 prosenttia ei osannut vastata onko ruumiillinen kurittaminen sallittua vai ei. Samankaltainen tulos saatiin, kun vastauksia tarkasteltiin ammattiryhmittäin. Opiskelijoista ja koululaisista 16 prosenttia ei osannut vastata kysymykseen."
Mielenkiintoinen artikkeli, joka kannattaa lukea kokonaan.
Erikoiset primaalikokemukset jatkuvat. Ollut jo useamman viikon kummallisia tuntemuksia kahden alimman chakran alueella. En nyt viitsi mennä intiimeihin yksityiskohtiin, mutta sanotaan näin, että erityisesti genitaalialue on tuntunut jotenkin oudolta. Sen pystyi tuntemaan, että jotain on sillä alueella meneillään.
PoistaNoin viikko sitten tuli ulos primaali, joka tuntui erityisen voimakkaasti genitaaleissa. Ei mitään käsitystä mikä trauma se oli. Ei mitään muistikuvaa - ainoastaan ulos tulevaa traumatunnetta ja hyvin voimakas ja helpottava kehoreaktio.
Tämän jälkeen tuli moneksi päiväksi rajua väsymystä, mikä on primaalin jälkeen aina hyvä merkki. Se kertoo siitä, että järjestelmä reagoi johonkin isoon muutokseen. Eilen tuli sitten vielä toinenkin saman alueen primaali, mutta aika paljon rajumpi ja kamalampi.
Piti taas vähän aikaa miettiä, että voiko tästä kirjoittaa. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että aiheen tärkeyden takia niin on syytä tehdä. Tämä sama trauma on varmasti monella, ja tästä kirjoittaminen voi ehkä joskus auttaa jonkun paranemisprosessissa. Motiivini kirjoittaa tästä ei ole shokeerata. Tiedostan kyllä, että tämän lukeminen on varmasti hyvin monelle hyvin epämiellyttävää. Voitte kuvitella, millaista on kirjoittaa siitä.
Eilinen primaalini liittyi raiskatuksi tulemiseen. Primaalin aikana tunsin peräaukkoon penetroitumista ja sen jälkeistä verenvuotoa. Siinä ei ollut varsinaisesti tilanteeseen liittyvää muistikuvaa, ainoastaan kehossa tuntuvaa primaalitunnetta ja siitä seurannut voimakas TRE-tyyppinen kehoreaktio.
En tiedä oliko tuo primaali oma kokemukseni, vai joltain sukulaiselta geenien kautta peritty trauma.[1] Olen jo kaksi kertaa aiemminkin purkanut epigeneettisen trauman, joten se ei ole mitenkään mahdoton vaihtoehto. Minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa raiskatuksi tulemisesta, mutta se ei tietenkään todista yhtään mitään. On myös aivan mahdollista, että mieleni on sulkenut tuollaisen kokemuksen muistin "pääsy kielletty" -alueelle, jossa minun tapauksessani on varmasti iso määrä erilaisia kamalia lapsuuskokemuksia.
En voi olla asiasta varma, mutta pidän todennäköisempänä sitä, että kyseessä oli epigeneettinen primaali. Siinä oli jotain samankaltaista virettä kuin niissä aiemmissa primaaleissa, joissa purin isäni ja isoisäni kokemia traumoja. Joku intuitiivinen tunne, että tämä ei ole oma muistoni, vaikka se omassa järjestelmässäni onkin. Niin tai näin, paranemisen kannalta sillä ei ole mitään merkitystä, kenelle tuo raiskauskokemus tapahtui. Se oli joka tapauksessa järjestelmässäni, ja nyt se lähti purkautumaan. Se on paranemista, ja se on kaikkein tärkeintä.
Odotan tulevia viikkoja mielenkiinnolla, koska kaiken järjen mukaan tuollaisen trauman pitäisi olla erittäin voimakkaasti järjestelmää kuormittava. Jos se nyt lähtee purkautumaan, positiivisten vaikutusten pitäisi olla merkittävät.
[1] https://www.bbc.com/future/article/20190326-what-is-epigenetics
Oma primaaliprosessi sai viikko sitten mielenkiintoisen käänteen. Jälleen kerran Kipu toimi oivallisena oppaana, ja vei minut ison primaalin luo. Tässä on talven ja kevään mittaan tullut tasaisesti pienempiä primaaleja, mutta tämä kokemus oli aivan omassa luokassaan.
PoistaKaikki alkoi siitä, kun kävin pitkän tauon jälkeen urheilemassa. Tottumaton kroppa oli vähän ihmeissään, ja kun kotiin palaamisen jälkeen keho alkoi jäähtyä, alkoi alaselässä tuntuva kipu. Se kasvoi niin suureksi, että illalla oli alaselässä ja lantiossa täysi tiltti päällä, ja olin lähes liikuntakyvytön. Todella voimakas kipu, joka oli aivan sietämätöntä.
Vanhasta tottumuksesta aloin heti miettiä, voisiko tämä kipu liittyä johonkin traumaan. Tein taas oman tyylin "regressioharjoituksen" (mainittu monta kertaa aiemmin tässä ketjussa), josko mieleen pulpahtaisi jotain sellaista, joka laukaisisi primaalireaktion. Ja voi pojat! Sieltähän pamahti ulos magaluokan primaali. Yksi voimakkaimmista koskaan. Voi olla, että oli jopa voimakkain primaali tähän asti.
Se oli aivan hirvittävää tuskan tunnetta. Siis jotain sellaista, mille ei oikein löydy sanoja. Sellaista "pää räjähtää" -tuskaa. Se tuli ulos sellaisella paineella, että meinasi tulla oksennus, ja jalat veti aivan veteläksi. Seisominen ja käveleminen oli todella vaivalloista. Se kivun ja tuskan määrä oli sitä luokkaa, että pää ja keho menivät aivan sekaisin. Ei tuollaista horroria voi oikein edes kuvitella.
Erikoista tässä äärimmäisen voimakkassa kivun ja tuskan tunteessa oli se, millainen mieleen noussut kuva sen laukaisi. Se oli kuin muisto, mutta se ei voinut olla omasta elämästäni. Eikä se myöskään voinut olla vanhemmiltani tai isovanhemmiltani peritty epigeneettinen trauma. Siihen muistoon kun liittyi sellainen erikoinen piirre, että sen aikana minä kuolin.
Kyllä, nyt ollaan jännän äärellä.
En tiedä mistä se tuli, mutta tuossa mielikuvassa minä elin kokemuksellisesti läpi tilanteen, jossa olen taistelukentällä, ja olen juuri saanut miekan alavatsaan, niin että sen kärki on tullut alaselästä ulos. Istun tuskissani polvillani maassa sen miekan kanssa, ja sitten minä kuolen ja nousen leijumaan ruumiini yläpuolelle.
Tässä on kaksi vaihtoehtoa. Joko tuo oli aito muisto jostain menneestä elämästä, tai sitten se oli mielen sepittämä tarina, jolla pääsin kiinni järjestelmässä jumissa olevaan primaalitunteeseen. Regressioterapeutithan sanoisivat tässä kohtaa, että se oli menneen elämän kokemus. He saattavat hyvinkin olla oikeassa, mutta sitä on vähän vaikea mitenkään vahvistaa. Siihen voi uskoa tai olla ukomatta, mutta mitään täyttä varmuutta tähän asiaan on vaikea saada.
Onneksi se on paranemisen kannalta täysin yhdentekevää, miten se traumatunne oli järjestelmään päätynyt. Merkityksellistä on vain se, että nyt se tuli ulos. Se oli kokemuksena tietenkin aivan kamala, mutta samalla kuitenkin äärimmäisen helpottava ja terveellinen. Jokainen primaali on paranemista. Isot primaalit ovat isoa paranemista.
(jatkuu...)
(...jatkoa)
PoistaTuosta on nyt noin viikko. Sen jälkeen olotilassa on tapahtunut iso muutos. Joku raskauden tunne on helpottanut. Yhtenä päivänä oli jopa sellainen koko päivän kestävä kevyt hyvän olon tunne, joka on minulle äärimmäisen harvinaista. Olin suorastaan pirteä! Energiatasot ovat ainakin tämän viikon olleet pääsääntöisesti paremmat. Se on aika erikoinen tunne, kun on ollut vuosia enemmän tai vähemmän uupunut, ja sitten huomaakin olevansa pirteä ja energinen. Mutta se on myös hyvin loogista. Jokainen trauma pakottaa järjestelmän tukahduttamaan sen aiheuttamaa traumatunnetta, ja se vie paljon energiaa. Kun trauman saa primaalin kautta ulos järjestelmästä, tukahduttamisen tarve vähenee, ja se vapauttaa energiaa.
Viikon aikana olen huomannut myös muutoksen nukkumisessa. Olen jo vuosikausia kärsinyt traumatisoituneelle ihmiselle tyypillisestä aamuyön heräilystä, johon liittyy yleensä parin tunnin sängyssä pyörimisen jakso. Tuon primaalin jälkeen nukkuminen on tässä suhteessa parantunut merkittävästi. Sekin on loogista. Arthur Janovin kirjassa Prisoners of Pain puhutaan juuri tästä ilmiöstä. Suosittelen edelleen tuon kirjan lukemista jokaiselle fyysisestä tai psyykkisestä kivusta kärsivälle.
Muutenkin oman primaaliprosessin myötä on tapahtunut talven ja kevään aikana mielenkiintoinen muutos. Ilmeisesti ne syksyn ja alkutalven primaalit tekivät jotain aineenvaihdunnalle, koska kehossa tapahtuu taas kummia. Tällä hetkellä keho reagoi lihaskuntoharjoitteluun aivan eri tavalla kuin aiemmin. Normaalisti minun on hyvin vaikea tai lähes mahdotonta saada lihasmassaa treenaamalla, mutta nyt viimeisen viiden kuukauden aikana on tullut viisi kiloa lisää lihasmassaa. Se on hoikalle keski-ikäiselle ihmiselle todella paljon - varsinkin jos ottaa huomioon, että treenimäärät eivät ole mitenkään erityisen suuria.
Olen intuitiivisesti siirtynyt "usein mutta vähän kerrallaan" -malliin, jossa teen lähes joka päivä jotain pientä treeniä. Keho tuntuu tykkäävän siitä, kun siitä on helppo palautua. Yleensä siinä on 1-3 sarjaa yhtä monella eri liikkeellä. Ehkä kerran viikossa joku vähän isompi setti - luokkaa puoli tuntia. Eli ei todellakaan mitään kovaa treenaamista, mutta silti lihasmassaa tulee kilo kuukaudessa - ja tulee edelleen. Jännä nähdä miten pitkään tämä jatkuu näin. Joka tapauksessa tämä on täysin poikkeuksellinen tilanne minulle. Mutta en valita. Ei haittaa yhtään, että peilikuva näyttää koko ajan paremmalta ja paremmalta. Ja vielä niin pienellä panostuksella.
Tuli taas mielenkiintoinen primaalikokemus. Ensin nousi todella voimakas epämääräinen paha olo, joka muistutti aika paljon sitä kevään megaprimaalia, joka pisti pasmat aivan sekaisin. Erona oli se, että nyt tuo tunne tuli pintaan hallitummin, eikä niin rajusti purskahtaen. Voimakasta traumatunnetta kuitenkin. Sitten kävi taas sama homma kuin edellisellä kerralla. Laitoin silmät kiinni, ja aloin nähdä epämääräisiä ja epätarkkoja muiston kaltaisia kuvia sodasta. Varusteista päätellen se oli toinen maailmansota. Sain luodin rintaan, kuolin ja menin siihen valotunneliin, josta niin moni kuolemanrajalla käynyt puhuu. Koko tämän ajan keho oli voimakkaan TRE-tyyppisen "tärinän" vallassa.
PoistaTämän jälkeen voimakas kuvottava olotila ja kehoreaktio jatkui, ja näkemäni kuvasto muuttui hyvin symboliseksi. Näin tulesta syntyvän feenikslinnun, joka nousi taivaalle. Sen jälkeen näin, miten se lintu lensi "alkumeren" yllä kuin Kalevalan Sotka tai egyptiläinen Bennu-lintu. Sitten kuulin omien ajatusteni sanovan: "Maailman synty."
https://eliitinesoteerisetsymbolit.blogspot.com/2015/11/ea-hagforsin-muistomerkki.html
Erikoista tässä kokemuksessa oli se, että se näkemäni sotakohtaus liittyy erääseen melko hyvin tunnettuun toisen maailmansodan taisteluun, johon minulla on ollut pienestä lapsesta asti joku omituisen voimakas kiinnostus. Se taistelu on yhdessä elokuvassa, jossa on hyvin samankaltainen kohtaus, jonka elin tuon primaalin aikana. Päätinkin seuraavana päivänä katsoa tuon elokuvan kohtauksen, josko se laukaisisi jotain traumatunnetta ulos. Ja niinhän siinä kävi. Ulos tuli paniikkikohtausta muistuttava kuvotuksen tunne, joka oli edellisen päivän primaalia huomattavasti pienempi, mutta kuitenkin selkeästi traumatunnetta. Katsoin sen kohtauksen uudestaan, ja taas sama homma. Kolmannella katselukerralla tunnereaktiota ei enää tullut. (Tätä toistamista tehdään regressioterpiassa, jossa se traumaattinen kokemus eletään niin monta kertaa uudestaan, että se ei enää synnytä mitään tunnetta.)
Jälleen kerran mahdoton sanoa varmuudella, oliko tuo oikea menneen elämän muisto, vai mielen tapa antaa kuvitus tuskalliselle ulos tulevalle traumatunteelle. Onneksi se on paranemisen kannalta merkityksetöntä kumpaa se oli. Tärkeintä on vain tuntea se traumatunne, ja saada se sitä kautta ulos järjestelmästä.
Näemmä Ylellä julkaistu jo 2021 mielenkiintoinen artikkeli ylisukupolvisista traumoista. Tosin primaaliteoriasta ja traumojen purkamisesta ei tietenkään mainita mitään.
Poistahttps://yle.fi/aihe/artikkeli/2021/02/12/ylisukupolvinen-trauma-voi-yltaa-neljanteen-polveen-asti
Nyt on aika hullut viikot menossa. Oma primaaliprosessini on kiihtynyt niin, että nyt järjestelmästä tulee traumatunnetta ulos useamman kerran viikossa.
PoistaViimeistä edellisessä kommentissa kerroin, miten viimeksi traumatunteen purkautuessa näin outoja välähdyksiä sodasta. Nämä vastaavat kokemukset ovat jatkuneet nyt niin, että olen nähnyt pari muutakin ammutuksi tulemisen filmiä. Toisessa olin jossain sodassa, jossa minua ammuttiin reiteen. Toisessa olin teloituskomppanian edessä ammuttavana. Jälleen kerran, en voi tietää varmuudella mitä näiden filmien näkeminen tarkoittaa, mutta ei minun tarvitsekaan. Paranemisen kannalta olennaista on vain saada se tunne ulos sekä psyykkisenä että fyysisenä purkautumisena. Joka kerta, kun minä näen tällaisen filmin, syntyy iso tunnepiikki, ja kehoreaktio voimistuu. Toisin sanoen se purkaa traumatunnetta.
Kaupan päälle sain purettua vielä yhden ilmiselvän epigeneettisen trauman. Isovanhempieni rintamiestalossa oli iso tupakeittiö. Siitä johti portaat alas isoon kylmään pimeään kellariin, jossa säilöttiin suuria määriä ruokaa. Jostain syystä pelkäsin lapsena sitä kellaria, ja erityisesti niitä portaita. Nyt ymmärrän miksi.
Vähän aikaa sitten purkautui trauma, joka liittyi noihin portaisiin. Pidin silmiä kiinni ja näin purkusession aikana filmin, jossa olin pieni lapsi, ja minut lukittiin rangaistuksena sinne kylmään pimeään kellariin. Olin kauhuissani ja aivan paniikissa, seisoin niiden portaiden yläpäässä, ja itkin ja hakkasin sitä kellarin ovea hysteerisesti. Tätä ei varmasti tapahtunut minulle itselleni, mutta epäilemättä tämä on isältäni peritty trauma. Isovanhempani olivat juuri niin tunnekylmiä sadisteja, että he tekivät lapsilleen kaikkea tällaista aivan sairasta. Kasvatuksen nimissä tietenkin. "Oppivatpahan olemaan!"
Hullut viikot kruunasi eilinen hullu kokemus liikenteessä. Sain maistaa janovlaista aivojen "sulakkeen palamista" näin ihan aikuisena. Ensin motarilla välähtää todella iso ja kirkas salama suoraan edessä. Etäisyyttä on vaikea arvioida, mutta se säikäytti niin isosti, että meni hetkeksi aikaa pasmat hieman sekaisin. Noin 10 sekuntia myöhemmin päädyin sen hämmennyksen vallassa tekemään TODELLA pahan virhearvion, jonka seuraksena syntyi käsittämätön läheltä-piti-tilanne. Onneksi en aiheuttanut vaaraa muille, mutta itselleni kylläkin. Siinä ei oikeasti ollut hengenlähtökään ihan kamalan kaukana, mutta jonkun käsittämättömän lähes yliluonnolliselta tuntuvan pelastautumisen kautta selvisin tilanteesta niin, että ei käynyt mitään.
Välittömästi tilanteen jälkeen tunsin, että olen jonkinasteisen shokkireaktion vallassa, mutta totesin olevani kuitenkin toimintakykyinen. Aivoissa oli selkeästi tapahtunut "sulakkeen palaminen", mistä oli siinä tilanteessa paljon apua, koska se piti minut kasassa. Pystyin jatkamaan ajamista, mutta kun sain ajettua perille, tiesin heti mitä nyt pitää tehdä. Tervehdin kaveriani, ja sanoin hänelle, että nyt pitää ottaa pienet "Sofian tanssit". Siinä parkkipaikalla istuessa laitoin silmät kiinni, ja elin sen shokeeraavan tilanteen uudestaan mielikuvatasolla. Kehossa lähti taas holtittomasti hytkyvä TRE-tyyppinen kehoreaktio (käytännössä "tärinäterapiaa") ja ulos purkautui voimakas tunnepiikki. Kaveri katsoi vieressä vähän ihmeissään. Ei ollut ennen nähnyt mitään tuollaista.
On tämä melkoista. Mitähän seuraavaksi?
Pienen tauon jälkeen kummalliset primaalikohtaukset saivat taas jatkoa. Taas hyvin kehollisessa muodossa.
PoistaOlen kärsinyt vuosikausia traumatisoituneelle ihmiselle tyypillisestä yöheräilystä. Yleensä se menee niin, että sitä herää aamuyöstä, ja sen jälkeen on mahdotonta nukahtaa uudestaan pariin tuntiin. Taustalla on joku unen aikana pintaan nouseva traumatunne, joka aktivoi psyyken automaattiset tunnetta tukahduttavat suojamekanismit, jotka sitten valvottaa. Todella vittumainen kaava, joka toistuu melkein joka yö.
Viime yönä tämä ei mennytkään ihan vanhan kaavan mukaan. Heräsin ahdistavan unen takia taas aamuyöstä, mutta nyt kävikin niin, että heräsin primaaliin. Tosin tällä kertaa se oli hyvin poikkeuksellinen primaali, koska se ei ollut mikään voimakkaasti paineella räjähtävä tunne, vaan enemmänkin rauhallisesti "ulos valuvaa" traumatunnetta. Todella outo juttu.
Heräämisen jälkeen tuli välitön muisto eräästä lapsuuskokemuksesta, jossa olin salaa tehnyt ehkä noin tokaluokkalaisena jotain tuhmaa ja sopimatonta, ja jäin siitä kiinni. Todellisuudessahan se oli jotain hyvin viatonta lapsen itseilmaisuun liittyvää hassuttelua, mutta kokemuksellisesti siitä kiinni jääminen oli isän reaktion takia maailmanloppuun verrattavissa oleva asia. En osaa ihan tarkkaan nimetä sitä alkuperäistä tilanteen aiheuttamaa tunnetta, ja vähän veikkaan, että se oli useamman tunteen sekoitus. Ainakin se oli hyvin noloa ja häpeällistä. Varmaankin se laukaisi myös voimakkaan kelpaamattomuuden tunteen, koska isä suuttui ja tuotin hänelle pettymyksen. Ehkä se oli jotain "nyt isä ei rakastakaan minua" -tunnetta. Vaikea tarkemmin eritellä.
Joka tapauksessa tuo muisto ja sen mukana tuleva alkuperäinen kamala tunne aktivoitui. Siinä mielessä se oli traumatunnetta purkava primaali, vaikkei se tullutkaan mitenkään purskahtamalla ulos. Oudointa tässä kuitenkin oli se, mitä tapahtui kehossa. Keuhkoista kuului ehkä noin muutaman minuutin ajan ihan kummallista korinaa. Se oli selkeästi jotain kehollista purkautumista. Tajusin heti, että tämä on ulos tulevaa traumatunnetta, ja että nyt keho työstää sitä omalla erikoisella tavallaan, ja keskityin vain pysymään siinä tunteessa kiinni.
Normaalistihan tuossa tilanteessa automaattinen reaktio olisi pyrkiä siitä kamalasta tunteesta nopeasti pois, mutta vuosien primaalityöskentely on opettanut, että sitä ei missään nimessä kannata tehdä. Niinpä vain jäin siihen hirveään tunteeseen, ja annoi keuhkojen korista. Yleensä kun herään aamuyöstä, koko keho on aina hyvin jännittynyt. Nytkin sitä jännittyneisyyttä oli aluksi (koko kropassa kylmä hiki päällä), mutta mitä pitemmälle keuhkoista kuuluva korina jatkui sitä voimakkaammin rintakehään levisi helpottava jännittyneisyyden tunteen laukeaminen. Jotain hyvin raskasta ja puristavaa vain suli pois, ja tilalle tuli keveyden ja rentouden tunne, joka sitten levisi koko kehoon. Mieletön helpotus!
Vähän outoa tuossa oli kuitenkin se, että vaikka keho lopulta rentoutui hienosti, ja olo muuttui todella hyväksi, jouduin kuitenkin sen jälkeen valvomaan ja pyörimään sängyssä sen perinteiset pari tuntia. Tiedä sitten mistä se johtuu, mutta kyllä tämä kuitenkin oli iso erävoitto omassa primaaliprosessissa. Sitten kun lopulta nukahdin uudelleen, nukuin kohtalaisen hyvin. Juuri ennen heräämistä näin kuitenkin painajaisen, jossa olin paniikissa. Siinä oli hauska symboliikka. Olin huoneessa, jossa oli vaarallinen ympäriinsä pörräävä pommikärpänen (I shit you not!). Tuli hirveä kiire ja paniikki avata ikkuna, jotta kärpänen lentäisi ulos eikä räjähtäisi sisällä. Heräsin juuri ennen kuin sain ikkunan auki. Epäilemättä tuon unen symboliikka liittyy traumanpurkuun.
Taas tuli "hieman" erikoinen primaali. Eilen purkautui ulos traumatunnetta, jossa oli voimakas kuvotuksen tunne. Sellainen "kohta lentää laatta" -tyyppinen purkautuminen. Samalla näkyi taas pieni filmin pätkä, joka ei varmasti ollut minun lapsuudesta tai ylipäätään tästä elämästä. Minulla oli siinä iso veitsi kädessä, ja leikkasin sillä ihmisen lihaa.
PoistaEi ihan miellyttävin mahdollinen mielikuva.
Tiedä sitten oliko se epigeneettinen trauma, menneen elämän trauma vai ihan vaan mielen kuvittama traumatunteen ulospurkautuminen, mutta paranemisen kannalta sillä ei ole mitään merkitystä. Se oli järjestelmässä, ja nyt se tuli ulos. Se riittää.
Nyt on oma prosessi sellaisessa pisteessä, että jäykän kehon kehopanssarini purkautuu tällä hetkellä kiihtyvällä tahdilla. Kokonaisuutena se ei vieläkään ole maalissa, mutta keho tuntuu venytellessä antavan kerta kerralta paremmin ja paremmin periksi. Varsinkin selässä ja lantiossa on tapahtunut isoja muutoksia, ja sieltä kuuluu aika usein venytyksen yhteydessä helpottavaa rutinaa ja pauketta, kun kymmeniä vuosia jumissa olleet paikat vihdoin päästävät jännityksestä irti. On muuten aika paljon laadukkaampaa unta, kun keho pystyy nukkumaan rentoutuneessa tilassa. Hurjan iso ero.
Olen myös huomannut, että nyt on silläkin tavalla poikkeuksellinen tilanne, että ei ole ollut vähään aikaan mitään kehollisia kiputiloja, jotka ovat normaalisti olleet tämän primaaliprossin aikana hyvin yleisiä. (Pintaan nousevat traumat ilmenevät kehollisesti.) Saa nähdä onko tämä vain väliaikaista vai jotain pysyvämpää.
Aiemmin tässä ketjussa (12.11.2023) otin puheeksi sen, miten alkoholistit tarvitsevat raitistumiseen jonkun korvaavan Kipua tukahduttavan mekanismin alkoholille, jos Kipua aiheuttavia traumoja ei pureta. Petrin tapauksessa se oli uskoontulo. Tässä on mielenkiintoinen uutinen toisesta keinosta: keräilystä.
Poista"15 vuotta rapajuoppona elänyt Pentti pisti korkin kiinni ja keräsi kokoelman, joka saa kateudesta vihreäksi"
https://www.iltalehti.fi/ralli/a/934d8bb1-5ef7-484d-a2f7-f512837e94c1
Tällainen pakonomainen lapasesta lähtevä keräileminen on sosiaalisesti hyväksyttyä hamstraamista. (Joskin Pentin vaimo saattaa olla asiasta eri mieltä.) Se on Kipua lievittävää neuroottista toimintaa. Tässä tapauksessa Pentti Nikander löysi siis alkoholille korvaavan kivunlievityskeinon keräilemisestä. Se oli hänelle varmasti hyvä valinta, ja sen ansiosta hänen elämänsä on varmasti laadukkaampaa kuin "rapajuoppona". Mutta se ei kuitenkaan tee hänestä tervettä. Jos Pentti olisi saanut apua traumojen purkamiseen, hänen ei tarvitsisi hamstrata eikä ryypätä.
Sattuipa sopivasti. Luin juuri Janovin kirjasta Biology of Love kohdan, jossa puhutaan juuri pakkomielteistä. Kirjassa puhutaan paljon siitä, miten rakkauden puute (eli käytännössä huono vanhemmuus) varhaisessa lapsuudessa vahingoittaa aivoja, ja varastoi sinne traumatunnetta.
Poista"It is the third line (termi aivokuorelle, päivätajunta) that organizes obsessions. The feeling centers (*) are working overtime due to early lack of love, while the frontal cortex (aivokuori, päivätajunta) is attempting to stem the tide. It uses obsessions to absorb and control the feeling. Obsessions arise out of the clash between deep-lying first- and second-line(*) feelings with the frontal cortex. The result is an overload of this cortex and the manufacture of obsessions. Tranquilizers (kuten myös alkoholi) work because they dampen the amount of input arising out of the two lower levels(*)."
(*) First line = aivorunko, aistikeskus. Second line = limbinen järjestelmä, tunnekeskus. Traumat voivat varastoitua molempiin.
Jos aivojen aistikeskuksessa ja tunnekeskuksessa ei ole traumoja, aivokuorella ei ole mitään tarvetta luoda pakkomielteitä.
Tässä muuten tulee hyvin ilmi se syy, miksi monilla traumoista kärsivillä ihmisillä tulee aamuyön heräilyä ja sängyssä pyörimistä. Nukkuessa aivokuori "sammuu" ja menee "off-line", mikä johtaa siihen, että ne aivokuoren tukahduttamismekanismit, jotka ovat hereillä ollessa automaattisessa käytössä, ovatkin nukkuessa pois pelistä. Niinpä nukkuessa tiedostamattoman mielen(*) puolella olevat traumatunteet pääsevät voimistumaan, mikä pakottaa järjestelmän jossain vaiheessa herättämään aivokuoren. Silloin ihminen herää tilassa, jossa traumatunne on lähellä tietoisuutta, ja olo on jollain tavalla ikävä ja levoton. Usein myös kehon lämpötila on koholla, mikä selittää yöhikoilun. Uudestaan nukahtaminen ei onnistu ennen kuin aivokuori saa painettua pintaan noussutta traumatunnetta riittävästi alas, jotta aivokuoren voi taas sammuttaa.
No eipä se kivuton olotila (4.9.2024) kovin pitkään jatkunut. Nyt on taas sellaista ihan ihmeellistä kipua vähän joka puolella. Kiertää ympäri kehoa ilman mitään järkevää syytä - eli on selkeästi psykosomaattista oireilua. Todennäköisesti ennakoi uutta ulos tulevaa primaalia, joka on nyt lähellä "pintaa". Tavallaan kyllä ihan hyvä asia, mutta ei tämä mitään herkkua ole - varsinkin kun ehti jo vähän maistaa sitä kivutonta jaksoa.
PoistaSe tässä primaaliprosessissa on aika vittumaista, että tässä mennään voinnin ja oireilun suhteen aika paljon ees-taas. Kuten Janov sanoo, oireilu ei lopu ennen kuin prosessi tulee maaliin, eli traumatankki saadaan tyhjäksi. Sama pätee myös tuon kehopanssarin (jäykkä keho) purkamiseen. Välillä se purkautuu hienosti ja liikkuvuus saattaa yhden venyttelysession aikana parantua todella paljon. Ja sitten muutaman päivän päästä huomaa, että taas ollaan otettu takapakkia, ja keho tuntuu kireältä. Toki isossa kuvassa homma menee kyllä koko ajan parempaan suuntaan, mutta ei tämä todellakaan mitään lineaarista tai tasaista etenemistä ole. Kaksi askelta eteen, yksi taakse.
Oli muuten vähän outo tilanne tuossa pari viikkoa sitten, kun juttelin yhden kaverin kanssa tästä omasta kehopanssarin purkamisesta, ja siitä miten selkä oli edellisen illan venyttelyssä rutissut ja suoristunut, ja ryhti taas parantunut hiukan. Hän sanoi: "Sulla on kyllä hyvä ryhti." Se kuulosti jotenkin todella kummalliselta kuulla jonkun sanovan noin. Tajusin vasta myöhemmin, että se oli ensimmäinen kerta elämässäni, kun kuulen kenenkään sanovan mitään tuollaista. Nuorempana olin kuitenkin melko kumarassa. Sinänsä kyllä erikoista, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä paremmaksi ryhtini muuttuu. Yleensä se taitaa mennä vähän toisin päin.
Taas vähän erikoisempi primaalikokemus. Eilen tuli taas ulos traumatunnetta ilman mitään voimakasta purskahdusta tai painetta. Vähän kuin olisi avannut traumatankin hanan, ja antanut sen tunteen vain valua rauhallisesti ulos. Ei mitään käsitystä mikä se trauma oli, koska siihen ei liittynyt varsinaisesti mitään visuaalista muistoa. Näin kyllä erilaisia sekavia välähdyksenomaisia kuvia, mutta en saanut niistä oikein selvää, enkä pysty enää muistamaan niitä.
PoistaItse traumatunne oli jotain hyvin voimakasta kuvotuksen tunnetta. Sellaista mikä tuo oksettavan olon. Erikoista tässä primaalissa oli se, että kun se tunne nousi tiedostamattoman mielen puolelta tietoisen puolelle (eli nousi aisti- ja/tai tunnekeskuksesta aivokuoreen), sen mukana tuli haju. Ei siellä huoneessa oikeasti haissut mikään, mutta haistoin sen oksettavan tunteen aikana jotain pistävän hirveää hajua. Toisin sanoen se traumajälki välitti aivorungosta (aistikeskus) aivokuorelle (päivätajunta) signaalin, jonka aivokuori sitten tulkitsi hajukokemuksena. Muistaakseni näistä hajujäljistäkin on ollut jossain Janovin kirjassa puhetta, mutta en nyt muista missä. Joka tapauksessa tämä oli minulle täysin uusi kokemus.
Lopulta tunne + haju -yhdistelmä laukaisi taas "Sofian tanssit", eli kehollisen tärinäterapiaa muistuttavan purkureaktion. Nyt reilu 16 tuntia myöhemmin on taas helpottunut ja jollain tavalla keventynyt olo.
Olin ennen tuota primaalia tuntenut reilun viikon ajan, että nyt siellä on traumatunnetta nousemassa pintaan. Se on jännä miten sen voi nykyään päätellä jo etukäteen, että primaali lähestyy. Tulee kummallisia kehollisia kipuja ja raskasta pahaa oloa. Sitten kun sen tunteen vain antaa olla eikä pakene sitä, se on jossain vaihessa valmis lopulta murtautumaan aivokuoreen primaalina. Toki minä yleensä aina avitan sitä omalla regressioterapiaa muistuttavalla intuitiivisella "meditatiivisena harjoitteena" (hiljentyminen, pimeä huone, tunteeseen "sukeltaminen"), joka on viimeisen vuoden ajan osoittautunut erittäin toimivaksi metodiksi.
Olen oman primaaliprosessini aikana tehnyt mielenkiintoisen havainnon: viha on surun tulppa. Ainakin joskus.
PoistaTämä tuli todistettua jälleen tänään. Eilen alkoi jostain syvältä nousta pintaan vihan tunnetta. Sillä ei ollut mitään tarkkaa kohdetta, mutta sen pystyi tuntemaan hyvin selkeästi. Aistin, että nyt on taas primaali lähellä. Tämä pintaan nouseva vihan tunne jatkui vielä seuraavaan päivään asti. Mielessä alkoi pyöriä kaikenlaisia muistoja tilanteista, joissa minulle on tehty jotain suurta vääryyttä. Siitä ikään kuin syntyi sellainen suuri vihamyökky, johon kasaantui kaikenlaista vihaa synnyttävää muistoa.
Sitten tajusin laittaa soimaan kappaleen, johon tiedän reagoivani niin, että saan kasvatettua vihan tunnetta. Ja niin siinä kävikin. Sain voimistettua sitä vihan tunnetta hetken aikaa kunnolla, mutta melko nopeasti se ulos tuleva tunne muuttuikin suruksi. Laukesi voimakas primaali, jonka myötä ulos tuli jotain lapsena tukahdutettua surua. Kuten Janov sanoo, parantavat primaalit ovat lähes aina "lapsen tunnetta", koska käytännössä kaikki pahimmat tiedostamattomaan mieleen suljetut traumatunteet ovat syntyneet lapsena. Tällä kertaa tunteen mukana ei tullut mitään mielikuvaa, mutta joka tapauksessa se oli noin puoli tuntia parantavaa puhdistavaa itkua, jota aivojeni limbinen järjestelmä (tunnekeskus) oli tukahduttanut kymmeniä vuosia. Taas melkoinen tyhjennys.
Olennaista tässä anekdootissa on se, että tämä suru tuli ulos vasta kun sain ensin tunnettua sen tulppana olevaa vihaa. Vähän kuin se suru olisi ollut siellä vihan takana piilossa. Tässä tullaan taas siihen, mistä kirjoitin Pahan juuret -osassa 4. Käytännössä kaikilla traumatisoituneilla ihmisillä on sellaisia kokemuksia, jotka synnyttävät luonnollista ja oikeutettua vihan tunnetta. Mutta koska meillä on sellainen kulttuuri, että vihan ilmaisemista pidetään jotenkin pahana tai kiellettynä, kaikki joutuvat tukahduttamaan omaa vihaansa enemmän tai vähemmän. Ja siitä voi tulla tulppa surulle. Siksi vihan tukahduttaminen on niin haitallista. Se estää paranemisen.
Minun viestini jokaiselle paranemisesta kiinnostuneelle on hyvin yksinkertainen: vihassa ei ole mitään väärää tai pahaa. Se on tunnetta. Sen tunteminen ei tee teistä pahaa tai huonoa ihmistä, vaikka moni "henkisissä piireissä" pyörivä niin uskookin. Mutta se uskomus ei ole totta. Viha on hyvä ystävä, joka auttaa teitä paranemaan - jos vain annatte sille luvan.
Kiitos viha. Kiva kun kävit. Nähdään taas.
Ei ole todellista... Samana iltana Seura julkaisee tällaisen jutun:
Poistahttps://seura.fi/terveys/10-kysymysta/miten-vihan-saa-voimavaraksi-vaikean-vihantunteen-alta-paljastuu-toinen-haavoittava-tunne-joka-on-hyva-tunnistaa/
Taas pieni synkronisiteetti. On tämä kummallista.
Huh huh. Taas mennään.
PoistaOllut jo useamman päivän aika raskas olo. Aamulla mietin, että taitaa olla primaali lähellä, kun on taas jotain selittämätöntä pahaa oloa. Tuli sitten mieleen kokeilla, että toimisikohan se sama keino, jolla sain pari viikkoa sitten (9.10.) ulos ison primaalin. Laiton saman musiikin soimaan, ja yritin kaivaa vihan tunnetta esiin. En oikeastaan päässyt edes siihen vihaan kunnolla käsiksi, kun se muuttui jo suruksi, ja kyyneleet alkoivat vuotaa.
Ulos tuli taas yli puolen tunnin ajan jostain syvältä purkautuvaa lapsen itkua. Ei mitään käsitystä mihin kokemukseen tuo liittyy, mutta ilmeisesti kyseessä on joku astetta isompi trauma, koska se tulee tällä tavalla useammassa isossa osassa ulos. Koko primaali oli käytännössä täysin identtinen sen aiemman pari viikkoa sitten ulos tulleen kanssa.
Jännä nähdä montako kertaa tämä tulee vielä toistumaan. Mutta nyt ainakin tiedän, että parin viikon päästä kannattaa taas kokeilla uudestaan, josko samalla musiikilla saisi taas primaalihanan auki. En tiedä miten se muilla menee, mutta näemmä ainakin minulla musiikki on erittäin tehokas keino saada traumatunne purkautumaan tiedostamattomasta mielestä tietoisen puolelle.
Tehokas tunteenpurkauksen laukaisija on minullakin musiikki. Jo toista syksyä peräkkäin olen löytänyt itseni ”Vain elämää! -ohjelman ääreltä valtavien itkusessioiden kanssa. Tuo ohjelma tuleekin nykyään ensimmäisenä mieleen, kun primaaleja ylipäätään ajattelen. Ainoa ero, että tänä syksynä ohjelma on vaikuttanut vieläkin voimakkaammin kuin vuosi sitten.
PoistaTämän viikon version ehdin lopulta katsoa myöhään eilen illalla. Meni sitten koko ohjelma melkein loppuun asti ja ehdin jo hymähtää, että 'Jaa, tällä kertaa ei sitten mitään tullutkaan?', kunnes oli ihan viimeinen biisiosuus.
Sitten se iski juuri puolen yön pintaan taas kuin salama kirkkaalta taivaalta: itkuhanat aukesi totaalisesti, melkein kuin ”pamahtaen”. Tuli kouristuksia ja oli pakko liikkua paikoiltaan. Välillä kävelin pitkin huonetta linkkuveitsenä.
Käsittämättömintä oli, että siinä missä aiemmin itkut on linkittyneet jotenkin lapsuuteen ja on purkautunut jotain selvää traumatunnetta, tällä kertaa sen laukaisi joku erikoinen kiitollisuuden- ja onnentunteen sekoitus, ikään kuin kehon olisi ollut pakko ottaa vastaan kauneutta enemmän kuin sillä oli reseptoreja? Tai jotain. Megalomaaninen tunneräjäys kuitenkin. Jokatapauksessa 'Vain elämää' did it again. :)
Kirjoitin tässä ketjussa aiemmin (27.6.2021) siitä, miten minun nälkäsignaali ei aina toimi, ja joudun sen takia yleensä katsomaan kellosta milloin pitää syödä. Täsmälleen samasta ongelmasta (ja varmaan vielä pahemmin) kärsii laulaja Jussi Rainio, joka avautui asiasta Vain elämää -ohjelman tuoreimmalla kaudella:
Poistahttps://www.seiska.fi/katso/neon-2n-jussi-rainiolla-hurja-lapsuus-alkoholistiperheessa-karsii-yha-traumoista/1483294
"Lapsuuden ankarat kokemukset ovat jättäneet Jussiin syvät jäljet. Hän otaksuu, ettei hänellä ole nykyään nälän tunnetta ollenkaan lapsuuden nälkäkokemusten vuoksi."
Lapsuuskokemuksistahan se nimenomaan syntyy. Jos lapsi elää koko ajan nälässä, nälän tunne on jossain vaiheessa pakko tukahduttaa. Sen jälkeen nälän tunteminen voi olla vaikeaa. Mutta tuo kyky tuntea nälkää voi parantua primaaliprosessin kautta. Olen nimittäin viime aikoina huomannut, että oma nälkäsignaalini on alkanut toimia aiempaa paremmin. Ihan selkeä muutos.
Tässä jutussa Jussi puhuu lisää todella karuista lapsuuskokemuksistaan:
https://www.is.fi/musiikki/art-2000006010233.html
"– Itsekäs ja varaton nuoripari suolsi maailmaan mukuloita ilman mitään suunnitelmaa. Me lapset huusimme iltaisin nälkäämme ja kuljimme sossun kustantamissa rääsyissä. Faija ryyppäsi vähätkin ansaitsemansa rahat ja luuhasi vieraissa, Jussi kertoo nyt jo edesmenneestä isästään."
"Jussi lähestyi kouluikää, kun äiti eräänä päivänä jätti tulematta kotiin. Lapsille kerrottiin hänen kuolleen. Helsingin sosiaalihuolto sijoitti samantien uuden äitipuolen saaneen pesueen asumaan Meilahteen meren äärelle entiseen kesähuvilaan. Uusperheellä oli käytössään yläkerrassa kaksi huonetta sekä ulkovessa ja kaivosta kannettu vesi.
– Lämpimässä huoneessa asuivat faija, äitipuoli ja heidän lapsensa sekä nuorin veljemme, joka oli äidin lähtiessä ihan pieni. Me kolme faijan vanhinta lasta asuimme toisessa huoneessa, jossa oli aina kylmä. Elämä oli yhtä surkeutta."
Tässä kolmannessa jutussa hän avaa kammottavaa lapsuuttaan vielä lisää. Todella karua luettavaa:
https://www.is.fi/viihde/art-2000006579561.html
"Laulaja Jussi Rainio kertoo Kodin Kuvalehdessä lapsuudenkotinsa kokemuksista riipaisevasti. Rainio kertoo lehdelle, että koska hän koki lapsena olevansa täysin arvoton, on hänen ollut vaikea elää normaalia elämää aikuisenakaan.
Rainio on kärsinyt vuosia masennuksesta ja syönyt mielialalääkkeitä jo 25 vuotta.
– Kotona olen helvetinmoinen mörkö. Pahimmillaan saatan maata sängyssä iltayhdeksään. Mutta pojan takia haluan skarpata ja koettaa elää, hän sanoo Kodin Kuvalehdessä viitaten 15-vuotiaaseen poikaansa.
Rainion mukaan hänen lapsuudenkotinsa oli täynnä ongelmia ja se aiheutti hänelle pysyvät traumat. Hän oli arka lapsi, joka oli ”hiljainen kuin huonekasvi” ja pelkäsi olla kotona. Yhdessä sisarustensa kanssa hän nukkui kylmässä huoneessa, jossa joutui palelemaan öisin.
– Kastelin sänkyni joka yö vielä yhdeksänvuotiaana. Aamuisin faija totesi, että joko taas, kusiluntti. Koulussa haisin niin, että muut lapset alkoivat lahjoittaa minulle vanhoja vaatteitaan. Olin siitä pelkästään iloinen! En hävennyt yhtään. Tunsin kai olevani häpeän tunteen alapuolella, Rainio kertoo Kodin Kuvalehdessä.
Rainion mukaan hänen isänsä myös kuritti häntä fyysisesti. Kun isä löi remmillä, tuli hätiin usein isoveli Timo.
– Timppa otti puolestani iskut vastaan. Hän oli suojelijani, isähahmoni, ylin esikuvani. Itse en kiukutellut isää vastaan. Minulla ei ollut sellaista asemaa, että olisin voinut kiukutella. Mikään siinä kodissa ei kuulunut minulle, ei edes oma kiukkuni."
Onko ihme, jos tällaisen lapsuuden eläneellä on ollut alkoholismia, mielenterveysongelmia ja vakavia fyysisiä sairauksia kuten syöpä.
(jatkuu...)
(... jatkuu)
PoistaKuten Pahan juuret -sarjan osassa 21 kirjoitin, traumoista kärsiviä ei osata terveydenhuollossa auttaa. Ei ainakaan paranemaan. Jussikin on hakenut apua ja kokeillut eri hoitoja, mutta ei ole saanut niistä apua. Sen seurauksena hän on valitettavasti omaksunut uskomuksen, että hän ei voi parantua.
"– Yritän nyt vielä yli viisikymppisenäkin kaikin tavoin saada kosketusta siihen pieneen kadotettuun poikaan, joka elää koteloituna sisimmässäni. Monin tavoin on yritetty viestittää, että paha on poissa, mutta ei se viesti meinaa mennä perille.
– Olen käynyt asioita läpi terapiassa ja kokeiltuna on suurin osa muistakin hoitomuodoista, mutta nämä haavat ovat minussa liian syvällä. Koteloituneet sisimpään niin tiukasti, että hetkellisen helpotuksen lisäksi apua masennukseen ja muuhun oireiluun ei ole löytynyt."
Hän on kuitenkin väärässä. Paraneminen on mahdollista:
https://eliitinesoteerisetsymbolit.blogspot.com/2024/07/pahan-juuret-osa-23-psyykkisista.html
Sitten on vielä tämä neljäs juttu, josta käy hyvin ilmi se, mistä Pahan juuret -sarjassa puhutaan paljon. Huonosti kohdeltu lapsi menettää autonomiansa (osa 20) ja joutuu luomaan valeminän (osa 3). Aidolle minuudelle ei jää tilaa:
https://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/lue/ihmiset/muusikko-jussi-rainio-isana-kanaemo-ja-passaaja-pojan-takia-haluan-skarpata-ja
"Sinä päivänä kun äiti lähti, Jussi Rainio kuoli.
Kuulostaa liioittelulta, mutta siltä Jussista tuntui. Ainakin hän lakkasi elämästä.
Jussi oli tuolloin kuusivuotias. Hän oli aina ollut äidin poika. Ei sellaisella söpöllä tavalla kuin äidin pojat yleensä vaan paniikinomaisesti. Jos äidin piti mennä kauppaan, Jussi itki eikä suostunut lopettamaan. Lähetteen psykiatrisiin tutkimuksiin hän sai ensimmäisen kerran alle kouluikäisenä."
"”Lapsuuteni oli niin rikkinäinen, että mulla ei vieläkään ole minkäänlaista identiteettiä. Olen tällainen tuuliviiri, omia mielipiteitä mulla ei ole lainkaan. Jotta pystyisi kehittämään mielipiteen, pitäisi arvostaa itseään ja ajatuksiaan, enkä mä arvosta. En luota omaan makuuni yhtään. Ei mulla edes ole makua.”
Onhan sulla vaatemaku, nytkin tuo hieno punainen takki päällä, sanon.
”No takki on mutta makua ei. Yritän koko ajan onkia muiden mielipiteitä pukeutumisenikin suhteen. Jos valitsen vaatteeni itse, alan heti miettiä, olisiko pitänyt valita joku toinen.”
Oma musiikkimaku sulla varmasti on?
”Ei ole. Musiikkimakuni on aina ollut sama kuin isoveljeni Timpan. En ole ostanut yhtään omaa levyä. Kaikki levyni ovat Timpan vanhoja.”
Miten se on mahdollista?
”Olen kai ajatellut, että minun kuuluu kuunnella samoja kuin Timppa. On tuntunut jotenkin turvalliselta kuunnella samoja. En tajua itseäni itsekään! Ei auta, että olen rampannut terapiassa vuosia. Mennäänkö katsomaan missä asuin?”"
Jotta keskustelun kronologinen järjestys pysyisi ehjänä, tämän kommentin tarkoitus on vähentää vahingossa väärään kohtaan vastaamista. Eli keskustelu jatkuu siis tämän kommentin yläpuolella - ei alapuolella.
VastaaPoistaKannattaa katsoa, hyvä lyhyt elokuva kaasuvalotuksesta:
VastaaPoistahttps://www.youtube.com/watch?v=SVCqTcb4qkM
Kiitos. Kannattaa ehdottomasti katsoa. Ja sen jälkeen kannattaa katsoa tämä analyysi:
Poistahttps://www.youtube.com/watch?v=q5wbdSirnfI
Näemmä tästä aihepiiristä löytyy muitakin hyviä lyhytelokuvia:
Poistahttps://www.youtube.com/watch?v=UVTyu1CfVpw
https://www.youtube.com/watch?v=YlHxhmOsrHo
https://www.youtube.com/watch?v=Hr0KjY4O-B0
https://www.youtube.com/watch?v=EavMqZ_6UvQ
Vielä kun saataisiin esimerkkejä myös käänteisillä sukupuolirooleilla. Naispuolisten narsistien toiminta on vähän erilaista, mutta ihan yhtä lailla kusipäistä.
Vaikka näiden katsominen voikin tuntua ahdistavalta, niitä kannattaa katsoa ihan sen takia, että ne näyttävät eri tekniikoita, joilla narsistit pyrkivät hallitsemaan toisia ihmisiä. Hyvällä tuurilla joku kohtaus voi muistuttaa jotain omasta kokemuksesta, mikä voi johtaa johonkin olennaiseen oivallukseen.
Tunnen pari semmosta ihmistä jotka liiottelee asioita, semmosia jossa olen itse ollut paikalla ja aivan muina miehinä selittää mulle tai muille paikalla oleville tarinaa aivan väärin/liioteltuna tai muuten vain valheellisena. Tietenkin nyt yksilöt on aina yksilöitä, mutta yleisellä tasolla, niin uskooko nämä ihmiset näihin omiin luotuihin versioihin tapahtumista, vai onko ne niin röyhkeitä että muina miehinä jauhaa päin naamaa paskaa?
VastaaPoistaEn ole varma, mutta todennäköisesti he uskovat niihin valheisiin itse. Tai ainakin se halu uskoa on niin kova, että siitä syntyy eräänlainen itsehypnoosi.
PoistaToisaalta narsistille totuudella ei ole mitään merkitystä. Ei hän mieti, onko tämä asia totta vai ei - hän miettii vain, onko tästä minulle hyötyä vai ei. Narsistin elämässä kaikki on valhetta, joten koko totuuden konsepti on hänellä vähän hakusessa. Narsistille "totuus" on sitä, mikä palvelee häntä parhaiten - ei se mikä on oikeasti totta. Se maailmankuva on niin pahasti kierossa, että sitä on ei-narsistien hieman hankala edes hahmottaa.
Muuten... Mihin tuo sinun aiempi kommentti katosi? Poistitko sen itse? Näyttää vähän erikoiselta, kun siellä näkyy nyt vain minun vastaukset, mutta ei sitä alkuperäistä kommenttiasi.
Kiitoksia analyysistä. Voin kertoa että jonku verran kuumeni kaveri kerranko sanoin suoraan että koitatatko kaasuvalottaa meikäläistä. En poistanu kyllä sitä kommenttia, ompa kummallista.
PoistaTuo ei edes ollut ensimmäinen kerta. Aiemmin katosi se kommentti, jossa linkkasit videoon, jossa poika kuvasi narsisti-isänsä kiukuttelua. Jäi vain se minun vastaus:
Poistahttps://eliitinesoteerisetsymbolit.blogspot.com/2023/05/mika-homma-myytinkertojat.html?showComment=1686214318798#c1738814986667854484
Onko kellään muulla hävinny? On kyllä itellä niin huoni tietotekniikka tieto että en kyllä osaa sanoa mistä johtuu.
PoistaTässä on tällainen video jossa on 2 omien sanojensa mukaan sosiopaatti ihmistä. En tiedä kummastakaan mitään sen paitsi tämän videon perusteella, mutta veikkaisin että molemmilla on menny lapsuudessa jokin asia vituiksi ja tämä on niinkuin puolustuskeino
VastaaPoistahttps://www.youtube.com/watch?v=WMYnt78tmVU
Menikö sinulta tämä kirjoitus ohi?
Poistahttp://eliitinesoteerisetsymbolit.blogspot.com/2023/01/alexander-lowen-ja-noyryytetyt-lapset.html
(Muutenkin... Nämä kommentit oikeastaan kuuluisivat enemmän tuon kirjoituksen alle.)
Oli mennyt ohi tuo kirjoitus, kiitoksia. Ja tosiaan tässä katsoin toisen videon tuolta tytöltä. Oli juuri niin kuin arvelin että lapsuudessa mennyt asiat huonosti. Jos tulee tähän asiaan liittyen muuta jatkossa niin laitan tuon toisen kirjoituksen alle.
Poistahttps://www.youtube.com/watch?v=KS3K2VM5U_8
Sinua selkeästi aihe kiinnostaa, joten kannattaa ehdottomasti lukea tuo Lowenin kirja. Sen saa käytettynä vähän yli kympillä - sisältäen postikulut.
Poistahttps://www.bookfinder.com/search/?ac=sl&st=sl&ref=bf_s2_a1_t1_1&qi=pIlMz0d6lnZJJ5hJrr.jDLnuU0U_1692261479_1:1:2&bq=author%3Dalexander%2520lowen%26title%3Dnarcissism%2520denial%2520of%2520the%2520true%2520self
Laitoin tilaukseen
Poista