maanantai 7. kesäkuuta 2021

Vapaus pelottaa


Olen huomannut, että moni tällä hetkellä ihmettelee tätä ihmisten sokeutta meneillään olevaan järjettömyyteen. Erityisesti ihmetystä herättää koronapiikkien ympärillä oleva sirkus. Miten on mahdollista, että niin moni järkevältä vaikuttava ihminen on niin sokea tälle hulluudelle? Moni on varmasti huomannut, että aiheesta käytävä järkevä keskustelu on usein hyvin vaikeaa. 

Suomessa koronapandemia ei ole nostanut flunssatauteihin kuolleiden määrää, eikä ole aiheuttanut sairaaloihin ruuhkaa. Suomeksi tämä tarkoittaa, että meillä on käsillä aivan tavallinen influenssan kaltainen nuhatauti, joka on vaarallinen vain huonossa kunnossa oleville vanhuksille - aivan kuten influenssa on joka talvi. Ihmiset ovat silti halukkaita ottamaan kokeellisen testaamattoman geeniterapiainjektion, joka on todistettavasti aiheuttanut suuren määrän kuolemia ja vammautumisia. Miksi? Sen takia, että he pelkäävät sairastuvansa koronaan? Ei, sillä ei ole asian kanssa mitään tekemistä. 

Joku voisi väittää, että ihmiset ovat tulleet hulluiksi. Ihan ymmärrettävä päätelmä, mutta se ei ihan pidä paikkaansa. Eivät nämä ihmiset ole tämän pandemian aikana miksikään muuttuneet, he ovat juuri sellaisia kuin he ovat aina olleet. Muutos on tapahtunut ainoastaan siinä, että nyt tuo hulluus on paremmin näkyvillä.

Enemmistö ihmisistä on ollut aina auktoriteettiuskovaisia. Ei siinä ole mitään uutta, että uskotaan sokeasti uutisten, THL:n ja WHO:n satuja koronapiikkien hyödyistä. Enemmistö ihmisistä on aina ollut kykenemätön käyttämään omaa kriittistä ajatteluaan. Ei siinä ole mitään uutta, että toimitaan täysin järjenvastaisesti. Enemmistö ihmisistä on aina ollut kykenemätön vastustamaan joukkokäyttäytymistä. Ei siinä ole mitään uutta, että tehdään niin kuin kaikki muutkin tekee - vaikka se sitten veisi omaan hautaan.

Se hulluus, joka nyt on niin selkeästi nähtävänä, on aina ollut osa ihmiskuntaa. Se on vain ollut aiemmin paremmin piilossa. Ihmiset ovat aina olleet sokean auktoriteettiuskovaisia joukkoihmisiä, joilla ei ole kykyä kriittiseen itsenäiseen ajatteluun. Mutta mistä tämä johtuu?

Kyse on modernista orjuudesta. Kirjoitin aiheesta jo vuonna 2016. Ihmiskunta on jo pitkään elänyt sellaisessa illuusiossa, että orjuutta ei enää ole. Tämä on kyllä totta siinä mielessä, että orjuus on nykyään laitonta, mutta asia ei ole ihan niin yksinkertainen. Valitettavasti orjuus on sellainen asia, jota ei poisteta lainsäädännöllä. Ei orjuus ole mihinkään kadonnut, se on vain muuttanut muotoaan. 

Modernin orjan kahleet eivät ole ranteissa - ne ovat mielessä. Tarotin kortti Paholainen kuvaa tätä erittäin hyvin. Kuvassa olevat mies ja nainen ovat kyllä näennäisesti kahleissa, mutta täysin omasta tahdostaan. Kahleet ovat niin löysällä, että ne olisi helppo vain nostaa pois kaulan ympäriltä. Tämä on juuri se mielentila, jossa suurin osa ihmisistä tällä hetkellä on. He ovat orjia omasta tahdostaan. 




Meidän, jotka arvostamme vapautta, on hyvin vaikea ymmärtää tätä. Tuntuu täysin uskomattomalta, että on olemassa niin paljon ihmisiä, jotka haluavat olla orjia. Miksi ihmeessä kukaan haluaisi sellaista? 

Asiaa kannattaa katsoa toisesta näkökulmasta. Ihmiset haluavat olla orjia, koska he eivät halua olla vapaita. On vain kaksi vaihtoehtoa: orjuus tai vapaus. Jos vapaus ei kiinnosta, on pakko olla orja. Kuten Michael Tsarion usein toteaa: "People don't want freedom, they want freedom from freedom." 




Vapaus on pelottavaa. Jos on vapaa, joutuu ihan itse ottamaan vastuun itsestään. Vapaus on vaikeaa. Jos on vapaa, joutuu ihan itse käyttämään omaa ajatteluaan. Ei ole ketään kertomassa mitä tehdä ja mitä ajatella. Elämä on mukavaa ja helppoa, kun ei tarvitse itse ottaa vastuuta mistään, eikä tarvitse vaivata päätään hankalilla asioilla. Nyt nämä koronapiikkejä vapaaehtoisesti hakevat ihmiset maksavat tuosta mukavuudenhalustaan kovaa hintaa. 

Millainen ihminen ei halua ottaa vastuuta itse itsestään? Sellainen joka ei halua kasvaa aikuiseksi. Elämme maailmassa, jossa enemmistö ei ole kiinnostunut aikuistumisesta. He ovat kuin vauvoja, jotka eivät halua poistua lämpimästä ja mukavasta kohdusta. Psykologinen aikuiseksi kasvaminen on vaikeaa ja pelottavaa, ja se vaatii epämukavuusalueelle menemistä. Pelkureille se on aivan liian suuri vaatimus.

Moni kyllä rakentaa itselleen sellaisen kulissin, että he pystyvät näyttelemään aikuista. Siihen kulissiin voi kuulua montakin sellaista asiaa, jotka näennäisesti edustavat aikuisuutta. Kun on työpaikka, asuntolaina, puoliso ja lapset, sitä on helppo ajatella olevansa aikuinen. Mutta jos ei ole valmis tekemään sitä aikuistumiseen vaadittavaa sisäistä työtä, jää oikeasti vain aikuista näytteleväksi lapseksi.

Kuuluisa psykologi Carl Jung varmaankin sanoisi tähän, että kyse on haluttomuudesta rakentaa oma minuus. Hän käytti termiä individuaatioprosessi, jolla hän tarkoitti sitä psykologista kehitystä, jota oman itseyden rakentaminen vaatii. Se on pitkä ja vaikea matka, joka ei ole ihan kivuton. Suuri enemmistö ihmisistä välttelee tätä prosessia kuin ruttoa, koska se vaatii oman varjon kohtaamisen. Aihetta on käsitelty enemmän kirjoituksessa Helvetti.



Tämä planeetta on ollut jo pitkään yksi iso lastentarha. Lapset eivät ole kykeneviä puolustamaan itseään, joten ihmiskunnan orjuuttaminen ei ole ollut "Eliitille" mitenkään erityisen vaikea tehtävä. Tarjotaan vain riittävästi leipää ja sirkushuveja, niin ihmiset alistuvat orjan asemaansa ilomielin. 

Vaikuttaa kuitenkin siltä, että ajat ovat muuttumassa. Jos nämä geeniterapiainjektioiden vaaroista varoittavat asiantuntijat ovat oikeassa, mukava orjan elämä ei välttämättä ole enää kovin pitkään mahdollista. Emme voi sitä vielä varmuudella tietää, mutta koronapiikit saattavat hyvinkin aiheuttaa lähivuosina merkittävää kuolleisuuden lisääntymistä. Ehkä tässä on joku kosminen suunnitelma taustalla? Ehkä tämä on ainoa tapa saada ihmiskunta haluamaan vapautta? Mene ja tiedä. 

Sitä on varmasti vaikea katsoa vierestä, kun omasta lähipiiristä ihmiset vapaaehtoisesti menevät myrkyttämään itsensä koronapiikeillä. Mutta se on heidän valintansa, emmekä me sille mitään mahda. Jos ihminen ei ole valmis luopumaan omasta orjamentaliteetistaan, mikään määrä esille nostettuja tosiasioita ei tule hänen ajatteluaan muuttamaan. 

Tätä joukkoitsemurhaa ei estetä järkipuheella.

200 kommenttia:

  1. Tästä tekstistä tuli minulle nyt ahaa-elämys (pahoittelut pitkästä kommentista): Minua on koko ikäni moitittu lapselliseksi, kyselty enkö ikinä kasva aikuiseksi ja ala huolehtia omakotitalosta, lasteni sosiaalisesti hyväksytystä pärjäämisestä (hommata pelit ja vehkeet kuten muillakin), tulevaisuudesta (säästämällä, sijoittamalla), ylipäänsä ala elää vakavasti (!) niin kuin perheellisen pitääkin. Olen pitänyt itseäni myös auktoriteettipelkoisena (suhtaudun jäykästi esim. esimiehiin ym. "ylempänä" oleviin, joskin vanhemmuuttani huomattavasti vähemmän), ehkä jopa kadehtien miettinyt nuorempana, kuinka jotkut uskaltavat "aukoa päätä", vaikkapa asiattomalle opettajalle. Ja kieltämättä tuntenutkin näistä asioista johtuen jonkinasteista alemmuutta pitkälle aikuisikään asti. Mutta eihän tässä ole siitä ollutkaan kysymys! Olen vain tainnut koko ikäni kulkea sitä minuudenpolunviertä, tajuamatta (onneksi), että leikkimällä olisi voinut päästä helpommallakin.

    Tästä samasta aiheesta minua jäi vaivaamaan muutaman kuukauden takainen keskustelu työkaverini kanssa, kun koitin perustella hänelle, mikä nykymenossa on pielessä ja miksi esimerkiksi vapaus on nyt vaakalaudalla. Hän totesi, että mitä muuta ihminen tarvitsee kuin työpaikan (tai rahaa) ja paikan elää yhteiskunnassa normaalisti? Jos hinta siitä, että saa elää osana yhteiskuntaa ja saa sen edut (kuten terveydenhuolto, vesi- ja sähköverkostot ym. palvelut) on se, että ottaa rokotteen, hyväksyy rokotepassin tai minkä tahansa seurantavälineen, on se todella pieni hinta siitä, ettei joudu yhteiskunnan ulkopuolelle. Koska on aivan käsittämättömän typerää, resurssien tuhlaamista ja ihmisarvoa loukkaavaa ajatella, että irtaantuisi yhteiskunnasta jonnekin pilvenhattarautopiaan ja muuttaisi johonkin hippikommuunniin, jossa leikitään omavaraista vaihdantataloutta kunnes tulee talvi ja juostaan itkien takaisin sähköverkkojen ja kauppojen ääreen. Yhteiskunta kuitenkin antaa turvaa ja hyvinvointia, kansalaisen on oltava osa sitä ja maksaa siitä hintansa, vaikka se välillä vähän tylsää olisikin. Ja lisäksi: on aivan hillittömän naurettavaa kuvitella, että olisi joku pieni joukko joka saa koko maailman väestön pyöriteltyä pahan agendansa mukaan. LOL.

    Tuo keskustelu oli masentava. Hän vielä on henkilönä yleisesti tunnettu kaiken kyseenalaistamisesta, joka ei niele mitään kyselemättä, ei varsinkaan perinteisiä tapoja, ei usko mitään eikä mihinkään vaan perustaa kaiken pelkkään tieteeseen ja tieteelliseen tutkimukseen. Mutta eipä vain kelvannut tieteelliset faktat, kun ne eivät tulleet YLEltä (jota kaikki itseään aikusena pitävät seuraavat, koska sieltä tulee uutisia ja aikuisen tulee seurata uutisia).

    Eli juuri tämä on se ongelma:

    "Mutta jos ei ole valmis tekemään sitä aikuistumiseen vaadittavaa sisäistä työtä, jää oikeasti vain aikuista näytteleväksi lapseksi"

    Ja tuohon lähtee herkästi mukaan sellaisetkin, jotka periaatteessa tietävät ja tunnistavat jonkin olevan pielessä, mutta menettävät sen vähäisenkin rohkeuden heikompien ympäröimänä.

    Kunpa vain itse saisi pidettyä toivoa ja uskoa yllä, että ajat ovat todella muuttumassa. Välillä kyllä iskee niin epätoivo ja yksinäisyys, kun ainoat järkipuheet tuntuu löytyvän vain anonyymeiltä nettikeskustelijoilta :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Asiaa voi katsoa myös tästä näkökulmasta:

      https://www.facebook.com/unslavedpodcast/posts/3040209022917598

      Ei voi aikuistua, jos ei ole valmis olemaan ulkopuolinen.

      Kyllä ajat muuttuvat, mutta ei varmaan vielä pitkään aikaan parempaan suuntaan. Ensin mennään vielä vain syvemmälle hulluuteen. Muutos parempaan käy todennäköisesti vain kunnon pohjakosketuksen kautta.

      Poista
  2. Totta, hyvä pointti. Pahinta taitaa olla se, että suurin osa ei edes tiedosta sen olevan pelkoa, joka voisi pistää ihmisen ajattelemaan, vaan se on aitoa (opittua) halveksuntaa ulkopuolisuutta kohtaan.

    Jos yksilönkin on käytävä totaalisen pohjalla irtaantuakseen egostaan, tulee se väistämättä eteen laajemmallekin kollektiiville, ennen kuin yleinen muutos parempaan on mahdollista. Valitettavaa vain niille, jotka ovat jo oman pimeän yönsä läpikäyneet. Mullakin taitaa ne viimeiset kilometrit olla tuolla matkalla (onhan sitä jo vuosikymmenet kestänytkin) ja kieltämättä sekavin tuntein; toisaalta äärimmäisen helpottavaa, kun viimeinkin alkaa palikat löytää paikoilleen monessa asiassa hirveällä vauhdilla ja käsitys itsestä egosta erillisenä olentona muodostua, mutta toisaalta huolestuttaa, kun huomaa entistä paremmin miten paljon sokeutta maailmassa vielä onkaan. Mutta ehkäpä se huolikin helpottaa, kun pääsee ymmärryksessä vieläkin pitemmälle :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämän piti olla kommentti tuohon Anteron yo. kommenttiin... Siksi harvemmin osallistun keskusteluihin, kun onnistun aina jotenkin sähläämään :D (ja nyt näyttää, ettei onnistu mikään, tulee hups-virhettä bloggerilta)

      Poista
    2. Lobo, ymmärrän kyllä mitä tarkoitat, mutta tuossa kommentissasi näkyy yksi todella yleinen virhetulkinta, josta on muodostunut monelle tietynlainen ansa. Tämä ei nyt liity varsinaisesti sinuun, vaan otan tämän esiin ihan sen takia, että tähän törmää niin usein.

      Tietyissä piireissä elää sitkeästi sellainen käsitys, että ego olisi jotenkin paha, ja että siitä pitäisi irtautua tai päästä jotenkin eroon. Tämä on hölynpölyä, joka vain kertoo sen, että ihmiset eivät ymmärrä mikä ego on ja mikä sen tehtävä on. Egosta on vaikka kuinka paljon erilaisia täysin vääriä käsityksiä. Näitä ylläpitävät ihmiset eivät ole koskaan lukeneet Freudia, joka siis kehitti id-ego-superego-teorian. He eivät siis tiedä mistä puhuvat.

      Tästä kommentista nyt varmaan joku itseään henkisenä ihmisenä pitävä polttaa päreensä, mutta se ei ole minun ongelma. Säästäkää itsenne pitkien puolustuspuheiden kirjoittamiselta, ei minua kiinnosta väitellä teidän kanssa.

      Ego on psyykeen välttämätön osa. Kun lapsi syntyy, hänellä ei ole egoa. On vain id, josta tulee tiettyjä signaaleja, kuten esimerkiksi nälän tunne. Kun lapsella ei ole egoa, signaali tulee läpi suodattamatta, ja lapsi alkaa itkeä nälkäänsä. Kun lapsi kasvaa, hänen id-impulsseja säätelevä ego alkaa kehittyä. Egolla varustettu lapsi kykenee suodattamaan id-impulsseja paremmin, ja säätelemään omaa käyttäytymistään sen avulla. Tämän takia 10-vuotias lapsi pystyy sietämään nälän tunnetta paremmin, ja ilmaisemaan nälkäänsä itkemisen sijaan verbaalisesti ja hermostumatta. Hän myös kykenee ymmärtämään, että joissain tilanteissa on mahdotonta saada ruokaa välittömästi, ja joskus täytyy vain odottaa kärsivällisesti.

      Egolla on tärkeä tehtävä - säädellä ihmisen toimintaa. Mitä vahvempi ego, sitä paremmin ihminen pystyy säätelemään omaa käyttäytymistään. Mitä heikompi ego, sitä heikommin tämä säätely onnistuu. Heikko ego tekee ihmisistä lapsellisia kakaroita, jotka eivät osaa käyttäytyä. Psykologisesti kypsällä ihmisellä on aina vahva ego, ja se on erittäin hyvä asia. Tämä "egosta eroon pääsemisen" kultti kertoo sen jäsenistä paljon - todella monet heistä ovat henkisesti kypsymättömiä kakaroita, jotka eivät oikeasti halua kasvaa aikuisiksi.

      ...

      Poista
    3. ...

      Tämä varsinkin "henkisiin piireihin" pesiytynyt täysin virheellinen käsitys egosta on johtanut monet harhaan. Menin samaan lankaan itsekin joskus nuorempana. Ego sekoitetaan hyvin usein valeminään, joka on täysin eri asia kuin ego. Kun väitetään, että ego on illuusio omasta minästä, ei tiedetä mistä puhutaan. Valeminä tai tai valheellinen persoona ("naamio") on se illuusio, jonka ihminen on kehittänyt maailmaa varten - yleensä sen takia, että sillä haetaan hyväksyntää omilta vanhemmilta. Se on se asia, josta olisi hyvä päästä eroon - ei ego.

      Toki egoon liittyy ongelmia silloin kun ego on haavoitettu. Tyypillisesti traumatisoituneen ihmisen ego on varustettu puolustusmekanismeilla, jotka usein laukeavat turhaan tai tarpeettomasti, ja tekevät ihmisestä sen takia sosiaalisesti hankalan. Jokainen varmasti tuntee jonkun, jonka puolustusmekanismit laukeavat turhan herkästi. "Mistä se nyt suuttui?"Tällaisen ihmisen ego ikään kuin hahmottaa todellisuuden hieman väärin, ja näkee uhkina sellaisia asioita, jotka eivät oikeasti ole uhkia. Mutta tässäkään ongelma ei ole ego itsessään, vaan ne traumat, jotka ovat vahingoittaneet egoa.

      Minulla on itsellä tästä hyvinkin paljon omakohtaista kokemusta, ja olen joskus käyttänyt sen selittämiseen miinakenttäanalogiaa. Traumatisoituneen ihmisen kanssa tekemisissä oleminen on välillä kuin miinakentällä kävelemistä. Koskaan ei tiedä milloin astuu tahattomasti miinaan, minkä seurauksena traumatisoitunut ego menee raivokkaaseen puolustusmoodiin. Ongelmaa ei ratkaista pyrkimällä eroon egosta, vaan työstämälle ne traumat. Se on tietyssä mielessä egon vahvistamista, mikä on aina hyvä asia. Vahva ja terve ego ei tarvitse ympärilleen miinakenttää.

      Unohtakaa tuo new age -piireille tyypillinen höpönlöpö egon pahuudesta. Se on ymmärtämättömien ihmisten paskapuhetta, jolla vain vältellään valeminän purkamista, omien traumojen työstämistä, ja todellisen varjotyön tekemistä. Se on ansa, joka estää aidon individuaatioprosessin.

      Poista
    4. Varsin asiallinen huomio. Itse en ehkä niinkään ole ajatellut sen olevan varsinaisesti paha asia, vaan jossain kohtaa ymmärrykseen tuntui loksahtavan se, että ego on eri asia kuin todellinen minä. Ego on se opittu "peite", joka määrittelee mihin kuulun ja mitä ajattelen. Ego = mieli. Ja sen oivaltaminen sai minut käsittelemään tiettyjä äärimmäisen hankalia asioita, joiden kanssa olen tapellut (itsekseni, mutta myös parisuhteen toisen osapuolen kanssa) jo muutaman vuoden. Kaikki ne raskaat tuntemukset ja murheenaiheet, kiukuttelut ja muu epävarmuus, joissa oikein velloin, ei olekaan sitä, mitä oikeasti olen vaan ne ajatukset on kasvaneet oletuksista, historiasta, muilta kuulluista kokemuksista, opittuina mielen tuotteina. Ja kaikki nuo pahaa ilmapiiriä aiheuttavat asiat tekevät egosta/mielestä huonon, josta siis pitäisi irtaantua ja ymmärtää niiden olevan vain ajatuksia. Jotenkin siis ajattelisin, että egosta irtaantuminen tarkoittaa sitä, että oppii ymmärtämään sen olevan erillinen asia. Ei sellainen josta pitää päästä eroon, koska miten muuten ajattelisin ja käsittelisin asioita, esimerkiksi työelämässä, ammattihan on osa egoa? Mutta irtaantua siitä siten, etten määrittele itseäni ammatin tai jonkin muun opitun asian perusteella.

      Mutta hyvin alussa olen tuon asian käsittelyn ja ymmärryksen kanssa (varmasti tekstistäkin paistaa epäloogisuus :D ) ja siksi tuleekin tarpeeseen saada lukea aiheesta tolkun tekstejä (onni on, että toiset meistä osaavat jäsentää ajatuksensa luettavaan muotoon, itse kun sitä omaa ajatustulvaa en ole koskaan oppinut saamaan paperille ymmärrettävästi). Muistelen nyt, kun luin tekstisi, itsekin nähneeni sellaisia kirjoituksia, joissa puhutaan egon tappamisesta ja hävittämisestä. Eli ymmärrän tuon virhetulkinnan.

      Sen ainakin olen huomannut, että hyvin hyvin paljon tämän aihepiirin (tai ylipäänsä henkisten/mielen asioiden) kirjoituksissa on kertomuksia, tulkintoja ja opastuksia ääripäästä toiseen ja saa hyvin kriittisin mielin suhtautua lukemaansa, vaikka varmasti suurin osa kirjoittajista vilpittömästi uskookin parantavansa maailmaa. Että yhtään en ihmettele, jos ja kun suurin osa ihmisistä haluaa päästä helpolla ja nukkua elämänsä maskit naamalla, työtähän tämä herääminen vaatii! Eikä siihen riitä tunti eikä kaksi illassa, rahanteon ja etelänloman suunnittelun välissä.

      Poista
    5. Hienoa analyysiä ja "puolustuspuhe" Egolle Anterolta! Kun puhutaan egosta ollaan lähellä myös käsitteitä kuten "itsetunto" (itsensä tunteminen), "itseluottamus" (itseensä luottaminen) ja "itsearvostus" (itseensä terveesti suhtautuminen). Nämä ovat jotensakin synonyymejä keskenään ja kokemuksen kautta opittuja tapoja suhtautua itseensä eliönä, olentona ja ihmisenä, juuri kuten Antero tuossa yllä kuvasi. Terve ja tasapainoinen Ego on kehittynyt pääosin positiivisten ja rakentavien kokemusten pohjalta, mutta sen voi myös saavuttaa myöhemmin ymmärryksen ja mainitun hallitun individuaatioprosessin kautta.
      Ylikorostunut Ego (narsismi ym. luonnehäiriöt, vallanhalu), aivan kuten heikon itsetunnonkin oireet (läheis- tms. riippuvuus, syrjään vetäytyminen ja alistuvaisuus), ovat paradoksaalista kyllä kummatkin seurausta häiriintyneestä individuaatioprosessista, kaksi vastakkaista tapaa reagoida loukattuun itseyteen (lue: toistuviin traumaattisiin tai muuten kielteisiin kokemuksiin).

      Tällä halusin päästä puolustamaan myös toista mielestäni vakavaa väärinymmärrystä, jota varsinkin Buddhalaisuus julistaa: että tarpeemme ja halumme olisivat kielteisiä, pahan alku ja juuri ja "valaistumisen" tiellä. Aivan kuten terve ja tasapainoinen Ego on Itseytemme ydin, myös tarpeemme ja halumme ovat olennainen osa tervettä, tasapainoista ja rikasta elämää. Ongelmana ei ole itse halu eikä sen kohde, vaan mahdollinen sisäinen kykenemättömyys kokea ja toteuttaa tasapainoisesti ja terveesti tarpeitamme. Tämän kykenemättömyyden takana on tuo jo kertaalleen mainittu riippuvuus, sisällämme kiiluva täyttämätön ja tyydyttämätön sekä määrittelemättömäksi jäänyt ilman jäämisen olotila: turvan ja rakkauden puute. Tämä ontto kaipuu pyritään sitten kerta kerran jälkeen epäonnistuneesti tyydyttämään jollakin sopivalla korvikkeella, johon neuroottisesti takerrumme.
      Ongelman ydin ei siis ole luonnollisissa tarpeissamme eikä niiden terveessä tyydyttämisessä. Buddhisteilla menee lapsi pesuveden mukana.

      Poista
    6. Lobo, tuosta kommentistasi juuri näkee sen, että egon määritelmälle löytyy kaikenlaisia näkemyksiä, mikä sekoittaa pakkaa todella paljon.

      Ego ei ole sama asia kuin mieli. Ego on freudilaisen mallin yksi kolmasosa mielestä. Suosittelen perehtymään tähän wikipedia-artikkeliin:

      https://en.wikipedia.org/wiki/Id,_ego_and_super-ego

      En ole tuota pitkää artikkelia lukenut ihan kokonaan, mutta ainakin päälisin puolin vaikuttaa ihan asialliselta.

      Tuosta kommentistasi saa sellaisen kuvan, että puhut juuri vaurioituneesta egosta. Siellä on taustalla aina jonkinasteista traumatisointia. Sitä löytyy käytännössä kaikilta. Kuten sanoin, vaurioituneen egon korjaaminen vaatii omien traumojen työstämistä. Trauma on vähän kuin alitajuntaan jäänyt kipeä parantumaton haava. Kun joku tilanne sopivasti tökkää siihen haavaan, se synnyttää tunteen, johon ego sitten reagoi riippuen siitä miten se on tottunut puolustautumaan tuota tunnetta vastaan.

      Monesti traumat ovat niin piilossa, että ihminen ei edes tiedä olevansa traumatisoitunut, koska ei pysty muistamaan sitä traumatisoivaa tapahtumaa. Se on totta, että traumoista kumpuavat ajatukset ovat vain ajatuksia, mutta niitä ei kannata sivuuttaa kokonaan. Ne sisältävät tärkeää informaatiota traumasta. Ne yrittävät kertoa sinulle jotain. Niihin kannattaa suhtautua kuin tutkija: "Mistä nämä oikein kumpuaa? Mikä tämän aiheuttaa?" Se on melkoista salapoliisityötä.

      En ole ihan varma mitä tarkoitat tuolla "peitteellä", mutta veikkaan että siinä kohtaa puhut enemmänkin persoonasta. Se on taas jungilaista käsitteistöä. Esimerkiksi tuo mainitsemasi ammatti (siis se rooli jonka omaksumme ammattimme kautta) edustaa enemmän persoonaa kuin egoa.

      https://en.wikipedia.org/wiki/Persona_(psychology)

      Sanoilla on väliä. Kannattaa opetella niiden oikeat merkitykset.

      Poista
    7. KW, tuo mainitsemasi piirre buddhalaisuudesta on ihan totta.

      Tuohon liittyy myös se ilmiö, jota näkee paljon. Todella moni "henkinen ihminen" luulee, että itsensä kehittämisessä pääsee eteenpäin, kunhan vain meditoi mahdollisimman paljon. Tämä on sitä todellista individuaatioprosessin välttelyä. Kuvitellaan, että mielen hiljentäminen ja täydellinen passiivisuus mukamas johtaa johonkin kehitykseen.

      Meditointi on ihan hyvä työkalu stressin hallintaan, ja monelle ihan hyödyllinen harrastus, mutta ei se mitään itsensä kehittämistä ole. Suurissa määrin toteutettuna se on yksi autohypnoosin muoto, jolla voi kyllä saada ihan hyvä olon, mutta ei se mitään henkistä kasvua edistä. Se on pakenemista ja vaikeiden asioiden välttelyä.

      Toki se palvelee monen narsistisia tarpeita, kun saa näytellä muiden silmissä "henkistä" tyyppiä. Moni rakentaa "henkisyydestä" itselleen hienon kulissin, jolla tosiasiassa vain haetaan toisten ihmisten hyväksyntää. Kuulostaa hyvältä kun kehuskelee muille meditoivansa monta tuntia päivässä. Sitten laitetaan someen hienoja valokuvia, joissa istutaan lootusasennossa tekohymy naamalla. "Ooh, oletpa sinä henkinen ja syvällinen ihminen!" Yeah, right.

      Poista
    8. En osaa meditaatiosta sanoa oikein mitään, kun ei ole sitä tullut harrastettua, sellainen käsitys on että pään sisäinen mölinä korvataan jollain mantralla?
      Itsensä (maailman) hiljentämistä tuli joskus nuorempana harrastettua ehkä enemmän kuin lääkäri määrää 😂
      Tarkoituksena hiljentää omat ajatukset jotka rakentavat koko ajan maailmaa ympärillämme, lähes mahdotonta kylmiltään, ainakin aluksi, turvallisia keinoja:unenpuute ja paasto. Psykedeelejä en suosittele: yhtä tarkkaa kuin ripulin parantaminen pieremällä.
      Eli, asento vapaa, silmät auki (jos suljet,nukahdat) lopeta kaikki ajattelu(helpommin sanottu kuin tehty), vähitellen kaikki aistit tippuvat pelistä ja maailman alkaa hahmottamaan "raakaversiona", ensimmäisillä kerroilla saattaa pelästyä ja tila häviää, tottuessa matrixissa voi seikkailla kauemmin, ensimmäinen mieleen hiipivä järkeily palauttaa kyllä nopsasti normitilaan.
      En tiedä onko tästä mitään hyötyä kenellekään, itselleni avasivat jotain suuria kokonaisuuksia jotka olivat ehkä muuten jääneet pimentoon.

      Poista
    9. Huh huh. En ole vähään aikaan nauranut näin paljon. Tuli niin puskista tuo vertauskuva. Kiitos, teki hyvää.

      Poista
    10. Valitettavasti ei omasta päästä, jossain joku vertasi korjaussarjalla krapulan parantamista kyseiseen hommaan 😂, kyllä silloin itseltäkin pärskähti kahvit työauton kabiiniin😂

      Poista
    11. Kiitos Anterolle kommentista, täytyy hieman keskittyä ajan kanssa tuohon artikkeliin. KW:lta myös ajatuksia aiheuttavia sanoja. Joskus teinivuosina buddhalaisuus kiinnosti, mutta jokin siinä ei toiminut (samoin kävi New Age -juttujen kanssa), liekö mulla sittenkin alitajunnassa on jo oikeat suuntaviivat, sotken niitä vain lukemalla sekaisin kaiken maailman uskonnoista ja kulteista :D

      Mutta näin tämä juuri toimii; itsekseen on hyvä pohtia ja tutkia asioita aikansa, mutta jossain kohtaa ne kannattaa julkituoda, jotta saa palautetta ja uutta näkökulmaa, ei muuten oikein kehity. Joten kiitos siitä, että tällainen mahdollisuus on :) Olen hirveästi saanut pohdittavaa täältä, eikä pelkästään blogiteksteistä vaan näistä syväluotaavista ja vastavuoroisista kommenteista, harvoinpa tämmöisiä kommenttiosioita on missään, jossa oikeasti ihmiset panostaa ulosantinsa sisältöön. Tulee paineita itsellekin kirjoittaa ajatuksella :)

      Sanoilla todellakin on merkitystä. Itse olen oppinut sen karvaasti, koska minulla on joku vika, että aivan tavallisia sanoja katoilee pitkin päivää (neurologinen häiriö tmv.) ja joudun niitä korvaamaan, joko tietoisesti tai tiedostamatta, usein jollain mielleyhtymällä. Kevennyksenä tähän väliin, kaikkein noloin tällainen tilanne oli töissä, kun juttua kertoessani en saanut "huumekuriiri"-sanaa mieleen, korvasin sen huomaamattani sanalla "etulehmä" (olen jälkeenpäin arvellut sen muodostuneen mielleyhtymistä "syötti" ja "muuli"...). Tuo hävettää vieläkin, vaikka muita se huvitti. Mutta tässä juuri on se riski, että käytän paljon sanoja, joilla on henkilökohtainen mielleyhtymä, jota kuulija ei ymmärrä.

      "Peitteen" kohdalla kyllä päättelit aika oikein, todennäköisesti tarkoitan juuri persoonaa.

      Ja tuohon meditaatiokäsitykseen voin yhtyä, en ole koskaan oppinut ymmärtämään, mitä se oikeasti pitäisi olla. Koittanut olen ja arvellut, että en kai sitten ole tarpeeksi valaistunut kun ei siitä autuutta löydy :D Eli olen selvästikin lukenut juttuja siitä kuin piru raamattua. Lähimmäs tuota Miton kuvaamaa tilaa (raakaversiosta, ei krapulasta/psykedeeleistä :D) taidan päästä hipelöimällä kiviä (olen lapsesta asti kerännyt kiviä taskut täyteen, pyöritellyt ja tutkinut niitä) :D Silloin on päässä hiljaista. Eli osaan sittenkin meditoida!

      Mutta nyt täytyy taas hiljentyä hetkeksi sisäistämään lukemaansa.

      Poista
    12. Meditoidahan voi monella tavalla. Tykkään itsekin tehdä meditatiivisia asioita, joiden avulla saa hiljennettyä pääkopan hälinää. Jokainen tarvitsee sitä joskus, ja siitä on paljon hyötyä. Mutta ei sillä ole mitään tekemistä henkisen kasvun kanssa.

      Sitten on näitä ohjattuja meditaatioita, joissa kuunnellaan jonkun puhetta ja tehdään opastettuja mielikuvaharjoitteita. Voi niistäkin olla jotain hyötyä, mutta ne on juuri sitä autohypnoosia. Ei se mitään kasvamista ole.

      Poista
    13. Luin artikkelin ja nyt hoksaan paremmin mitä tässä ketjussa on puhuttu. Tuli taas yksi tärkeä palikka kokonais(kaaokseen)kuvaan lisää, mutta ymmärrys on vielä niin levällään, etten osaa tarttua siitä siten, että osaisin kertoa mitä ajattelen. Nimittäin kun minä sekottaisin tähän kvanttimekaniikankin (kvanttitietoisuus?), mutten ymmärrä sitäkään vielä sen vertaa, että osaisin kertoa miten. Mutta minusta tuntuu (tuntuma ajatustasolla ilman varsinaista käsitystä), että se liittyy asiaan. Joka tapauksessa, mielenkiintoista tämä tutkiminen ja oppiminen on. Kun oikein innostuu, haluttaisi vain ahtaa kaikki mahdollinen tieto kerralla, mutta kun ei pysty sulattamaan :D Toisinaan en ihmettele yhtään niitä, jotka lukevat itsensä hulluksi.

      Poista
    14. Lisään tähän ketjuun vielä yhden lukusuosituksen.

      Näitä asioita tutkiessa olisi hyvä myös ymmärtää sellaisen asian olemassaolosta kuin "valeminä" tai "valeitse". Siinä on kyse itse itselleen luodusta valheellisesta identiteetistä, jonka taustalla on lapsuudesta asti jatkunut alitajuinen tarve miellyttää vanhempiaan.

      Pieni lapsi on täysin riippuvainen omista vanhemmistaan. Koska lapsen elossa pysyminen on riippuvaista vanhemmista, lapsen näkökulmasta oman vanhemman hyväksynnän menettäminen on kuolemanvaarallista. Jos lapsi oppii jo varhain, että hänen täytyy olla tietynlainen saadakseen vanhemmiltaan hyväksyntää, hän alkaa automaattisesti ja tiedostamattaan näytellä vaatimusten mukaista versiota itsestään. Sitä kautta lapsi omaksuu huomaamattaan keinotekoisen minuuden.

      Meillä on maailma täynnä valeitsen kautta eläviä ihmisiä. Se on todella yleistä. Tällaisen ihmisen valintoja ohjaa alitajuisella tasolla jatkuvasti tarve miellyttää omia vanhempiaan siinä toivossa, että saisi heiltä sitä hyväksyntää ja rakkautta, jota vaille jäätiin lapsena. Tyypillisesti tällaiset lapset jäävät palvelemaan vanhempiensa tarpeita vielä pitkälle aikuisuuteen. Se on järkyttävää mentaalista hyväksikäyttöä, jota ylläpidetään sairaan riippuvuussuhteen avulla. Ja käytännössä tämä hyväksikäytön uhri on aina kykenemätön ymmärtämään omaa tilannettaan.

      Tällainen ihminen ei elä omaa elämäänsä itselleen. Hän vain etsii loputtomasti sitä vanhempien hyväksyntää, jota ei koskaan tule saamaan. Se on kierre, johon ihmiset tuhlaavat koko elämänsä.

      Tämä ilmiö käydään läpi tarkemmin Alice Millerin kirjassa "Lahjakkaan lapsen draama" (tai "Lahjakkaan lapsen tragedia"). Se ei ole kovin pitkä kirja, ja sen voi näköjään lukea netistä:

      https://docplayer.fi/17285860-Lahjakkaan-lapsen-draama.html

      Toki samaa teemaa käsitellään muissakin Millerin teoksissa. Niitä onkin melkoinen määrä.

      Milleriä on kuolemansa jälkeen lyöty mediassa lujaa, ja hänen työtään on pyritty mitätöimään. Hänen näkemyksensä herättävät suurta vastustusta niissä ihmisissä, jotka eivät pysty hyväksymään kamalaa totuutta omasta lapsuudestaan ja omista vanhemmistaan. Tiedän sellaisenkin tapauksen, jossa terapeutti kielsi asiakastaan lukemasta Millerin kirjoja, koska ne sisälsivät hänen mielestään "vaarallisia ajatuksia".

      Shoot the messenger.

      Poista
    15. Tämän "valeitsen" minä tunnistin heti! Taitaapa olla, että puhuin juuri tuosta "peitteenä". Vaikka lapsuudessa ei mitään karmeita olekaan tapahtunut (varmaankin aika tyypillinen lama-ajan lapsuus), voinee miellyttämisentarve kehittyä vähemmälläkin.

      Iso kiitos linkistä :) Aloin jo heti lukea sitä, vaikuttaa varsin mielenkiintoiselta ja järkeenkäyvältä tekstiltä.

      Poista
    16. Jos Millerin materiaali puhuttelee, kannattaa lukea myös niitä uudempia kirjoja. Tuo linkkaamani kirja on Millerin ensimmäinen, ja siinä on paljon tärkeää asiaa, mutta se on ilmaisullisesti melko kömpelö verrattuna hänen uudempiin kirjoihin.

      Tuo valeitsen luominen ei vaadi mitään erityisen karmeaa lapsuutta. Pienen lapsen psyyke on niin herkkä, että aikuisen näkökulmasta näennäisen pienet asiat saattavat olla sille lapselle todella suuria asioita. Tarve luoda valeitse voi syntyä hyvin salakavalasti. Todella suuri osa näistä tähän vaikuttaneista asioista on tapahtunut niin nuorena, että niitä ei voi mitenkään itse muistaa. Sen takia argumentti "ei tuo voi koskea minua, kun ei minulle mitään tapahtunut" on täysin arvoton. Ei kukaan muista mitä tapahtui oman elämän ensimmäisten kahden vuoden aikana.

      Täytyy myös muistaa, että kulttuuriset normit ovat todella pitkään sallineet lasten huonon kohtelun kasvatuksen nimissä. Ihmiset pitävät sitä ihan normaalina ja hyväksyttynä kohdella lapsia tavoilla, jotka ovat lapsen psyykelle hyvin vahingollisia. Kasvatuksen nimissä tehty fyysinen väkivalta on tästä se yleisin esimerkki. Mutta on niitä muitakin. Suomessakin pitkään ajateltiin, kiitos Arvo Ylpön, että se on hyvää lasten kasvatusta jättää pieni lapsi yksin itkemään, ja sillä tavalla "opettaa lapsi tavoille". Yksistään tämä on aiheuttanut valtavan määrän psyykkisiä vammoja todella monelle suomalaiselle. "No eihän se nyt voi olla vahingollista, kun eihän ne sitä muista aikuisena." Mielen tietoinen puoli ei muista, mutta tiedostamaton muistaa. Ja niiden alitajuntaan koteloituneiden traumojen kanssa sitten eletään koko elämä. Hyvin moni näistä ihmisistä on joutunut luomaan lapsena itselleen valeminän, koska lapsi kokee huonon kohtelun aina niin, että "minä en kelpaa sellaisena kuin olen, minun täytyy siis olla jotain muuta".

      Lasten huonossa kohtelussa on paljon useammin kyse ymmärtämättömyydestä kuin pahuudesta. "Näin minuakin kohdeltiin, eikä se minua haitannut" on todella monen puolustusargumentti. Tässä on mukana aimo annos Tukholman syndroomaa. Ei ole olemassakaan sellaista ihmistä, jota lapsena koettu huono kohtelu ei ole vahingoittanut. Mutta niitä on paljonkin, jotka kieltävät sen vahingollisuuden jyrkästi. Se on juuri sitä valeminän puhetta, joka on luotu miellyttämään isää ja äitiä. Eihän nyt vanhempia saa kritisoida! Raamattukin sen kieltää!

      Yksi tärkeimmistä askeleista omien lapsuuden traumojen työstössä on myöntää tosiasiat. Valeminän tehtävä on estää tämä myöntäminen ja ylläpitää kiillotettua kuvaa omista vanhemmista. Sen takia traumojen työstäminen ei onnistu ilman valeminän purkamista. Se ei ole ihan helppoa. Millerin koko tuotanto pyörii tämän teeman ympärillä.

      Poista
    17. Kyllä puhuttelee (puolivälissä jo menossa). Näistä pitäisi neuvoloissa jakaa esitteitä, unikouluoppaiden sijaan. Taidan vinkata tästä kirjasta myös esikoiselleni.

      Poista
    18. Itse pidin paljon Millerin kirjasta The Body Never Lies:

      https://www.amazon.com/gp/product/B001VLXNAQ/ref

      Siinä oli erityisen hyvää pohdintaa anteeksiantamisen problematiikasta. Miller esittää siinä hyvin poikkeuksellisen näkemyksen, joka haastaa varsinkin "henkisissä piireissä" yleisen näkemyksen, että aina pitää kaikki antaa anteeksi.

      Millerin mukaan vanhempien huonoa kohtelua ei pidä missään nimessä antaa anteeksi yksipuolisesti ilman anteeksipyyntöä. Jos vanhempi kykenee pyytämään vilpittömästi anteeksi huonoa kohtelua, silloin on ihan järkevää antaa anteeksi. Mutta jos huonosti kohdellut vanhempi ei näe toiminnassaan mitään väärää, eikä ole itse aloitteellinen pyytämään anteeksi, se on omalle terveydelle haitallista tehdä niin sanottu yksipuolinen anteeksianto. Millerin mukaan aito tervehdyttävä anteeksianto on prosessi, johon tarvitaan kaksi ihmistä, jotka molemmat ovat vilpittömiä. Jos sen tekee yksin, se ei ole aito anteeksianto. Se on vain itsensä kusettamista, joka johtaa oman kärsimyksen jatkumiseen. Asian voi kyllä työstää yksin, niin että vapautuu vihasta ja katkeruudesta, mutta se on eri asia kuin anteeksianto.

      Tähän ilmiöön voi törmätä myös terapiassa. Jotkut terapeutit neuvovat asiakkaitaan antamaan anteeksi yksipuolisesti tajuamatta sen haitallisuutta. Terapian tavoite ei ole etsiä anteeksiantoa, vaan vapautumista kärsimyksestä. Yksipuolinen anteeksianto ei voi johtaa tuosta kärsimyksestä vapautumiseen. Jos jollain teistä on tällainen terapeutti, lukekaa tuo kirja, ja miettikää onko kärsimystä ylläpitävä toiminta järkevää, ja onko siihen kannustava terapeutti hyvä terapeutti.

      Jos olette itse vanhempia, ja omatunto kolkuttaa omien lasten huonosta kohtelusta, tehkää lapsillenne palvelus, ja esittäkää heille vilpitön anteeksipyyntö. Se voi pelastaa lastenne terveyden - puhumattakaan teidän ja lastenne välisestä suhteesta. Miller käy kirjassaan läpi paljon esimerkkejä siitä, miten lasten huono kohtelu aiheuttaa fyysistä ja psyykkistä kärsimystä pitkälle aikuisuuteen.

      Tässä kirjassa puhutaan myös paljon Raamatun käskystä kunnioittaa isää ja äitiä. Millerin mukaan tämä yksi käsky ja sen tulkinta ovat aiheuttaneet mittavaa psykologista vahinkoa länsimaissa. Huonoja vanhempia, jotka kohtelevat lapsiaan huonosti, ei pidä kunnioittaa. Meillä on sellainen kummallinen käsitys kulttuurissamme, että kaikki vanhemmat mukamas rakastavat lapsiaan. Tämä on paskapuhetta. Rakastavat vanhemmat eivät kohtele lapsiaan huonosti vuodesta toiseen. Tällaisia vanhempia on vaikka kuinka paljon.

      Kenenkään ei pidä kunnioittaa ja "rakastaa" omia vanhempiaan sosiaalisen pakon takia. Aito rakkaus ei tarvitse pakottamista. Jos sinua on kohdeltu lapsena huonosti, se huono kohtelu tuottaa automaattisesti luonnollista ja oikeutettua vihan tunnetta. Jos tukahdutat sen tunteen, se johtaa kärsimykseen. Se on juuri tuon neljännen käskyn takia meidän kulttuurissa tabu myöntää se aito ja todellinen vihan tunne, jota huono kohtelu väistämättä synnyttää.

      Minulla on tästä ilmiöstä paljon omakohtaista kokemusta. Aina kun sanon ääneen sen tosiasian, että omat vanhempani olivat huonosti lapsiaan kohtelevia kusipäitä, joihin minulla ei ole minkäänlaista kiinnostusta pitää mitään yhteyttä nyt tai tulevaisuudessa, ihmiset lähes poikkeuksetta kavahtavat ja järkyttyvät sanoistani. "Ei noin saa sanoa omista vanhemmistaan!" Kyllä saa, jos se on totta. Miksi sen suhteen täytyisi valehdella? "Se on sinun äiti! Se on sinun isä! He rakastivat sinua!" Ei pidä paikkaansa. Rakastavat vanhemmat eivät tee lastensa elämästä helvettiä. "Eikö vanhemmilla ole oikeutta tavata lastaan?!" Ei ole. Miksi olisi? Ei lapset ole vanhempiensa omaisuutta.

      Poista
    19. En lukenut ihan näitä kaikkia kommentteja mitä tulee tähän keskusteluun henkisestä kasvusta, mutta itselläni on tähän ainakin sanottavana se, että en ymmärrä munkkeja ja muita, jotka pidättäytyvät kaikista maallisista nautinnoista täysin tavoitellessaan valaistumista. Jos nyt mietitään ihan vaikka Edenin paratiisi-myyttiä Aatamista ja Eevasta. Mies ja nainen ovat kahdestaan paratiisissa nauttimasta maailmasta ja toisistaan. Luultavasti he lähinnä rakastelisivat, seikkailisivat, kesyttäisivät eläimiä, nukkuisivat ja etsisivät ruokaa, että jaksaisivat taas rakastella lisää. Rakasteleminen on parhaimmillaan henkinen kokemus, jota ei pidä sekoittaa tunteettomaan seksiin. Jos pitäisi vastata, että mikä on elämän tarkoitus, niin uskoisin, että rakasteleminen sydamen valitun puolison kanssa ei ole kovinkaan vaara vastaus. Ilman ei synny uutta elämää. Jos kaikki haluaisivat alkaa valaistumaan munkkien metodeilla, niin se olisi myös ihmiskunnan loppu.

      Poista
    20. Huomaan kirjaa lukiessani, että on tainnut olla onni onnettomuudessa, kun jostain syystä tuo vanhempien miellyttämisen tarpeesta luopuminen tapahtui jossain määrin jo teini-iässä siten, että yhtäkkiä havahduin siihen, että miksi minä antaisin vanhemmilleni mitään, kun en minäkään saa niiltä mitään (paitsi ruokaa ruoka-aikoina ja paikan asua). Se ei ollut perinteinen teinikapinahetki, vaan ennemminkin kylmä toteamus, että nämä kämppäkaverit on nyt 15 vuodessa nähty ja saavat jäädä selvittelemään murheitaan keskenään. Hetkeen liittyi myös humalassa väkivaltaiseksi äityvän isäni ulosnakkaaminen pakkaseen (kerrankin niin päin), vaikka äiti koittikin (näennäisesti) estellä, jonka seurauksena loputkin kunnioituksesta katosi molempiin. Tunnesidettä ei jäänyt, vaikka nykyään olenkin aivan asiallisissa väleissä äitini kanssa (johtuen siitä, että äiti itse ei ole enää niin pakkomielteinen miellyttäjä ja on alkanut ajatella aivan itse! Mm. laumasielujen järjettömyyden suhteen on hyvinkin tietoinen). Vanhemmat sisarukseni ovat olleet järkyttyneitä, kuinka olen saattanut olla niin hävytön ja miten en vieläkään ole päässyt "teiniuhmastani" eroon ja ole hyysäämässä elämän loppumetreillä olevia riepuja, jotka eivät ole voineet kylmälle vanhemmuudelleen mitään. Pitäisi kuulemma aikuistua, antaa anteeksi ja viimeinkin osottaa kiitollisuutta elämän lahjasta ja turvallisesta lapsuudesta jonka heiltä olen saanut ja tunnustaa kuinka minä kaikesta huolimatta heitä rakastan. Hmmm... Mutta kun en minä rakasta, jossain määrin olen kiintynyt, ovathan he tuttuja vuosikymmenten takaa ja asunutkin heidän kanssaan.

      En vain ole itsekään koskaan ymmärtänyt, miksi pitää teeskennellä onnellista perhettä ja ylistää vanhempia, jos se ei ole vilpitöntä ja aiheellista? Monessakin koulukaverin perheessä tiesin, että lapsia hakataan ja olivat onnettomia/vihaisia, mutta niin vain ne samat lapset piirteli joka vuosi sydämenkuvia korttiin maailman parhaalle iskälle ja kantoivat aamukahvit ruusuineen sänkyyn universumin rakkaimmalle äidille, halaten ja suukotellen. Minusta se oli äärimmäisen vaivaannuttavaa ja hämmentävää jo nuorena.

      Mutta kuten meillä kotona aina sanottiin (ja on toisteltu edelleen), sisarukset varsinkin, että minut on varmasti vaihdettu laitoksella, niin huonosti sovin siihen perheeseen, vahinkolapsi vielä kaiken lisäksi (olin siis olemattomana soluna jo metallikierukkaa vahvempi! Ilmankos uskalsinkin nakata ison miehen pihalle :D).

      Sitähän tuo irtaantumisepisodi ei poistanut, että se loputon miellyttämisentarve jäi sitten kaikkia muita kohtaan. Mutta ehkä tuo aikainen kokemus pelasti sen, että tämän tiedostaminen ei ole nyt aikuisena niin ison kynnyksen takana.

      Omien lasten suhteen on kyllä varmasti syytä yrittää pelastaa tilannetta, vielä kun se ei ole liian myöhäistä. On tullut tehtyä montakin ajattelematonta asiaa, varsinkin parikymppisenä tuoreena vanhempana ja epävarmana ihmisenä. Vaikka haluaisin kyllä uskoa, että ihan yhtä pahasti en ole mokannut kuin edellinen polvi.

      Mutta hyvin paljon on tarttumapintaa jo tuossa ensimmäisessä kirjassa, joten varmasti tulen lukemaan ne muutkin.

      Poista
    21. Gematrialle voisin tiivistää keskustelun siten, että tästä taisi tulla Lobon henkilökohtainen terapiasessio :D Mutta ehkä olin sen tarpeessa.

      Tuohon pidättäytymiseen sanoisin, että toisaalta ymmärrän miksi sitä tehdään, koska nyt kun muutaman vuoden on luostarielämää elellyt pakon sanelemana, en oikein usko, jos olisin saanut olla koko tämän ajan valittuni kanssa, että olisin ehtinyt syventymään itseeni murto-osaakaan mitä nyt. Sitähän olisi vain nauttinut lihallisista iloista eikä olisi joutanut pohtimaan ja penkomaan epämiellyttäviä asioita itsestä :D Muuten kyllä olen samoilla linjoilla elämän tarkoituksen kanssa.

      Poista
    22. "Valeminä" on konstikas kohdattava, koska se käytännössä on ihmisen todellinen (koettu) minuus sillä hetkellä, elämänmittaisten kokemusten lopputulema, siinä missä se todellinenkin "aito minä", teoreettinen tila jonka se nyt korvaa. Se on kuin epätoivottuun suuntaan eriävä raide, johon olosuhteet (lue: ympäristö ja siitä aiheutuvat kokemukset) pakottavat kasvavan ihmisen minuuden.
      Nostin esiin "itsetunnon" ja ne muut synonyymit tuolla ylempänä, sillä ne ovat kuten voisi sanoa Egon, minuuden, kokemuksellisesti havaittava ilmestys: "näin minä koen ja tunnen itseni olevan".
      Jos itsetunto koetaan vaurioituneeksi, se on samalla vaurioituneen Egon tunnusmerkki. Heikko tai ylikorostunut (lue: kehittymätön, vaurioitunut) itsetunto puhuu "valeminän" läsnäolosta.

      Mitä itsetunto sitten lopulta on? Se on perusturvallisuuden, hyväksytyksi ja rakastetuksi tulemisen sisäinen kokemus, jonka edullisissa oloissa saa vanhemmiltaan jo alusta alkaen: "olen ansainnut tämän ihan itsenäni". Mikäli vanhemmat eivät tätä tunnetta jostakin syystä osaa tai pysty välittämään lapsilleen, se on opittava vastaanottamaan myöhemmällä iällä, mikä vaatii erityistä työtä ja nöyryyttä. Siksi moni turvautuu tässä yhteydessä jumaluuteen, jonka ajatellaan ehdoitta tarjoavan "isällistä" ja ehdotonta turvaa ja rakkautta. Jumaluus on näin puuttuvan vanhemmuuden epätoivoinen korvike, mutta jos se toimii, niin mikäs siinä.
      Mutta rakastetuksi ja hyväksytyksi kokemisen tunne on saavutettavissa suoremminkin: on vain oivallettava, että jokainen meistä on ainutlaatuinen ja todellakin turvan, hyväksynnän ja rakkauden arvoinen ihan sellaisenaan. Ei siis tarvitse hammasta purren ajatella, että "prkule kyllä mä pärjään ja vielä teille näytän", vaan lähteä etsimään tuota mainittua hyväksytyksi tulemisen kokemusta. Sitä se "rakasta itseäsi" tarkoittaa, itsensä hyväksymistä.
      Ei se välttämättä tarkoita, että olet sellaisenaan täydellinen ja valmis, sillä elämän tarkoitus on elää ja löytää elämälleen merkitys (tai merkityksiä). Jatkuva kehittyminen on osa elämistä. Mutta se, miten muut ovat sinua kohdelleet, ei ole sama asia kuin se minkä arvoinen sinä olet! Ääliöitä on maailma täysi, ja ääliö ei ymmärrä todellista arvoasi. Älä ole ääliö itseäsi kohtaan, vaikka muut olisivat olleet!

      Kun sitten olet oppinut rakastamaan itseäsi, sinun on paljon helpompi myös aidosti rakastaa muita, jopa virheineen kaikkineen. Tässä yhteydessä oppii myös antamaan aidosti anteeksi. Ei välttämättä kannata antaa anteeksi ihmiselle, joka jatkuvasti vääntää puukkoa kyljessäsi, mutta menneisiin ei kannata myöskään takertua, se tekee vain halla itselleen. Aito anteeksi antaminen on vanhasta kuonasta vapautumista, vanhasta tuskasta, vihasta ja muista kielteisistä tunteista - ja sitä kautta myös pahantekijöistä - irti päästämistä. Se on itseään kohtaan vapauttavaa, ei niinkään pahantekijöiden tekojen hyväksymistä tai vähättelemistä. Siinä mielessä yksinkin tehty anteeksianto on terapeuttista ja helpottavaa. Mutta tämä siis on juuri sitä asioiden työstämistä.

      Poista
    23. Anteron mainitsema omilta lapsiltaan anteeksi pyytäminen ja heidän lapsuutensa aikaisten asioiden läpikäyminen on ehkä vaikeimpia asioita joita ollaan perheen kesken käsitelty. Vanhempien tasolta sen myöntäminen että kaikki ei mennyt ihan niin kuin pitäisi, kaikki tekosyyt puskee vahvasti pintaan: näin minunkin lapsuudessa, neuvolassa sanottiin, oli niin stressiä, oli niin raskasta, ym,ym. Lapsien (jo aikuisia asioita käsitellessä) kohdalla se että vanhemmat saattoivat tehdä jotain mikä ei ollut heille hyväksi.
      Näitä juttuja ei ihan yhdellä istumalla saada käsiteltyä, mutta jos tahtoa ja itsensä alttiiksi asettamista löytyy puolin ja toisin ne saadaan käsiteltyä.
      Vaikka näitä asioita oli käsitelty jo aiemmin, lapsenlapsen syntymä laukaisi tarpeen käsitellä ne pohjia myöden, ei niinkään tarpeesta saada anteeksi vaan siitä etteivät huonot mallit siirry seuraavaan polveen.
      Kaikkia lapsia rakastamme vaimon kanssa sydämemme pohjasta emmekä koskaan ole heille pahaa tahtoneet, niin vain sitä on tullut tahtomattaankin tehtyä, sen myöntäminen on todella raskasta.
      Omat traumat on tullut käsiteltyä oman pään sisällä ,joskus ehkä vaikeimman kautta, toinen vanhempi on jo siirtynyt muistamattomuuden pumpuliin ja toista en koe tarpeelliseksi enään vanhoilla päivillään repiä kappaleiksi (siltä se itsestäni tuntui), olen antanut heille anteeksi, niillä taidoilla ja tiedoilla jotka heillä olivat ja senhetkisen yhteiskunnan käytäntöjen mukaan yrittivät parhaansa aidosti lastaan rakastaen.

      Poista
    24. Lobo, tuo kuvio sisarustesi kanssa on hyvin tavallinen. Se on enemmän sääntö kuin poikkeus, että ihmiset asettuvat puolustamaan kusipäisiä vanhempiaan. Se on hyvin tyypillistä, että kun sisarussarjasta yksi alkaa puhua tämän asian suhteen totuutta, muut hyökkäävät hänen kimppuunsa ja latelevat juuri noita mainitsemiasi argumentteja, joissa ei ole päätä eikä häntää. Illuusion rikkojista tulee aina syntipukkeja.

      Kuten todettu, se on eräänlainen Tukholman syndrooma, jonka taustalla on kyvyttömyys myöntää tosiasiat. Tämä johtuu siitä, että huonosti lapsena kohdeltu ihminen vielä aikuisenakin toivoo saavansa sitä rakkautta jota vaille jäi lapsena. Ottamalla vanhempien puolustajan roolin ihminen kuvittelee sillä viimeinkin saavansa sen kauan kaivatun hyväksynnän. Se on valitettavasti tyhjä arpa, koska sillä ei voi saada kuin näennäistä hyväksyntää valeminälle. Se vain saa ihmisen pahemmin jumittamaan valeminän kautta elämistä, mikä ylläpitää sitä omaa kärsimystä.

      Se on erittäin hyvä asia, jos pystyy myöntämään itselleen vihaavansa vanhempiaan - siis jos se on totuus. Sitä ei pidä hävetä, eikä siinä pidä nähdä mitään väärää. Ihminen ei valitse tunteitaan - ihminen valitsee vain sen onko tunteidensa suhteen rehellinen vai ei. Kärsimyksestä vapautuminen on mahdollista vain rehellisyyden kautta.

      Tähän liittyy myös yksi "henkisissä piireissä" usein nähtävä vahingollinen ilmiö. Siihen törmää todella usein, että "henkiset ihmiset" tukahduttavat vihaansa. Se kun ei oikein sovi siihen hymyillen meditoivan "rakkautta ja valoa" -mantraa hokevan "paremman ihmisen" kulissiin. "Minä en tunne vihaa, koska minä olen henkisesti niin kehittynyt." Jep jep. Usein nämä ihmiset ovat juuri niitä, jotka ovat täynnä padottua vihaa, mutta eivät tiedä mitä sen vihan kanssa tekisivät. Hyvin usein siellä on taustalla juuri tuo kuvio kusipäisten vanhempien kanssa, ja kyvyttömyys myöntää se vanhempia kohtaan tunnettu viha. Se kun nyt on meidän kulttuurissa kiellettyä vihaa. Sitä padotaan ja tukahdutetaan, ja sen päälle täytyy luoda paksu kulissi. Ei muuta kuin tekohymy naamalle ja fiilistelemään fantsuja energioita jonnekin "henkisten ihmisten" tapahtumaan.

      Viha on täysin luonnollinen ja normaali tunne. Sen tuntemisessa ei ole mitään pahaa, eikä siitä tarvitse yrittää päästä eroon. Se menee ihan itse pois, sitten kun se tulee kuulluksi. Jos sitä tukahduttaa, se vain jää järjestelmään jumittamaan, ja aiheuttaa kaikenlaisia ongelmia. Viha pitää tuntea. Tuntea niin että tuntuu. Mutta sille pitää löytää oikea kohde. Jos vihaa projisoi vääriin ihmisiin, ei se mihinkään häviä. Tämä on se yleisin syy miksi ihmiset eivät pääse vihastaan eroon.

      "Mutta kun en minä halua tuntea mitään negatiivista!" Niin, miksi et? Mistä olet tällaisen mallin oppinut? Nämä ihmiset on ohjelmoitu lapsena vanhempien toimesta "kilteiksi" ja "tottelevaisiksi" lapsiksi, joilla ei ollut lupaa ilmaista negatiivisia tunteita - ihan vain sen takia, että vanhemmat halusivat päästä lastensa kanssa helpolla. Onhan se nyt vanhemmalle mukavampi kun lapsi vain patoaa omat negatiiviset tunteensa, eikä aiheuta ylimääräistä vaivaa. (Minunkin vanhempani ylpeilivät aikanaan sillä miten helppo ja vaivaton lapsi minä olin. Olinhan minä, kun oli vähän pakko.)

      Tästä on syntynyt positiivisen ajattelun kultti, joka on tehnyt todella paljon hallaa. Siihen mukaan lähtevät ovat kaikki valeminän kautta eläviä kulissi-ihmisiä, jotka aiheuttavat tunteiden patoamisella itselleen (ja hyvin usein myös lapsilleen) valtavaa kärsimystä. Sitten kun sitä vihaa padotaan riittävän pitkään, se saattaa tulla joku päivä ulos hallitsemattomalla paineella. Siitä syntyy näitä uutisia:

      https://www.dailymail.co.uk/news/article-9068503/Mom-43-shoots-dead-son-10-injures-daughter-killing-herself.html

      Poista
    25. Tähän asiaan liittyy myös kääntöpuoli, jota harvemmin tullaan ajatelleeksi. Jos lapsen on pakko luoda vanhempien miellyttämiseksi valeminä, siitä voi päätellä jotain. Jos se lapsen aito minuus ei kelpaa vanhemmille, se on jonkinasteista vanhemman vihaa lastaan kohtaan. "Mutta eihän nyt vanhemmat voi vihata lastaan!" Kyllä voi. Hyvinkin helposti. Kukaan ei vain halua myöntää sitä.

      Alice Miller avaa tämän kuvion kirjoissaan hienosti. Siinä on kyse sukupolvien välisestä ketjusta, jota kukaan ei osaa katkaista. Pienellä lapsella on aina luonnollisia narsistisia tarpeita, joiden tyydyttäminen on vanhemman tehtävä. Jos tämän tehtävän laiminlyö, lapselle syntyy narsistinen vamma. Kun tämä lapsi saa aikuisena omia lapsia, hän joutuu kohtaamaan sen oman lapsuutensa kivuliaat muistot. Kun hänellä on oma lapsi, joka vaatii häneltä narsististen tarpeiden tyydyttämistä, hän tuntee tuskaa ja kipua: "En minäkään saanut sitä huolenpitoa, miksi minun pitäisi nyt antaa sitä tälle lapselle!?" Näin se viha omia vanhempia kohtaan projisoidaan omiin lapsiin.

      Se oman lapsuuden huono kohtelu kostetaan tiedostamattomasti omiin lapsiin, koska ne ovat siihen se kaikkein helpoin kohde. "Minuakin nöyryytettiin, joten minullakin on oikeus nöyryyttää!" "Minuakin lyötiin, joten minullakin on oikeus lyödä!" "Minuakaan ei lohdutettu, ei minunkaan sitä lohdutusta tarvitse tarjota!" Pieni lapsi on täysin vanhemman armoilla vailla minkäänlaista puolustautumismahdollisuutta. Koska omille vanhemmille ei voi kostaa valeminän luoman "minulla oli hyvä lapsuus!" -valheen takia, se kostetaan omalle lapselle. Tämä tuottaa lapselle sen saman narsistisen vamman, joka oli vanhemmalla - ja samasta syystä. Tilanne pakottaa lapsen luomaan valeminän, joka sitten alkaa palvella vanhemman narsistisia tarpeita. Vanhemman näkökulmasta tämä on toivottavaa, koska nyt hänellä on vihdoin joku joka täyttää hänen narsistiset tarpeensa. Se on monelle kuin lääkettä, jonka hintana on oman lapsen psyykkinen vammauttaminen.

      Kun näin kohdeltu lapsi lopulta kasvaa aikuiseksi ja saa omia lapsia, kierros alkaa taas alusta. Näin sitä huonoa kohtelua siirretään tiedostamattomalla tasolla sukupolvelta toiselle. Tämän kierteen voi katkaista vain sellainen ihminen, joka kykenee näkemään totuuden itsestään ja omista vanhemmistaan.


      (Mitä ihmeen kirjaa minä aloin tänne kommenttiosioon kirjoittaa?)

      Poista
    26. Rustaa vaikka koko trilogia😂
      Mitenkään tämän blogin varsinaista aihealuetta aliarvioimatta, tämä kirjoitus ja koko kommentti palstalla virinnyt keskustelu on niitä tärkeimpiä asioita elämässä, sekä yksilölle että koko maailmalle, oman itsensä löytäminen ja oman jälkikasvun kasvattaminen itsensä tunteviksi ja itsensä hyväksyviksi ihmisiksi on sitä ruohonjuuri tason työtä mikä antaa ihmiskunnalle mahdollisuuden pelastua.

      Poista
    27. KW: olen monesti miettinyt mitä itsetunto oikeasti on, mikä on hyvä/huono itsetunto, mutta tämä oli hyvä kuvaus.

      Antero: Tämä kommenttiosiokirja on ollut internetin historian antoisinta ja fiksuinta sisältöä, ainakin mulle, ostaisin kyllä kirjan paperiversionkin =) Mito sen hyvin tiivistikin.

      Tästä on herännyt niin paljon oivalluksia ja ajatuksia, että aivan päätä särkee kun haluaisi jäsennellä ne jotenkin, mutta kirjallinen ulosanti ajatuksenjuoksuun verrattuna on kuin yrittäisi voittaa formulakisat potkukelkalla. Mutta on helpottavaa huomata, että tunnistan näistä teksteistä hirveän paljon sitä miten olen hiljaa yksikseni ajatellut asioiden olevan, mutta on ollut hyvin ristiriitainen (ja syyllinen) olo juurikin näiden "olet sen velkaa vanhemmillesi", "vain kiltistä lapsesta voi olla ylpeä" ja "älä valita tyhjästä, sulla on kaikki hyvin" -kulttuurin takia. Samoin nuo henkiset piirit, niihinkin kun on koittanut perehtyä, ihaillut sitä harmoniaa ja rauhaa, miltä se on vaikuttanut, mutta lopulta (hyvinkin nopeasti) se oma "valaistumisen tie" on aina tökännyt johonkin. Nyt se syy valkeni: tunteiden kieltäminen ja teeskennelty anteeksianto. Ja minä kun ajattelin, että taidan olla sittenkin vain liian pinnallinen korkeamman henkisyyden asioihin :D

      Poista
    28. Minua on aina kuvottanut se "olet velkaa vanhemmillesi" -retoriikka. Mistä se velka on syntynyt? Usein kuulee perusteen, että "pitää olla kiitollinen vanhemmille, kun he huolehtivat sinusta, tarjosivat sinulle kodin ja ruokaa."

      Mietitäänpä asiaa toisesta näkökulmasta. Otetaan esimerkiksi vaikka tuo ruokkiminen. Mitä tapahtuu jos vanhemmat eivät ruoki lastaan? Lapsi ei kykene ruokkimaan itse itseään, joten ruokkimatta jätetty lapsi näkee nälkää, ja lopulta kuolee ravinnon puutteeseen. Jos vanhemmat toimivat näin, se on kammottava rikos, josta on vakavia rikosoikeudellisia seuraamuksia. Onko lapsi siis tosiaan kiitollisuuden velassa siitä, että vanhemmat eivät tappaneet häntä nälkään? Jos lapsen ruokkiminen on merkki hyvästä vanhemmuudesta, standardit ovat melkoisen matalalla.

      Mitä tapahtuu, jos vanhemmat eivät tarjoa lapselleen kotia? Lapsi ei pärjää omillaan, joten kadulla asuminen tuskin antaa lapselle kovin pitkää elinajan ennustetta. Jos hylätyllä lapsella käy tuuri, hänet otetaan huostaan. Lapsensa tällä tavalla hylänneet vanhemmat saavat syytteen rikoksesta. Eli jos lasta ei hylätä ja jätetä heitteille, siitä täytyy olla kiitollinen?

      Pitäisiköhän tämän lapsen olla myös kiitollinen siitä, että vanhemmat eivät myyneet häntä seksiorjaksi ihmiskauppiaille? Logiikkahan on ihan sama. Näitä vastaavia kiitollisuuden aiheitahan voisi tällä tavalla keksiä vaikka kuinka paljon. Tämä kiitollisuuden velan logiikka perustuu usein siihen, että pitää olla kiitollinen siitä mitä kamalaa vanhemmat eivät tehneet. Se on sairas logiikka.

      Vanhemmilla on laillinen ja moraalinen velvollisuus pitää lapsi elossa. Tämän velvollisuuden täyttäminen ei ole hyvää vanhemmuutta, eikä se luo minkäänlaista velkaa.

      Poista
    29. Tuosta muistui vielä mieleen yksi keskustelu äidin kanssa, ehkä joskus lopputeini-iässä, meni jotenkin näin:

      Äiti: Miksi sinä et koskaan osota kunnioitusta, niinku kaikki muut lapset. Toiset aina kehuu vanhempiaan ja ovat kiitollisia kaikesta, mutta sinä et.
      Minä: Kunnioitus pitää ansaita. Ei minuakaan ole kunnioitettu, jatkuvaa valittamista ja loukkaamista, ikinä ei olla tyytyväisiä.
      Äiti: Millon sinua on muka loukattu??? Kyllä sinua on kunnioitettu, on yritetty ymmärtää ja välittää, on huolehittu ja on ostettu vaikka mitä, tehty kaikkemme sinun eteen. Mutta sinä olet aina niin itsekäs ja epäkiitollinen, mikään ei ole ikinä hyvin, ajattelisit edes joskus meitäkin. Jatkuvasti pahalla päällä, v*ttuilet ja möljötät (= olen omissa oloissani huoneessani).
      Minä: Vaikea olla hyväntuulinen jos koskaan ei ole tuntunu siltä, että välitettäis. Minä olen kuitenki lapsi ja sinä aikunen, ei minun tehtävä ole olla ensimmäisenä sovittelemassa.
      Äiti: Hmph. [Kääntää samalla selkänsä ja jatkaa virkkaamista, suu viivana, kulmat kurtussa]

      Tuossa olisi tietysti pitänyt muistaa, että eihän minua tosiaan ole vielä myyty mustalaisille (kuten siihen aikaan oli tapana tuhmia lapsia pelotella), siitä olis pitänyt olla kyllä jo erityisen kiitollinen :D

      Omalle lapselle olen KERRAN sanonut vähän samalla tavalla ja ihan oikeasti säikähdin heti kun olin sen suustani päästänyt. Oli järkyttävä huomata, että niin sitä vain epähuomiossa toistelee samoja virheitä kuin minkä kohteena itse olleena ei voi unohtaa.

      Poista
    30. Tuo Anteron mainitsema Millerin kasvatuksellinen noidankehä on minun mielestä se todellinen "perisynti", jos nyt yleensä joku haluaa raamatullisia termejä käyttää. Siinä siirtyy menneiden sukupolvien henkinen kuona tuleville sukupolville. Mutta ainakin joidenkin vanhempien puolustukseksi haluan kuitenkin tähdentää, ettei kyseessä aina ole edes tiedostamaton kostonhalu, vaan asia saattaa olla paljon yksinkertaisempi: terveen kasvatuksen eväät kerta kaikkiaan puuttuvat.
      Jos et koskaan ole nähnyt vihreätä väriä, saatat tietää että sellainen on olemassa koska olet kuullut puhuttavan siitä, mutta sinulla ei ole aavistustakaan, mitä se todellisuudessa vastaa tai mikä sen olemus on, etkä mitenkään pysty välittämään tätä tietoa eteenpäin. Ellet koskaan ole saanut kokea aitoa rakkautta ja huolenpitoa, se jää sinulle yhtä vieraaksi. Et todennäköisesti edes ymmärrä tarvitsevasi sitä. Miten sitten aikanasi siirrät tämän kokematta jääneen kokemuksen lapsillesi? Se kun ei kuulu sinun "repertuaariisi" lainkaan?

      Tehtävämme on siis, jäätyämme ilman "viittä hoota" (huomio, hyväksyntä, hellyys, hoiva, haasteet) - eli todellista ja aitoa Rakkautta - oppia tuo elintärkeä taito omin voimin, oppimalla huomioimaan, hyväksymään, hellimään, hoivaamaan ja sopivasti haastamaan itseämme hyvän vanhemman tavoin. Tämä on aitoa "itserakkautta", ei mitään narsistista puuttuvan omanarvon pönkittämistä eikä "rakkauden kerjäämistä" muilta, vaan tervettä itsekunnioituksen ja välittämisen osoitusta itseämme - elämämme tärkeintä henkilöä - kohtaan. Vasta sen jälkeen olemme kykeneväisiä osoittamaan aitoa rakkautta myös muita, kuten omia lapsiamme kohtaan. Vasta silloin kykenemme rehellisesti nostamaan myös muita ihmisiä tärkeysjärjestyksessä itsemme rinnalle.

      Näin saatamme katkaista tuon noidankehän ja "perisynnin" eteenpäin siirtymisen. Se alkaa rakastamalla itseämme :-)

      Poista
    31. Lobo, tuossa näkyy hyvin juuri se mistä Miller puhuu paljon. Teillä on lapsen ja vanhemman roolit kääntyneet väärin päin. Tuossa äitisi valittaa siitä, että sinä et ole tyydyttänyt äitisi narsistisia tarpeita riittävän hyvin. Hän kaipaa kehuja sinulta samalla tavalla kuin pikkulapsi kaipaa kehuja omalta vanhemmaltaan. Kun hän näkee miten muut vanhemmat saavat sitä mitä hän itse kaipaa, hän tuntee kateutta kuin pikkulapsi, joka näkee muiden lasten saavan jotain mitä itse haluaisi. Hän näkee ongelman sinussa, kykenemättä näkemään sitä tosiasiaa, että lapsen tehtävä ei ole ryhtyä vanhemmaksi vanhemmalleen. Vanhemman tehtävä on olla vanhempi lapselleen.

      Äitisi on klassinen esimerkki ihmisestä, joka ei ole kasvanut aikuiseksi. Syynä tähän on hänen itsensä kokema huono kohtelu lapsena, jota hän ei kykene myöntämään. Ainakin tuolla hetkellä hän vielä uskotteli itselleen, että hänellä oli hyvä lapsuus, ja että hänen vanhemmat rakastivat häntä. Tuosta keskustelusta näkee hyvin, että se ei ole totta. Tuettu, rakastettu ja hyvin kohdeltu lapsi, jonka luonnolliset narsistiset tarpeet on tyydytetty lapsena, ei toimi tuolla tavalla. Noin ei myöskään toimi vanhempi, joka on kohdannut totuuden omasta kaltoinkohtelustaan lapsena.

      Tuo on todella yleinen tarina. Minulla oli oman äitini kanssa tuo ihan sama kuvio. Muistan esimerkiksi miten ollessani ehkä vähän alle 30, oma äitini sai työpaikaltaan laillisessa mielessä kyseenalaiset potkut. Hän kirjoitti hädissään minulle sähköpostin, jossa hän vaati minua auttamaan ja kertomaan mitä nyt pitäisi tehdä. Se oli kuin avuttoman lapsen viesti vanhemmalleen: "Mitä mä nyt teen?! Auta!" Ihan kuin se olisi ollut minun vastuulla hoitaa hänen ja hänen työnantajansa välinen riitatilanne. Tämä oli hänelle hyvin tyypillistä. Vastaavia tilanteita oli useita.

      Poista
    32. Jos mietitään tätä keskustelun aiheena olevaa isompaa kuviota, sillä on todella suuria negatiivisia vaikutuksia koko yhteiskuntaan. Mietitään tätä asiaa vaikka läheisriippuvuuden näkökulmasta.

      Minä olen jo pitkään ihmetellyt sellaista kaavaa mikä liittyy parisuhteisiin. Nykyäänhän avioerot ovat hyvin yleisiä. Avioliitot ja ylipäätään parisuhteet päättyvät niin herkästi, että eroamisia näkee tuttavapiirissä tiheään tahtiin. Olen kiinnittänyt huomiota siihen, miten on hyvin tavallista, että eronnut ihminen etsii itselleen heti uuden kumppanin. Sen edellisen suhteen eroprosessi on vielä emotionaalisesti käsittelemättä, ja ihmiset jo säntäävät uuteen suhteeseen. Minun mielestä tämä on merkki siitä, että meillä on yhteiskunta täynnä enemmän tai vähemmän läheisriippuvaisia ihmisiä. Missä ovat ne ihmiset, jotka kykenevät elämään edes välillä ilman parisuhdetta?

      Jos pureudutaan läheisriippuvuuden juurisyihin, siellä on aina taustalla ne ikävät lapsuuden kokemukset. Kun vanhemmat eivät tarjoa lapselleen sitä huomiota ja huolenpitoa, jota lapsi tarvitsee, se jättää sellaisen haavan, jota täytyy lääkitä vielä aikuisenakin. Ihminen voi olla jo hyvinkin iäkäs, mutta se sisäinen haavoitettu lapsi edelleen etsii epätoivoisesti sitä vanhemman korviketta, joka tarjoaisi sitä huolta ja hoivaa, jota vaille jäi lapsena. Tätä korviketta etsitään aina muista ihmisistä, kuten nyt vaikka omista lapsista. Mutta totta kai sitä korviketta etsitään myös omasta puolisosta. Tämän takia siitä omasta puolisosta tuleekin hyvin herkästi traumalääke, johon jäädään riippuvaiseksi. Harmi vain se lääke ei paranna ketään - sillä voi korkeintaan lievittää vähän oireita.

      Tämä on se syy miksi joidenkin on vaikea lähteä huonosta parisuhteesta. Vaikka ukko hakkaisi, sitä jäädään siihen suhteeseen, koska se hakkaavakin ukko on parempi kuin olla yksin ilman traumalääkettä. Nykyään huonoista suhteista päästään kuitenkin vähän helpommin irti, koska uuden kumppanin löytäminen on tehty niin helpoksi. Kännykkä käteen, tinder auki, puoliso vaihtoon, ja niin näppärästi saadaan traumalääke vaihdettua "parempaan". Sitten jossain vaiheessa ihmetellään, että miksei tämäkään puoliso ole hyvä. "Miks mä päädyn aina huonoon suhteeseen!?"

      Mikä mysteeri.

      Jos tarve löytää kumppani on (tiedostamattomalla tasolla) lääkitä sitä sisäisen lapsen haavaa, hyvän suhteen löytäminen on mahdotonta. Yksikään uusi kumppani ei kykene sitä haavaa parantamaan, koska se haavan parantaminen on mahdollista tehdä vain itse. Jos haluaa hyvän suhteen, täytyy ensin työstää se läheisriippuvuuden aiheuttava trauma. Se ei onnistu, jos sitä vain kiertää kehää huonojen suhteiden karusellissä. Tästä kehästä pääsee ulos vasta kun on valmis kohtaamaan totuuden oman läheisriippuvuutensa juurisyistä. Se taas vaatii rohkeutta nähdä se kamala totuus omasta lapsuudesta. Monelle se on aivan liikaa myöntää, että ei tullut rakastetuksi lapsena.

      Kaikesta tästä seuraa se, että ihmiset elävät jatkuvasti toimimattomissa suhteissa, joissa riidellään paljon. Siitä eniten kärsivät lapset.

      https://www.uusisuomi.fi/uutiset/lapsen-mielenterveys-on-vaarassa-kun-aiti-ja-isa-riitelevat/17729d44-7c56-3a4a-bf83-c8873d916108

      Mistähän se johtuu, että puoli miljoonaa suomalaista vetää mielialalääkkeitä?

      Poista
    33. Paradoksaalista kyllä terveeseen parisuhteeseen tarvitaan kaksi ITSENÄISTÄ ihmistä. Itsenäisyys tarkoittaa sitä, että on kasvanut henkisesti aikuiseksi ja mieleltään eheäksi ja vapaaksi, aivan mitä Antero on tässä jutussa (Vapaus pelottaa!) ja kommenteissaan peräänkuuluttanut.
      Tietenkin voidaan ajatella, että läheisriippuvainen saattaisi löytää sopivan parin itselleen vallanhimoon sairastuneen vaikutuksen alaisuudessa, mutta nämä ovat juuri niitä pareja, joita Antero yllä kuvaa, jossa toinen hakkaa toista ja/tai kohtelee muutenkin epäkunnioittavasti ja loukkaavasti. Eikä silti, myös läheisriippuvainen kohdistaa tietynlaista ylivaltaa kumppaniinsa vaativaisella ja kahlitsevalla riippuvaisuudellaan.

      Parisuhde ei siis ole oikea väline ihmisen eheytymiselle. Ihastunut ihminen näkee mielitiettynsä vain omien (pääosin tiedostamattomien) tarpeidensa värittämänä. Ellei hän ole tietoinen omista todellisista tarpeistaan (lue: puutteistaan), hän tulee automaattisesti asettaneensa vaatimuksia tulevalle kumppanilleen näiden puutteiden tiimoilta. Valitettavasti on täysin kohtuutonta vaatia toista ihmistä täydentämään omia puutteitaan. Suhde on siis alusta alkaen tuomittu epäonnistumaan, mikäli kantaa sisällään tällaisia "mustia aukkoja".

      Herääkin kysymys: miksi niin moni meistä ei ole saavuttanut itsenäisyyttään aikuistuessaan? Vastausta on sivuttu täällä jo moneen kertaan, mutta ydin piillee siinä, että ihminen jää sille kehityksen tasolle, jossa hänen tarpeitaan ei enää tyydytetä. Jos lapsen tarpeita ylenkatsotaan, tahallisesti tai ymmärtämättömyyttään, yksilön henkinen kehitys pysähtyy lapsen tasolle. Se jää ikään kuin ruikuttamaan saadakseen tarpeensa tyydytettyä (korostunut huomionkipeys, riippuvaisuuden ydin) tai sulkeutuu loukattuna itseensä (piiloaggressiivisuuden tai avoimen aggressiivisuuden ydin). Terve kehitys katkeaa.

      Vielä pahempi on, että yhteiskuntamme vaikuttaa tekevän kaikkensa, jottei vanhemmille jäisi aikaa, kykyä, mahdollisuuksia tai edes haluja olla lastensa kanssa, olla läsnä, kuunnella ja ymmärtää heitä (eli kommunikoida heidän kanssaan). Yhteiskuntamme tekee kaikkensa rikkoakseen perusturvallisuuden ytimen, eheän perheen eli "KODIN" lasten ympäriltä. Kodin puute on juurettomuuden aiheuttaja, ja juurettomuus estää perusturvallisuuden kokemuksen.
      Ja jottei totuus unohtuisi: Koti koostuu isästä ja äidistä sekä omasta sopesta, jossa voidaan saavuttaa oma rauha. Terveessä Kodissa yhdistyy siis ihmisen maskuliininen ja feminiininen puoli isän ja äidin läsnäolon muodossa, ja tätä kautta lapsille tarjoutuu mahdollisuus integroida nämä poolit itseensä tasapainoisella tavalla, ja sitä kautta löytää oma aito sukupuolinen identiteettinsä, joka tämän päivän lapsilla tuntuu olevan pahasti hukassa.

      Poista
    34. Nämä KW:n ja Anteron viimeisimmät olivat jo niin tyhjentäviä, että mulla loppuu nyt sanat. Tai olisi paljonkin ajatuksia, mutta nyt täytyy välissä hiljentyä pohtimaan tässä ketjussa tietoisuuteen nousseita asioita.

      Mutta tuo on kyllä aivan totta, että vaikka lähisuku moittii minua ikiteiniksi (enkä edes pukeudu nuorekkaasti), olen epäillyt, että asia taitaa sittenkin olla juuri päin vastoin. Olen jo pitkään katsellut sisaruksia ja vanhempia ja miettinyt, miten ne tuntuu olevan aivan hukassa, eikö niillä pitäisi elämän näkökyky vain kasvaa vanhemmuuttaan. Ja sama tuntuma on työkavereissakin, eli äärettömän yleistä on. Onneksi sosiaalinen etäisyys on muotia, saa rauhassa olla keskenään ja tutustua itseensä ajan kanssa :)

      Sen vaan vielä sanon, että en oikeastaan koskaan kirjoittele mihinkään julkisiin nettikeskusteluihin, koska yleensä stressaan viestin perillemenoa, mahdollisia väärinkäsityksiä ja liian spontaaneja ajatuksia, joita saa jälkikäteen hävetä. Tämä oli poikkeus (ja sitä tulikin monen vuoden edestä kerralla :D). Ja liekö tästä tulikin se elämäni tärkein keskustelu.

      Poista
    35. Lobo, tuossahan näkyy aivan klassinen projisointi. Haukutaan toista siitä mitä on itse. Hyvin yleistä.

      Toinen vähän samankaltainen ilmiö liittyy siihen miten omista kamalista lapsuuskokemuksistaan puhuvaa aletaan syyllistää uhriutumisesta. "Miksi sinun pitää syyttää kaikesta muita?! Lopeta tuo uhriutuminen!" Suomeksi tuo tarkoittaa: "Älä sano ääneen ikäviä totuuksia, jotka rikkovat oman illuusioni!"

      Uhriutuminen on sitä, että tekeytyy uhriksi, vaikka ei oikeasti ole. Jos on oikeasti huonon kohtelun uhri, siitä puhuminen ei ole uhriutumista. Se on totuuden esiin tuomista, eikä se voi koskaan olla huono asia.

      Totuuden myöntäminen on polku aikuistumiseen. Jos se ei maistu, jää henkisesti lapsen asteelle. Se on myös varmin tae oman kärsimyksen jatkumiselle. Vähän veikkaan, että syvällä sisimmässään sisaruksesi ovat hyvin onnettomia ihmisiä.

      Poista
    36. Olin välikommentoimassa tähän mahtavaan tekstiin ja siitä virinneeseen loistokeskusteluun, että kirjoittakaa Antero, Lobo, KW, Gematria71 ja Mito nyt ihmeessä tästä yhdessä kirja - on sellaista settiä, että lataisin välittömästi itselleni ja läjän eteenpäin jaettavaksi!
      Ja kuten Antero olet todennut, että meidän tilamme yhteiskuntana johtuu psykologisista ongelmista, niin juuri tällaiselle materiaalillehan on isommassakin kuvassa aivan jäätävä tilaus! Tämä voi hyvinkin olla heräävän zombien survival-opas - välineitä psyyken käsittelyyn aivan varmasti todellisuuteen tipahtanut tarvitsee, jos mitä.

      Jonkunlaisen ladattavan opuksen laatimisen sijaan päsähti nyt minullekin kirkastumaan ajatus, että tämähän on parasta just näin! Todellisena ja autenttisena keskusteluna monitasoinen ja -ulotteinen, dynaaminen ja vahva.
      Ja lisäksi, kun tätä linkkinä jakaa ja joku tästä välineitä itselleen saa ja hänelle puolestaan samalla uusia kysymyksiä nousee, pääsee myös halutessaan esittämään niitä! Aitoa interaktiivisuutta - big time! KIITOS kaikille!

      (Ja jos tämä kommentti on keskustelun rytmiä jotenkin rikkova, turha itsestäänselvyys tms. niin jättäisitkö Antero ystävällisesti julkaisematta, kiitos!)

      Poista
    37. Sille kirjalle olisi lukijoita yhtä paljon kuin nyt on kuulijoita koronapiikkivaroituksille.

      Alice Miller on jo kirjoittanut tästä aiheesta monta hyvää kirjaa. Tilatkaa niitä.

      Poista
    38. Jos Lobolta loppui sanat, minä alan päästä vasta vauhtiin. Onneksi on oma julkaisu, niin saa rönsyillä ihan vapaasti.

      On hyvin tyypillistä, että huonosti lapsena kohdeltu ihminen, joka ei halua myöntää totuutta lapsuudestaan, päätyy muistelemaan lapsuuttaan hyvin valikoivasti. Tällaiset ihmiset ylläpitävät itselleen tarinaa hyvästä lapsuudesta muistelemalla vain niitä positiivisia asioita. Heillä saattaa olla esimerkiksi joku yksittäinen muisto kun isä teki jotain sellaista, jonka voi tulkita rakkaudeksi. Se voi olla joku merkityksellinen syntymäpäivälahja, Särkänniemen reissu, tai se yksi hetki kun sai äidiltä hyväksyvän kommentin hyvästä todistuksesta.

      Lähes jokaisen huonosti lapsena kohdellun ihmisen lapsuudesta löytyy jotain positiivisia muistoja. Minäkin pystyn muistamaan omasta helvetillisestä lapsuudestani sellaisia yksittäisiä positiivisia muistoja, joihin toinen tai molemmat vanhempani liittyvät. Jos olisin sellainen ihminen, joka katsoo vain vaakakupin toista puolta, voisin helposti uskotella itselleni, että minulla oli "ihan hyvä lapsuus".

      Totuuden hyväksyminen vaatii sen, että katsoo molempia vaakakuppeja, ja näkee niiden välisen eron. Jos lasta on esimerkiksi haukuttu ja mitätöity koko hänen lapsuutensa, se yksi kannustava tai rohkaiseva kommentti siellä seassa ei paljoa paina. Se voi kyllä monesti tuntua suurelta asialta, minkä takia siihen on helppo takertua. Sen avulla voi uskotella itselleen, että "kyllä minua rakastettiin!" Tämä on todella yleistä.

      Olen huomannut, että keskimäärin tämän planeetan ihmisillä on hyvin heikko käsitys siitä mitä rakkaus oikeasti on. Erityisen yleistä on sekoittaa rakkaus riippuvuuteen. Koska lapsi on täysin riippuvainen vanhemmistaan, hyvin tyypillisesti huonosti kohdeltu lapsi päätyy luulemaan riippuvuutta rakkaudeksi. Toki rakkaudeksi voidaan luulla monia muitakin tunteita. Lapsi voi esimerkiksi tuntea huonosti kohtelevaa vanhempaa kohtaan kiitollisuutta tai myötätuntoa, mutta ne eivät ole sama asia kuin rakkaus. Joskus jopa vanhemman pelkääminen, odotusten täyttäminen tai totteleminen sekoitetaan jollain kummallisella tavalla rakkauteen. (Tulee mieleen kristinusko, jossa Jumalaa tulisi rakastaa, mutta sitten kuitenkin "Jumalaa pelkäävät" ovat niitä hyviä ihmisiä.)

      Jos lasta kohdellaan huonosti, lapsen ja vanhemman välillä ei ole rakkautta. Jos lasta kohdellaan hyvin, heidän välillään on automaattisesti rakkautta. Se on eräänlainen luonnonlaki. Lapsi ei tee tässä asiassa tietoista valintaa. Vanhempi tekee - sillä miten lastaan kohtelee. Lapsen valinta tehdään vasta aikuisena, ja se valinta tehdään valheen ja totuuden välillä.

      Poista
    39. Rakkauden käsitettä on kautta aikojen yritetty määritellä, ja yhä edelleen kuulee aina välillä vaikkapa radiosta, kuinka joku auktoriteetti yrittää parhaansa mukaan määritellä tätä ilmiötä ja pukea sen sanoiksi.
      Asiaa ei helpota se, että sanaa "rakkaus" on käytetty niin monessa eri yhteydessä, ja varsinkin kuvattaessa kahden ihmisen välisiä suhteita ja niissä esiintyviä tunneilmiöitä. Ajatellaan sanajohtumia kuten "rakkaustarina", "rakastuminen", "rakas" ja "rakastavaiset". Todellisuudessa on hyvinkin mahdollista, että kahden ihmisen välisessä suhteessa ilmenee myös aitoa "rakkautta", mutta muuten nämä monitahoiset ihmissuhdejohdannaiset vain sotkevat kuviota.

      Tuolla aiemmin puhuessani tästä "aidosta rakkaudesta" mainitsin "viisi hoota", jotka tosiaan ovat aidon rakkauden sanoisinko fyysinen ilmenemismuoto. Rakkaus on siis jotakin konkreettista ja havaittavaa, mistä syystä on outoa, että sen määritteleminen muka olisi niin vaikeata. Ehkä sen tekeekin vaikeaksi juuri se, että niin harva meistä on lopultakin saanut itse henkilökohtaisesti tuntea, mikä on aito rakkaus? Vai onko niin, että tuo aidon rakkauden kokemus on niin usein jäänyt kivuliaampien kokemusten alle piiloon, jolloin sen tunteminen on jäänyt meiltä paitsioon?

      Mitä aito "rakkaus" siis lopulta on? Näen sen HYVÄNTAHTOISUUDEN TUNTEEN KOHDISTUMISENA, siis elämyksellisen hyväntahtoisuuden tunne-energian kohdistamisena johonkin tiettyyn kohteeseen. Voidaan tietysti saivarrella, onko pelkkä hyväntahtoisuuden henkilökohtainen kokeminen jo aitoa rakkautta, vai edellyttääkö se myös toimintaa? Sanoisin, että jo pelkkä rakkauden kokeminen (eli hyväntahtoisuuden tunteminen) on jo rakkaudellinen ilmentymä eli aitoa rakkautta, mutta käytännössä siitä ei ole vastaavaa iloa saati hyötyä, ellei tätä tunnetta myös panna toteen.

      Mitä sitten on tämä "hyväntahtoisuus"? Lyhyesti kuvattuna se on kaikkea rakentavaa, eheyttävää ja hyvää tekevää. Se vaatii tietenkin ymmärryksen siitä, mikä todellisuudessa on hyvää tekevää, mikä ei aina ole aivan yksinkertaista, mutta useimmissa tapauksissa maalaisjärki sen kyllä jo sanoo. Huono kohtelu ei ole aitoa rakkautta, mutta hyvin kohtelu on. Vanhempien ja lasten välillä lapsi on täysin vanhemmistaan riippuvainen, eli vaatii luonnostaan hyvää kohtelua - eli aitoa rakkautta. Vanhempien automaattinen velvollisuus on siksi antaa rakkautta lapsilleen. Ei siis ole lapsen tehtävä rakastaa vanhempiaan, vaan päinvastoin. Jos vanhemmat rakastavat lapsiaan, nämä kyllä oppivat (lue: kasvavat rakkauden ympäröiminä) rakastamaan myös vanhempiaan. Riippuvuus kypsyy vähitellen pois, ja energian kulkusuunta vaihtuu. Riippuvuus ei siis todellakaan ole rakkautta, vaan sen kaipuuta eli puutetta.

      Poista
    40. Kyllä minäkin voisin loputtomasti analysoida näitä ajatuksia, mutta jotta en ala toistamaan itseäni, pitää välillä olla hetki hiljaa :D

      Olen kyllä todennut parin kymmenen vuoden aikana sen, että sisarukseni eivät vaikuta onnellisilta, vaikka ulkoisesti kaikki onkin kuten pitää (ja kuten minullakin pitäisi olla). Molemmat ovat eronneet ja löytäneet uudet heti tilalle ja se on kuulemma molempien elämässä ollut se ratkaiseva hetki, kun ovat löytäneet todellisen onnen. Molempien exät olivat kuulemma heikkoja ihmisiä, siksi oli vahvana ihmisenä hankala olla suhteessa sellaisen kanssa.

      Hmmm...

      Olisinpa ollut varustettuna näillä tiedoilla kuin nyt, olisin osannut kertoa todellisen syyn sille, miksi itse erosin. Käytin nimittäin samaa syytä sukulaisilleni perustellesani miksi tuli ero. Vaikka en uskonut siihen silloin itsekään, eikä se siis oikea syy ollutkaan. Eroa en kuitenkaan kadu, entisestä aviopuolisosta tuli nykyinen paras ystävä, josta en tule koskaan luopumaan.

      Lapseni kerran hoksasikin fiksusti, että miksi ihmeessä sisarukseni vaihtoi toiseen (hänen mielestä huonoon) "varmaan vaan siksi kun se saa siltä tyypiltä kaikkea kallista"... Mutta olen päätellyt, että minä en vain vielä ymmärrä mikä on todellista onnea (minä kun olen aina heitä nuorempi ja tyhmempi, kyllä minäkin kuulemma sitten ymmärrän kun olen heidän ikäinen). Typerä päätelmä, miksi edes olen voinut ajatella noin. Näkeehän oma lapsenikin kulissin läpi, enkä kyseenalaista hänenkään havaintoaan, vaikka hän on paljon minua nuorempi! Asetan siis itse tuolla ajattelutavalla itseni ikuisesti juniorin asemaan ja nostan vanhempani sekä reilusti vanhemmat sisarukseni auktoriteeteiksi, tai sellaiseksi, jotka määrittelevät mikä minä itse olen tai mitä minun pitäisi olla.

      Lapsuudesta ylipäänsä en itse en vain muista oikein mitään. Oikeastaan ensimmäiset 15v on jotenkin aivan sumun peitossa, jotain yksittäisiä tapauksia muistan, mutta pääasiassa vain neutraaleja tilanteita. Näiden perusteella ajattelen lapsuuteni olleen ihan ok. Mutta sen minä tiedän, että olen aika tunteeton. Tai no, kyllä nyt iän myötä olen jo vähän oppinut, mutta helppoa se ei ole (koska kaikenlainen elämöinti ja tunteilla retostelu on heikon ihmisen merkki). Ja nyt tässä näiden keskustelujen myötä yhdistän sen lapsuuteen, siksi en kai muistakaan mitään positiivista, koska sellaista tunnetta ei minulle kehittynyt eikä sitä näin ollen voi mihinkään yhdistää.

      Poista
    41. Lobo: Jos lapselle opetetaan jo pienestä pitäen, että hänen tunteensa ovat jotenkin ei-toivottuja, vääriä, pahoja tai ihan vain kiellettyjä, lapsen on käytännössä pakko opetella sulkemaan tunteet pois. Tämä ei ole mitenkään harvinaista. Meillä on paljon ihmisiä, joiden on ollut pakko kieltää omat tunteensa.

      Tunteiden pois sulkeminen on myös erittäin tyypillistä niille, jotka ovat lapsena joutuneet vanhempien väkivallan kohteeksi. Se on puolustusmekanismi, kuten on muuten sekin, että mieli sulkee kamalia muistoja pois. Mitä suurempi narsistinen vamma (lapsen tarpeiden laiminlyönti), sitä vähemmän ihminen kykenee aikuisena tuntemaan mitään. Tätä aihetta on käsitelty hienosti tässä kirjassa, jota suosittelen lämpimästi kaikille:

      https://www.amazon.com/Narcissism-Denial-True-Alexander-Lowen/dp/0743255437

      Näissä tapauksissa on myös hyvin tyypillistä, että tunteettomuuden tai muistamattomuuden kylkiäisenä tulee kaikenlaisia kehollisia ongelmia, kuten sairasteluja, kiputiloja ja voimakasta lihasjäykkyyttä. Tässä on kyse niin sanotusta "kehopanssari" ilmiöstä, jossa keho on jatkuvassa jännitystilassa, niin että ihminen ei edes huomaa sitä. En yhtään yllättyisi, jos sanoisit että sinulla on hyvin jäykkä keho.

      Psyykkiset traumat menevät aina myös kehoon. Sen takia traumojen työstäminen vaatii myös kehon työstämistä. (Minulla itselläni meni aivan liian pitkään tajuta tämä.) Jos kehossa on joku kehopanssarin ilmentymä (niitä on erilaisia), sitä kannattaa lähteä työstämään määrätietoisesti. Se on pitkä prosessi, jos on kantanut panssaria kymmeniä vuosia.

      Poista
    42. Hmm... aivan totta, olen jäykkä :O Kiputiloja ei tosin koskaan ole oikeastaan ollut eikä sairastelujakaan, mutta olen muuten pitänyt itseäni kunnossa liikkumalla ja panostamalla syömisten laatuun. Mutta olen reilusti ylipainoinen (ollut koko ikäni) ja viime aikoina on hiipinyt mieleen ajatus siitä, että painon kerääntymiseen liittyy jotain muutakin kuin huono ruoka / liikunnan puute. Ehkä se on juuri se panssari, se sopisi kuvaan!

      Rakkaus on oikeasti vaikea käsittää. En tiedä tunnistanko sitä vieläkään, vaikka on minulle tullut aavistus siitä parin viimeisen vuoden aikana. Tuo KW:n kuvailema hyväntahtoisuus on varmasti sitä, vilpittömyyttä. Haluaa vilpittömästi jollekin ihmiselle hyvää riippumatta siitä, mitä saa takaisin vai saako mitään. Lapsia kohtaan tuollainen tunne on aika selkeä, varsinkin mitä vanhemmaksi he kasvavat ja tulevat omiksi persoonikseen (ja riippuvuus vanhemmista vähenee, joka selvästikin helpottaa minua henkisesti...). Mutta kyllä minä tunnen tuollaista vilpitöntä hyväntahtoisuutta myös entistä puolisoani kohtaan, mutta se tuli esiin vasta eron jälkeen. Se ei ole kaipuuta eikä riippuvuutta, ei fyysistä halua tai mustasukkaisuutta, vaan juuri sitä vapaata hyväntahtoisuutta, joka on tässä hetkessä, ilman ajatusta/pelkoa tulevaisuudesta/jatkuvuudesta. Nykyisen kumppanin (joka ilmestyikin täysin yllättäen ja pyytämättä räjäyttämään ja kääntämään päälaelleen kaiken mihin olin siihen asti uskonut, mutta se olisikin jo toinen kirjasarja) kohdalla noihin tuntemuksiin on vielä matkaa.

      Mutta jotenkin nykymaailmassa tuntuu sokeutuvan sille mitä tunteet oikeasti ovat, että tunteiden pitää olla näkyviä ja äärimmäisiä, räiskyviä, ennen kuin voi sanoa tuntevansa jotain.

      Tilhille piti vielä sanoa, että kyllähän tässä varmasti olisi kirjaksi asti jo materiaalia, mutta sitä ei tosiaan löytäisi kovinkaan moni. Esimerkiksi itse en ole koskaan törmännytkään Milleriin (tai varmaankin olen jossain nähnyt viittauksia, mutta en kiinnittänyt huomiota, koska ei nimenä ole tuttu, kuten joku Freud). Mutta toivottavasti tässä muodossa joku, joka ahdistuneena hakee hakukoneella vastaavanlaisia tuntemuksia, löytää näistä helpottavia ajatuksia ja löytää linkitkin kirjoihin =) Itselle ainakin tämä on jo nyt ollut hyvin merkittävä sessio.

      Poista
    43. Kyllä, ylipaino on hyvin yleinen kehopanssarin ilmenemismuoto. Minun piti mainita sekin, mutta unohdin.

      Sitten on vielä ryhtiongelmat. Olkapäät kääntyvät monella eteen, ikään kuin sydämen suojaksi. Kumarassa kulkevaa ihmistä on painettu lapsena alas.

      Ihmisen keho kertoo ihmisen historiasta todella paljon, jos vain ymmärtää sen kieltä. Alexander Lowenilta löytyy tästäkin kirjoja. Minulla odottaa hyllyssä lukemista mm. "The Language of the Body". Miller käsittelee tätä asiaa myös. Hänen kirjoistaan löytyy paljon esimerkkejä kuuluisista ihmisistä, joita on kohdeltu lapsena uskomattomalla julmuudella. Hyvin monet näistä ovat kärsineet koko elämänsä vakavista terveysongelmista, ja kuolleet suhteellisen nuorina.

      Usein oireet ovat myös hyvin symbolisia. Millerin mukaan esimerkiksi Galileo Galilei sokeutui sen jälkeen kun kirkko pakotti hänet ummistamaan silmänsä totuudelle.

      Traumapotilailla taas on hyvin usein selkävaivoja, koska he ovat kantaneet niin pitkään valtavaa emotionaalista taakkaa. Jos siihen päälle on vielä "vastuunkantaja", joka "ottaa kannettavakseen" toisten ihmisten murheita, siinä on selkä kovilla.

      Mieli ja keho ovat tietyssä mielessä toistensa peilikuvia. Jos haluaa saada pääkopan kuntoon, on pakko laittaa myös kroppa kuntoon. Valitettavan harva terapeutti ymmärtää tämän. Jos käy terapiassa ja työstää vain pääkoppaa välittämättä kehostaan, asiat ei oikein etene mihinkään. Toisaalta jos keskittyy vain kehoon, eikä työstä pääkoppaa ollenkaan, ei silläkään kovin pitkälle pääse.

      Poista
    44. Tuota minäkin olen usein mm. työkavereille koittanut vihjailla, että fyysiset vaivat eivät ole pelkästään fyysisiä, pitäisi keskittyä henkiseenkin terveyteen, koska eihän ne mitenkään voi olla erillisiä asioita. Ja hyvin usein sen on nähnyt suoraan, että tietyntyyppisille ihmisille tuntuu kertyvän kaikki mahdolliset vaivat ja ongelmat. Siinäpä onkin yhdenlainen paradoksi; näen muiden tilanteen, mutta en omaani.

      Joitakin vuosia sitten, kun sain ADD-diagnoosin (menin työterveyteen valittamaan ujouttani ja kyvyttömyyttä olla ihmispaljoudessa), luulin, että se selittää viimeinkin kaikki joukkoonkuulumattomuuden tunteet, epäsoveliaan käytöksen ja eräänlaisen "tyhmyyden". Äitini sanoikin, että on niin helpottunut kun tuo viimein selvisi, nyt hän tietää mikä minussa on ollut vikana ja se ei ollutkaan kasvatuksen syytä. Hah.

      Kyllähän se diagnoosi auttoi. Ymmärsin monessa asiassa lopettaa itseni syyllistämisen ja aloin luottaa enemmän itseen ja siihen, että on ihan sallittua olla poikkeava yleisestä normista (myös ero liittyi tähän "valaistumiseen", koska ymmärsin tarvitsevani rauhaa ja yksinoloa normaalia enemmän, jotta pysyn järjissäni. Ja se oli oikea ratkaisu näin vuosienkin jälkeen). Mutta siinä menin ehkä ojasta allikkoon ja määrittelin itseni diagnoosin perusteella. Sillähän voi selittää tunneongelmat, riippuvuusongelmat, ihmissuhdeongelmat, käytösongelmat, jne. Olen nyt jo jonkin aikaa sitten alkanut kyseenalaistaa senkin, että onko se ihan oikeasti lääkittävä asia (lääkkeellä olen pitänyt itseni työpäivät skarppina) ja miksi ne ominaisuudet ovat ylipäänsä sellaisia, että ne pitää diagnosoida?? Miksi keskittymishäiriöisiä on koko ajan kasvava määrä? Jotenkin en jaksa enää uskoa "keksittymisgeenin" poikkeamaan, joka vain kulkee suvussa. Neurologinen häiriöhän se on, mutta mistä se on tullut? Onko se edes häiriö, vai onko kyse vain siitä, että näiden ihmisten ominaisuudet häiritsevät isompaa joukkoa.

      Poista
    45. Sen olen huomannut, että kovin herkästi noita diagnooseja jaellaan. Ja aina kun tulee diagnoosi, saadaan myytyä pillereitä.

      Kuka hyötyy?

      Minun mielestä tämä meidän "terveydenhuolto" ja erityisesti psykiatria on yksi iso vitsi. Sen tarkoitus on pyörittää vain valtavaa pillerisirkusta, joka tuottaa lääkeyhtiöille miljardeja. Jännä juttu että nämä pillerit eivät koskaan kuitenkaan paranna ketään. Niillä hoidetaan vain oireita, ja oireitahan sitä osataan keksiä! Koko ajan löytyy uusia diagnooseja, joilla voidaan myydä pillereitä. Nykyään löytyy diagnoosi jopa sille, että lapsi on uhmakas ja tottelematon:

      https://www.hopkinsmedicine.org/health/conditions-and-diseases/oppositional-defiant-disorder

      "Voi ei! Lapseni on sairastunut! Onneksi lääkäri auttoi ja määräsi lääkettä!"

      Toki jos joku kokee saavansa näistä pillereistä jotain hyötyä, niin saahan niitä syödä. Se on jokaisen oma valinta. Mutta tuo pillereiden pumppaaminen lapsiin on kyllä melkoisen moraalitonta. Lapsi kun ei kykene tekemään sitä valintaa itse.

      Minä tunnen vain yhden keskittymishäiriödiagnoosin saaneen. Hän on aivan selkeästi todella pahasti traumatisoitunut läheisriippuvainen ihminen, joka on joutunut kokemaan aivan hirvittävää henkistä väkivaltaa omalta äidiltään. Ja kokee edelleen. Tämä äiti on aivan kammottava tyranni, joka pitää lastaan täydellisesti otteessaan, vaikka lapsi on jo keski-ikäinen. Pienen otannan takia en osaa tästä varmuudella mitään sanoa, mutta vahvasti epäilen, että ns. keskittymishäiriön taustalla on ainakin jossain määrin lapsuuden huono kohtelu.

      Elämme yhteiskunnassa, jossa terveyteen liittyvien ongelmien syitä etsitään kaikkialta muualta kuin lasten huonosta kohtelusta. Se on tabu, josta ei saa puhua. Geenejä saa kyllä tutkia, mutta lasten huonon kohtelun syitä ja seurauksia ei.

      Niitäkin ihmisiä löytyy vielä runsaasti, jotka uskovat, että lapseen kohdistetusta henkisestä tai fyysisestä väkivallasta ei synny mitään haittaa. Tälle uskomukselle on pitkät perinteet. "Sitä paitsi ei se ole väkivaltaa, jos se on kasvattamista"! Suomessakin lapsen pahoinpiteleminen oli laillista vielä vuoteen 1984 asti. Miettikää, puolustuskykyistä aikuista ei saanut lyödä, mutta puolustuskyvytöntä lasta sai. Ja sitä pidettiin ihan hyväksyttävänä.

      Raamattukin opettaa, että "Joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan". Se on katsos Jumalan tahto, että vanhemmat pahoinpitelevät lapsiaan, ja tuottavat heille järkyttäviä traumoja, joiden kanssa sitten eletään koko elämä. Ja tämä sadisti on kristittyjen mielestä hyvä jumala?

      Nykyään fyysinen väkivalta on toki laitonta, ja sen takia se on vähentynyt varmasti paljon. Mutta tilalle on tullut henkinen väkivalta, jota ei kitketä pois lainsäädännöllä. Ei se väkivalta mihinkään ole kadonnut, se on korkeintaan vähän muuttanut muotoaan.

      Lopputulos tästä kaikesta on se, että yhteiskunta on henkisen vammautumisen takia täynnä lapsen kehitysasteelle jämähtäneitä orjamentaliteetilla varustettuja ihmisiä, jotka ovat riippuvaisia auktoriteeteistä ja vanhempien roolia näyttelevistä instituutioista. Kuka hyötyy?

      Poista
    46. Yhtenä pointtina tähän lapsien ja vanhempien suhteeseen nostaisin "yhteisen ajan", eli normiperheessä jossa molemmat vanhemmat ovat työelämässä lapset laitetaan varhaiskasvatuksen huomaan lähes kävelemään opittuaan, arkena lapset viettävät huomattavasti enemmän aikaa ns.kasvattajien kanssa kuin omien vanhempiensa, jos vanhemmilla on omia harrastuksia nekin syövät vähäistä yhteistä aikaa, siitä pienestä rippeestä yritetään rakentaa "laatuaikaa". Missä välissä vanhemmat ja lapset oppisivat muka tuntemaan toisensa?
      Vaikka ihmisen lapsuus on suhteellisen pitkä,kehitystä tapahtuu kuitenkin koko ajan jos lapsi viettää suurimman osan ajastaan joidenkin muiden kuin vanhempiensa kanssa ei tarvitse sitten teini-iän kynnyksellä ihmetellä miksi en ymmärrä lastani lainkaan eikä hänkään tunnu ymmärtävän minua laisinkaan.
      Yleisestikin eri ikäryhmien separointi toisistaan erilleen ei voi olla hyvä idea, eri sukupolvien välinen vuorovaikutus jää todella pieneksi, katkaistaan perimätiedon ketju eikä yksikään sukupolvi pysty kehittymään vertaamalla ajatuksiaan ja elämäänsä toisiin sukupolviin. Tälläinen historiattomuus altistaa uudet sukupolvet manipulaatiolle, ei ole ketään jolta voisi kysyä miten ne asiat silloin menivät.
      Omalta osaltani yritän katkaista tätä kehitystä, lapsien kanssa toinen oli kotona käytännössä ala-asteen loppuun (koulupäivän aikana ehti jostain toimeentuloa repiä), äiti asuu samassa taloudessa ja on mukana arjessa, lapsenlapsi viettää paljon aikaa kanssamme. Yritän pitää välilöiset kunnossa, että kun pikkuvesa kyselee parinkymmenen vuoden päästä: mitä vittua silloin-20 luvulla tapahtui? Pystyisin kertomaan miltä se minusta näytti, eikä nuorukainen olisi vain kirjoitetun historian varassa.

      Poista
    47. Hienoa ja tärkeää keskustelua, jota pitäisi olla julkisesti enemmän. Keskeisiä teemoja nostettu esiin, jotka ovat mitä todennäköisimmin juurisyitä ihmisten ongelmiin. EES-blogin aktiivikäyttäjistä tulisi muodostaa yleinen neuvosto.

      Poista
    48. Ilkka, eikös noita neuvostoja kokeiltu itänaapurissa? Ei muistaakseni ollut kovin onnistunut kokeilu.

      Poista
    49. Tuli omassa elämässä vastaan hyvä esimerkki tästä lasten henkisestä vammauttamisesta.

      Kuulun yhteen urheiluseuraan, jonka junioritoiminnassa olen mukana. Korona-ajan rajoitukset vaikuttivat tämänkin seuran toimintaan. Lajiliitosta tuli ohjeistus, joka oli laadittu viranomaismääräysten perusteella. Keväällä kun viranomaiset poistivat osan lasten ja nuorten harrastusrajoituksista, meillä syntyi seuran sisällä keskustelua junioritoiminnan käynnistämisestä.

      Kävi ilmi, että koska lajiliitto ei ollut ehtinyt päivittää ohjeistustaan, todella moni seuran jäsenistä oli sitä mieltä, että junioritoimintaa ei saanut käynnistää kaikilta osin. Nämä ihmiset vetosivat lajiliiton ohjeistukseen, joka oli ristiriidassa viranomaisrajoitusten kanssa, koska ohjeistuksia ei oltu ehditty päivittää, ja toisaalta sen takia, että ohjeistus oli muutenkin hyvin epäjohdonmukainen. Yksi asia oli sallittua, mutta toinen ei, eikä siihen ollut mitään järkevästi perusteluta syytä. Jopa juniorit itse ihmettelivät tätä epäjohdonmukaisuutta.

      Kun uskalsin julkisesti seuran viestimien kautta kyseenalaistaa nämä epäjohdonmukaisuudet ja ilmiselvät päättömyydet, sain vastaani kiivasta vastustusta. Koska muuta argumenttia ei ollut tarjolla, nämä ihmiset hokivat vain koko ajan "liiton ohjeistus sanoo..." - ikään kuin se argumentti poistaisi ne epäjohdonmukaisuudet, tai sen tosiasian että liiton ohjeistus oli ristiriidassa viranomaisten määräysten kanssa.

      Näin käyttäytyvät lapsen asteelle jääneet henkisesti vammautuneet ihmiset, jotka kammoksuvat kaikkea auktoriteettien kyseenalaistamista. Tässä tapauksessa lajiliitto ja sen ohjeistus oli nostettu Jumalan kaltaiseen asemaan - samalla tavalla kuin vanhemmat nostetaan lapsina. Liittoa ja sen ohjeistusta ei saanut kyseenalaistaa, koska se näyttäytyi näiden ihmisten mielissä ankarana vanhempana, jota täytyy sokeasti ja kyseenalaistamatta totella. Kuulin mm. argumentit "Mitä ne siellä liitossa sitten meistä ajattelee, jos me lähdetään sooloilemaan!?" ja "Liitossa seurataan seurojen toimintaa tarkasti!" Aistittavissa oli hienoista vainoharhaisuutta.

      Tämä on se malli, jonka nämä ihmiset ovat oppineet lapsuudenkodissaan. Ankaraa isää tai äitiä piti totella kiltisti ja kyseenalaistamatta, tai kävi huonosti. Ei väliä oliko se vanhemman toiminta järkevää tai oikeudenmukaista, totteleminen oli välttämättömyys, jotta pysyisi hengissä. Lapsen näkökulmasta ankaran vanhemman suututtaminen on elämän ja kuoleman kysymys, koska jos sellaisen vanhemman suututtaa tottelemattomuudellaan, sen seuraukset voivat olla hirvittävät. Ainoa selittävä tekijä tälle käytökselle on se, että näitä ihmisiä on kohdeltu lapsina todella huonosti.

      Kun nämä ihmiset joutuvat aikuisena tilanteeseen, jossa joku omassa mielessä auktoriteettiasemaan nostettu taho antaa ohjeistuksia, ne mielletään käskyiksi, joiden noudattaminen on elämän ja kuoleman kysymys. Tässä tilanteessa kun minä uskalsin kyseenalaistaa näiden ohjeiden epäjohdonmukaisuudet, minut koettiin uhkana samalla tavalla kuin kapinoiva veli tai sisko. "Älä suututa isää, tai meille käy kaikille huonosti!"

      Ei tuo reaktio tyhjästä synny.

      Tarinalla on huvittava loppu. Kun ehdotin, että tästä junioritoiminnan osasta, joka haluttiin kieltää, voisi aivan hyvin käyttää eri termiä, minkä avulla välttäisimme ristiriidan lajiliiton ohjeistuksen kanssa. Kun termi vaihdettiin, kukaan ei enää vastustanut toiminnan järjestämistä. Siitä voi päätellä, että tällä asialla ei ollut missään vaiheessa mitään tekemistä koronan tai terveysturvallisuuden kanssa.

      Poista
    50. Meillä taas tänään töissä muutamat intoilivat rokotusten kanssa, että pakko ottaa, pääsee nopeasti sitten reissuun, minulta lipsahti aivan huomaamatta, että eipä se taida vapauttaa, ei yksi eikä kaksi, eikä varmaan kolmaskaan. Totesivat, että joo kolmestahan ne nyt puhuvat, pakko ottaa nekin. Jatkoin silti, vaikka tiesin, että ei pitäisi, että haittojen määrä alkaa olla valtava. Yksi sitten totesi, että hän ottaa ehdottomasti, koska miljoonia on jo kuollut ja niin karmeita seurauksia tullut taudista, ettei hän ikinä halua sitä omalle kohdalle (alle 40v, yhtään tuttua ei hänellä ole sairastuneissa, vain iltasanomien sivuilta on luettu nämä karmaisevat tarinat). Yritin vielä, että nehän ei ole koronaan kuolleita, vaan sen kanssa. Nauroivat sitten porukalla, että sinä olet taas lukenut vähän liikaa salaliittosivuja. Nauroin takaisin, että toivottavasti parin vuoden päästä olette hengissä ja muistatte, kuinka se hullu olikin oikeassa.

      Yksi niistä kyllä koitti vähän epäröiden nostaa kysymyksen, että miksi ne niin tekisivät, jos ei rokote olisi täysin turvallinen ja kyllähän siitä media uutisoisi, jos niistä olisi jotain haittaa. Vastasin, että se on liian monimutkainen kuvio teille kerrottavaksi.

      Ja nyt kun oli puhetta näistä kehopanssareista, pisti niin silmään jokaisen heidän ruumiinrakenne; selkävaivaisia, hartiat kumarassa, leuka pitkällä rintaa kohden, jäykkiä kuin viulunkieli :D

      PS. Meillä urheiluseurapiireissä ei ihme kyllä niin olla suositusten suhteen raamatuntarkkoja, ohjeita kyllä noudatetaan, mutta jos joku ei noudata, sitä ei noteeraa kukaan :O Ohjeet on kyllä tiukat ja maskin käyttö ehdoton, mutta niin vain itsekin olin toimitsijana kisoissa ilman maskia ym. ja muilta suhtautuminen oli pääosin neutraalia tai jopa positiivista. Olen itse asiassa ollut yllättynyt, että tuo asennoituminen on ollut samankaltaista ympäri Suomen kyseisen lajin parissa. Ehkä pienemmissä (yksilö)lajeissa ei olla niin auktoriteettiuskovaisia?

      Poista
    51. "Iskä sano, että se rokote kannattaa ottaa. Jos se olis vaarallinen, niin kyllä iskä olis kertonu!"

      Poista
    52. Tähän keskusteluun liittyy olennaisesti jo aiemminkin sivuttu miellyttämisen tarve. Siinäkin on oma problematiikkansa, jota kannattaa pohtia.

      Kun lasta kohdellaan huonosti, hän joutuu elämään jatkuvasti hylätyksi tulemisen pelossa. Rakkauden ja huolehtimisen puute saa lapsen omaksumaan ajatuksen, että hänessä itsessään on jotain vikaa, ja että hän ei ole ansainnut vanhempiensa rakkautta. Lapselle tämä on kestämätön tilanne, koska hänen hengissä pysyminen on täysin riippuvaista vanhempien halusta huolehtia hänestä. Tästä seuraa se, että lapsi yrittää korjata tilanteen miellyttämällä. "Teen mitä vain, kunhan vain et hylkää minua!"

      Jotkut vanhemmat käyttävät tätä tietoisesti aseena. Jos lapsi ei ole juuri sellainen kuin vanhempi haluaa, häntä uhataan hylkäämisellä. Oma kusipäinen isäni käytti tätä valta-asemaansa surutta hyväkseen, ja uhkasi tasaisin väliajoin perhettään hylkäämisellä, jos perhe ei osannutkaan miellyttää häntä. Hän suoritti monta kertaa sellaisen performanssin, johon kuului raivokkaan riidan jälkeen tapahtuva teatraalinen laukun pakkaaminen, ilmoitus perheen hylkäämisestä, ja poistuminen jonnekin tuntemattomaan paikkaan. (Valitettavasti hän tuli aina seuraavana päivänä takaisin.) Kerran tämä tapahtui jouluna sellaisen riidan jälkeen, jonka hän itse aloitti sanoilla: "Eikö tässä talossa tarjoilla jouluna edes kahveja!"

      Tällä tavalla vanhempi luo lapsestaan miellyttäjän. "Jos et ole juuri sellainen kuin haluan, minä hylkään sinut!" Mitä muita vaihtoehtoja lapselle tässä tilanteessa jää kuin opetella miellyttämään vanhempaansa?

      Kun tällä tavalla kohdeltu lapsi kasvaa aikuiseksi, hän hyvin todennäköisesti jatkaa toisten ihmisten miellyttämistä vielä aikuisenakin. Se on kuin ohjelmointi, jonka mukaan ihminen toimii automaattisesti. Tässä on yksi erittäin suuri ongelma, jota harva tulee ajatelleeksi.

      Hyvin usein miellyttämisen ohjelmointi on niin voimakas, että se jyrää alleen kaikki muut ihmisen toimintaan vaikuttavat tekijät. Yksi näistä jyrätyistä tekijöistä on moraali. Valitettavasti hyvin moni miellyttäjä toimii monissa tilanteissa moraalittomasti - usein vielä tajuamatta sitä itse. Moraalittomuus ei ole aina sitä mitä ihminen tekee. Joskus se on sitä mitä ihminen jättää tekemättä.

      Otan esimerkiksi oman äitini. Hänellä oli niin suuri tarve miellyttää isääni, että hän oli hyvin usein täysin kyvytön toimimaan moraalisesti oikein. Moraalisesti oikein toimiva äiti suojelee lapsiaan kaikissa tilanteissa. Jos isä on lapsiaan kohtaan väkivaltainen, tai vahingoittaa lapsiaan jollain muulla tavalla, moraalisesti oikein toimiva äiti suojaa lapsensa tältä väkivallalta. Siihen on moniakin keinoja, mutta miellyttäjä ei koskaan valitse yhtäkään näistä keinoista. Muiden miellyttäminen menee kaiken edelle.

      Äidilläni olisi ollut mahdollisuus omalla toiminnallaan pelastaa lapsensa väkivallalta, mutta hän ei sitä tehnyt. Taustalla oli tarve miellyttää toisaalta omaa puolisoaan, mutta toisaalta myös omia vanhempia. Tässä tapauksessa lasten suojeleminen olisi todennäköisesti vaatinut avioeron. Siihen aikaan eroaminen oli monen mielestä häpeällistä. "Enhän minä nyt voi aiheuttaa vanhemmilleni/suvulleni sitä häpeää, että minusta tulee eronnut nainen!" Kun toisten miellyttäminen menee omien lasten hyvinvoinnin edelle, se on moraalitonta toimintaa.

      Tämä on yksi syy siihen miksi meillä on yhteiskunnassa niin paljon moraalittomuutta. Moraalittomuus ei ole läheskään aina aktiivista pahan tekemistä. Se on hyvin usein pahuuden passiivista hyväksymistä. Onko ihminen moraalinen vai ei, se selviää vasta silloin kun oikein toimiminen on vaikeampaa kuin väärin toimiminen.

      Jos tunnistaa itsestään miellyttäjän piirteitä, on kaksi asiaa, jotka on hyvä ymmärtää. Ensinnäkin, se ei ole koskaan ihmisen oma syy. Miellyttäminen on ohjelmointi, joka asennetaan ihmiseen lapsena. Toiseksi, miellyttämisestä voi päästä eroon. Se vaatii töitä, mutta se on mahdollista. Minäkin olin nuorempana miellyttäjä. Vaan enpä ole enää.

      Poista
    53. Vittu tuo kuullostaa kyllä aivan omilta vanhemmilta, itsellä vain lievempi versio tästä. Erittäin tuttua tuo että isä käski keittää kahveja tai jotain muuta vastaavaa ja se että äiti aina puolusteli ja selitteli hänen tekojaan. "Töissä ollut rankkaa" tai jotakin muuta vastaavaa.

      Justiinsa tuossa kahvi hommassa on se että sinun pitää tehdä jotakin jota hän haluaa, ja jos et tottele olet paska lapsi ja saat huudot päälle.

      Poista
    54. Niin, siinä valjastetaan toiset ihmiset palvelemaan omia narsistisia tarpeita. Muiden olemassaolon tarkoitus on vain palvella tätä maailman napana olevaa kaikkivaltiasta tyrannia.

      Hyvin yleistä.

      Poista
    55. Onhan tuo syvältä perseestä, vielä syvemmältä tosin on nämä itsemurhalla uhkailijat, jos jätät täytynee sitten tappaa itsensä, näitä on muutama ollut lähipiirissä, synkimpänä hetkenä on ainakin puolitosissaan miettinyt menisinkö vähän vasaralla avittamaan💀

      Poista
    56. Miellyttämisen tiedostamaton tarve (pakko) on äärimmäisen raskasta. Lapsuusmuistokirjasta löytyykin silloinen toiveammatti: Kaikkien pikku apulainen.

      Vaikka päällimmäiset muistot onkin juuri ne, kuinka olen saanut kuulla olevani itsekäs ja ajattelematon, juuri tuo on se "ammatti" mitä yhä tänäkin päivänä toteutan. Vaikka olen hyvinkin itsenäisessä työssä, huomaan toistuvasti ajautuvani työpaikallakin tilanteisiin, joissa "ihan pikkuisen avustan kaveria", vaikka ei kuulu edes tehtävänkuvaan, koska "toinen pettyy, jos en teekään, kun on kerran pyydetty". Se on kuin riippuvuus. Siksi minulla ei juuri olekaan vapaa-ajalla kavereita, saa edes silloin olla lomalla pikkuapulaisen tehtävistä :D Tosin vapaa-aika menee sitten usein urheiluseuralle tai muille satunnaisille "vapaaehtoistalkoille", koska "olen sen velkaa", syystä tai toisesta :|

      Sitä en kuitenkaan onneksi tunnista itsestäni, että miellyttäisin moraalin kustannuksella. Koitin oikein miettiä tuon Anteron esimerkin pohjalta, mutta esimerkiksi jos omia lapsia kohtaan on joku tehnyt väärin, silloin minusta katoaa miellyttäjä. Miellyttäminen vaikuttaa tapahtuvan (ainakin pääosin) vain omalla kustannuksella. Itseä kohtaan en niin välitä, kuinka pahasti tehdään ja olen sen jopa tiedostanut pitkään. Liekö siinä jonkinlaista uhriutumista? Uhriutuminenhan on tietyllä tavalla suojakilpi myös ja itsesäälillä voi jopa lohduttaa, saada tunteen, että "minä olen oikeasti ihan hyvä tyyppi, toiset on vaan niin ilkeitä".

      Mistä löytäisin Kaikkien pikku apulaisen esimiehen, joka antais mulle potkut?? :D

      Poista
    57. Helvetistä.

      https://eliitinesoteerisetsymbolit.blogspot.com/2018/01/astro-teologia-osa-35-helvetti.html

      Sieltä minäkin sen löysin. Hänen nimensä on Antero. Aika vittumainen ja tyly tyyppi (niin kuin varjo usein on), mutta olen oppinut tässä vuosien varrella pitämään hänestä.

      Poista
    58. Luulin jo läpikäyneeni tuon moneen kertaan, mutta ei vielä näköjään riitä. Ei se muu auta, täytyy painua takaisin luolaan. Kuten meillä urheiluseurassa sanotaan; 10 000 toistoa, vasta sitten alkaa jäädä selkärankaan.

      Poista
    59. Lobo, miellyttämistä ei kuitenkaan pidä sekoittaa aitoon auttamishaluun. Niissä on paljon samaa, mutta ne ovat eri asia. Miellyttämisen aitona motiivina ei ole koskaan toisten auttaminen, vaan tarve saada hyväksyntää. Se menee helposti siihen, että päädytään uhraamaan itsensä. Jos ihmisellä on aito auttamishalu, sitä tehdään ihan vain auttamisen ilosta. Siitä tulee hyvä olo, kun voi tehdä jotain hyvää. Ei sen tarvitse liittyä hyväksynnän hakemiseen mitenkään.

      Miellyttäjä on sellainen, että hän päätyy lopulta tekemään asioita vasten omaa tahtoaan. "Pakko se on nyt tehdä, kun tuli luvattua, vaikka ei yhtään huvittaisi!" Tästä lopulta seuraa se, että miellyttäjästä tulee tavallaan valehtelija. Muut ympärillä luulevat, että miellyttäjä haluaa auttaa, vaikka oikeasti halua ei ole - on vain hyväksynnän saamisen tarve. Jos sitä ei saakaan, syntyy katkeruutta. Usein tällainen ihminen räjähtää jossain vaiheessa: "Minä olen niin paljon teidän takia uhrannut, enkä minä saa siitä edes pientä kiitosta!" Kyllähän se harmittaa, jos on sijoittanut omaa aikaa ja energiaa, eikä se sijoitus olekaan tuottanut sitä mitä halusi.

      Minäkin olen sellainen ihminen, että autan mielelläni ihmisiä. Olen toki tehnyt sitä joskus nuorempana miellyttämisen kautta, mutta olen oppinut pääsemään tästä pahasta tavasta vähitellen eroon. Nykyään autan ihmisiä vain silloin kun se minulle sopii. Kyllä siihen oppii. Silloin siitä nauttii oikeasti, ja se on kaikille rehellistä.

      Olenkin joskus sanonut meidän urheiluseurassa, että minulla on täysin itsekkäät motiivit osallistua meidän juniorityöhön. Minä teen sitä sen takia, että se tekee minulle hyvää. Totta kai se tekee hyvää myös muille, mutta se on vain kiva bonus. Jos se työ alkaa jonain päivänä tuntua siltä, että se ei enää teekään minulle hyvää, minä voin aivan hyvin lopettaa sen ilman huonoa omatuntoa. Ei minulla ole sen suhteen mitään velvollisuutta.

      Eli kaikkea toisten auttamista ei pidä leimata miellyttämiseksi. Siihen vain pitää löytää ne terveet rajat, ja olla rehellinen itselleen omista motiiveista.

      Poista
    60. Juuri mietin tuossa tupakanmittaisella tauolla tätä samaa, että miksi teen paljon asioita, joista oikeasti väsyn. Alkuun, uuteen asiaan tarttuessa, auttamisen halu on vilpitön, niin omalta kuin kohteenkin kannalta, varsinkin jos aloite lähtee minulta itseltäni, mutta sitten ajaudun jälleen siihen, että jään jumiin siihen tilanteeseen; samaa pyydetään uudestaan ja minähän suostun, koska alkuunkin siitä tuli hyvä mieli enkä halua tuottaa pettymystä muille.

      Mutta suurilta osin myös siksi, että tiedän tekeväni pyydetyn asian hyvin (mottoni: "täydellisyyttä ei voi saavuttaa, mutta siihen tulee pyrkiä"), saan siitä kehuja ja jopa ihailuja, joita en kuitenkaan pidä kovin merkityksellisinä, koska olisin voinut tehdä sen paremminkin... Pyörin siis pirullisessa pettymyksen kehässä kerta toisensa jälkeen. Toisin sanoen; toistan samaa kaavaa odottaen joka kerta eri lopputulosta. Mikäs tämän määritelmä olikaan? :D

      Poista
    61. Jatkan tätä keskustelua vielä uudella näkökulmalla. Aiemmin oli puhetta siitä miten yleistä vanhempia kohtaan tunnetun vihan tukahduttaminen on. Joskus vanhempien miellyttäminen synnyttää myös toisenlaista tukahduttamista.

      Lähes jokaisessa kodissa lapsille opetetaan, että pitää olla rehellinen. Valehteleminen on rumaa, ja rehellisyys on tärkeää. Sehän on ihan hyvä asia, että vanhemmat opettavat lapsilleen rehellisyyttä, mutta valitettavan usein rehellisyyttä vaaditaan hyvin valikoivasti. Jos lapsen rehellisyys on vanhemman kannalta ikävää, silloin säännöt muuttuvat.

      Otan esimerkin omasta lapsuudestani. Minulla on aina ollut superherkkä makuaisti. Erityisesti pienenä lapsena se tuotti suuria ongelmia, koska hyvin monet ruuat maistuivat tottumattomassa suussani aivan järjettömän voimakkailta. Tämä johti usein siihen, että muiden mielestä tavallinen ruoka oli minulle jotain sellaista mitä minun oli mahdotonta syödä. Pienenä lapsena minulla oli usein perheemme ruokapöydässä se tilanne, että en muuta pystynyt syömään ilman yökkäysreaktiota kuin valkoista leipää margariinilla.

      Mitä lapsi sanoo, kun ruoka hänen suussaan maistuu sellaiselta, että sitä ei pysty syömään? Jokainen lapsi ilmaisee tämän yhdellä täysin rehellisellä sanalla - "pahaa". Kun minun vanhemmat kuulivat suustani tämän sanan, he toimivat juuri niin kuin monet vanhemmat toimivat. He suuttuivat minulle ja kielsivät minua sanomasta niin. "Ei ruoka ole pahaa! Ei noin saa sanoa! Hyi, nyt sinä olet tuhma ja kiittämätön lapsi!"

      Yksi kysymys: Eikö se rehellisyys ollutkaan tärkeää?

      Jokaiselle lapselle tulee säännöllisin väliajoin nälkä. Jokainen lapsi haluaa syödä ruokaa. Mutta yksikään lapsi ei halua syödä ruokaa, joka maistuu omassa suussa kamalalta. Jos ruoka maistuu pahalta, ja lapsi toteaa sen tosiasian ääneen, silloin hän on rehellinen. Jos vanhemmat opettavat lapselle, että pitää olla rehellinen, mutta samaan aikaan kieltävät rehellisyyden ruokaan liittyvistä aistituntemuksista (joita ei voi valita), lapsi joutuu hyvin vaikeaan tilanteeseen. Miten ihmeessä tällainen lapsi voi toteuttaa vanhempiensa vaatimukset, jos ne luovat näin ristiriitaisen ja mahdottoman tilanteen?

      Minun tapauksessa kävi niin, että minä jouduin etsimään hyvin epäterveellisen ratkaisun. Kun en pystynyt syömään minulle tarjottua ruokaa (joka oli perheen köyhyyden takia usein myös luokattoman heikkolaatuista), minulta aina tivattiin selitystä tälle. Koska valehdella ei saanut, ja suussani pahalta maistuvan ruuan syöminen oli mahdotonta, psykofyysisen järjestelmäni ainoa vaihtoehto ratkaista ongelma oli sulkea pois nälän tunne. Tämä mahdollisti sen, että minun ei tarvinnut sanoa ruuan maistuvan pahalta, vaan pystyin tarjoamaan selitykseksi ruokahaluttomuudelleni, että minulla ei ole nälkä.

      Minä söin pienenä lapsena niin vähän ruokaa kuin ikinä mahdollista, ja aina väitin, että minulla ei ole nälkä. Hulluinta tuossa väitteessä oli se, että se oli totta. Minä tosiaan en tuntenut nälkää, vaikka saamani ravinnon määrä oli aivan liian alhainen. Totta oli myös se, että minulle tarjottu ruoka maistui suussani hyvin usein niin hirvittävältä, että en yksinkertaisesti pystynyt syömään sitä. Mutta tätä minun ei tarvinnut sanoa ääneen, jos selitys "minulla ei ole nälkä" oli myös totta.

      (jatkuu..)

      Poista
    62. (... jatkoa)

      Onnistuin tukahduttamaan nälän tunteen niin tehokkaasti, että käytännössä en tuntenut juuri koskaan nälkää. Väsymystä ja alhaisen verensokerin aiheuttamaa heikotusta saatoin kyllä tuntea, mutta en nälkää. Minulle käy vielä nykyäänkin joskus niin, että havahdun välillä alhaisen verensokerin aiheuttamaan heikotukseen, ja tajuan unohtaneeni syödä. Nykyään kyllä pystyn tuntemaan nälkää, mutta en voi täysin luottaa siihen, että nälkä osaisi aina ilmoittaa tarpeesta syödä. Se hälytysjärjestelmä on jossain määrin vieläkin rikki.

      Näin vähän aikaa sitten kuvan itsestäni pienenä lapsena ilman paitaa. Se näyttää siltä kuin olisin elänyt keskitysleirillä. Pelkkää luuta ja nahkaa. Painoni oli selkeästi vaarallisen alhaisella tasolla - vain sen takia, että en saanut olla rehellinen sen suhteen miltä ruoka suussani maistui. Jos rehellinen ilmaisu omista aistituntemuksistani olisi ollut sallittua, minä tuskin olisin joutunut vaarantamaan itse omaa terveyttäni tuolla tavalla.

      Jos lapsi kykenee tällä tavalla tukahduttamaan oman nälän tunteensa pois, miettikää mitä kaikkea muuta lapset kykenevät tukahduttamaan vain täyttääkseen vanhempiensa esittämät vaatimukset. Toisaalta, miettikää miten tekopyhää se on vanhemmilta vaatia rehellisyyttä, mutta samalla kieltää lasten rehellinen itseilmaisu.

      "Pitää olla rehellinen!" (Paitsi jos se rehellisyys tuntuu vanhemmista ikävältä.)

      Poista
    63. Tästäpä tulikin oivallus, miksi itse syön niin nopeasti kuin mahdollista (joka hyvin edesauttaa ylensyöntiä ja ylipainoa...); minä en kestä syömisääniä (tai muita suuhun liitettäviä ääniä esim. karkkipussin rapina), ne tekevät suorastaan fyysisesti kipeää. Isäni oli hyvin äänekäs maiskuttelija ja koska siitä ei voinut valittaa (kokeilin kerran, en toista kertaa), ratkaisin asian syömällä mahdollisimman nopeasti, jotta pääsin pöydästä pois (koska ruoka-aika oli tarkka ja oli syötävä yhtäaikaa, sen ulkopuolella ei syöty).

      Edelleenkään en osaa nauttia ruuasta, syön yksin ollessakin hetkessä (ja paljon, liekö siksi, että jaksaa varmasti "seuraavaan ruoka-aikaan"). En ole koskaan aiemmin ajatellut asiaa tältä kantilta, mutta se voi hyvinkin olla (yksi) syy epäterveille syömistavoille.

      Poista
    64. Jos lapsuudessa on ollut paljon ruokailuun liittyviä ikäviä asioita, ei kai se ihme ole, että ruokailutilanteista haluaa mahdollisimman nopeasti pois. Jos perheessä on ollut se sääntö, että syödään aina yhdessä, mutta ilmapiiri ruokapöydässä on aina kireä ja räjähdysherkkä, se ruokailutilanne saattaa olla lapselle todella painostava ja ahdistava.

      Toisaalta jos ei lapsena ole ollut mahdollisuutta nauttia syömisestä, suhde ruokaan voi jäädä vielä aikuisenakin sellaiseksi, että siihen suhtautuu niin kuin se olisi vain polttoainetta, jota on vain pakko tankata.

      Lobo, miten Millerin luku-urakkasi sujuu? Mietin että voisin suositella sinulle yhtä toistakin kirjoittajaa, mutta en ole ihan varma onko aika vielä oikea.

      Poista
    65. Luin sen yhden kirjan niin nopeasti, että minun piti aloittaa se alusta ajatuksen kanssa. Ja nyt melkein joka sivun jälkeen löydän yhtymäkohtia elävään elämään, että jään niitä sitten tutkiskelemaan. Mutta hukkaan ei ole aika mennyt!

      Joten vielä ei ehkä kannata uutta vihjata, ettei tule ahmittua liikaa kerralla (näköjään pikaylensyönti ulottuu myös hengenravintoon...) :D

      Poista
    66. Tämä suomalainen "meillä syödään klo 17 tai jää ilman ruokaa"- mentaliteetti ja jumalaton kiire syömisessä on asia jota en ole koskaan ymmärtänyt. Ikään kuin seuraava ateria olisi mahdollisesti viimeinen seuraavaan viikkoon, tai joku kilpaileva saalistaja olisi nurkan takana valmiina nappaamaan eineksen suupielestäsi jos et niele sitä mahdollisimman nopeasti ja turhia hölisemättä. Jo koulussa tämä alkaa, aikaa syömiseen on varattu aivan liian vähän, ja jos kuka käy armeijan, niin siellä vasta kiire onkin survoa ruoka suuhunsa ettei vaan jää ilman.

      On oikeastaan yhdentekevää onko ruoka hyvää tai pahaa, jos sitä ei ehdi edes kunnolla maistella. Parhaillaan nautinnollisesta ja sosiaalisestakin päivittäisestä hetkestä tulee iloton ahmimiskohtaus, joka kostautuu sitten erinäisinä ruoansulatusvaivoina ja ylipainona. Juuri tämän vuoksi sorrumme lihottaviin eineksiin, koska ruoka on vain jotain mikä tankataan nopeasti, eikä sen eteen kannata nähdä vaivaa.

      Minusta on kivaa kokata, varsinkin muille. Tosin työpäivinä sorrun välillä itsekin eineksiin, ihan vaan siitä syystä ettei kotona valmistettua ruokaa useinkaan jää enää seuraavaksi päiväksi töihin otettavaksi, perheessä kun eletään ja kasvavia lapsia on taloudessa.

      Jos jostain voisimme ottaa eteläeurooppalaisista mallia, se olisi syömisen kulttuuri. Perheen yhteinen ateria syödään meikäläisittäin myöhään, koska näin maksimoidaan kaikkien mahdollisuus päästä paikalle. Ruokaan panostetaan, ja se syödään kiireettömästi nauttien.

      Suhteemme ruokaan sekä ruokakulttuurin miltei olemattomuus paljastaa ehkä kaikkein selvimmin, kuinka vähän aikaa sitten suomalaiset todellisuudessa ovat pudonneet puusta. Saalis on totuttu tunkemaan nieluun mahdollisimman nopeasti ennen kuin joku muu sen tekee.

      Poista
    67. Muistan monesti ihmetelleeni kavereiden tykönä ollessa, että saako heillä tosiaan mennä jääkaapille ihan tuosta vaan, illallakin?? :O Ylipäänsä kaikki tuntui olevan meillä kotona kiellettyä tai vähintäänin moittimisen arvoista; syöminen (naama ja takapuoli vaan leviää), syömättömyys (nirso), metelöinti (etkö osaa normaalisti puhua), hiljaisuus (mykäksikö piti alkaa), lukeminen (liiallinen, viihdekirjallisuuden varsinkin), lukemattomuus (läksyjen), leikkiminen (paitsi jos se tapahtui hiljaa ja sotkematta), nukkuminen (aamulla yli klo 9 tai päiväunet), valvominen ja erityisesti yöllinen liikkuminen tai äänen käyttö (minusta tulikin yöhiippailun ekspertti, tiesin millilleen missä kohtaa lattia narahtaa).

      Kaikesta tästä paheksuttavasta toiminnasta, kuten salaa leivän hakemisesta kaapista, olikin luontevaa siirtyä jo ala-asteikäisenä näpistelemään tupakat askista (siinäkin olen aivan ammattilainen, muovipäälisestä avaamattomasta askista useamman tupakan vienti ilman, että askissa on jälkeäkään ei varmasti onnistu jokaiselta) ja viinat pulloista. Kaverit arvostivat näitä kykyjä.

      Tästähän seurasi lopulta se, että minulla oli selkeästi kaksi roolia; kotiminä ja kaveriminä. Kumpikaan ei ollut oikea minä. Ja molemmat minät ovat edelleen olemassa, joskin pikkuhiljaa olen niitä oppinut pitämään vähemmän vallitsevina. Mutta sieltä ne vain aina silloin tällöin työntyy esille kun ympäröivät olosuhteet ovat niille suotuisat.

      Poista
    68. Milleriä on nyt luettu ja haudottu, joten nyt voisin olla kypsä lisäluettavalle, mistä Antero vihjasit tuolla aiemmin (28. kesäkuuta 2021 klo 18.05) :)

      Poista
    69. Tarkoittamani kirja on Arthur Janovin "Huuto sisimmästä".

      https://www.antikvaari.fi/k/janov-arthur-juha-maasola-suom/huuto-sisimmasta-primaaliterapia-p/000f057edf7e793858c97f77

      (Löytyy myös kirjastoista.)

      Olen lukenut elämässäni aika monta kirjaa. Tämä on niistä todennäköisesti se tärkein.

      Kirjassa käsitellään aihetta nimeltä primaaliteoria. Jokaisen lapsena huonosti kohdellun kannattaisi lukea tämä kirja, koska se osaa selittää erinomaisella tavalla sen mitä huono kohtelu aiheuttaa aivoissa. Olen vuosien varrella tutustunut kaikenlaisiin näkemyksiin traumanhoidosta, mutta vasta tämä kirja pystyi tarjoamaan uskottavan selityksen sille, miten trauman syntyy, ja miten se voidaan purkaa.

      Karkeasti yksinkertaistettuna trauma on mieleen jumiin jääneen tunteen aiheuttama häiriötila. Kun pieni lapsi joutuu kokemaan jotain kammottavaa, siitä syntyvä tunne on kehittymättömille aivoille liian suuri käsiteltäväksi. Aivot sulkevat tunteen pois, jotta mieli ei hajoaisi. Tämä on toimiva suojelumekanismi, mutta sillä on ikävä jälkiseuraus. Pois suljettu tunne jää ikään kuin jumiin mielen syviin kerroksiin, ja aiheuttaa sitä kautta vanhempana traumaoireilua.

      Tyypillisesti tällainen ihminen kärsii aikuisena neuroottisuudesta, joka voi ilmetä hyvin monin eri tavoin. Neuroottisuuden taustalla on trauman aiheuttama usein huomaamaton ahdistusta aiheuttava jännittyneisyyden tunne, jota ihmisen on pakko jatkuvasti purkaa jollain tavalla. Tätä neuroottista pakonomaista purkamista voi tehdä monella tavalla. Voi vetää röökiä tai viinaa, voi syödä liikaa, voi urheilla liikaa, pelata videopelejä, shoppailla... Keinoja on lukemattomia - osa enemmän, osa vähemmän terveitä. Nykyään yksi yleisimmistä on varmaankin se pakonomainen kännykän tuijottaminen, jota näkee joka paikassa. Pakonomainen toiminto kyllä tarjoaa helpotuksen, mutta hyvin lyhytaikaisesti. Tämä johtaa helposti kierteeseen, jossa ihminen ei pysty lopettamaan sellaisen asian tekemistä, josta on hänelle haittaa.

      Ulospääsy trauman aiheuttamasta ahdistuneisuudesta ja siitä seuraavasta neuroottisesta käyttäytymisestä on niin sanottu primaalikohtaus. Se on eräänlainen mentaalinen oksennus, jossa trauman aiheuttava tunne saadaan ulos järjestelmästä. Tuon kohtauksen aikana ihminen vihdoin saa tunnettua sen alkuperäisen jumiin jääneen kauhun tai tuskan tunteen, jota aivot eivät kyenneet käsittelemään silloin lapsena. Ihmisen ei tarvitse edes muistaa sitä trauman aiheuttanutta tilannetta - riittää kun vain tuntee sen tuntematta jääneen tunteen. Tämä katarttinen kokemus purkautuu usein huutona tai itkuna. Se tuntuu samaan aikaan hirveältä ja helpottavalta. Yksikin kohtaus voi helpottaa oloa merkittävästi, mutta se harvemmin riittää purkamaan koko traumavyyhteä. Kohtauksia tarvitaan yleensä useita, ja koko prosessiin voi mennä hyvinkin pitkä aika.

      Kirjassa esitellään myös Janovin primaaliterapia, jonka suhteen olen sen epäkäytännöllisyyden takia hieman skeptinen. Minulla ei ole kokemusta primaaliterapiasta, mutta primaalikohtauksista minulla on. Omien havaintojen perusteella uskallan väittää, että tämä traumanpurkumetodi todella toimii. Oikeastaan uskallan väittää, että tämä on ainoa tapa todella vapautua traumoista. Vaikeus on vain siinä, että primaalikohtaukseen pääseminen on mielen puolustusmekanismien takia todella hankalaa. Se ei onnistu ihan helposti, koska ainoa tapa päästä primaalikohtaukseen on antautua omalle ahdistukselle ilman vastustelua tai helpotuksen etsimistä.

      Janov tarjoaa mielenkiintoisen näkökulman ahdistuneisuuteen. Jos sinua ahdistaa, se on hyvä merkki. Mitä enemmän olet ahdistunut, sitä lähempänä primaalikohtaus on. Jos pystyt antautumaan sille ahdistukselle, ja annat sen vain kasvaa, jossain vaiheessa paineesta tulee niin suuri, että trauma puskahtaa ulos primaalikohtauksena. Täytyy siis mennä kohti ahdistusta, sen sijaan että yrittäisi päästä siitä pois. Ei ihan helppoa.

      Poista
    70. Tuohan kuulosti järkevältä: "Jos sinua ahdistaa se on hyvä merkki"! Kiitos vinkistä, varmasti etsin luettavaksi.

      Primaalikohtaus-sana on mulle ennenkuulematon, mutta tuosta kuvauksesta ymmärtäisin, että niitä on koettu, joskus enemmän, joskus vähemmän. Vaikka en ole ollut tietoinenkaan moisesta metodista, olen ilmeisesti jotain tuon tyyppistä toteuttanut luonnostaan, tai sitten olen vain masokisti, koska ahdistuksen/v*tutuksen maksimointi ja siihen uppoutuminen ilman helpottavia keinoja on tuntunut ... hmmm ... miellyttävältä. Myös jälkikäteen hyvin kevyeltä. Mutta siinä ehkä on syy, että olen edelleen ihan hyvässä henkisessä kunnossa.

      Tarkemmin kun vielä mietin (ehkä ei pitäisi vielä analysoida kovin syvällisesti ennen kuin on riviäkään lukenut aiheesta ':D), huomaan, että suorastaan hakeudun sellaisiin tilanteisiin, joissa ahdistun (ja koen niitä vanhoja traumatuntemuksia; yksinjääminen, arvostelu, jne.). Liekö se ihmisen sisäsyntyinen tapa saada trauma käsiteltyä, ohjautua/hankkiutua samankaltaisiin tilanteisiin, jossa sitä voisi käsitellä ja päästää irti, mutta sitä ei vain osata tiedostaa? Itse asiassa Millerin kirjassahan tätä "ahdistushakuisuutta" taidettiinkin kuvata?

      Poista
    71. Kyllä, ihmisellä on luontainen kyky hakeutua tiedostamattomalla tasolla tilanteisiin, jotka voivat edesauttaa primaalikohtaukseen pääsemistä. Mutta se on varmaan melko yksilöllistä miten se toimii.

      Janovin mukaan primaalikohtaus jää kuitenkin hieman vajaaksi, jos se tapahtuu ilman "kytkentää". Paranemisen kannalta on tärkeää, että primaalikohtauksen yhteydessä, tai välittömästi sen jälkeen, tapahtuu tajunnan ja alitajunnan välinen kytkentä. Ymmärtääkseni hän tarkoitti tällä sitä, että tajunta (päivätajunta, mielen tiedostava osa) ymmärtää, mistä se primaalikohtaus tulee. "Tämä tuskan tunne oli jumissa alitajunnassani. Tämä oli se vanha tunne, jota en voinut lapsena tuntea. Nyt se tuli ulos. Tämä on paranemista."

      Jos tätä kytkentää ei tee, tajunta jää vain ihmettelemään, että mikä ihme minulle oikein tuli, kun minä tuollaisen kohtauksen sain. Sitä alkuperäistä trauman aiheuttanutta tilannetta ei tarvitse välttämättä muistaa, riittää kun ymmärtää, että se tuskan tunne tuli jostain kaukaa menneisyydestä, eikä sen aiheuttaja ollut se nykyhetkessä tapahtunut kohtauksen laukaiseva asia.

      Monet traumat ovat sellaisia, että niitä on mahdotonta muistaa. Eihän kukaan muista oman elämänsä ensimmäistä vuotta - puhumattakaan kohdussa vietetystä ajasta. Moni vanhempi ei tule ajatelleeksi, että lapsi voi traumatisoitua hyvin pienenä vauvana, jopa kohdussa. "No mutta eihän se siitä mitään aikuisena muista!" Ei niin, mutta ei se estä trauman syntymistä. Se onkin sitten aikuisena hieman haastava tilanne, kun ei edes tiedä olevansa traumatisoitunut. "Enhän minä voi olla traumatisoitunut, kun en minä edes muista mitään traumatisoivaa tilannetta lapsuudesta!" sanoo moni neuroottisesti toimiva ihminen.

      Traumaa ei siis tarvitse muistaa, eikä sitä tarvitse elää uudestaan. Täytyy vain päästä kiinni siihen tunteeseen, joka oli pakko tukahduttaa. Se ei ole älyllinen prosessi, eikä siihen voi päästä järkeilemällä. Täytyy vain tuntea se mikä nousee tunnettavaksi. Tämä voi olla hieman haastava asia ymmärrettäväksi älykkäille ihmisille. Valitettavasti äly ei tässä prosessissa ole kovinkaan tarpeellinen työkalu. Janovin mukaan nimenomaan älykkäät "päähän paenneet" ihmiset ovat kaikkein vaikeimpia hoitaa.

      Poista
    72. "Keskiviikkona julkaistun Lastensuojelun Keskusliiton tutkimuksen mukaan lähes puolet (44 %) suomalaisista vanhemmista on kurittanut lastaan fyysisesti tai henkisesti jollain tavalla."

      https://yle.fi/uutiset/3-12165016

      Jutussa kerrotaan myös, että Belgiassa lapsiin kohdistettu väkivalta on vieläkin laillista. Eli puolustuskykyistä aikuista ei saa lyödä, mutta puolustuskyvytöntä lasta saa. Jopa päiväkodeissa.

      Poista
    73. "Äiti pahoinpiteli 11-vuotiasta tytärtään toistuvasti lähes vuoden ajan – pumppasi saippuaa suuhun ja sylki päin"

      https://www.is.fi/tampereen-seutu/art-2000008381908.html

      Tätä oli meidänkin perheessä. Taitaa olla aika yleistä.

      Se on jotenkin käsittämätöntä, että todella monet vanhemmat eivät edes tajua, että tämä "pestään suu saippualla" -rangaistus on kammottavaa puolustuskyvyttömään ihmiseen kohdistettua väkivaltaa. Ja sitten kun syljetään lapsen kasvoille, se on "pikkujuttu".

      "Niin mutta kun minullekin tehtiin lapsena samalla tavalla lapsena!"

      Poista
    74. Olen nyt viime aikoina keskustellut esikoiseni kanssa lapsuuden traumoista, koska hän käy terapiassa (joka on kuulemma aivan paskaa ja turhaa). Olen lukenut hänelle pätkiä tästä kirjoituksesta ja käsitellyistä kirjoista. Esille on HYVIN tuskallisesti noussut seikkoja, vaikka olen kuvitellut olevani huomattavasti lapsiystävällisempi vanhempi kuin omani, että olen silti tehnyt lapselleni aivan yhtä aivottomia asioita. Kyllä, olen pessyt lapseni suun saippualla. Muutamista muistakin vastaavanlaisista älynväläyksistä esikoiseni muistutti (joita itse en muista, tai halua muistaa, koska se oli elämäni raskainta aikaa, jälkeenpäin ajateltuna olin syvästi masentunut) enkä voi tällä hetkellä ymmärtää, mitä on päässä liikkunut. Mitä sellaisilla toimenpiteillä voi kuvitella saavuttavansa? Mikä on sen oikeuttanut? Miten voi kuvitella pienen lapsen oppivan yhtään mitään sellaisista “rangaistuksista”? Miten voi olettaa, että lapsi ymmärtää, että “äiti on vähän väsynyt”?

      Mutta suurin kysymys on tällä hetkellä: Miten tuollainen korjataan?

      Itse osaan opetella käsittelemään omia traumojani, ja olen siinä aika hyvin edistynytkin, mutta miten korjataan teini-ikäinen lapsi? Ja sekin on hyvä kysymys, miten käsittelen itse tuon typeryyden aiheuttaman häpeän. Jos jotain tekisin elämässäni uudestaan, olisi se lasteni ensimmäiset vuodet.

      Poista
    75. Ensimmäinen askel siinä on juuri tuo minkä olet jo tehnyt. Kaikki alkaa kivuliaan todellisuuden myöntämisestä. Suurin osa ihmisistä ei pääse edes tästä askeleesta yli, ja vain kieltäytyy myöntämästä tehneensä mitään väärää. Ihminen on hyvin luova keksimään erilaisia tekosyitä omalle moraalittomalle toiminnalleen.

      On kuitenkin hyvä ymmärtää, että moraalittomuus ei ole sama asia kuin pahuus. Morallittomuus on sitä, että ymmärrys oikeasta ja väärästä puuttuu. Kaikki me olemme moraalittomia lapsina, kun meille ei ole vielä kehittynyt sitä tarvittavaa ymmärrystä, mikä on oikein ja mikä väärin. Ihmisestä tulee moraalinen vasta kun hän saavuttaa tämän ymmärryksen.

      Ymmärrys oikeasta ja väärästä vaatii aikuistumista. Jos on tullut vanhemmaksi nuorena, voi olla, että moraalin kehitys on ollut siinä vaiheessa vielä pahasti kesken - varsinkin jos ne omat traumat olivat silloin vielä täysin käsittelemättä. Jos tuo sinun lapseesi kohdistama väkivalta on sinulle nyt moraalitonta, mutta se ei ollut sitä silloin tekohetkellä, se on melko selkeä merkki siitä, että tässä välissä on tapahtunut suuri muutos suhteessa oikean ja väärän ymmärtämiseen. Ehkäpä sitä häpeää voi työstää pohtimalla tätä moraalin kehittymisprosessia suhteessa oman vanhemmuuden ajoitukseen?

      Kun vanhempi kohdistaa omaan lapseensa väkivaltaa, se on käytännössä aina seurausta siitä väkivallasta, jota joutui itse kokemaan lapsena. Näiden väkivaltaa käyttäneiden omien vanhempien tapauksessa on sama juttu. Väkivalta (pitää sisällään myös henkisen väkivallan) siirtyy Alice Millerin kuvailemalla tavalla aina sukupolvelta toiselle. Toki se voi sukupolvien välissä muuttaa muotoaan, mutta sillä nyt ei ole lopputuloksen kannalta suurta meritystä. Lapsen kannalta sillä ei ole merkitystä onko väkivalta lyömistä, piiskaamista, retuuttamista, nöyryyttämistä, alistamista tai jotain muuta. Väkivalta on väkivaltaa, ja se aiheuttaa lapselle aina traumoja. Ehkä sitä omaa häpeää voi työstää myös tätä ketjureaktiota pohtimalla?

      (Oletko muuten varma, että kyse on häpeästä? Tuo kuulostaa enemmän syyllisyydeltä. Niiden välillä on pieni ero.)

      Kysyit miten korjaat asian. Tiedän, että tämä ei varmaankaan ole toivomasi vastaus, mutta minä sanoisin tähän, että et mitenkään. Et sinä enää saa sitä tehtyä asiaa tekemättömäksi. Tapahtuneen vahingon voi kyllä korjata, mutta ei ole olemassa mitään, mitä SINÄ voisit enää tehdä asialle. Ainoa joka voi asian korjata on lapsesi itse - ehkä terapian avulla, ehkä jonkun muun keinon avulla.

      Sinä voit kyllä antaa lapsellesi tukea näiden traumojen työstämisessä, mutta sinä et voi tehdä sitä prosessia lapsesi puolesta. Sinä et myöskään ole lapsellesi terapeutti - sinä olet äiti. Äidin tehtävä on tarjota rakkautta ja huolenpitoa, ja se on hyvin erilainen rooli kuin terapeutin rooli. Jos lapsesi ei halua käsitellä traumojaan, sinä et voi sille yhtään mitään. Se on hänestä itsestään kiinni mitä hän tekee. Voi hyvinkin olla, että hän ei ole vielä pitkään aikaan valmis työstämään asiaa. Aika harva teini-ikäinen on.

      Omaa lastasi et voi enää pelastaa traumatisoinnilta, mutta syntymättömät lastenlapsesi kyllä voit. Jos saat lapsesi ymmärtämään, että se tapa jolla häntä kohtelit oli huonoa vanhemmuutta, joka on lapsille erittäin vahingollista, hänellä on mahdollisuus katkaista se väkivallan ketju. Jos saat lapsesi ymmärtämään, miten tämä sukupolvesta toiseen jatkuva huonon vanhemmuuden ketju toimii, ja miten vanhemmat "kostavat" lapsilleen omat kamalat kokemuksensa, hän saataa motivoitua olemaan se ketjun katkaiseva henkilö. Jos hän onnistuu siinä, hän pelastaa ties kuinka monen vielä syntymättömän ihmisen elämän.

      Lobo, ei varmaan ollut ihan helppoa kirjoittaa tuota kommenttia. Nostan rohkeudellesi hattua.

      Poista
    76. Hattua nostan minäkin. Syyllisyytensä tunnustaminen vaatii suurta rohkeutta ja viisautta, ja tekojen julkiseksi tekeminen vielä sitäkin enemmän. Muutama ajatus heräsi tästä Anteron hienosta vastauksesta kumminkin.

      Ensin pohdin tuota häpeän ja syyllisyyden eroa. Asia on itselleni, ihmismielestä kiinnostuneelle pohdiskelijalle, ollut erityisen kinkkinen. Olen ollut päätyvinäni tulkintaan, jossa nämä kaksi tunnetta itse asiassa ovat saman tunteen eri kohdistumisia. Tarkoitan, että syyllisyys on kohdistettua häpeää: olen tehnyt tuolle väärin, ja häpeän nyt sitä.

      Mitä taas tulee siihen, mitä lapsilleen voi tehdä tällaisessa tilanteessa, on mielestäni ehdottomasti nöyrtyä pyytämään vilpittömästi anteeksi. Itse annoin pojilleni jonkun kerran tukkapöllyjä, kun he olivat pieniä, ja paljon myöhemmin pyysin sitä heiltä anteeksi, koska häpesin - tai podin syyllisyyttä teoistani. Voin sanoa, että kivi näytti pudonneen poikien sydämiltä sen tehtyäni. Se poisti jälleen ison murikan meidän väliltämme, ja uskon sen antaneen mahdollisuuden pojilleni vapautua tämän teon pahoilta vaikutuksilta. Suosittelen lämpimästi.

      Poista
    77. Juu ei ollut helppoa. Ensin tuli ajatus, että nyt on pakko saada tämä ulos. Heti perään, että ei herranjumala missään nimessä, kuinka noloa, minkälaisen kuvan annan itestäni??? Mutta sitten: minunlaisia on varmasti miljoonia, ei se ota jos ei annakaan, ehkä siitä on jopa hyötyä, ainakin itselleni, jos ei vielä jollekin muullekin. Laitoin sitten silmät kiinni kun painoin "Lähetä"-nappia. Jos lähetys epäonnistuu, ei ole tarkoitus julkaista. No, se sitten onnistui.

      Olin toki nuorehko vanhemmaksi tullessani, mutta kuitenkin jo yli parikymppinen, jolle oikean ja väärän ymmärrys ei pitäis olla aivan hukassa. Toisaalta en usko, että olisin ollut esim. kymmenen vuotta vanhempana juurikaan sen fiksumpi alitajuntaa vaivaavien traumojen suhteen. Ellei sitten olisi tapahtunut jotain muuta radikaalia, joka olisi käynnistänyt prosessin.

      Muistan, että ei se lasten “rankaiseminen” silloinkaan tuntunut hyvältä. Ennemminkin siitä tuli entistä vihaisemmaksi ja kierolla tavalla sen sai käännettyä jotenkin niin, että “en tekisi näin, jos sinä osaisit käyttäytyä, eikä minulla menisi hermot". Tavallaan sen sai selitettyä sillä, että lapsen huono käytös “pakotti” minutkin käyttäytymään huonosti. Oi luoja.

      Senkin muistan, kuinka ahdistunut olin lasten syntymän myötä. Tottakai se tulkittiin vain normaaliksi “baby blues”iksi, ei siihen kiinnitetty huomiota sen kummemmin neuvolassakaan, se on täysin yleistä ja menee ajan myötä ohi. Nyt jälkeenpäin ymmärrän sen olleen ahdistusta siitä, että joku on minusta oikeasti riippuvainen. Tottakai tiesin mitä kaikkea lapsensaaminen tarkoittaa; vastuuta avuttomasta ihmisenalusta, kasvattamista jne. Mutta silti se konkretisoituessaan pisti mielen aivan sekaisin, kun lapset oikeasti vaativat minulta samaa, mitä itsekin olin ollut (olen) vailla; huomiota, hyväksyntää, jne. Paniikkihan siitä tuli, miksi ne semmoista vaatii, itsekin olen pärjännyt oikein hyvin ilman.

      Tuon takia vaatisin yläasteen yhdeksi oppiaineeksi “Omat lapsuuden traumat ja niiden käsittely” tai jokin muu vastaava alitajunnankäsittelykurssi. Ei uutta elämää voi kasvattaa ja käsitellä asiallisesti jos ei ole mitään käsitystä omista möröistään.

      Syyllisyys vai häpeä? Ehkä molempia? Hävettää, että olen syyllinen? En tiedä, epämukavaa joka tapauksessa.

      Tilanteen korjaamisen suhteen epäilinkin, että maitolasi on jo nurin, voin auttaa vain sen siivoamisessa. Siksi otinkin nämä tekstit lapseni kanssa puheeksi josko hän haluaisi miettiä asiaa, ehkä jopa lukea enemmän. Varsinkin kun terapia, jossa hän käy, kuulemma takertuu aivan vääriin asioihin (yritetään korjata ahdistusta ja jännitystä pakottamalla kysymään kelloa tuntemattomilta kadulla, mutta todellista syytä ahdistukselle ei etsitä. Itse asiassa terapeutti kuulostaa juuri samalta kuin Millerin kirjassa on kuvattu: terapeutti, joka terapioi omia traumojaan potilaan kanssa...). Ja yllättävänkin helposti hän on minulle nuista kokemuksistaan kertonut. Itse en voisi vielä tänä päivänäkään kuvitella, että menisi omalle äidilleni mainitsemaan miltä sen aikaiset kasvatusmetodit tuntuivat. Ehkä seuraava sukupolvi on sittenkin jo menossa parempaan suuntaan :)

      Huh. Oli tästä hyötyä, kiitos.

      Poista
    78. Kyllä. "Traumat ja niiden hoito" olisi ehdoton oppiaine, ja "Lasten kasvatus ja hoito" myös. Olen vahvasti kannattanut jonkinlaisen "lastentekoajokortin" käyttöönottamista; kuka tahansa saa tehdä lapsia, jos vain osoittaa olevansa kykeneväinen niiden hoitoon etukäteen. Fasistista ehkä? Ei minun mielestäni yhtään sen enempää kuin tavallisen ajokortinkaan vaatiminen. Ja kuitenkin, kun ajatellaan millaista vahinkoa saadaan jopa yhteiskuntatasolla aikaan, jos lasten kasvatuksessa mennään metsään. Se on kumulatiivinen ongelma, johon verrattuna kolari on pikku juttu.

      Poista
    79. Tommy Hellsten kuvaa häpeää ja syyllisyyttä niin, että häpeä on sinänsä myönteinen asia, jota ihminen tarvitsee hakiessaan omaa itseään ja merkitystään. Se suojaa meitä muistuttaen meitä rajoista joiden puitteissa meidän pitää olla ja elää, myös suojaten meitä omilta suuruudentavoitteluiltamme. Häpeään törmäämme kun olemme pyrkineet olemaan enemmän kuin olemme, ikään kuin palauttaen meidät omaan kokoomme. Rajansa ylittänyttä ihmistähän kuvataan sanalla hävytön. Syyllisyys liittyy tekoon, häpeä olemiseen. Syyllisyys on seurausta väärästä teosta, häpeä on syvällisempi tapahtuma, joka koskee ihmisen olemusta, hänen laatuaan. Syyllisyydestä voi vapautua muuttumalla tekoja ja käytöstä. Häpeä, (silloin kun on syytä hävetä) kehottaa ihmistä myöntämään syyllisyytensä ja sitä kautta vapautumaan häpeästä, mutta jos häpeä ei muutu syyllisyydeksi, on vaakalaudalla ihmisen oma arvo, hänen laatunsa. Jos ei suostu tunnustamaan syyllisyyttään, on häpeään sidottu. Mitä enemmän on vääriä tekoja joita salaa, sitä enemmän on häpeää. Jatkuva häpeä nakertaa omaa ihmisarvoa ja minuutta. Sietämätön tilanne, josta josta "helppo" ulospääsy on valehtelu itselle ja sitten muille.

      Tokihan häpeän tapauksessa noin yleisesti pitää tarkasti punnita, onko oikeasti tehnyt väärin, vai onko häpeä iskostettu itseen esim. liian tiukoilla minuuden rajoilla, tai huonolla itsetunnolla, arvottomuudella jne. Tästä taas päästäänkin siihen, kuinka valtava mielenhallintapotentiaali häpeän tunteella on...

      Poista
    80. Lobo: Minä kirjoitin aikanaan kirjeen vanhemmilleni, jossa kävin läpi lapsuuteni helvetillisiä kokemuksia ja sitä miten kammottavalla tavalla he minua kohtelivat. Moni lukija on varmasti huomannut, että osaan olla ilmaisussani joskus melko suorapuheinen, ja että minulla on melko terävä kieli. Osaattekko kuvitella millaisen tylytyksen vanhempani saivat, kun annoin palaa oikein kunnolla ilman minkäänlaista armoa?

      Se, miten minä täällä joskus annan lukijoille palautetta, on vain kevyttä nallipyssyn paukuttelua verrattuna siihen useamman patterin tykistökeskitykseen, jonka vanhempani saivat. Latasin niin kovaa kuin verbaalitykeistä lähti. Ai jumalauta miten hyvältä se tuntui! Se oli merkittävä askel omassa toipumisprosessissani.

      Kun saa vihdoin sanottua vanhemmilleen oikeat rehelliset ajatuksensa ilman suodattimia, se on äärimmäisen vapauttavaa. Siinä saa harteiltaan pois valtavan määrän mentaalista taakkaa, jota on vuosikausia kantanut aivan turhaan. Minä uskallan väittää, että jos haluaa toipua siitä kaltoinkohtelun aiheuttamasta tuskasta, sen kaltoinkohtelun synnyttämä viha täytyy purkaa sen vihan aitoon kohteeseen. Jos sitä ei tee, se viha ja tuska jää sisälle sairastuttamaan kehon ja mielen.

      Mutta sitä ei kannata tehdä hetken mielijohteesta, tai ilman perusteellista harkintaa mitä kaikkea haluaa sanoa. Kannattaa miettiä perusteellisesti etukäteen, mikä on itselle järkevin tapa toteuttaa se oma tykistökeskitys, ja miten suojaa itsensä sen synnyttämältä vastareaktiolta.

      Unohtakaa se new age -roska, joka kehottaa tukahduttamaan vihan positiivisella ajattelulla ja "rakkautta ja valoa" -mantroilla. Se ei ole tervettä.

      Poista
    81. Teräväkielisyys voi olla merkki padotusta vihasta eli passiivisesta aggressiivisuudesta, joskin voimallinen ilmaisu on myös hengen rikkautta parhaimmillaan. Riippuu ihan käyttötarkoituksesta: haluaako nujertaa toisen, vahingoittaa häntä tai purkaa omaa pahaa oloaan, vaiko vain ilmaista itsensä korostuneella tavalla. Joskus on hyvä laittaa jauhot suuhun jollekin, mutta aina kannattaa miettiä etukäteen, voisiko ystävällisellä ilmaisulla sittenkin saada paremman tuloksen, eli olenko ilkeä/ivallinen yms. vain siksi, että se tuntuu hyvältä?

      ”Syyllisyys liittyy tekoon, häpeä olemiseen”. Ymmärrän, mitä ajat takaa, mutta tarkkaan ottaen oleminenkin on tekemistä tai tekemättä jättämistä. Se ei siis selitä syyllisyyden ja häpeän eroa. Häpeä on pahan olon kokemus itsestään, mutta niin on myös syyllisyyden tunne - se eroaa vain siinä, että syyllisyys kohdistuu toiseen kohteeseen (”tein väärin tuota kohtaan”), kun taas häpeä kertoo ”olen väärä”. Kummatkin kokemukset ovat siis ”väärän” kokemista.

      Se mitä Hellsten sanoo häpeästä, koskee myös syyllisyyden tunnetta. Syyllisyyden tunne on myös erittäin hyödyllinen tunne, koska se auttaa meitä ymmärtämään, että teimme väärin. Koemme teostamme häpeää - eli syyllisyyttä. Häpeämme käytöstämme. Mutta koemme myös häpeää, jos joku häpäisee meidät, eli kohtelee meitä huonosti. Otamme silloin toisen syyllisyyden kannettavaksemme, mutta häpeän muodossa.

      Narsisti ei koe syyllisyyttä, hän on sillä tavalla vaurioinen. Tässä lienee ongelman avain: mikä on syy tähän kokemuksen vajeeseen? Onko häntä ehkä häpäisty niin paljon, että hän on tullut immuuniksi häpeän tunteelle? Siitä on tullut hänelle normaalitila, hän on sen kyllästämä. Narsisti käyttäytyy hävyttömästi, muttei koe syyllisyyttä. Vai pitäisikö sanoa, että narsisti käyttäytyy syyllisesti, muttei koe siitä häpeää? Ymmärrättekö, mitä ajan takaa? Syyllisyys on häpeällinen teko, josta tulisi tuntea häpeää - eli syyllisyyttä. Häpeä on kokemus, joka seuraa muiden syyllisyydestä.

      Itse asiassa Hellsten kuvatessaan ”se suojaa meitä muistuttaen meitä rajoista joiden puitteissa meidän pitää olla ja elää, myös suojaten meitä omilta suuruudentavoitteluiltamme” hän itse asiassa puhuu syyllisyyden tunteesta. Tämä tunne puolestaan on häpeää siitä, että olemme tehneet ”väärin” - eli tässä tapauksessa ylittäneet rajamme. Siksi katson, että häpeä ja syyllisyys ovat pohjimmiltaan yksi ja sama tunne. Suunta vain vaihtuu.

      Poista
    82. Tuo kuulostaa niin pelottavalta, että vielä ei lihasten koko siihen riitä :O

      Kirjeen voisin ehkä saada aikaiseksi, mutta sen antaminen... en uskaltaisi. Ja vanhemmat ovat jo niin seniilejä, että eivät he ymmärtäisi, vaikka kirjeessä lukisi vain “Kiitos kaikesta”. Mutta ehkä jo pelkällä asioiden sanoittamisella pääsisi eteenpäin?

      En tiedä onko hyvä vai huono, mutta minua on tänään vähän tuntunut oksettavan.

      Poista
    83. Erittäin hyvä. Keho tuntee miten "myrkyt tulee ulos".

      Niin, kyllähän sitä aina löytyy kaikenlaisia syitä olla tekemättä jotain pelottavaa. Mutta löytyykö yhtää oikeasti hyvää syytä? Hieman epäilen.

      Poista
    84. On ihan hyvä idea sanoittaa tuntemuksensa paperille tyyliin "kirje vanhemmilleni", vaikkei sitä ikinä heille lähettäisikään. Se nimittäin siirtää kaikki kokemukset ikään kuin itsestään ulos, jolloin niitä paitsi voi helpommin tarkastella ulkoapäin myös saa ne sisimmästään pois.

      Lyhyesti vielä: syyllisyyden tunne on siis häpeän tunne siitä, että on tehnyt väärin jotakuta kohtaan. Syyllisyys itsessään ei itse asiassa ole tunne lainkaan, vaan tila, pahan teon luonnollinen seuraus, jonka joko ymmärtää tai ei. Syyllisyyden tunne on siis syyllisyytensä kognitiivista tajuamista, kun taas häpeä on se tunne, jonka syyllisyys aiheuttaa. Voi kokea myös ”syyllistyneensä” huonouteen, epäonnistumiseen tai muuhun häpeää herättävään.

      Anteeksi pyytäminen ja antaminen on taas se taikatemppu, joka ei tosin saa tehtyä vääryyttä tekemättömäksi, mutta sekä kohteen kuin tekijän vapautetuiksi teon vaikutuksista, eli häpeästä, syyllisyyden tunteesta (teon häpeästä) ja muista teon kielteisistä tunnekokemuksista, jotka muuten jäisivät pysyviksi sisimpäämme. Syyllisyys (eli moraalinen vastuu) jää tekijän vastuulle, siitä hän ei anteeksi antamisen myötä vapaudu, mutta hänen ei anteeksi saamisen jälkeen enää tarvitse hävetä tekoaan. Olennaista on kuitenkin, että teon kohde, ”uhri”, voi vapautua katkeruudestaan ja muista kielteisistä tunteistaan tekijän pyydettyä anteeksi tekoaan.

      Poista
    85. Selitykset ei maailmasta lopu 😬

      Täytyy kypsytellä. Mutta jotain outoa kehossa nyt on; erikoisia kiputiloja ja unia 😳

      Poista
    86. Hauska synkronisiteetti. Unslaved-podcastin viimeisimmässä jaksossa (252) sivuttiin hieman tuon tyyppisiä kehoreaktioita. Tsarion selitti siinä miten paranemisprosessi alkaa usein sillä, että ensin tulee jotain väliaikaisia oireita.

      Se on helppo ymmärtää, jos miettii vaikka flunssaa. Nouseva kuumehan on merkki siitä, että immuunijärjestelmä on aktivoitunut, ja alkanut tapella taudinaiheuttajaa vastaan. Kuume on oire, mutta samalla myös merkki paranemisesta. Psyykkisen puolen paranemisprosessissa on ihan samalla tavalla tyypillistä, että tulee jokin paranemisesta kertova oire.

      Tuo mitä sinä käyt nyt läpi on "psyykkistä detoxia". Oman syyllisyyden ja häpeän julkinen tunnustaminen käynnistää sen paranemisprosessin, jonka päätepisteessä on näiden tunteiden taakasta vapautuminen sekä fyysisellä että psyykkisellä tasolla. Mutta ennen päätepisteeseen pääsyä mieli-keho-kokonaisuus joutuu käymään läpi sen oireilevan "kuumevaiheen".

      Nuo mainitsemasi oksetuksen tunne ja erikoiset kiputilat kuulostavat ihan normaalilta. Se voi olla, että ilmaantuu vielä muitakin oireita, kuten ripulia, yskimistä, aivastelua tai jotain muita kehollisia oireita, joissa keho "päästää ulos". On myös hyvin yleistä, että asiaan kuuluu voimakasta väsymystä.

      Älä ihmettele, jos oireet jatkuvat viikkoja. Se ei ole mitenkään harvinaista.

      Poista
    87. Voihan sitä olla myös " oikeasti" sairastumassa, mutta fyysiset vaivat siinä vaiheessa kun perkaa sisintään on ainakin itselleni hyvin tuttuja. Toisaalta fyysiset oireet pakottivat itseni lepäämään, oli enemmän aikaa purkaa solmujaan kuin arjen tohinassa, siinä vaiheessa kun oli saanut lanttuaan jotakuinkin selvitettyä hävisivät fyysisetkin oireet, ainakin seuraavaan kertaan asti 😂. Myös mitä ihmeellisempiä unia tuli prosessien aikana nähtyä, koita muistaa mitä niissä unissa tapahtuu, saattavat kertoa jotain sellaista mitä otsalohko ei voi käsitellä.
      Onnea matkalle, helppoa ei tule olemaan, mutta elämä muuttuu paremmaksi ajan ja vaivan kanssa 👍

      Poista
    88. Ohhoh 😳 En oikeasti arvannut, että noin selkeästi voi alkaa oireilla. Epäilin vain, että muutaman viikon liikunnallinen laiskottelu kulminoitui sunnuntain päätteeksi. Joka sinänsä olisi erikoista, että se nyt yhtäkkiä alkaisi tuntua, kun ei normaalisti kolottele, vaikka laiskottelisi enemmänkin. Varsinkin kun olo tuli oikeasti tukkoiseksi (ei nuhainen), järkyttävä niskasärky ja naama turvoksissa, ihan ku olis rillutellu viikon. Onpa hyvä tietää 🌹

      Sitä ei moni uskoisi, mitä kaikkea jonkun blogin lukemisesta voi seurata 😬

      Poista
    89. Enpä ihmettelisi sitäkään, jos pääset seuraavien viikkojen aikana primaalikohtaukseen (mainittu aiemmin tässä ketjussa).

      Kun minä purin sen vanhemmille osoitetun kirjeen kautta sitä omaa sisällä olevaa tuskaani, ei mennyt kauaa, kun tuli ensimmäinen primaalikohtaus. Siitä muutama viikko, ja toinen primaalikohtaus. Sen jälkeen aivan järkyttävä kuukauden väsymystila.

      Tämän jälkeen tapahtui kummia. Aineenvaihdunta muuttui aivan totaalisesti, ja kehossa tapahtui todella isoja muutoksia seuraavan kolmen kuukauden aikana. Epäilen vahvasti, että kehoni alkoi tuottaa siinä kohtaa kasvuhormonia, koska sen kolmen kuukauden aikana lihasmassani kasvoi merkittävästi ilman minkäänlaista muutosta ruokavaliossa tai liikunnassa. (Keskustelin asiasta erään lääkärin kanssa myöhemmin, ja hän piti epäilyäni hyvin todennäköisenä.) Hartiat, rintakehä ja lantio aivan selkeästi levenivät, koska osa vaatteista alkoi tuntua pieneltä ilman että peilikuvassa olisi näkynyt varsinaista lihomista. Vaaka näytti +10kg, mikä on hoikalle ihmiselle todella iso muutos. Kolmen kuukauden jälkeen tuo prosessi pysähtyi kuin seinään.

      Joillain lapsuuden traumat ovat niin pahoja, että ne aiheuttavat lapsuuden kasvuvaiheen hormonaaliseen prosessiin häiriöitä. Primaalikohtaus saattaa näissä tapauksissa käynnistää tuon hormonaalisen toiminnan uudestaan. Vähän kuin olisi jäänyt osa kasvuhormoneista saamatta nuorena, ja saisi ne sitten aikuisena myöhästyneenä toimituksena.

      Nämä on kieltämättä aika ihmeellisiä juttuja, miten keho voi reagoida psyykkisiin muutoksiin.

      Poista
    90. Piti tuosta kirjeen kirjoittamisesta vielä todeta, että mikäli haluaa todella jonkun muuttuvan suhteessa vanhempiinsa, tuollaisen kirjeen lähettäminen heille ihan konkreettisesti lienee paras tapa. Siinä saa sanomansa sanottua juuri sillä tavalla kun haluaa, ja kaiken saa sanottua kerralla, ilman että joku vastaväitteineen tai hämäämisineen olisivat vaikuttamassa keskustelun kulkuun (kuten usein manipuloivat ihmiset tekevät). Sitä paitsi on paljon helpompaa laittaa asiat paperille kuin olla kasvotusten jonkun edessä änkyttämässä.

      Ellei katso vanhempien muuttumisen kuitenkaan olevan itselleen tärkeätä tai edullista, kannattaa kuitenkin miettiä kirjeen kirjoittamista ihan itseään varten, kuten jo aiemmin todettu.

      Poista
    91. Mielenkiinnolla odotan mitä tästä seuraa :O

      Pitää muistaa tuo Miton pointti unien muistamisesta. Viimeöinen oli jo niin erikoinen ja poikkeava (hyvin selkeä ja “normaali” uni, realistinen), että jotain siinä selvästi kerrottiin. Kiitos tsempeistä :)

      Tämä on siksikin erikoista, että mulla ei keho reagoi herkästi mihinkään. Olen kohtalaisen harvoin edes kipeä enkä esim. reagoi stressiin tai jännitykseen, kuten moni “vatsavaivainen”.

      Aloitan K.W:n sanoin sanoittamalla ensin paperille. Siitäpä sen näkee, miltä tuntuu ja kuinka asiat selkiintyy.

      Tämä on kyllä niin omituista.

      Poista
    92. "Koululainen pesi hampaita vessassa – äiti tuli ja nosti veitsen kurkulle"

      https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/c91487dc-98a4-4535-b90b-b1c20e6a0eff

      Näissä jutuissa murtuu hyvin se myytti, että vain miehet olisivat väkivaltaisia. Naiset ovat tässä suhteessa aivan samanlaisia kuin miehetkin, mutta ero on se, että naisten on paljon vaikeampi kohdistaa väkivaltaansa aikuisiin. Lapset on helpompi kohde.

      Poista
    93. Lobo, tässä ketjussa on puhuttu usein anteeksipyynnöstä ja sen tärkeydestä. (Allekirjoitan täysin tuon mitä Westerlund sanoi aiemmin. Erittäin hyvin tiivistetty.) Oletan, että käydessäsi sitä vaikeaa keskustelua lapsesi kanssa pyysit häneltä anteeksi. Saanko kysyä, miten lapsesi reagoi siihen? Muuttuiko teidän suhde jotenkin sen jälkeen?

      Poista
    94. Saa kysyä. Pyysin. Mutta en heti :|

      Silloin kun asiasta keskusteltiin ja kuulin mieleenpainuvista kasvatusmetodeistani, jäädyin. Yksittäinen “anteeksi”-sana ei tullut ulos, jotenkin ei vain sopinut, tuntui riittämättömältä. En tiedä. En sitten osannut sanoa mitään. Totesin vain, että noita tapahtumia olisi hyvä muistella ja miettiä ja kertoa mulle, kun en itse kuitenkaan muista. Mutta väittäisin, että sen jälkeen välit olivat vapautuneemmat ja avoimemmat, vaikka eivät varsinaisesti huonot olleet ennen sitäkään, jäykät ennemminkin.

      Anteeksipyynnön sain esikoiselleni esitettyä vasta nyt hiljattain (myönnän, siihen tarvittiin hieman painostusta, koska sekin oli pelottavaa ja se painostus tuli juurikin näistä kommenteista, kiitos K.W.). Olihan se vähän tökeröä, töksäyttää “anteeksi” ilman varsinaista pohjustusta, muutama viikko varsinaisen tilanteen jälkeen... Mutta vastaanotto oli oikein hyvä ja juteltiin aiheesta vähän lisääkin, jopa luontevasti. Minusta näytti, että siinä samalla lapsen ryhtikin vähän oikeni. Vielä en osaa sanoa, kuinka suuri rooli tuolla pienellä pyynnöllä voisi olla varsinaiseen ahdistukseen, mutta epäilen, että sillä on vaikutusta. Aika näyttää.

      Ja tuli todistetuksi, että anteeksipyyntö ei ole koskaan liian myöhäistä eikä turhaa.

      Poista
    95. Parannetaan maailmaa, haava kerrallaan :-)

      Onnitteluni rohkeasta ja viisaasta valinnasta ja kaikkea hyvää toivoen teidän välisiin suhteisiinne ja hyvinvointiinne. Olen varma, että tuo pieni taikasana "anteeksi" pystyy enempään kuin uskommekaan!

      Poista
    96. Kiitos K.W :)

      Vaikka netin anonyymit ja julkiset kommentointipaikat on pääsääntösesti hyvin epäterveitä paikkoja avautua (mistä tahansa aiheesta), löytyy sentään välillä niitäkin, joilla voi olla perustavanlaatuisia elämiäpelastavia vaikutuksia =) (Kiitokset myös moderaattorille siisteydestä, varmasti saat filtteröidä monenlaisia päteviä viisauksia, joita tähänkin aiheeseen voisi arvella riittävän...)

      Poista
    97. Taisinpa kokea elämäni ensimmäisen (tietoisen, ainakin) primaalikohtauksen.

      Vähän taustaa kuvion ymmärtämiseksi, vaikka meneekin nyt ylipitkäksi kommentti:

      Olen jonkin aikaa ollut sähköpostikirjeenvaihdossa netissä tapaamani henkilön (miesoletettu) kanssa (anonyymisti edelleen), pääasiassa astetta syvällisempää platonista ajatustenvaihtoa, sellaista mitä ei työpaikan kahvipöydässä pääse pohtimaan. Keskustelu on ollut varsin mielenkiintoista, avointa ja itsekin olin jo oppinut olemaan vähän luontevampi tekstieni suhteen. Jossain vaiheessa kerroin hänelle myös tästä blogikirjoituksesta, mutta aiheesta ei kovin laajasti ole keskusteltu, koska en ole halunnut vatvoa samaa asiaa useammassa foorumissa.

      Sitten erään keskusteluaiheen yhteydessä hän tavallaan arvosteli, itseni mielestä varsin luovaa, ajatusvirtaani typeräksi. Suoraan ei toki idiootiksi haukkunut, mutta käytti sellaista termiä, joka olisi vitsinä mennyt kivuttomasti, mutta koska olen hänestä sen verran jo oppinut, että hän ei mikään varsinainen humoristi ole eikä osaa vitsailla, otin sen loukkauksena.

      Minulle tuli siitä oikeasti paha mieli. Kävi jo mielessä, että piä perkele tunkkis jos kerran minun sivistymättömät ajatukset ei korkeamman sfäärin filosofille kelpaa. Mutta sitten muistin jostain lukeneeni, että pitää pysähtyä miettimään pintaannoussutta tunnetta, mistä se tulee ja MIKSI. Analysoin, että kohtuullisen hyvästä itsetunnosta huolimatta menen solmuun, jos luotettavaksi tulkitsemani ihminen loukkaa ilman syytä. Ja tottakai se tuntuu ikävältä. Sitä miettiessä vähän tasaannuin ja kysyin häneltä suoraan, miksi hän pitää minua tyhmänä.

      Vastauksena tulikin pommi. Tai ennemminkin ydinohjus. Hän kirjoitti minulle kirjeen isältäni. WTF?

      Kirjeessä isäni kysyi muistanko kuinka törkeästi hän on minua kohdellut, arvostellut, nöyryyttänyt, pitänyt mitättömänä ja jättänyt huomioimatta. Lopuksi pyysi anteeksi. Minulle tuli todella omituinen olo. Epäusko, järkytys ja mielihyvän tunne sekottui omituiseksi sekasikiöksi jonnekin kurkkuun. Mutta järkyttävin kohta, jota luin moneen kertaan uudelleen ja uudellen, oli: "Sinä olisit ansainnut rakkautta, mutta minä en kyennyt sitä sinulle antamaan". Siitä aukesi kyynelhanat.

      Olo oli hirveä. Kävi kipeää. Joka lihas oli niin jännittynyt ja kireä, etten osannut kuin puristaa nyrkkejä rintaa vasten ja itkeä. Huomasin kuitenkin, että aloin hokea samaa kuin joskus esiteininä jonkun ikävän episodin jälkeen: "Vittu, että minä vihaan sinua. Kuole saatanan paska." Tunnin verran siinä meni ja sitten alkoi vaan helpottaa. Ei itkettänyt eikä ahdistanut, jopa hymyilytti. Olo oli kevyt ja lämmin.

      Seuraavana päivänä huomasinkin taas niskaa särkevän. Se ei ollut lihasjumisärkyä vaan täsmälleen samanlainen kipu kuin jos pää on retkahtanut naamaanlyönnistä taaksepäin (nyrkkeilyä aikoinaan harrastaneena tiedän miltä se tuntuu). Mutta olihan tuo kirje täydellinen takakäden suora keskelle naamaa, ei ehtinyt niskaa jännittää eikä painaa leukaa rintaan sen vastaanottamiseksi.

      Pari päivää myöhemmin uskaltauduin kysymään kirjekaveriltani, että mikä homma. Hän oli tulkinnut, tarkkanäköisenä ihmistuntijana, että loukkaantumiseni johtui hyvin selvästi jostain lapsena koetusta kaltoinkohtelusta, suurella todennäköisyydellä isäni toimesta, koska reagoin niin herkästi nimenomaan miesoletetun arvosteluun. Oli sitten käynyt vielä lukemassa näitä tekstejä tarkemmin ja hoksannut ongelman ytimen. Siitä se ajatus oli sitten lähtenyt. Tarkoituksena oli tehdä yllätyshyökkäys suojamuurin läpi roolivaihdoksella, vastaten siihen mihin itse reagoin. Ja siinä se perhana todella onnistui!

      Omituisinta tässä on, että nyt kun tälle avautumisen ja itsetutkiskelun tielle on lähtenyt, tapahtuu prosessia edistäviä ja täysin ennalta-arvaamattomia asioita käsittämättömän _sujuvasti_, nopealla tahdilla, aivan kuin käsikirjoitettuna.

      Poista
    98. Kyllähän tuo ihan primaalikohtaukselta kuulostaa. Onneksi olkoon! Ensimmäisen kohtauksen saaminen on se vaikein vaihe. Nyt kun se on alta pois, loput tulee varmasti helpommin. Seuraavan vuoden parin aikana tulee varmasti lisää primaalikohtauksia, ja jokainen niistä purkaa sitä traumavyyhteä vähän lisää. Vähän veikkaan, että tulee tapahtumaan isoja muutoksia niin mielessä kuin kehossakin.

      Mielenkiintoista miten se isoimman tunnereaktion aiheuttanut asia oli tuo "isän tunnustus" kyvyttömyydestä antaa rakkautta. Alice Miller puhuu kirjoissaan siitä miten kaikilla meistä on luonnollinen tarve saada uskoa vanhempiemme rakastavan meitä. Jos näin ei kuitenkaan ole, sen myöntäminen voi olla todella vaikeaa kaikesta kaltoinkohtelusta huolimatta. Voisiko olla, että tuo ydinohjus räjäytti juuri sen uskomuksen pois, ja toi esiin sen kamalan totuuden isästä joka ei rakastanut? Siis että jollain alitajuisella tasolla olit vielä jossain määrin halunnut pitää kiinni siitä lapsen uskomuksesta, että isä siitä kaikesta huonosta kohtelusta huolimatta sittenkin ehkä rakasti? Tyyliin "jos se vain olisi juonut vähemmän, niin ehkä se sitten..." tai jotain vastaavaa?

      Olisi jotenkin loogista, että tuollaisen äärimmäisen kivuliaan totuuden lopullinen sisäistäminen olisi niin tuskallista, että se laukaisisi tuollaisen rajun primaalikohtauksen.

      Poista
    99. Kiitos =) Nyt ainakin olo on sellainen, että kaikki asiat on juuri niin kuin niiden pitääkin olla. Ei ole kiire minnekään, ei paineita eikä odotuksia.

      Olen kyllä tainnut aina tietää, että ei minua ole rakastettu. Järkyttävintä tuntui olevan se, että se tyyppi, joka siihen ei kyennyt, paljasti, että olisin sittenkin ansainnut sitä. Koko ikäni on annettu ymmärtää, että minä vain olen sellainen, jota on mahdoton rakastaa, enkä sitä kykenisi edes vastaanottamaan, vaikka tarjottaisiin. Ja ihan vilpittömästi uskon (uskoin?) siihen tähän päivään asti. En oikeastaan tiedä mitä tekisin, jos sellaiseen tilanteeseen nyt törmäisin, osaisinko käsitellä sitä vieläkään?

      Poista
    100. Ahaa, se olikin noin päin. Eli tuliko se tuska siis siitä, että tajusi tulleensa petetyksi? Että sinut huijattiin uskomaan, että sille huonolle kohtelulle oli oikeutus, ja nyt se huijaus paljastui koko kauheudessaan?

      Se huono kohteluhan on jo iso rikos itsessään. Vielä suurempi rikos on saada lapsi uskomaan, että se kaikki oli lapsen omaa syytä.

      Poista
    101. Kyllä, huijattu olo. Tottakai järki sanoo, etten ole sen huonompi ihminen kuin kukaan mukaan, mutta silti uskon asian olevan niin.

      Hyvänä esimerkkinä parisuhteet. Vaikka kumppani on ollut hyvä ja rakastava, en sitä koskaan uskonut, enkä oikeastaan osannut sitä tunnistaakaan, koin sen jopa ahdistavana. Lisäksi taisin vielä ruokkia käytökselläni siten, että uskomukseni pitäisi varmasti paikkaansa. No, väljehtyyhän välit tuollaisesta ja siksi siitä tuli entinen. Sitten vastapainoksi hankkiuduin sellaiseen suhteeseen, jossa suorastaan sain kerjätä huomiota, jolloin taas tuli todistettua, että en minä tosiaan sellaista ansaitse. En oikeastaan edes tiedä, millaista sen pitäisi olla kun joku rakastaa minua. Siitäkin huolimatta, että tunnen kyllä itse osaavani rakastaa, esimerkiksi lapsia.

      Mutta niinhän sitä sanotaan, että jos ei itse rakasta itseään, ei sitä voi toiseltakaan vastaanottaa.

      Poista
    102. Lobo, tässä tähän keskusteluun liittyvä mielenkiintoinen uutinen:

      https://www.iltalehti.fi/muutlajit/a/98337d48-dfdc-4168-a497-06671abb0dfa

      Huomaa erityisesti tuo loppu. Siinä on juuri se ilmiö, josta puhuttiin aiemmin. Jos yksi lapsi uskaltautuu kohtaamaan karmean totuuden omista vanhemmistaan, ja alkaa puhua siitä ääneen, muut sisarukset asettuvat puolustamaan näitä tyrannimaisia ja väkivaltaisia vanhempia.

      Poista
    103. Rohkea nuori nainen! Voin vain kuvitella, mitä tuo on vaatinut.

      Poista
    104. Tässäpä hyvä kuvaus narsistisesta suhteesta:

      https://twitter.com/HallitusHuijaa/status/1479073810586427394

      Poista
    105. Lobo, alkaa olla jo aika monta viikkoa siitä sinun primaalikohtauksesta. Miten se on tähän mennessä vaikuttanut? Onko tapahtunut mitään erikoista mielessä tai kehossa?

      Poista
    106. Mielessä on tapahtunut paljonkin, kehossa ei niinkään. Nyt tulee pitkä juttu (mutta sitähän sinä kysyit):

      Valtava yksinäisyys hyökkäsi päälle aika pian tuon tapauksen jälkeen. Tuntui todella surkealta ja toivottomalta: “Tätäkö se nyt sitten on, loppuelämä yksin, keneenkään en voi luottaa, enkä edes osaa, tai halua, olla kenenkään seurassa. Mitä järkeä tässä on? Olla ”aikuinen" ja irrallaan kaikista? Tarkoittaako kasvaminen valmentautumista erakoksi? En halua."

      Sitten jopa vähän väkisin kurkkua puristaen aloin miettiä, että mikä siinä yksinäisyydessä sitten oikein ahdistaa. Koitin löytää sisäistä lastani, josko sitä kautta alkaisi avautua ja siellähän se mielen nurkassa yksinään kyhjötti. En tiennyt mitä olisi pitänyt sanoa. Se oli niin säälittävä “näky” ja teki pahaa kun lapsirievulla oli niin paljon kysymyksiä joihin en osannut vastata, etten osannut muuta kuin istua viereen nyyhkyttämään sitä, että olen niin surkea “aikuinen”, etten osaa edes itselleni sanoa mitään. Siinä sitten ruokittiin itsesääliä puolin ja toisin. Paskoja ollaan, ei se muuksi muutu vaikka vuosia kertyy.

      Meinasin jo jättää homman sikseen, en minä osaa, ei tästä tule mitään, kyllä minä voin olla kaivelematta typeriä synkkiä ajatuksia ja jatkaa kuten tähänkin asti. Mitä sitten, vaikka jotain tunteita jäisikin löytymättä tai tuntematta, ei ne ole ennenkään häirinneet. Ja paljon helpompaa muutenkin olla lähipiirin seurassa, jos ei liian syvälliseksi ala.

      Koitin vielä kerran ja sieltähän se oivallus yhtäkkiä tuli; me oltiin sisäisen lapsen kanssa aivan saatanan katkeria siitä, että meillä ole pienintäkään käsitystä, mitä se on ku rakastaa. Eikä siitä, miten voi luottaa siihen, että joku hyväksyy semmosena kuin oikeasti on, päivästä riippumatta. Jatkuva alitajuntainen pelko siitä, mitä jos sanon tai teen jotain väärin vahingossa tai en olekaan niin miellyttävä mitä annan ymmärtää ja toinen suuttuu tai ymmärtää väärin eikä enää haluakaan olla minun seurassa.

      Vähän tuon jälkeen tulikin lopullinen läpimurto; huomasin ikävöiväni aiempaa parisuhdettani ja mietin jo puolivakavissani ottavani henkilöön yhteyttä. Sitten mietinkin, että mitä vittua nyt oikeasti. Virheitä tulee tehtyä, mutta saman virheen toistaminen on jo tyhmyyttä. Lukko alkoi aueta ja tajusin miksi ylipäänsä olin ollut koko suhteessa vuosikaudet ja miksi halusin siihen palata; Tunteen takia, sen saman, joka sillä nurkassa nyyhkyttävällä lapsirievullakin oli:

      "Rakasta minua. Näytä, että rakastat. Sinä lupasit. Annan vielä yhden tilaisuuden näyttää. Et ymmärrä, että olen parasta, mitä sinulla koskaan on ollut, kaikin tavoin; minä tein kaiken sinun vuoksesi, uhrasin paljon, yritin tehdä kaiken oikein, yritin tehdä sinut onnelliseksi. Mutta sinä et koskaan sitä huomannut etkä arvostanut. Annan vielä yhden tilaisuuden huomata se. Vielä yhden ja sitten riittää. Sitten minä lähden ja sinä kadut. Kerran vielä."

      Tuota yhtä tilaisuutta olen lypsänyt kerta toisensa jälkeen, ihmisestä riippumatta, koska se sai minut tuntemaan itseni kerjäläiseksi, joka odotti päivää, jolloin kerjuukuppiin kilahtaisi edes yksi kolikko. Koska jos en olekaan kuppi valmiina, voi se kolikko mennä ohi.

      Mutta tulipa kevyt olo, kun tuo meni jakeluun. Voi sanoa, että tuo ajatus tuli aivan kuin olis kirkkaalla valonheittimellä osoteltu, mikä sinänsä on typerää, että tokihan olen jo aiemmin ymmärtänyt olevani jossain määrin riippuvainen tietynlaisista suhteista/asioista, vaikka hyvin itsenäinen olen aina ollutkin enkä missään mielessä olisi itseäni edes verrannut läheisriippuvaiseen, mutta siltähän tuo kuulostaa. Ennemminkin narsistin olisin voinut löytää uhriutumisesta ja surkeaa oloa ruokkiviin tilanteisiin “ajautumisesta”. Tai ehkä piilonarsisti on sama kuin läheisriippuvainen?

      No, yhtä kaikki, onneksi en luovuttanut ja jatkoin kuvotusta aiheuttavaa tonkimista. Nyt ei vain ahdistaa yhtään enää. Ei yksinäisyys, ei ihmisten läsnäolo eikä niiden puute. Mulla on hyvä olla. Luovuus ja mielikuvituskin heräsi tuon jälkeen, vaikka olen kuvitellut, että taiteilijathan tarvitsevat tuskaa luodaakseen =D

      Poista
    107. Eli ymmärsinkö oikein, että helpotus tuli siitä, että ymmärsit olevasi "rakkauden kerjäläinen"? Siis onnituit tuomaan alitajuisen mallin tiedostamattoman mielen puolelta päivätajunnan puolelle niin, että näit syyn ja seurauksen?

      Poista
    108. Kyllä, tuo oli hyvin tiivistetty!

      Poista
    109. On hienoa lukea tällaisia vahvoja ja menestyksekkäitä kasvutarinoita! En voi kuin onnitella sisäisen viisauden tavoittamisesta! Tuossa tuli kuitenkin pohdiskeltua sen verran oleellista kysymystä, että haluan mennä suoraan asiaan.

      Narsisti on tosiaan hyvinkin suuressa määrin läheisriippuvainen, vaikkei sitä heti uskoisikaan, niin mahtava ja ylivertainen kuin hän uskoo olevansa. Ilman narsistisia lähteitään hän ei kuitenkaan ole yhtään mitään: hän tarvitsee jonkun, jonka päällä seistä kokeakseen itsensä muita pidemmäksi. Hänellä pitää olla joku, jota halveksia ja ylenkatsoa. Hän tarvitsee muita hyödyntääkseen heitä mitä moninaisimmin tavoin.

      Kaikki, jotka tarvitsevat toista ihmistä vierelleen ollakseen jotakin, jota eivät tunne olevansa ilman tätä, ovat läheisriippuvaisia. Mutta kaikki läheisriippuvaiset eivät suinkaan ole narsisteja. Narsistiksi tekee omatunnottomuus, empatiakyvyttömyys ja pohjaton itsekkyys (=oma tyydytys muiden kustannuksella), halu käyttää muita vain hyödykkeinään ja pahan olonsa ja huonojen puoliensa projisointikohteina. Piilonarsisti käyttää muita myös itsesäälinsä oikeutukseen: "sinun takiasi minulla on nyt niin paha olla!" ja "tässä minä vain uhraan itseäni, etkä sinä kiittämätön edes tajua". Tällaisia taipumuksia voi tosin olla myös läheisriippuvaisilla yleensäkin, joten noiden ensimmäisten ehtojen tulee myös täyttyä ollakseen narsisti.

      Kun ihminen oppii viihtymään itsensä kanssa ja arvostamaan itseään sellaisenaan, kehityskelpoisena olentona, hän parantuu läheisriippuvaisuudesta. Sen jälkeen yksinäisyys ei enää tunnu pahalta, ja sen jälkeen muiden - terveiden - ihmissuhteiden luominen käy kuin itsestään (tai ainakin paljon helpommin kuin ennen).

      Poista
    110. Lobo: Totuus vapauttaa. Mutta sitä ennen se sattuu.

      Hienoa että jaoit tuon kaikille. Vähän veikkaan, että vastaavien asioiden kanssa painii moni muukin.

      Poista
    111. Aivan varmasti on pilvin pimein muitakin, päälle päin (ja sisältäkin) aivan tasapainoisen oloisia ja mielestään ihan hyvin voivia, itsevarmoja ja sosiaalisesti hyvinkäyttäytyviä, elämässään pärjääviä, joilla kuitenkin "vähän jokin” kaihertaa, mutta jota on “turha” lähteä kaivelemaan.

      Toivottavasti tuo julkiterapiapäiväkirja innostaisi jonkun muunkin tonkimaan matolaatikkoa syvemmältä, se kyllä kannattaa. Onhan häkissä syntynyt apinakin ihan veikeä ja onnellisen oloinen, jos se ei luonnollisesta vapaudesta tiedä.

      Poista
    112. Kiitos K.W. =) Hyvin kuvasit piirteitä, tunnistan niistä monta. Kyllä tässä parantumisen tiellä ollaan!

      Poista
    113. Piti vielä sanomani, että en tarkoita, että kaikkien pitäisi julkisesti luurankojansa kaivella, en olisi itsekään uskonut tuolla tavalla avautuvani m i s s ä ä n, mutta tämä oli vain aivan liian oikea aika ja paikka sille, että se tapahtui suorastaan vahingossa.

      Poista
    114. Itselläni on jokseenkin vaikea lapsuus/nuoruus/varhaisaikuisuus/nykyisyys.

      En tiedä miten olen tähän pisteeseen elämää joutunut/päässyt/selvitynyt.

      Olen vain elänyt päivän kerrallaan. Välillä vitun vaikeita, toisinaan ihania, mutta jokainen päivä on osoittanut suunnan huomiseen, ja jokaine huominen on tuonut taas uuden idean jatkaa taas tulevaisuuteen. Siitä syntyi oma ajatusmaailmani huomisen voimaannuttavasta voimasta.

      Itselläni on kaksi ihmistä elämässäni, jotka käyvät elämässäni yli kaiken. Vaimoni synnyttämiä. Itsestäni syntyneitä. (M)inä uudestaan. Voin yrittää välttää niitä kusipäisyyksiä joilla minut kasvatettiin, ( jos joku kasvatti).

      Siitä rakkauden määrästä, jolla itse arvioin perheeni henkistä tilaa joka päivä, luulisin olevani plussan puolella vielä, mutta joka päivä ollaan uudestan veitsen terällä. Rehellisyys itselleen, omille tunteilleen ja ympäröivälle todellisuudelle, joka laittaa kapuloita rattaisiin haastakseen sinut uuteen huomiseen. Joka päivä pitää herätä uuteen todellisuuteen ja tietää minkä takia taistelee.

      Siinä ei auta isot rahat eikä omaisuus, taistelu oikeasta ( tai vasemmasta) käydään sydämessä. Täytyy kyseenalaistaa kaikki minkä tietää ja tuntee maailmassa, mitä hallitsee se mikä ei tule sydämestä.

      Poista
    115. Lobo: Tämä pitkä keskustelu näyttää hyvin sen, miten yksi asia johtaa toiseen. Vedän hieman asioita yhteen kronologisessa järjestyksessä. (Korjaa Lobo, jos olen ymmärtänyt jotain väärin, tai jos asiat menivät eri järjestyksessä.)

      1) Luit Millerin kirjoista lasten huonon kohtelun syistä ja seurauksista, ja näit miten se on toteutunut omassa elämässäsi, ja miten se huonon kohtelun sukupolvelta toiselle siirtäminen ilmenee käytännössä. Katsoit kivuliasta totuutta silmiin, ja näit miten omat vanhempasi olivat toimineet, ja miten olit itse toiminut vanhempana. Aloit myös hahmottaa, että olit joutunut tukahduttamaan omia tunteitasi.

      2) Teit "julkisen tunnustuksen" siitä miten olit kohdellut omia lapsiasi, ja aloit pohtia, mitä tässä täytyisi nyt tehdä.

      3) Aloit kuunnella niitä tunteita, joita kamalan totuuden myöntäminen nosti pintaan - myös niitä tunteita, joita meidät hyvin usein opetetaan jo lapsesta asti tavalla tai toisella tukahduttamaan, kuten vihaa. (Hyvin yleistä "henkistä ihmistä" näyttelevien kohdalla.)

      4) Pyysit anteeksi lapseltasi, mikä varmasti auttoi työstämään syyllisyyttä ja häpeää.

      5) Tunneporttien avaaminen ja saamasi mentaalinen "takakäden suora keskelle naamaa" johti siihen, että paineen nousu pääkopassa johti primaalikohtaukseen.

      6) Sait "oksennettua" primaalikohtauksen kautta tunnekuonaa ulos sillä seurauksella, että se teki tilaa muille tunteille. Seuraavaksi pintaan nousi yksinäisyyden tunne, joka pakotti sinut pohtimaan, mistä se tulee ja miksi.

      7) Tajusit olevasi katkera siitä, että et tiennyt mitä rakastaminen tai rakastetuksi tuleminen oli. Miten voisitkaan - eihän sinulla ollut siitä kokemusta. Tähän käytit apuna mielikuvaa sisäisestä lapsesta, joka kärsi.

      8) Teit oleellisen oivalluksen siitä, että olet "rakkauden kerjäläinen", ja näit itsessäsi läheisriippuvaisen ihmisen piirteitä. Samalla näit, miten tuo käytösmalli liittyy omaan lapsuuteen ja vanhempien rakkaudettomuuteen. Tämän kaiken ymmärtäminen johti vapautuneeseen helpottuneisuuteen.

      Aikamoinen saavutus. Eikä tullut ihan ilmaiseksi. Jännä kuulla, miten tuo tarina etenee tämän jälkeen. Sieltä voi hyvinkin tulla vielä kaikenlaista pintaan.

      Olennaista tämän koko tarinan kaaren kannalta on ymmärtää se, mikä laittoi koko prosessin liikkeelle. Kaikki lähtee sitä, että myöntää itselleen hirvittävän totuuden omasta lapsuudestaan ja omista vanhemmistaan. Sen takia Alice Millerin kirjojen lukeminen on niin tärkeää. Oma vastaava prosessini lähti myös liikkeelle Millerin kirjoista.

      Lähtökohtaisesti lähes kaikki haluavat uskotella itselleen, että omat vanhemmat olivat hyviä, ja että he rakastivat. Valitettavasti tämä ei kuitenkaan ole kovinkaan monen ihmisen kohdalla totta, koska elämme yhteiskunnassa, jossa on pitkät perinteet lasten huonosta kohtelusta. Se johtaa aina jonkinasteiseen traumatisoitumiseen. Kuten Alice Miller kirjoissaan toteaa, siirrämme hyvin herkästi saamaamme huonoa kohtelua ja rakkaudettomuutta seuraaville sukupolville. Rakkautta ja hyvää kohtelua saaneet lapset ovat tässä yhteiskunnassa vähemmistö.

      Te muut jotka olette seuranneet tätä ketjua mielenkiinnolla: (Näen tilastoista, että teitä on paljon.) On tärkeää ymmärtää, että totuuden myöntäminen, ja sen myötä pintaan nousevien tunteiden rehellinen kohtaaminen on kaiken aa ja oo. Totuuden ja tunteiden tukahduttaminen ylläpitää pahoinvointia. Siihen ei pilleripurkki tai "positiivinen ajattelu" auta. Jos ei kykene myöntämään itselleen sitä kivuliasta totuutta omasta lapsuudestaan, ei koskaan pääse helpotukseen johtavalle polulle.

      Totuus vapauttaa, mutta sitä ennen se sattuu.

      Poista
    116. Aika tarkalleen noin se meni tiivistetysti.

      Korostaisin vielä sitä, että sen totuuden ei tarvitse olla hirvittävä “yleisellä mittapuulla”, kuten arvelisin monen (muunkin) ajattelevan, että “mullahan oli hyvä lapsuus, ei minua hakattu eikä hyväksikäytetty, pidettiin vain kurissa ja nuhteessa, joskus sain selkäsaunan, ei minusta muuten olisi tullut näin kunnollista”. Yksilönä se on ollut silti hirvittävä, koska sen seuraukset on ulottuneet vuosikymmenien päähän ja pahimmillaan seuraavalle sukupolvelle.

      Mielenkiinnolla itsekin odotan, mitä vielä seuraavaksi tapahtuu. Koska loppujen lopuksi aika lyhyessä ajassa tuo kaikki tapahtui, ei se silti voi siihen jäädä, jos vuosikaudet on rakentanut betonimuureja ympärille.

      Sen itseasiassa huomasin, että en enää pelkää hämähäkkejä (niin paljon). Minulla on lapsesta asti ollut hirveä fobia, en ole voinut edes kuvasta katsoa hämähäkkiä ilman, että silmissä mustuu ja korvat menee lukkoon. Nyt voin.

      Poista
    117. Hassua, minulla kävi vähän sama juttu. Ei minulla nyt ehkä fobiaa ollut, mutta hämähäkit olivat ennen primaalikohtauksia hyvin vastenmielisiä - lapsena jopa pelottavia. Harvemmin tulee oltua hämähäkkien kanssa tekemisissä, mutta viime kesänä huomasin ulkona ollessani vaatteissani ison pitkäjalkaisen hämähäkin. Nostin sen kädelleni ja sitä katsellessani ihmettelin, että enkös minä joskus aiemmin pelännyt hämähäkkejä? On nämä kummallisia juttuja.

      Poista
    118. Kiitos Lobo arvokkaasta jakamisesta ja syvällisestä käsittelystä! Mahtava juttu!

      Hämähäkkejä itsekin pelkäsin kuin... hämähäkkejä. Jos kotoa löytyi pienikin yksilö, ainoa keino oli lopsauttaa päälle muki ja odottaa, että joku jossain vaiheessa siirtää jonnekin. Kuitenkin pelkäsin, että se ehtii karata sieltä ennenkuin joku tulee, eikä sitten enää ole tietoa, missäpäin hämähäkki viilettää. Toisaalta siirtäminenkään ei tullut kysymykseen, joten toistuva, ratkaisematon painajainen ja pattitilanne.
      En ole varma onko minulla ollut primaalikohtausta, ehkä jotain sinnepäin on?
      Nykyään kuitenkin on pääasiassa hyvä olla - eikä hämähäkit aiheuta sen ihmeempiä reaktioita kuin muutkaan öttiäiset. Lisäksi hämähäkkejä tulee vastaan aniharvoin. Ehkä ne tietää tehtävänsä tehneensä. :)
      Mutta on tämä keskustelu kaikkine vaiheineen lievästi sanottuna mielenkiintoinen - syvä polku itseenikin heijastuneena.

      Viime vuoden loppupuolella koronapiikki vei erään sukulaiseni, joka oli ollut minulle lapsuudessa järkyttävä. Kummallisella tavalla ympyrä kaartui eteeni: hänen kuolemansa järjestelyt tulivat hoidettavakseni, koska hän oli lapseton.
      Olen aikoinaan paljon käsitellyt hänen, samoin kuin muiden lapsuuteni sairaiden aikuisten aiheuttamia kipuja, ja dumpannut ne mielestäni käsiteltyinä ja kohdattuina asioina. Koska emme olleet hänen kanssaan yhteydessä, en joutunut häntä aktiivisesti miettimäänkään. Lisäksi, hän ei ollut ainoa tunteeton ja paha aikuinen lapsuudessani, eikä läheisin, vaikka pystyikin tilanteen ja asemansa vuoksi aiheuttamaan elämässäni paljon pahaa.
      Muutama viikko sitten naispappi soitti siunaustilaisuutta koostaessaan ja kysyi: "Mitä sinulla tulee mieleen kun ajattelet tätä ihmistä? Minkälaisia muistoja?" Vastasin puheluun kesken työpäivän ja yleensä helposti kommunikoivana en yhtäkkiä saanutkaan sanaa suustani. Oli selvää, että toisessa päässä mielikuva ihmisestä oli positiivinen, äänensävy oli täynnä lempeää odotusta. Ja ymmärsin häntä toki: sukulaisenihan oli aikoinaan ulkoistanut varjonsa minuun ja pariin muuhun lähellään olleeseen kaukana ulkopuolisilta silmiltä ja korvilta, ja toisaalta papin kohtaama julkinen kuva aktiivisesta seurakuntalaisesta oli hyvä.
      Täydellisen hiljaisuuden jälkeen sain muotoiltua: "Jos haluat kuulla positiivisia muistoja, sinun on soitettava jollekin muulle. Minä en sellaisia pysty sinulle kertomaan, koska minulla ei sellaisia ole. Olen toki valmis kertomaan rehellisen kokemukseni, jos haluat sen kuulla, mutta siitä ei luultavasti irtoa materiaalia siunaustilaisuuden puheeseen." Tällä kertaa toisessa päässä oli hiljaista. Lopulta hän sanoi, että haluaa jokatapauksessa kuulla kokemukseni. Avasin yhdellä ryöpyllä muutaman yksityiskohtaisen muiston lapsuudestani: julmaa henkistä väkivaltaa, alistamista, nöyryyttämistä - ja muutaman minuutin pajatuksen jälkeen lopetin.
      Olo oli outo. Yhtäkkiä olin vuosien unohduksen jälkeen avannut kivuliasta historiaani jollekin, jota en tunne ja jota en ollut auttanut yhtään eteenpäin omassa pyrkimyksessään, puheen valmistelussa. Päässäni suhisi.
      Olin vuosia aiemmin vakuuttanut itseni, etten joutuisi enää näitä asioita läpikäymään, koska olen aikoinaan niin paljon työstänyt. Kuvittelin, ettei niiden mahdollinen kohtaaminen kuitenkaan enää vaikuttaisi mitenkään, mutta aivan ilmeisesti jossain hautautuneena muhii vielä vaikka mitä käsittelemätöntä - ja juuri NYT onkin niiden käsittelyn aika. Ja aavistan, että Millerin kirjat tulevat olemaan avain siihen?
      Kun aloin tänään lukea uudelleen alusta tätä artikkelia ja keskustelua koen, sainkin vastauksen juuri TÄHÄN hetkeen.
      En saa tätä kaikkea nyt sanoitettua, ehkä joskus saan. Mutta johan on taas synkronisiteetit kohdillaan Universumissa!
      Kiitos kaikille asianosaisille!

      Poista
    119. Tilhi, luin tuon viimeisimmän kommenttisi tässä ketjussa uudelleen, ja muistin vasta nyt jotain oleellista. Tuo mitä sinulle tapahtui tuon papin kanssa on se, mistä Alice Miller käyttää termiä "enlightened witness" (valaistunut todistaja). Millerin mukaan oman paranemisprosessin kannalta on hyvin tärkeää, että pääsee kertomaan omista ikävistä kokemuksistaan jollekin. Se voi olla terapeutti, ystävä tai vaikka pappi, kunhan se on joku, joka kuulee sinun tarinan ja kokemuksen tuomitsematta ja epäilemättä. Ilmeisesti ihmismieli toimii niin, että kun sen oman kamalan kokemuksen jakaa toisen kanssa, se tuska tulee helpommin ulos. Tässä yksi Millerin kirjoitus aiheesta:

      https://www.alice-miller.com/en/the-essential-role-of-an-enlightened-witness-in-society/

      Huomasin tänään tähän liittyvän uutisen Hitlerin lapsuudesta. Hänen isä pahoinpiteli häntä lähes päivittäin aiheuttaen vakavia traumoja. Hänellä ei selkeästikään ollut ketään kenen kanssa jakaa lapsuutensa kamalaa kokemusta. Sen sijaan hän patosi ja tukahdutti kokemansa kamaluudet, ja uskotteli itselleen, että se isän väkivalta oli oikeutettua ja välttämätöntä. Tällainen oman vanhemman harjoittaman väkivallan oikeuttaminen on valitettavan yleistä, ja aiheuttaa pahimmillaan hirvittävää vahinkoa itselle ja muille. Hitlerin tapauksessa vielä aika monelle muulle.

      "Jokin Adolfin käytöksessä ärsytti suunnattomasti hänen isäänsä ja monien sukulaisten mukaan Alois hakkasi poikaansa useammin kuin tuolloin oli tavallista. Adolfin sisar Paula kertoi 1940-luvulla, että isä kuritti poikaansa lähes päivittäin. Adolfin lapsuus ei siten voinut olla kovin onnellinen.

      Adolf puolusteli saamiaan selkäsaunoja oikeana kasvatustoimenpiteenä. Führerin mukaan pahoinpitelyt olivat välttämättömiä, muutoin isä ei olisi pärjännyt poikansa kanssa."

      https://www.verkkouutiset.fi/alois-hitlerista-ei-pitanyt-kukaan/

      Jos Hitler olisi tukahduttamisen sijaan saanut purettua sisällään olevan traumapohjaisen tuskan terveellä tavalla ulos (= totuuden myöntäminen omasta lapsuudesta), hänellä ei olisi ollut mitään tarvetta purkaa tukahdutettua vihaa toisiin ihmisiin.

      Myös Stalinilla oli hyvin samankaltainen tarina:

      https://historyofyesterday.com/what-you-dont-know-about-stalin-s-upbringing-f6c8cf544dea

      Poista
    120. Erittäin osuvaa, kiitos! Just noin se takuulla on.
      Tuon keskustelun jälkeen mulle jäi erikoinen tärinä kehoon useaksi päiväksi - ihmeellistä miten kehollisia nää jutut myös on. Tuntui, että se liittyi johonkin syvään vapautumiseen.
      Yksi raskaimpia ja samalla varhaisimpia tunteita ja muistikuvia liittyykin siihen, että kukaan ei todellakaan kuunnellut, tajunnut tai kyennyt vastaanottamaan, jos yritin asiasta ikinä kertoa. Jossain vaiheessa luovuin toivosta, että pääsisin kertomaankaan ja tulemaan sitä myötä näkyväksi ja vastaanotetuksi.
      Käsittämättömän elämänkaaren jälkeen se kuitenkin toteutui. Huh!

      Oma lisäaspektinsa tässä kaikessa toki on, että eliitti käyttää kylmäverisesti hyväkseen ihmisen traumatisoitumista ja traumatisoi omia päämääriään varten jatkuvalla syötöllä lisää. Sitähän on mk ultra -tehtailu, jolla tuottavat marionettejaan erilaisiin tarkoituksiin. Sekä massan hallinta jatkuvalla, helvetinmoisella kaksisuuntaisella viestinnällä ja pelottelulla. Yök.

      Poista
    121. Se tärinä on nimenomaan vapautumista. Ja se on erittäin hyvä merkki.

      Eläimethän tekee sitä samaa. Jos antilooppi selviytyy leijonan hyökkäyksestä, se tärisee trauman pois. Esimerkki:

      https://www.youtube.com/watch?v=z41x1BaXMdE

      Ihmisetkin tärisee tietyissä tilanteisssa. Moni meistä on nähnyt niitä sotaelokuvia, joissa taistelukohtauksen jälkeen sotilaat tärisevät holtittomasti. Tai jos jollain on kokemusta auto-onnettomuudesta, varmaan voi muistaa miten jossain vaiheessa tilanteen mentyä ohi kehossa alkoi tärinä. Se on kehon luonnollinen tapa purkaa trauman aiheuttama jännitystila kehossa. Mitä suurempi tärinäreaktio sen parempi.

      Nykyäänhän on ns. "tärinäterapiaa", jota erityisesti ensihoidon ja pelastustoimen työntekijät käyttävät. He kohtaavat työssään niin karmeita juttuja vähän väliä, että se on jossain määrin traumatisoivaa. Tuoreen trauman suhteen tärinäterapiasta voi saada apua keho-mieli-kokonaisuuden trauman purkuun. Valitettavasti se ei ainakaan omien kokemusten perusteella oikein auta lapsuuden ajan syvien traumojen työstöön. Voi siitä olla apua oireiden vähentämiseen, mutta ei se oikein primaalikohtausta korvaa.

      https://anna.fi/hyvinvointi/tarinaterapia-helpottaa-jannittamista

      Poista
    122. Niin, jos olen ymmärtänyt oikein tämä tärinä auttaa vain polttamaan pois akuutin adrenaliinireaktion veressä olevia kemiallisia substansseja, kun taas lapsuuden trauman jäljet ovat tallennettuja muistisoluihimme. Niiden tavoittamiseksi tarvitaan järeämpiä keinoja, kuten kognitiivista käsittelyä yhdistettynä primaalireaktion kaltaiseen tunnetason läpikäymiseen, aivan kuten toteat.

      Poista
    123. Tuota “tärinäterapiaa” harrastavat myös monet keskittymishäiriöiset ihan luonnostaan. Se rauhoittaa ja parantaa keskittymistä. Muistan itsekin tehneeni tuota jo lapsena. Kyllä se varmasti on osaltaan helpottanut traumojen käsittelyä. Jos ei muuten niin ainakin tekemällä turvallisen olon, koska sehän muistuttaa tapaa kuinka vauvaa rauhoitellaan; taputellaan ja hytkytellään sylissä.

      Poista
    124. Pakko kyllä kysyä Tilhiltä, että miten se pappi reagoi tuohon tilanteeseen?

      Poista
    125. Ihan ammatillisesti ja rauhallisesti reagoi. Ei mitään erityistä, joka olisi jäänyt mieleen - mutta ei tarvinnutkaan.

      Poista
    126. Vaihteeksi palaan tähän aiheeseen, kun nyt tuli esille ehkä ensimmäinen konkreettinen todiste omasta muutoksesta.

      Taustana sen verran (joka aiemmista teksteistä onkin ehkä tullut ilmi), että meillä on ollut äärimmäisen hyvät välit lasteni isän kanssa, myös eron jälkeen. Nyt kuitenki jokin aika sitten jotain muuttui. Lasten isä vaihtoi muutama kuukausi sitten lähes lennosta parisuhdetta ja lapsilta alkoi tulla palautetta, että isää ei kotona juuri näy. Luonnollisesti huolestuin ja otin asian puheeksi (viesteillä). Tilanne jokseenkin eskaloitui ja lyhyesti kuvattuna vastapuoli loukkaantui sekä sai yhden lapsistakin suuttumaan minulle.

      Päätin lähteä selvittämään asiaa naamatusten. Ja tässä tulee esille se valtava muutos; päätän spontaanisti lähteä selvittämään hankalaa tunteikasta henkilökohtaista asiaa, tietämättä miten vastapuoli reagoi, mutta olo on kuin olisin menossa kauppareissulle! Ei mitään sellaisia oireita, mitä ennen tuli heti kun pienintäkään asiaa piti selvittää; ei jännittämistä, ei vatsakipua, ei puristavaa kurkkua, ei spekulointeja tapahtumakuluista, ei murehtimista miten jatkossa pitäisi suhtautua, ei provosoitumista, ei suuttumusta, ei mitään, vain täysin tyyni ja oikeastaan tyhjä mieli.

      Tuo on todella hurja muutos. Aivan hämmennyin kun tuon tajusin. Voisi sanoa, että nyt tiedän kuinka äärettömän hyvältä tuntuu, kun jokin asia ei käy tunteisiin :D

      Loppukaneettina sen verran, että naamatusten keskustelu käytiin asiallisesti, mutta se ei ole yllätys, koska meillä ei ole ennenkään ollut taipumusta mihinkään varsinaiseen riitelyyn. Mutta sitä en osaa sanoa, oliko siitä lopulta mitään hyötyä, muuta kuin se, että sain todeta oman tasapainoni olevan aika hyvin kohdillaan. Joka on toisaalta valtava hyöty, koska nyt sen näkee itsekin ettei tämä tuskallinen prosessi ole mennyt hukkaan ja on tapahtunut aito muutos (keho ei valehtele) eikä vain teeskennelty mielenrauha.

      PS. Kehopanssari ei ole vielä pienentynyt, vaikka sen olisin suonut katoavan ensimmäisenä '=D

      Poista
    127. Lobo, näkyykö tuo muutos mitenkään työpaikalla? Sehän on vähän sellainen paikka, jossa väkisinkin törmää aika ajoin konflikteihin.

      Poista
    128. Isompia konflikteja ei meillä ole ollut viimeaikoina, varsinkaan näin etäaikana kun viestintä pysyy helposti vain työasioissa, joten siellä en merkittävää muutosta ole huomannut. Tosin sellainen tapaus sattui jokin aika sitten, meillä oli kehityskeskustelujen yhteisenä teemana resilienssi ja käytännössä tapoin koko tiimin keskustelun mainitsemalla, että on aivan joutavaa keskustella mistään resilienssistä ja stressinsietokyvyn parantamisesta ulkoilemalla ennen kuin jokainen on päässyt itsensä kanssa tasapainoon, selvittänyt traumansa ja hyväksynyt itsensä. Joku kysyi, että mitenkähän sekin onnistuu, ehdotin psykoterapiasessioita loppuvuoden tiimipalavereihin :D

      Toisaalta työminäni on jo vuosikaudet ollut huomattavasti itsevarmempi ja tasapainoisempi kuin siviiliminä, etten edes muista töissä tulleen varsinaisia hankalia tilanteita eteen. Ehkä siksi, että työasiat eivät kosketa minua henkilökohtaisesti?

      Poista
    129. Mahtava kuulla, Lobo! Itsekin olen kiitollisena ihmetellyt uutta, sisään tulvinutta tyyneyttä. Kaikki vaan tuntuu loksahtelevan luonnollisille paikoilleen, osaksi isompaa jatkumoa sekä aidon sisäisen asennon löytymistä.

      Tuo Aaveen kyssäri laittoi pohdiskelemaan, että miten paljon on itse tullut kalisuteltua sapeleita työympyröissä aiemmin versus nykyään.
      Ihmeen vähän ehkä kuitenkin? Suurin ero on selvästi sisäinen: oikealta tuntuva olotila eri tilanteissa saa jopa hymyilemään.
      Oikeastaan ainoa asia, joka viime kuukausina työkehyksen sisällä on triggeröinyt on heräämättömien ihmisten ennalta-arvattavat mielipiteet ja käsikirjoituksen mukaan etenevät, manipuloidut taivastelut. Näiden suhteen toleranssi on mahdollisesti jopa laskenut? Erityisesti siinä tapauksessa että lampaan "bä-ä-ä bä-ä-ä bääää-ä" kuuluu sellaisen suusta, jonka valistamiseen olen investoinut aikaani, tunnettani sekä kokonaisvaltaista keskittymistäni.
      Alkaessani tiedostaa tätä frustraation kasvua kehitin siis jo aiemmin tavan, jolla poistun paikalta joko sisäisesti (Mitähän Lobolle kuuluu? tms.) tai sitten kokonaan (esim. jos on kahvitilanne, otan kuppini ja painelen ryystämään sen yksin tai muiden foliopipojen kanssa, joita onneksi työpaikallani on) Aiemmin koin tästä kuitenkin jotain hiertävää syyllisyyttä tyyliin: "Teenkö nyt väärin, kun en jää tekemään osuuttani taistelussa kognitiivisen dissonanssin murtamiseksi? Olenko rintamakarkuri?" Nykyään tässäkin on joku kevyt levollisuus, joka ilmeisesti kumpuaa aina vaan lisääntyneestä luottamuksesta intuitioon, kaiken ajoitukseen ja synkronisiteettiin.
      Tämän sanottuani kerrottava tilanne torstailta. Paikalla kaksi ihmistä, joille molemmille olen turhaan(?) jakanut tietoa plandemian alkuajoista lähtien. Toinen erehtyi ääni huolta värähtäen kysymään: "Moneltas se Niinistön tiedotuspuhe olikaan?" Huomasin suustani hypähtävän suhteellisen hellyttävän sammakon loikkimaan siihen väliimme, isohkolle pöydälle: "Ai sillä äijällä on taas jotain asiaa? Aikooko viimeinkin avautua pedofiliastaan tai maanpetturuudestaan? Jos ei liity näihin, niin ei kiinnosta." Heistä ehkä aavistuksen tiedostavampi katsoi mua hetken ja alkoi nauraa. Hymyilin takaisin - aidon tyynesti.
      Awkward moment, mutta toisaalta uskon että näillä kaikilla on merkityksensä isossa kuvassa? Tai sitten ei. Aika näyttää.

      Poista
    130. Hienoa, että kehitystä tapahtuu!

      Ite olen ulkoistanut itseni, voisi sanoa lähes totaalisesti, kaikista muista. Ja sama epäilys rintamakarkuruudesta on itselläkin käynyt mielessä, mutta ajatus siitä, että käännyttämällä asiat ei etene, on antanut luvan eristäytyä. Meillä töissäkään ei ole ainuttakaan foliota tai edes sille altista rajatapausta, eikä oikeastaan siviilissäkään. Tietenkin aina silloin tällöin yksinäisyys (tai siitä kärsiminen) hiipii mieleen, mutta kerta kerralta se kestää lyhyemmän aikaa ja tavallaan “tiedän”, että nyt on aika keskittyä vain itseensä, eikä se minusta katkeraa vanhaapiikaa tee (vaikka näin kovasti huolestuneena lähipiiri epäilee) :D

      Päinvastoin, nautin suunnattomasti siitä, että olen yksinkertaisesti vain jättänyt piirit, joissa viihdyin vain koska uskoin niin. Samoin kaikki “velvollisuudet”, joita olen tehnyt kiltteyttäni tai “säälistä”, ovat jääneet taakse. Olen blokannut puhelinnumeroita, jättänyt vastaamatta viesteihin, poistunut ryhmäkeskusteluista, ignoorannut luottamustehtävät, joita en koskaan edes halunnut, ja täysin selittelemättä. Eikä tunnu yhtään pahalta! Valtava teeskentelyn taakka on tippunut hartioilta.

      Poista
    131. https://www.michaeltsarion.com/the-devil-in-charge.html

      Poista
    132. Michael Tsarionilta mielenkiintoinen kirjoitus traumoista:

      https://www.michaeltsarion.com/ancestral-trauma.html

      Poista
    133. Loistava näkökulma roska-DNAhan(kin). :)

      Poista
    134. Jatkan pitkästä aikaa tätä keskustelua. Ollut melko kummallinen loppukesä ja syksy. Sain elokuun alussa uuden primaalikohtauksen todella pitkän tauon jälkeen. Olin jo ehtinyt ajatella, että ehkäpä niitä uusia primaaleja ei enää tule. Voi pojat miten väärässä olin.

      Tämä primaali oli kuitenkin sävyltään poikkeava aiempiin verrattuna. Jos aiemmin ulos purskahti lähinnä tuskaa, kauhua ja psyykkistä kipua, tällä kertaa ulos tuntui tulevan enemmänkin surua. Selkeä sävyero, vaikka tuskaahan sekin on. Se oli myös voimakkain primaali, minkä olin koskaan kokenut. Aiemmissa oli varmaankin ollut jonkinlaista jarruttelua, kun tämä tuli niin paljon isommin ulos.

      Muutama päivä myöhemmin tuli uusi primaali. Tällä kertaa se tuli ulos ensin pienen miniprimaalin muodossa, joka sitten kasvoi hetken päästä isommaksi. Täysin poikkeuksellinen tässä mielessä aiempiin verrattuna.

      En tiedä mikä tulppa siitä aukesi, mutta sen jälkeen on tullut toistakymmentä uutta primaalia. Kaikki hyvin samanlaisia, joten vähän veikkaan, että ne muodostavat tavallaan yhden ison primaalin, joka tulee ulos monessa osassa. Ehkä psyyke ei kestä liian isoa kuormitusta kerralla? Vaikea sanoa varmasti, mutta tätä on nyt jatkunut kaksi kuukautta, ja näyttää jatkuvan edelleen.

      Väsymys on taas aikamoista, mutta keholliset vaikutukset ovat olleet hyvin positiivisia. Keho on taas vähän vähemmän jännittynyt ja kireä, mutta suurin ero aiempaan on muutos ääreisverenkierrossa. Olen ollut koko elämäni hyvin herkkä palelemaan varsinkin sormista ja jalkateristä. Yleensä joudun käyttämään villasukkia melkein koko vuoden, mutta tuossa muutama päivä sitten tajusin, että nyt ollaan jo pitkällä syksyssä, enkä ole vieläkään kaivanut kesän jäljiltä villasukkia esiin. Paleleminen on vain jotenkin mystisesti kadonnut.

      Sitten kaiken tämän päälle tuli aivan uskomaton kokemus. Päädyin vähän aikaa sitten tahtomattani tilanteeseen, jossa minulle tarjoutui mahdollisuus kohdata suurin mahdollinen pelko, jonka voin itselleni kuvitella. Sain itse valita, kävelenkö tilanteesta pois kuin pelkuri, vai otanko haasteen vastaan. Tuntui siltä kuin jokainen solu kehossa olisi vaatinut, että nyt ei perkele peruutella. En voi kertoa yksityiskohtia, mutta se oli jotain aivan uskomattoman hullua. Se tilanne laittoi minut ihan todelliseen vaaraan, jossa minulle olisi ihan oikeasti voinut käydä pahasti. Riski kuitenkin kannatti, koska tuosta pelon kohtaamisesta tuli lopulta yksi elämäni hienoimmista kokemuksista. Sitä euforian tunnetta on mahdotonta pukea sanoiksi. Suurten pelkojen voittamiset ovat kokemuksina aivan omassa luokassaan.

      Saa nähdä mitä kaikkea tässä vielä tapahtuu. Hyvin kummallinen elämänjakso menossa.

      Poista
    135. Sori jos tyhmä kysymys, mutta mikä on primaalikohtaus? Ainoa joka tulee googlettamalla on tämä blogi

      Poista
    136. Lue koko ketju, tai etsi sivulta (Ctrl+F) sanalla "primaalikohtaus". Ylimmät osumat.

      Poista
    137. Jatkan vielä tuohon edelliseen kommenttiini.

      Olen tässä syksyn mittaan huomannut toisenkin ison kehollisen muutoksen. Rupesin taas pitkän tauon jälkeen käymään juoksulenkeillä. Uskomattoman iso muutos aiempaan. Juokseminen on rullannut näin kevyesti viimeksi joskus teini-ikäisenä. Voin juosta pitempiä matkoja kuin ennen, ja hengästyn radikaalisti vähemmän kuin ennen. Tuntuu aivan absurdilta miettiä juostessa, että kenen kropalla minä tässä oikein juoksen, kun kulkee näin kevyesti?

      Tiedä sitten mistä se tarkemmin johtuu, mutta jos primaalien jälkeen ääreisverenkiertokin on alkanut toimia paremmin kuin ennen, niin voisi kuvitella, että parantunut verenkierto tarjoaa kropalle myös rasituksessa enemmän happea.

      Poista
    138. Lobo, muistatko miten tämän pitkän keskustelun alussa esitin näkemyksen, että pieni ja heikko ego on paljon suurempi ongelma kuin suuri ja vahva ego? Richard Grannon selittää tämän saman asian tällä videolla:

      https://www.youtube.com/watch?v=BXGGqp_9EiU

      Otsikko on mielestäni hieman harhaanjohtava, koska tässä videossa ei kerrota miten traumoista (CPTSD) parannutaan. Videon lopussa Richard esittää näkemyksen, että traumaongelman voi ratkaista eräänlaisella itsehypnoosilla. Mielestäni tämä ei ole toimiva ratkaisu. Se on oireiden hoitoa, ei paranemista. Mutta muuten hyvä video, joka kannattaa katsoa. Se selittää maallikkotermein freudilaisen id-ego-superego-mallin traumatisoituneessa ihmisessä, ja millaista vahinkoa kusipäiset vanhemmat lapsilleen aiheuttavat.

      Katsoin eilen elokuvan Skavabölen pojat. Siinä perheen äiti demonstroi yhdessä kohtauksessa hienosti juuri tuon mukava-kamala-vanhemman tavan toimia. Yhdessä hetkessä ollaan mukavia ja "rakastavia", tarjoillaan herkkuja ja ollaan mielinkielin, ja sitten yhtäkkiä aletaan haukkua lapsia "kusipääkakaroiksi". Tämä kuumaa-kylmää-vaihtelu on lapselle todella vahingollista. Elokuvan lopussa perheen isä demonstroi kännipäissään samaa mallia.

      Elokuva poistuu Areenasta huomenna, joten sen ehtii vielä katsoa.

      https://areena.yle.fi/1-1856974

      Poista
    139. Richardilla on vähän hyperi esitystapa, mutta pääpiirteittäin oli ymmärettävä kuvaus kyllä.

      Poista
    140. Löytyi tähän keskusteluun liittyvä mielenkiintoinen kirjoitus Polkeutumaton-blogista.

      http://polkeutumaton.blogspot.com/2022/11/tunteita-ja-tuoksuja.html

      Tuosta blogista löytyy välillä tosi hyviä kirjoituksia. Tulee seurattua uusia päivityksiä ihan liian harvoin.

      Poista
    141. Muutaman kerran ollut mielessä jakaa oman prosessini välikuulumisia, mutta sitten ollutkin jo uudessa/syvemmässä vaiheessa.
      Eri suunnissa vellova ns. "hereillä olevien" keskinäinen tappelu milloin minkäkin ympärillä omalta osaltaan ajaa itseäni päämäärätietoisemmin omien kotiläksyjeni pariin - jotta ehkä aikanaan kontribuutioni muidenkin suuntaan olisi enemmän kuin nyt? Tällä hetkellä vaikkapa kaikki tuo höyryäminen vaalien ym. muun höpön ympärillä aiheuttaa lähinnä sisäisen Aimo Nivaskani ylösnousua: https://www.youtube.com/watch?v=6EfZxDD6pa8

      Prosessin paloittainen eteneminen saattaa kiertyä Anteron arvioon 13.10.2022 primaalireaktioidensa jaksottaisuudesta: psyyke ei kestä liian isoa kuormitusta kerralla?
      Kun nyt luen aiempia kommenttejani tässä, joissa totesin voivani hyvin, huomaan ja ymmärrän miten ne ovat olleet selvästikin tarpeellisia lepohetkiä, kuin hapenottoa ennen syvempää sukellusta. Samalla kuitenkaan se saavutettu hyvä olo ei paradoksaalisesti kadonnut minnekään, vaikka rinnalle on noussut syvemmän tason ahdistus ja kipu - jotka olleet viime kuukausina suorastaan käsinkosketeltavia. On ollut rankkaa, mutta samalla huojentavaa ottaa tuo kipu päivittäin vastaan, kuin paras ystävä ja opas - eikä paeta. Osittain tuota ahdistusta on mahdollista sanoittaa, osittain se on sanoilla tavoittamatonta.

      Luin tuon Lowenin kirjan, valtavan avaavaa joka sana. Jokaisen se pitäisi lukea, ei pelkästään itseään ja omaa tunnevammaisuuttaan ymmärtääkseen, mutta myös suurennuslasiksi sille, mitä täällä yhteiskunnallisesti tapahtuu ja miten tämä soppa pysyy kasassa ja aina vaan sakenee päivä päivältä.
      Lowenin kirjasta löytyykin sitten käytännössä kaikki lapsuuteni lähiaikuiset. Olen mm. aavistellut, että äitini on sekä skitsofreenikko että narsisti: aiemmin kahlaamissani materiaaleissa on kiistetty/ohitettu, että ne voisivat löytyä samasta ihmisestä. Mutta kuten jossain todettiinkin, narsismia käsittelevää materiaalia vaivaa liian usein se, että aihetta käsittelee narsistit ja psykopaatit itse, jolloin tematiikka otetaan sanojen pyörittämisen tasolla haltuun, mutta sana ei tule lihaksi eikä kivi eläväksi, koska aiheen käsittelijöiltä itseltään yhteys omiin tunteisiinsa puuttuu. Arvokkaita langanpäitä toki löytyy niistäkin, mutta Lowen - joka itse nöyrtyi oman paranemisensa prosessiin - tuo myös konkreettisia välineitä.

      Nyt etenen Janovin kanssa. Primaalikohtauksien arvon olen oivaltanut uudella syvyydellä ja ymmärrän, että niitä tarvitsen. Luotan, että tulevat silloin ja siten kuin tarpeen.
      Ylipäätään kehollisuus ja kehollinen paraneminen nousee päivä päivältä keskeisemmäksi. Kuten Lowen toteaa: tunteettomuus = yhteys tunteisiin täytynyt leikata lapsuudessa selviytymisen vuoksi = yhteys kehoon täytynyt leikata lapsuudessa selviytymisen vuoksi ===) ratkaisu on kehollisen yhteyden löytäminen aka tunteisiin yhdistyminen.

      Kiitos edelleen tästä keskustelusta!

      https://eliitinesoteerisetsymbolit.blogspot.com/2023/01/alexander-lowen-ja-noyryytetyt-lapset.html

      Poista
    142. Tilhi: Olet asian ytimessä.

      Hieno mainos Lowenin narsismikirjalle. Se on monella tapaa hyvin poikkeuksellinen verrattuna muihin aihetta käsitteleviin kirjoihin.

      Voisin tässä yhteydessä mainostaa erästä toista kirjaa. Luin alkutalvesta Arno Gruenin kirjan "Itseään pettävä ihminen". Erittäin hyvä kirja, joka käsittelee juuri tuota mainitsemaasi tunteettomuuden tai tunteiden katkaisemisen teemaa. Siinä on myös paljon yhteistä tarttumapintaa Erich Frommin kirjan kanssa. (https://eliitinesoteerisetsymbolit.blogspot.com/2022/06/aton-kultti-osa-254-sadomasokistinen.html)

      Gruen esittää kirjassaan kovan väitteen tunteiden poissulkemisesta. Hän sanoo, että todellinen pahuuden lähde on omien todellisten tunteiden menettäminen. Hänellä on väitteeseensä ihan pätevät perusteet.

      Gruen puhuu kirjassaan autonomiasta. Hänelle autonomia tarkoittaa sitä, että ihminen on täydellisessä sopusoinnussa omien tunteiden ja tarpeiden kanssa. Sen eräänlaisena vastakohtana on lapsuuden huonosta kohtelusta syntyvä sopeutuminen, joka sisältää omien tunteiden pois lohkomisen. Jos ihminen joutuu luopumaan omasta autonomiastaan, hänestä tulee helposti vallanhimoinen alistaja - tai kuten Fromm sanoisi: psykologinen sadisti. Kun samaan aikaan yhteiskunta on sellainen, että siinä parhaiten menestyvät ne, jotka ovat sopeutuneet parhaiten erilaisiin valtapeleihin, ihmisillä on runsaasti insentiivejä sulkea omat tunteensa pois, ja hyvin niukasti insentiivejä pyrkiä kohti autonomiaa.

      Autonomiansa menettänyt ihminen on Gruenin mukaan tuhoava, ja aitoa rakkautta vihaava. Tyypillisesti he myös vihaavat kaikkea heikkoutta, koska se muistuttaa kivuliaasti heidän omista lapsuuden turvattomuuden kokemuksista, jolloin he olivat avuttomia ja heikkoja.

      "Kun hyväksytyksi tulemisesta tulee olemassaolon tarkoitus, ihminen luopuu mahdollisuudesta tulla rakastetuksi oman aidon itsensä takia. Jo pelkästään tällaisen rakkauden toivominenkin saa ihmisen halveksimaan itseään, koska toive tulla rakastetuksi oman herkkyyden takia merkitsee heikkoutta."

      Gruen sanoo, että pahan vastamyrkky ei ole omatunto vaan autonomia ja aito itseys. Olen samaa mieltä. Sen takia minäkin niin usein puhun sankarin matkasta ja varjon integroinnista. Jos ihmiset eivät kiinnostu autonomiasta ja oman itseyden rakentamisesta, maailma ei voi mitenkään muuttua paremmaksi - vaikka kuinka käytäisiin äänestämässä ja osoittamassa mieltä.

      Poista
    143. Nyt kun tämän ketjun avautumisvuosipäivä on lähellä, voisin lyhyesti kertoa, että taantumista ei ainakaan ole tässä hiljaiselon aikana tapahtunut, mutta onhan tämä vapautumisprosessi hidasta! Aina kun alkaa tuntua siltä, että nyt olen viimeinkin vapautunut, huomaakin hetken päästä ettei ole vielä lähelläkään. Ei silti, isoja tapahtumia ja muutoksia on sattunut, voisi sanoa, että vuoden aikana kaikki on mennyt päälaelleen.

      Jokin aika sitten lähipiirissä olevista ihmisistä alkoi yhtäkkiä kuoriutua omituisia piirteitä, varsinaisia narsisteja oikeastaan. En tiedä aloinko vain nähdä heidät sellaisena kuin oikeasti ovat aina olleet vai alkoivatko he seota muuten vaan. Lopputulemana on nyt se, että esim. lapsillani ei ole enää isää eikä oikeastaan ainuttakaan sukulaista jäljellä. Käytännössä kaikki “kaveritkin” ovat vain hiljalleen jääneet jonnekin entiseen elämään. Nyt meitä on jäljellä vain minä ja lapset (no, työpaikka on ainakin vielä toistaiseksi jäljellä myös), enkä koskaan aiemmin ole tuntenut oloani näin kevyeksi ja helpoksi. “Kaikkien pikku apulainen” on saanut potkut, eikä minun enää koskaan tarvitse huolehtia kenestäkään muusta kuin itestäni ja lapsistani.

      Mutta vielä on tosiaan matkaa vapauteen. Lasten isän yhtäkkinen sekoaminen sai lapsetkin jokseenkin hämmentävään tilaan joten omien ajatusten vatvominen on saanut jäädä toistaiseksi enemmän taka-alalle. Ei silti, nuorison kanssa on tullut lähes viikoittain tilanteita, joissa on todella joutunut miettimään omaa ja muiden mielenterveyttä. Joten voi kyllä sanoa, että väkisinkin tässä koko ajan työstää itseäänkin, vaikkei siihen varsinaisesti keskitykään. Ja asiat menevät aina juuri siten kuin niiden pitääkin ja muutos on aina parempaan, vaikka kuinka päin p*ä tuntuisi menevän juuri sillä hetkellä.

      Poista
    144. Lobo: Sinullahan on tavallaan kaksi eri prosessia meneillään samaan aikaan. Toinen purkaa sitä toisten tarpeita pakonomaisesti palvelevaa valeminää, ja toinen purkaa traumoja. Molemmat ovat vuosien projekteja.

      Ärsyttävää noissa molemmissa on se, että niin kauan kuin se prosessi on kesken, on hyvin vaikea arvoida paljonko on vielä matkaa jäljellä. Ei niille voi laittaa mitään tavoiteaikatauluja. Ne kestää sen mitä ne kestää - joka tapauksessa vittumaisen kauan.

      Sankarin matka ei ole mikään pikapyrähdys.

      Poista
    145. Heikkoina hetkinä tulee myös kyseenalaistettua onko tämä edes oikein, tietäen varsin hyvin, että paluuta entiseen ei enää ole vaikka kaduttaisikin. Eniten epäröidyttää, että näytän lapsille “kurittomuuden” mallia, joutuvat vain hankaluuksiin koulussa, kun “uhmaavat aikuisia”.

      Missä menee raja kuinka auktoriteetteja kyseenalaistaviksi lapsia voi kannustaa? Koulua on valitettavasti p a k k o käydä, mutta ainakin meillä päin niihin on kasaantunut ne kaikkein heikkoegoisimmat kansankynttilät, jotka tekevät kaikkensa “asiattoman käytöksen” kitkemiseksi.

      Että jos tämä ei ole helppoa itselle, ei se ole sitä lapsillekaan.

      Poista
    146. Lapset pitää kasvattaa kyseenalaistamaan auktoriteetteja ja samaan aikaan opettaa missä tilanteessa kannattaa avautua ja missä pitää mölyt mahassaan. Vaikea yhtälö ja jossain vaiheessa konflikteja on odotettavissa, mutta kuka lapsistaan haluaisi orjia kasvattaa.

      Poista
    147. Lobo, kuulostaako tutulta?

      "Olin miellyttäjä, jolle kaikkien muiden tarpeet tulivat ensin."

      https://www.is.fi/perhe/art-2000009441743.html

      Ongelma tässä tapauksessa ei ollut vanhempien alkoholismi, vaan vanhempien harjoittama lasten huono kohtelu. Alkoholismi kyllä pahentaa sitä, mutta se ei ole koskaan se juurisyy.

      Se on helppoa laittaa nämä asiat alkoholismin piikkiin, mutta tosiasiassa nuo vanhemmat olisivat aivan varmasti kohdelleet lapsiaan huonosti myös raivoraittiina. Itse asiassa se vanhempien alkoholismi saattoi olla näille kahdelle lapselle jonkinasteinen pelastus, koska tässä tapauksessa se johti siihen, että lapset otettiin huostaan. Ilman vanhempien alkoholismia lapset olisivat olleet vankina rakkaudettomassa kodissa koko lapsuutensa, mikä todennäköisesti olisi ollut paljon huonompi vaihtoehto.

      Poista
    148. Kyllähän tuo tutulta kuulostaa.

      Ja tuttua on sekin, ettei muista juuri mitään eikä tunnista kasvojen ilmeitä.

      Poista
    149. "Isäänsä ampunut kovatuloinen ex-jääkiekkoilija murtui kyyneliin kertoessaan teostaan"

      https://www.is.fi/kotimaa/art-2000009524558.html

      "Aina mä oon kaikki tehnyt väärin koko elämän ja muutenkin."

      Rakastettu ja arvostettu lapsi ei ajattele, että kaikki mitä hän tekee on väärin.

      Jos kuulette omasta suustanne jotain tuollaista, hälytyskellojen pitäisi soida. Jos kuulette oman lapsenne suusta jotain tuollaista, hälytyskellon pitäisi soida vielä isommin.

      Totuus vapauttaa, mutta sitä ennen se sattuu.

      Poista
    150. Aloitin lukemaan Arthur Janovin toista primaaliteoriaa käsittelevää kirjaa nimeltä The New Primal Scream. Tämä kirja on kirjoitettu 20 vuotta alkuperäisen kirjan (Huuto sisimmästä) jälkeen. Jo ensimmäisillä sivuilla on aivan valtavasti ajatuksia herättäviä kohtia.

      Itsellä osui tämä kohta johonkin hermoon: "If the parent could never make friends as a child, then his own child will have to be his friend." Eli jotkut vanhemmat tekevät omista lapsistaan kavereita, jos heillä ei itsellään ollut kavereita lapsena, tai jos ystävystyminen muiden lasten kanssa oli vaikeaa.

      Joku voisi tietenkin tässä kohtaa ajatella, että mitäs pahaa siinä on, jos lapsi ja vanhempi ovat hyviä kavereita keskenään? Pahuus on siinä, että tällaisen "kaveruuden" hinta on se, että lapsella on vanhemman tilalla kaveri. Tällainen kuvio on tosiasiallisesti lapsen psykologista hyväksikäyttöä. Jos vanhempi tarvitsee kaverin, tuon tarpeen palveleminen ei ole lapsen vastuulla.

      Vanhempien tarpeiden palveleminen ei ole koskaan lapsen vastuulla. Se on juuri toisin päin. Lapsen tarpeiden palveleminen on vanhemman vastuulla. Jos tämä asetelma kääntyy päälaelleen, kyse on aina lapsen psykologisesta hyväksikäytöstä, joka on lapsen herkälle kasvuprosessille erittäin vahingollista. Kaikki hyväksikäyttö - fyysinen ja henkinen - on aina lapselle vahingollista. Terve lapsen ja vanhemman välinen suhde ei koskaan ole kaverisuhde.

      Tulee myös mieleen yhden tutun äiti, jolla oli tapana raivoisan riidan jälkeen sovitella lausella: "Hei oltaisko taas kavereita?" Tällainen lause kertoo paljon tuon suhteen dynamiikasta. Jos on joskus kuullut vastaavassa tilanteessa omasta suustaan tuollaisen lauseen, on varmaankin syytä hieman pohtia, onko huomaamattaan tehnyt omasta lapsestaan omien tarpeiden palvelijan.

      Poista
    151. Lobo, oletko koskaan kuullut regressioterapiasta? On taas viime aikoina tuntunut siltä, että pintaan on nousemassa uusi primaali. Päätin kokeilla, jos sen saisi ulos regressioterapian avulla, joka vaikuttaa katsovan traumanpurkua hyvin samankaltaisesta näkökulmasta kuin janovlainen primaaliteoria.

      Herranjestas miten tehokas traumanpurkumetodi!

      Yksi hoitokerta, noin kaksi tuntia, ja ulos tuli useita megaluokan primaaleja. Aivan uskomaton kokemus. Minun tapauksessa kaikki aiemmat ulos tulleet primaalit ovat vain pieniä kääpiöitä verrattuna tuon hoitosession aikana ulos tulleisiin jättiläisprimaaleihin. Nyt kieltämättä vähän harmittaa, etten ole aiemmin tajunnut tuota kokeilla.

      Tuon hoitosession aikana mieleni työsti kaksi voimakkaan traumaattista lapsuuskokemusta. Niissä oli molemmissa sama teema: paljon verta. Lapsena tuli välillä vähän kohellettua, ja pari kertaa tuli niin syvä haava, että verta valui ihan kunnon norona. Pystyin ennen hoitoa muistamaan molemmat tapaukset, mutta kummastakaan minulla ei ollut mitään tunnetason muistoa. Tämä on täysin normaalia, koska lapsen mieli ei kykene käsittelemään sitä kauhua ja paniikkia, minkä tuollainen kokemus laukaisee. Aivot sulkee kaiken tunteen pois, jos se on liian voimakas kokemus.

      Nyt tuon hoidon aikana elin nuo kaksi tilannetta uudestaan, mutta sillä erotuksella, että koin sen tilanteen synnyttämän kauhun tunnetasolla, jonka aikuisen aivot kykenee kestämään. Toisin sanoen se järjestelmään jumiin jäänyt psyykkinen ja kehollinen traumaenergia tuli vihdoin kymmenien vuosien jälkeen ulos melkoisella paineella. Huutoa, itkua, kehon hytkymistä. Aika rajua katsottavaa. Hoidon jälkeen olo oli aivan mielettömän helpottunut - jopa hieman epätodellinen.

      Toisessa tilanteessa oli vielä sellainenkin erikoinen jakso, että sisäisen lapsen tilalle tuli sisäinen aikuinen, joka päästi ulos voimakasta vihaa. Kun olin haavan takia sairaalassa paikattavana, lääkäri teki siinä tilanteessa aivan uskomattoman idioottimaisen hoitoviheen, mikä lisäsi sitä traumaattisen tilanteen traumakuormaa. Hän yritti puuduttaa tikattavaa sormeani niin, että hän alkoi runtata väkisin puudutuspiikkiä sormen kärjestä luuta vasten sellaisella voimalla, että se piikki katkesi. Muistan vieläkin miltä se vähän luuhun uponnut sormesta törröttävä katkennut piikki näytti. Mukava lisä jo ennestään hirvittävään tilanteeseen. Kun elin sen tilanteen uudestaan, olinkin yhtäkkiä aikuinen (tai ehkä suojeleva vanhempi, jota minulla ei siinä tilanteessa oikeasti ollut), joka alkoi raivota sille lääkärille. Huusin ja ripitin sitä lääkäriä sellaisella voimalla, että koko kylä raikasi. "SAATANA TUOLLAISELTA IDIOOTILTA PITÄISI OTTAA LÄÄKÄRINLUPA POIS!!!" Jestas että tuntui hyvältä saada se viha ulos.

      En voi tietää toimiiko tuollainen hoito kaikille, mutta suosittelen ehdottomasti kokeilemaan yhtä hoitokertaa, jos kärsii pitkäaikaisesta masennuksesta tai ahdistuneisuudesta. Toisaalta noita lapsuudessa tapahtuneita traumaattisia kokemuksia on vähän kaikilla, joten oikeastaan sitä voisi suositella ihan kaikille täysi-ikäisille. (Toki on olemassa ihmisiä, joille hoitoa ei voi tehdä, kuten esimerkiksi sydänvaivaiset ja raskaana olevat.)

      Minun tapauksessa tuo yksi kerta tarjosi traumanpurun kannalta tehokkaamman hoidon kuin vuosien psykoterapia. Jotenkin surullista, että tuhannet suomalaiset käyttävät valtavat määrät aikaa ja rahaa traumanpurun kannalta täysin hyödyttömään psykoterapiaan (toki siitä voi olla hyötyä muihin asioihin), vaikka tarjolla on näin halpa, tehokas ja nopea vaihtoehto. Siis verrattuna vuosien psykoterapiaan.

      Minun tapauksessa yksi kerta ei varmaankaan tule riittämään. Jos vanhat merkit pitävät paikkaansa, tarve uudelle hoidolle ilmaantuu ahdistuksen muodossa muutaman kuukauden päästä. Onneksi nyt on tiedossa melko takuuvarma tapa saada se järjestelmään jumiin jäänyt tuska ulos.

      Poista
    152. Terminä olen kuullut, mutta en ole perehtynyt yhtään. Pitääpä tutkia, kuulostaa ainakin sen verran vaikuttavalta, että ei menisi kokeilu hukkaan.

      Poista
    153. Janov ottaa tuossa kirjassaan (The New Primal Scream) esiin mielenkiintoisen näkökulman aktivismiin.

      Traumoista aiheutuva neuroottinen toiminta on usein symbolista. Henkilöt, jotka ovat pakkomielteisellä tavalla jatkuvasti mukana kaikenlaisessa aktivismitoiminnassa, käyttäytyvät symbolisesti. Jos oma sisäinen maailma on lapsuudessa tapahtuneen huonon kohtelun ja traumatisoitumisen takia täynnä epäoikeudenmukaisuutta ja vääryyttä, voi syntyä pakottava tarve ryhtyä taistelemaan maailmassa olevaa vääryyttä vastaan aktivismitoiminnan kautta. He pyrkivät korjaamaan ulkoisen maailman, koska heidän sisäinen maailmansa tarvitsee sitä.

      Jos ihminen toimii näin, siinä ei välttämättä ole mitään väärää tai pahaa. Mutta yksilön itsensä kannalta se on ongelma, jos kaikki huomio keskittyy vain ulkoiseen maailmaan. Se oma sisäinen maailma ei muutu, vaikka kävisi joka päivä mielenosoituksissa tai muissa aktivismitapahtumissa. Jos ongelma on sisäisessä maailmassa, ratkaisu ongelmaan ei voi löytyä ulkoisesta maailmasta.

      Aloin miettiä näitä nykypäivän trans-aktivisteja. Hehän ovat sitä mieltä, että koko yhteiskunnan pitää uskoa miehen olevan nainen, jos hänestä tuntuu siltä. He ovat omaksuneet uskomuksen "on väärin, jos emme usko näiden ihmisten tunteita!" Mikä on se heidän kokema vääryys, joka on synnyttänyt tarpeen tälle aktivismille? Voisiko olla mahdollista, että heillä on kamalia lapsuuskokemuksia, joissa heidän tunteita on mitätöity tai vähätelty? Jos vanhempi on jatkuvasti moittimassa lasta hänen tunteistaan, tai väittää, että "ei sinusta voi tuntua tuolta" (narsistit voivat toimia noin), se voi luoda sisäiseen maailmaan valtavan vääryyden kokemuksen. Jos sisäistä maailmaa ei kykene työstämään, syntyy tarve taistella tätä vääryyttä vastaan symbolisesti ulkoisen maailman kautta: "Meidän täytyy uskoa kaikkien tunteita!"

      Poista
    154. Palatakseni prosessiin, luulin sen jo pysähtyneen, ellei jopa taantuneen, kun kuukausiin (vai liekö jo yli vuoteen) ei ole kehittymisentuntemuksia ollut, mutta niin se vain yhtäkkiä eteni yllättävän primaalin muodossa:

      Yllättävän primaalista teki se, että se ei tällä kertaa käynnistynyt minkään ikävän tapahtuman tai märehtimisen seurauksena, kuten aiemmin.

      Taustana sen verran, että tapasin jokin aika sitten henkilön, jonka seurassa koen ensimmäistä kertaa oloni turvalliseksi. Olemme olleet lähes päivittäin tekemisissä tapaamisesta asti, mutta nyt sattui useampi päivä, ettei näkeminen onnistunutkaan. Huomasin jo ensimmäisen päivän jälkeen fyysisiä kipuja, puristavan tunteen kurkussa jne. joiden ajattelin johtuvan jäykistä hartioista. Toisena päivänä olo oli entistä kireämpi ja loppupäivästä kun kuulin, ettei tapaaminen onnistu toisenakaan päivänä, loukkaannuin ja ärsyynnyin kuin pikkulapsi. Sen verran olen sentään oppinut, että osasin heti, ennen kuin möläytän typeriä solvauksia "loukkaajalle", pysähtyä miettimään, miksi ihmeessä loukkaannun siitä, että en näe jotain ihmistä pariin hassuun päivään?? Tunne oli silti aivan aito ja jäin siihen pyörimään, kunnes viimein tajusin, että enhän minä oikeasti loukkaantunut tälle kyseiselle henkilölle, hän vain sattui sopivasti sen minussa triggeröimään.

      Tässä välissä tein pienen virheen: halusin tukahduttaa iljettävän tunteen, milläpä muullakaan kuin tunkemalla sen kurkusta alas, syömällä. Tajusin samalla hetkellä, että helvetti vieköön, tätähän minä olen koko ikäni tehnyt, syönyt kaikki tunteeni. No, onneksi en tällä kertaa syönyt niin paljoa, että olisin "pelastunut" kohtaukselta.

      Siitä se sitten alkoi. Primaalin aikana muistin, kuinka jotkut random-ihmiset olivat minulle äärimmäisen tärkeitä, esim. ala-asteen opettaja, siskon poikaystävä, kavereiden sukulaiset, jne. Muistin hyvin tarkkaan kuinka opettaja kehui nättiä paitaani, kuinka siskon poikaystävä osti jäätelön pikku prinsessalle, kuinka kaverin äiti ilahtui pienen lettipään nähdessään, ym. hyvin pieniä huomionosoituksia. Sitten muistin sen tuskan, mikä seurasi, kun opin tuntemaan oloni hyväksi ja turvalliseksi näiden vilpittömiä sanoja käyttävien ihmisten seurassa ja he sitten syystä ja toisesta lähtivät / jäivät pois. Ikävä näitä kilttejä ihmisiä kohtaan oli sydäntäraastava.

      Sitten tajusin, että kotona ei koskaan ilahduttu minun näkemisestä. Ei pieniä eikä isoja huomionosoituksia, paitsi ehkä synttärinä lahjoilla, joista piti olla äärimmäisen kiitollinen ja osoittaa huomiota lahjan antajalle. Mutta en muista ainuttakaan iloista hymyilevää ilmettä, en ylpeydestä loistavia kasvoja, en yhtään positiivista huomiota. Siksi siis takerruin näihin puolituttuihin, jotka muutamalla mukavalla sanalla osoittivat minun olevan jotain huomionarvoista.

      Primaali huipentui naurukohtaukseen, kun muistin, että enhän minäkään ole koskaan ilahtunut vanhempieni näkemisestä! Niin kauas kuin muistan, tunsin oloni hyväksi ja onnelliseksi aina kun olin jossain kylässä. Koulussa, kavereilla, ihan missä tahansa. Enkä koskaan ikävöinyt kotiin, ikävä iski vasta kotiovella.

      Tämän jälkeen ymmärsinkin, miksi tuo tunne nousi vasta nyt pintaan. Siksi, koska en ole yhdenkään aiemmin tapaamani ihmisen seurassa tuntenut oloani huomioiduksi ja turvalliseksi. Huomiota olen toki saanut ala-asteen jälkeenkin, mutta niiden takana on pääasiassa aina ollut jokin odotettu vastapalvelus. Olen myös raastavasti ikävöinyt montaakin ihmistä, mutta en turvallisuuden takia, vaan riippuvuuden. Tällä kertaa ympäristö kuitenkin tuntui viimein turvalliselta ja huomionosoitukset vilpittömältä, joten aloin panikoida, että nyt tämäkin mukava ihminen katoaa kohta.

      Poista
    155. Näin, hyvät naiset ja herrat, puretaan traumoja. Bravo!

      Tämähän on kuin oppikirjaesimerkki:

      1) Identifioidaan jokin voimakas tunne traumareaktioksi, jonka nykyhetki laukaisee. Ei kielletä tai paeta tunnetta, mutta ei myöskään anneta tunteen viedä, niin että tulisi tehtyä sen vallassa jotain tyhmää, joka pistää viattomat kärsimään.

      2) Tunnistetaan oma suojautumiskeino traumareaktion aiheuttamalta tuskan tunteelta. "Näinhän minä aina teen, kun..." Pysähdytään, ja todetaan tuskan pakenemisen olevan juuri se asia, mitä ei pidä tehdä. Tämä on se kaikkein vaativin vaihe, koska tuskaa kohti meneminen on niin hirveää. Se on kuin kävelisi lohikäärmeen luolaan.

      3) Annetaan primaalin tulla, ja tunnetaan se ulos puskeva tuska. Ei tarvitse tehdä mitään, riittää että vain tuntee sen syvältä tulevan tunne-energian. Se on tuskallista ja pelottavaa, mutta samalla myös äärimmäisen helpottavaa.

      4) Annetaan oivalluksen primaalin alkuperästä tulla. Janov kutsuu tätä "kytkennäksi", joka tarkoitaa, että mielen tiedostamattomalla puolella ollut asia kytketään mielen tiedostavalle puolelle. Siis tullaan tietoiseksi jostain, josta aiemmin ei oltu tietoisia.

      Tuossa on kaava paranemiseen. Toki yksi tuollainen kokemus harvemmin riittää tyhjentämään koko traumapankkia, mutta jokainen yksittäinen ulos saatu primaali on aina merkittävä voitto, joka johtaa pahoinvoinnin vähenemiseen.

      Mielenkiintoinen sattuma. Juuri samaan aikaan kun olit kirjoittamassa tuota, kävin itse läpi regressioterapiasta saamallani mallilla kaksi traumaattista kokemusta kaukaisesta menneisyydestä. Elin uudelleen ensin tilanteen, jossa minulta katkesi alle kouluikäisenä iso luu raajasta. Pääsin kiinni siihen tunteeseen, jonka aivoni sulkivat silloin lapsena kokonaan pois: kauhua nahan varassa hervottomasti roikkuvasta raajasta.

      Totesin, että kun nyt on rauta kuumana, niin annetaan mennä lisää, ja elin uudelleen toisen vastaavan tilanteen, johon liittyi myös todella dramaattinen ja hirveä fyysinen vamma yhdistettynä aitoon kuolemanpelkoon. Tunsin vasta nyt sen epätoivon ja avuttomuuden, jonka aivoni olivat silloin nuorena aikuisena sulkeneet siinä tilanteessa pois. "Nytkö minä kuolen?"

      Molemmat tulivat ulos erittäin voimakkaana kehollisena reaktiona. Tärinää ja hytkymistä TRE-tyyppisesti pitkiä aikoja. Aika monta vuosikymmentä tuli noitakin kiviä kannettua repussa.

      Poista
    156. Löytyykö Antero tuohon "The New Primal Scream" kirjaan mitään linkkiä? Varmaan häätyy tilata tuo kirja muuten

      Poista
    157. En tiedä, mutta suosittelen kirjojen hankkimiseen bookfinder-palvelua. Tuonkin kirjan voi tilata postikuluineen alle kympillä. Ei paha hinta.

      https://www.bookfinder.com/search/?ac=sl&st=sl&ref=bf_s2_a1_t1_1&qi=enH7Hub4ss3KbuI4YmbjeyZD84k_1686935365_1:22:54&bq=author%3Darthur%2520janov%26title%3Dnew%2520primal%2520scream%2520primal%2520therapy%2520twenty%2520years%2520on

      Poista
    158. Erittäin mielenkiintoinen kohta kirjasta The New Primal Scream:

      "When we deaden ourselves against anxiety, we lose capacity to feel, and thus lose some of our humanity.

      Anxiety is danger signal. It is not neurotic in and of itself. There is no 'anxiety neurosis'. It is an appropriate fear wedded to a memory. When that memory comes too near to awareness so does anxiety, and primitive visceral defence mechanismis are mobilized. In fact, feeling anxious is the opposite of neurosis. It is feeling the actual terror, albeit out of context. Placing anxiety in its original context is resolving.

      Anxiety, as we can see, has a double function. It warns and it is also the visceral component of the early terror.

      When the combined pain of current stress and past imprint (traumajälki) are too great, the serotonin-endorphine supplies become exhausted and we experience anxiety directly and consciously. This warns us that our defences are crumbling. The signal is to 'take a pill to enhance the endorphine stock'.

      There are backup systems which protect us from feeling anxiety. What we know to be neurosis is comprised largely of these defences. More specifically, these backup systems aid in the repression of pain and gating (= tekninen termi tukahduttamiselle). Most people can usually compartmentalize their terror and hold it in storage down deep in the neuraxis. They don't have to think about it all the time. The anxious person, however, has lost this capacity. His warehouse is filled, and then some. The terror travels, finds outlets, and is channeled. Meanwhile, it is the worst of feelings for the sufferer, because he doesn't know what it is, where it comes from, or how to stop it. He just feels awful all the time.

      Those who don't repress well are sometimes known as 'anxiety neurotics'. They are just not good at being neurotic. If you take a well repressed individual and give him an injection of naloxone (tuntemisen tukahduttamista vähentävä lääkeaine), which antagonizes the inner painkiller, endorphine, he will immediately become anxious. Naloxone doesn't produce anxiety. It undoes gating and allows us to feel what is already there. If you give a normal person a shot of naloxone I doubt if he would experience anxiety."

      Naloxonen lisäksi on muitakin aineita, jotka vähentävät tuntemisen tukahduttamista. Janovin mukaan näitä ovat ainakin kannabis, LSD ja ekstasi. Jos kärsii neuroottisuudesta, masennuksesta ja ahdistuneisuudesta, näiden aineiden käytöllä voi päästä kiinni tukahdutettuihin tunteiisiin, mutta niihin liittyy todella iso riski. Jos annos on liian suuri, se poistaa hetkellisesti kaikki tuskaa tukahduttavat mekanismit, ja aiheuttaa niin hirvittävän ahdistuksen tunteen, että se voi olla liikaa. (Monet kannabiksen käyttäjät puhuvatkin niin sanotusta kannabis-vainoharhasta.) Jos tällainen reaktio menee kunnolla yli, se voi laukaista psykoottisen kohtauksen. Tällainen riski on erityisen suuri niillä, jotka kärsivät pakko-oireista tai fobioista.

      Eli jos päättää jonkun tällaisen aineen avulla vähentää omaa tunteiden tukahduttamista, jotta pääsisi primaaliin, täytyy tietää mitä tekee. Liian iso annos voi johtaa katastrofaaliseen lopputulokseen.

      Poista
    159. Jos pitää paikkaansa tuo kannabis kohta, niin se kyllä selittäisi sen miksi siitä on niin monella täysin erit kokemukset

      Poista
    160. Niinpä. Jos se ajaa tukahduttamista ylläpitävät suojamekanismit alas, niin traumatisoituneelle se voi tehdä hyvin ikävän yllätyksen. Sitten ei-traumatisoitunut ihmettelee vain vierestä, että miten se nyt noin reagoi, vaikka poltettiin samaa tavaraa.

      Janov ei tuossa kirjassa erittele mitenkään kannabis sativaa ja kannabis indicaa. Voi olla, että silloin 90-luvulla niiden eroista ei hirvesti ymmärretty mitään. Käsittääkseni kuitenkin nuo psykoosiriskit liittyvät enemmän sativaan, joka on se psykoaktiivisempi versio. Tästä voisi päätellä, että kannabis sativa heikentää enemmän tunteiden tukahduttamista kuin kannabis indica. Olisi kyllä mielenkiintoista tietää, että kuinka iso näiden välinen ero käytännössä on. Toki pakkaa sekoittaa se, että nykyään on valtava määrä kaikenlaisia hybridilajikkeita, joissa on molempia jossain tietyssä suhteessa.

      Mutta ehkä kannabiksen suhteen olennaisinta on ymmärtää, että jos on mielenterveyden kanssa vähänkään jotain ongelmia, ei kannata missään tapauksessa lähteä leikkimään vahvojen kannabis sativa -lajikkeiden kanssa. Siinä voi käydä todella huonosti.

      Poista
    161. Ylipäätään minkään asian kanssa joka vaikuttaa mieleen ei pitäisi käydä leikkimään, oli se sitten mietoa tai vahvaa. Sativan ja indican ero on siinä miten ne vaikuttavat käyttäjäänsä, parhaassa sativassa ei fyysisesti koe olevansa vaikutuksen alaisena,ehkä ihon pientä kihelmöintiä lukuunottamatta, pään sisällä on sitäkin suurempi pyörremyrsky, aivot käsittelevät useita päällekkäisiä rinnakkaisia ja lomittaisia asioita samaan aikaan,alitajunta ryöpsäyttää pintaan satunnaisia otoksia, paranoia ja psykoosi valmiina ottamaan hallinnan jos ote pääsee lipsahtamaan, samaan aikaan voi hakata halkoja,käydä kaupassa tai puuhastella mitä nyt sattuu huvittamaan. Sativassa tuntuu kuin aivojen koko energinen kapasiteetti olisi käytössä.
      Indica on täysin päinvastainen,massiivinen fyysinen vaikutus,raskas ja raukea tietoisuus omasta kehosta, päässä ei liiemmin sijaa loogiselle ajattelulle tai kovin pitkille ajatusketjuille, alitajunta on enemmän auki mutta hallitummin ja rauhallisemmin ajatuksia ei kykene analysoimaan mutta ne tuntee hyvin vahvasti, tuntuu kuin se tuntevampi puoli aivoista olisi ohjaksissa joten ahdistusta on tyrkyllä jos sille päälle sattuu.
      Samassa kasvissa kaksi eri puolta, kumpikaan ei ole ihmelääke eikä ratkaisu, mutta molemmat saattavat auttaa käsittelemään mielen solmuja.
      Kuinka paljon, millä tavalla ja kuinka kauan näitä pitäisi käyttää jää potilaan itsensä päätettäväksi koska ne vaikuttavat jokaiseen yksilöllisesti.
      Kaiken lisäksi kyseiset tuotteet ovat laittomia ja saattavat johtaa hankaluuksiin yhteiskunnan kanssa.
      Jos kokee kiinnostusta lääkitä itseään kyseisillä tuotteilla kehoittaisin matkustamaan maahan jossa ne ovat laillisia, valikoima on valtava ja lääkinnällisten puoleen keskittyvistä myymälöistä saa apua lajikkeen valintaan ja annosteluun.
      Jos lompakko kestää matkustaa Amerikkaan asti on tarjolla myös sienillä tai peyotella tehostettuja
      Traumanpurkusessioita, vahvemmilla psykedeeleillä en lähtisi ominpäin kokeilemaan.

      Poista
    162. Kiitos, tuo selvensi asiaa hyvin paljon.

      Kuten todettua, en missään nimessä suosittele sativaa traumojen käsittelyn avustamiseen, mutta tuo indica onkin sitten ihan eri juttu. En nyt varsinaisesti suosittele sitäkään (sehän on Suomessa laitonta!), mutta oikein käytettynä siitä voi mahdollisesti olla apua traumojen purkuun. Ei varmasti sovi kaikille, mutta ehkä joillekin.

      Traumojen purkamisessa kaikken olennaisinta on saada lisättyä tuntemista. Indican kehollista ja emotionaalista tuntemista lisäävä ominaisuus voi olla merkittävä apu primaalien ulos saamisessa. Mutta jos ei ole oikeasti motivoitunut työstämään omia traumojaan, ei siitä varmaan kovin paljoa hyötyä ole. Täytyy olla oikeasti valmis ottamaan vastaan sellaisia tunteita, joita on tukahduttanut vuosikausia. Se on harvemmin miellyttävä kokemus.

      Mutta jos tuolle tielle lähtee, täytyy myös hyväksyä se, että siihen todennäköisesti liittyy sellaisia riskejä, joista emme vielä tiedä kovin paljoa. Harkitkaa tarkkaan mitä teette.

      Poista
    163. Ollut aika mielenkiinen kuukausi tuon aiemmin mainitsemani regressioterapian jälkeen. Kuten olettaa saattoi, niistä isoista primaaleista tuli noin kuukauden kestävä tosi raju väsymys. Mutta nyt on viimeisen parin viikon ajan ollut ihan eri meno. Nyt on huomattavasti energisempi ja parempi olotila. Lisäksi keholliset kivut ovat vähentyneet tai hävinneet vähän kuin itsestään. Joku iso taakka on selkeästi lähtenyt pois, ja huomaan olevani omituisen usein hyvällä tuulella ilman mitään kummempaa syytä.

      Hyvä esimerkki siitä, että tämä janovlainen primaaliteoria oikeasti toimii traumanpurussa, on vähän aikaa sitten tapahtunut vahinko. Joku peruutti uljaan sotavaununi kylkeen sillä seurauksella, että asiaa oli pakko lähteä selvittämään korjaamon ja vakuutusyhtiön kanssa. Tuollaisia vastaavia vahinkoja on käynyt monta kertaa aiemminkin, ja jostain syystä ne aina laukaisevat ihan kummallisen traumareaktion, jonka seurauksena ahdistustasot nousevat hyvin korkealle. Se on minulle edelleenkin suuri mysteeri, että mihin tuo traumareaktio liittyy, mutta joka tapauksessa vastaava tilanne aina laukaisee hyvin voimakkaan ahdistuksen. (Ehkä se on joku symbolinen juttu, jota minä projisoin siihen? En tiedä.) Normaalisti tuon traumareaktion aiheuttaman ahdistuksen ja korkean stressitason kesto lasketaan päivissä tai ehkä jopa viikoissa. Todella vittumaista, kun noin mitättömistä asioista voi mennä ahdistustasot niin korkealle niin pitkiksi ajoiksi. Mutta nyt on järjestelmässä tapahtunut selkeästi joku positiivinen muutos.

      Tuo tilanne kyllä laukaisi taas sen vanhan traumareaktion, mikä kertoo siitä, että siellä on joku purkamaton trauma edelleen olemassa. Mutta tällä kertaa se oli reaktiona hyvin paljon pienempi kuin aiemmilla kerroilla. Hetkellinen voimakas ahdistus, mutta se meni aivan hämmästyttävän nopeasti ohi. Pari kolme tuntia, ja se oli siinä. Valtavan iso ero edellisiin kertoihin verrrattuna. Tästä tapauksesta voi päätellä sen, että omasta traumatankistani on nyt tyhjentynyt sen verran paljon tavaraa, että jopa nämä purkamattomat traumat ovat alkaneet menettää tehoaan. En voi olla ajattelematta, että tämä kaikki on seurausta siitä vähän aikaa sitten tehdystä regressioterapiaistunnosta, jonka avulla sain useita megaluokan primaaleja ulos.

      Jos siellä lukijoiden joukossa joku vielä epäröi, että pitäsiköhän sitä regressioterapiaa kokeilla, niin lopettakaa se epäröinti. Kokeilkaa. Se voi olla yksi elämänne parhaista päätöksistä.

      Ainakin Lottaa voin suositella:

      https://lottakvist.fi/regressioterapia/

      Poista
    164. Janovin kirjassa The New Primal Scream on mielenkiintoinen luku traumojen vaikutuksesta seksuaalisuuteen. Janovin näkemys on, että valtaosa seksuaalisuuden ongelmista johtuu sellaisista syistä, joilla ei oikeastaan ole mitään tekemistä seksin tai seksuaalisuuden kanssa. Mikä tahansa traumatisoituminen, joka johtaa psyykkiseen oireiluun, voi aiheuttaa ongelmia, jotka näkyvät esimerkiksi impotenssina, perversioina, haluttomuutena, kyvyttömyytenä kiihottua tai saada orgasmia ja niin edelleen.

      Traumatisoitunut ihminen joutuu selviytyäkseen tukahduttamaan kykyään tuntea, mikä johtaa usein seksuaalisuuden ongelmiin. Esimerkiksi naisten keskuudessa on nykyään melko yleistä, että orgasmin saaminen voi olla hyvin vaikeaa. Sen taustalla on hyvin usein traumatisoitumisen aiheuttama kyvyttömyys tuntea - vaikka sillä traumalla ei olisi mitään tekemistä seksuaalisuuden kanssa. Aika vaikea saada orgasmia, jos ei pysty tuntemaan kunnolla.

      Kirja esittelee Janovin potilaiden (hän on lääkäri) tarinoiden kautta, miten monilla tavoilla ei-seksuaaliset traumat voivat aiheuttaa seksuaalisia ongelmia, ja miten ne ovat vähitellen kadonneet primaalityöskentelyn kautta.

      Kyky nauttia seksistä ilman ongelmia - eikö siinä ole jo aika hyvä syy motivoitua traumojen työstämiseen?

      "The resolution of sex difficulties means the resolution of one's traumatic history."

      Poista
    165. Janovilla on myös mielenkiintoinen näkemys hengittämiseen. Hänen mukaan pinnallinen hengittäminen on yksi keino tukahduttaa tunteita. Syvään hengittäminen puolestaan lisää tuntemista, ja voi auttaa saamaan tukahdutettua trauman aiheuttamaa tuskaa ulos. Mutta tässäkin yhteydessä hän varoittaa liian nopeasti tapahtuvan tuntemisen lisääntymisen riskeistä.

      "We found out long ago that simply encouraging deep breathing in some patients would bring them to tears - a technique we no longer need to use. In fact, we find it potentionally dangerous to encourage deep breathing among those who are overwhelmed by pain. Any extraneous mechanical method often brings up pain before its proper time, an out-of-sequence trauma that simply overwhelms rather than integrates. But the relationship between crying and breathing is unmistakable. Patients will arrive at deep breathing and deep weeping is small steps as they can integrate more and more pain."

      Poista
    166. Tämän kirjoituksen kommenttiosio on nyt suljettu. Keskustelu jatkuu täällä:

      https://eliitinesoteerisetsymbolit.blogspot.com/2023/07/vapaus-pelottaa-2.html

      Poista
  3. Hyvä kirjoitus Anterolta. Itsekin ihmetellyt tosiaan miten ei vaan moni ymmärrä vaikka tuot pöytään ihan selvät faktat. Itselleni on ollut yllätys, että juuri sellaiset muka fiksut valkokaulus-työntekijät tuntuvat olevan eniten pihalla. Ehkä se luotto auktoriteetteihin on kovempi kun niillä jota yhteiskunta on hieman kurittanut. Tämä tosin ihan vaan omaa huomiota.

    VastaaPoista
  4. Eipä tätä kyllä olisi voinut paremmin sanoiksi pukea. Näin se vaan on. Hyvä esimerkki tästä on justiinsa se että sillonko vielä jakso yrittää lyödä läpeä päähän porukalle, niin se muuttui kuitenkin aina takasin siihen vanhaan. Vähän niinkö yhen kaverin kanssa ollaan tuosta piikistä puhuttu, ja tuntuu ns. ymmärtävän kuinka vammasta se on ottaa, niin työpaikalla kuitenkin sitten keskutelee että millon "saadaan" se piikki. Ovelaa tuo mediakieli kyllä esim. tuo "saadaan" rokote.

    VastaaPoista
  5. Olipas täyttä asiaa ja se helvetti postaus on kyllä tärkeimpiä juttuja tässä blogissa. Tähän se kaikki kulminoituu, mikään määrä faktaa ei saa ketään muuttumaan jos ei sitä halua nähdä, se oma korvien väli on suurin ja merkityksellisin taistelutanner. Suurin osa ihmisistä rakentaa minuutensa sopimaan maailmaan ja samalla jää maailman vangiksi, epävarmuus ja hyväksynnän kaipuu ikuisina kumppaneina. Jos vain uskaltaa sukeltaa niihin syviin vesiin oman itsensä sisälle ja kohtaamaan niin värikkäät ja kiehtovat korallit kuin myös pelottavat hirviöt jotka syvyyksissä elelevät, alkaa se matka jossa minuus alkaa rakentua oman itsensä kautta. Se ensimmäinen ihminen jonka kanssa pitää pystyä elämään ja jota rakastaa tuijottaa peilistä, vasta sen jälkeen kykenee laajentamaan sitä ymmärryksen ja rakkauden piiriä. Vääjäämättä kokee itsensä ulkopuoliseksi jos vertaa laumasieluiseen massaan mutta tavatessaan toisen joka on samassa tilassa ,omilla jaloillaan seisovan ihmisen ulkopuolisuuden tunnetta ei esiinny, vaikka kumpainenkin on omanlaisensa.
    Itse lähtenyt liikkeelle aivan samalta tasolta kuin kaikki muutkin, samat vaatteet samat aatteet kuin muillakin ympärillä hakien hyväksyntää lähipiiriltään ja koko maailmalta. Onneksi maailma muuttui aikuisuuden kynnyksellä juppien myötä ja tajusin etten tule koskaan saavuttamaan kaipaamaani hyväksyntää ja vaikka sen saavuttaisin olisin maksanut siitä sieluni, joten ei auttanut kuin ottaa lusikka kauniiseen käteen ja alkaa lapioimaan sitä pään sisäistä puuroa, sitä kesti noin 15 vuotta lukemattomine harhailuineen väärillä poluilla, monta kertaa luuli päässeensä maaliin ja tietävänsä kaiken vain huomatakseen olevansa totaalisesti hukassa ja tajuamatta mistään mitään, monta kertaa korvasin sen edellisen ulkoa tulleen paketin vain toisella ulkoa tulleella, rakensin"tiedostavan" ihmisen ulkoisia kulisseja luullen niiden vahvistavan henkistä kehitystä. En pysty tarkkaan määrittelemään sitä hetkeä kun kaikki muuttui, eräänä päivänä vain huomasin pitäväni itsestäni, kaikki pelko ja epävarmuus oli kaikonnut, huomasin seisovani oman itseni sisällä ja minulla oli kaikki valta ja voima hajottaa kaikki se paska mitä maailma oli sinne rakentanut ja alkaa kasaamaan sitä uudestaan omistajan elkein.
    Nykyään sitä on kuin Mustanaamio kaupungissa, kulkee kuin kuka tahansa meistä, ulkopuolisen silmin varmaankin juntin oloinen setämies.
    Vaan eipä voisi vähempää kiinnostaa muiden mietteet, yksin olen tänne syntynyt, yksin elän ainutkertaisen elämäni ja yksin tulen kuolemaan, en aio enään tuhlata hetkeäkään sopiakseni johonkin muottiin.
    Vaikka matka on pitkä ja kivinen suosittelen sitä vilpittömästi kaikille, se hetki kun pääsee itsensä herraksi palkitsee kyllä kaikki vastoinkäymiset.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuon se vaatii - harhailua ja hukassa olemista. Jujun yhdessä laulussa sanotaan:

      "Ehkä se on se juttu,
      vaan kierrellä kehää,
      kiertää niin kauan
      ettei lopulta jaksakaan enää"

      Hyvä biisi, jossa on paljon sanomaa:

      https://www.youtube.com/watch?v=Kg_uGh_YZdA

      Poista
    2. Kiitos vaan biisistä, olet ehkä huomannutkin, että musiikilla on ollut ja on valtava merkitys omalla matkallani, se kun tuppaa omalla kohdallani menemään heittämällä otsalohkopuolustuksen läpi 😂. Mitä ihmeellisimmistä kappaleista, niiden pätkistä, sointukuluista, bassolinjoista, riffeistä ja sooloista muodostuu tiekartta matkastani, ne ovat aukoneet portteja alitajunnan puolelta ja auttaneet käsittelemään asioita joita en onnistunut pukemaan sanalliseen muotoon. Tulkitsen musiikin kuten muunkin taiteen aina omista lähtökohdistani,muiden korviin se saattaa kuulostaa lähes vastakkaisella😂
      Joskus taipaleen alussa tämä eliitin sylikoirien ja symbolien runsaudensarven tuotos vaikutti aikasen tavalla:
      https://youtu.be/xwwrZKbJNxM

      Poista
  6. Olet ollut erityisen ahkera kirjoittamaan tämän koronaplandemian aikana, mutta tämä kirjoitus menee itselläni top3:een korona-ajan julkaisuistasi. Puhut täyttä totta ja asiaa. Homma on juurikin noin. 95% ihmiskunnasta ajelehtii epätietoisena elämän läpi illuusioita jahdaten. Oikeastaan yksi ainoita asioita, joka ei mainstream-ihmisten elämässä ole feikkiä (aina), on rakkaus omaa puolisoaan, perhettään ja ystäviään kohtaan. Rakkaus on se kaikista vaikein tukahduttaa ihmisistä kokonaan, joskin sitäkin nyt yritetään näiden rokotteiden avulla :(

    VastaaPoista
  7. Tässä kommentti kentässä on paljon puhetta siitä miten rikkinäinen perhe vaikuttaa ihmiseen, varsinkin jos niitä asioita ei käsittele.

    Luin tänään töissä tästä Tony Halmeesta, erittäin hyvä esimerkki siitä kuinka paljon se perhe lapsuudessa vaikuttaa. Lukekaa jos jaksatte tästä tuo "myöhäisemmät vaiheet" kohta.

    https://fi.wikipedia.org/wiki/Tony_Halme#My%C3%B6hemm%C3%A4t_vaiheet

    VastaaPoista
  8. Tämä Vapaus pelottaa -kirjoitus on noussut tämän vuoden ladatuimmaksi EES-sivuksi. Ilmeisesti tämä aihe (ja siitä syntynyt keskustelu) kiinnostaa ihmisiä tällä hetkellä.

    Erich Fromm tutki tätä kyseistä vapauden pelottavuuteen liittyvää psykologista ilmiötä, ja kirjoitti siitä kirjan Escape from freedom. Tässä video, johon on tiivistetty Frommin ajatuksia:

    https://www.youtube.com/watch?v=CqZtt-PbHPk

    Itse kirja löytyy PDF-muodossa täältä:

    https://pescanik.net/wp-content/uploads/2016/11/erich-fromm-the-fear-of-freedom-escape-from-freedom.pdf

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Monesti on käynyt mielessä, että haluttaisi palata kommentoimaan tähän tekstiin jo jotain, mutta tuon ahaa-elämyksen jälkeinen prosessi on edelleen kesken. Osa lukusuosituksistakin on vielä vaiheessa, koska tällä hetkellä tulee niin paljon asioita ajateltavaksi kaikesta siitä, mitä tämän lippaan avaamisen jälkeen on silmille syöksynyt. Tai tarkemmin kuvailtuna vuosikausia "vapaana ja pelottomana" pienessä perunakellarissa asuneena olen nyt huomannut kellarissa olevan lukitsemattoman oven ja pikkuhiljaa tässä portaita ylös kiivetessä koitan totuttaa siristeleviä silmiä siihen, mitä portaiden yläpäässä voisi olla. Mutta "hassua" on se, että vaikka aiemmin pidin itseäni varsin vapaana ja pelottomana sieluna, tämän tekstin aiheuttaman ymmärryksenlisääntymisen seurauksena huomaan, että olen ollut sitä varsin vähän (mitä enemmän opit, huomaat kuinka vähän tiedät...).

      Tuo lataamisten määrä kuitenkin vaikuttaa minusta siltä, että moni muukin on saanut tästä ajatuksen siemenen. Varsin positiivista ja huojentavaa, että (hiljaisia) pelottomia vaikuttaisi tuon perusteella olevan kypsymässä enemmänkin :) En usko, että tekstiä luettaisiin tai edes ymmärrettäisiin (siitä huolimatta, että tekstin sisältö on loppujen lopuksi aika yksinkertainen), jos lukija ei olisi jo jollain tasolla rohkaistunut tutkiskelemaan (ja kuuntelemaan) itseään.

      Poista
  9. Pakko myöntää että päivä päivältä on vaikeampaa hiljentää sisällä asuva kyynikko, joka päivä se kuiskii: tulisipa sota ja tappaisi kaikki. On niin saatanan vaikeaa ymmärtää miten niin monet pitävät peloistaan ja kahleistaan kiinni kynsin hampain. Pää on täynnä patteja kun yhä uudestaan lyö päänsä seinään yrittäessään herätellä ihmisiä jotka eivät missään nimessä suostu heräämään. Rakkaat läheiset ovat jo hereillä, oma paketti kasassa, jollain tasolla varautunut siihen että paska lentää tuulettimeen, joten mieleen hiipii ajatus nakata paskat koko muusta populaatiosta, niittäkööt sitä mitä ovat kylväneet. Omalta osaltani yritän vaikuttaa ihmisiin täällä reaalimaailman puolella, ihan naamatusten, se tyhjä katse kun jutut menevät ristiin "ainoan oikean totuuden"kanssa on jäätävää, moni heistäkin kykenee ajattelemaan laatikon ulkopuolelta monista käytännön asioista, mutta siinä vaiheessa kun pitäisi laajentaa ympyröitä iskee estot päälle, varsinkin Ukrainan tilanteesta keskusteltaessa on ollut turpasauna suhteellisen lähellä, vähän aikaa sitten olin vain harmiton foliohattu tänään Putinin kätyri, siihen riittää että arvelee sodan syiden olevan jotain muuta kuin Puten lyhyys,pienet vehkeet tai mielisairaus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuohon voi varmasti moni samaistua. Nostan kyllä hattua jokaiselle, joka yrittää naamatusten herättelyä tehdä. Itsellä ei siihen kiinnostus ja paukut riitä.

      Toisaalta olen pitkään ollut sitä mieltä, että ei ihmisiä edes voi järkipuheella herättää joukkohypnoosista. Vai onko täällä joku joka on siinä onnistunut? Mietin vain, että kannattaisikohan se oma energia käyttää jollain paremmalla tavalla hyödyksi?

      Poista
    2. Jos ei omaa perhettä lasketa, 4 saanut heräteltyä koronapsykoosista, niistä 3 palannut hypnoosiin Ukrainan myötä, eli parin vuoden arsella 1 ihminen valoon😂
      Ongelma on siinä, että kun joku alkaa jauhaa todella paksua tuubaa ehdottomana totuutena joka kaikkien pitäisi niellä, ei vaan pysty pitämään suutaan kiinni 😂

      Poista
    3. Tarkoittaako tuo hypnoosiin palaaminen tuossa tapauksessa sitä, että ihminen alkaa uudelleen uskoa myös niitä koronavalheita?

      Poista
    4. Minä olen luovuttanu täysin vaihtoehtoisten ajatusten julkituonnin. Elän täysin omassa maailmassani, käyn töissä ja kaupassa kuin toisessa ulottuvuudessa, enkä ota yhteenkään keskusteluun kantaa. Töissä yks jos toinenkin on kipeänä tai kriisissä kun läheisillä on “selittämättömiä kipuja ja sairaalareissuja eikä tutkimuksissa löydy mitään”. Pahoittelen, mutta en edes mainitse epäilyistäni, koska enhän ole lääkäreitä pätevämpi.

      Jos ei tähän mennessä ole tajunnut, että jotain on pielessä, ei siihen yhden ihmisen “järjettömät teoriat” vaikuta. Tai ainakaan minun resursseilla.

      Mitään yleishyödyllistä en varmaankaan tällä asenteella saa aikaiseksi, mutta on sekin varmaan eteenpäin, että henkilökohtainen kuplani on positiivinen. Kai silläkin manifestoi parempaa huomista.

      Poista
    5. Itse jo pari vuotta sitten tullut samaan lopputulokseen kuin Lobo juuri tuosta syystä minkä Mito tuossa sanoi. Ei nuihin pahimpiin unessa oleviin yksinkertaisesti kannata käyttää omia hermoja ja aikaa, se tuo vaan lisää negatiivisuutta puolin ja toisin. Se nyt vaan tuntuu että jokainen on tällä hetkellä juuri siinä mentaalisessa tilassa jossa heidän kuuluu olla, nämä 2 vuotta on sen itselle todistanut.

      Poista
    6. Itse yritän kuulostella intuitiota ja kokonaistilannetta, arvioidessani kannattaako puhua ja jos niin mitä. Yleisesti ottaen ei todellakaan kannata, mutta sitten on myös ne mahtavat poikkeukset.
      Jokunen on todellakin ihan oikeasti herännyt, siitä huolimatta että suurempi osa (joita heränneiksi luulin) olikin ehkä lähinnä peloissaan koronapolitiikan vaikutuksista itseensä mm. pakkorokotuksen tms. suhteen?
      Jokatapauksessa, en olisi pitkien yksinäisten vuosien aikana uskonut millaisia keskusteluja näistä aiheista vielä jonain päivänä, edes jollain tasolla käyn.
      Se jo sinällään on arvokasta, vaikka prosesseja - omia saati muiden - ei pystyisikään hoputtamaan.

      Poista
  10. Ei, luottaa valtamedian narratiiviin Ukrainasta, mutta uskoo että valtamedia kusettaa koronasta. Itselleni kyseinen malli aiheuttaisi valtavan solmun korvien väliin ja tuntuu että aiheuttaa se heillekin, asian esilletuominen aiheuttaa voimakkaan tunnereaktion joka ilmenee agressiona, myös vapinaa ja hikoilua havaittu.
    Arvelen että Ukrainan osalta pelkokerroin on koronaa vahvempi, pelokkaat peittävät pelkonsa helposti vihaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei pidä luulla että kaikki mitä valtamedia kirjoittaa on silkkaa satua, mutta jos koko mediakenttä käsittelee aihetta vain yhdestä kulmasta, eriävät mielipiteet kielletään ja niiden esittäjät teilataan aiheeseen sopivalla termillä, voi olla varma että nyt valehdellaan ja isosti.

      Poista
    2. Siinä tapauksessa he eivät ole siitä hypnoosista koskaan heränneetkään. Siitä hypnoosista on ehkä yksi osa jossain määrin purkautunut, mutta niin kauan kuin valtamedia näyttäytyy ihmisen mielessä minkään agendanarratiivin suhteen uskottavana tiedonvälittäjänä, hypnoosi on vielä päällä.

      Sehän tässä onkin niin turhauttavaa, kun tuohon hypnoosivyyhteen kuuluu niin paljon muutakin kuin vain koronakusetus. Siihen menee vuosia, että saadaan ihmiset tajuamaan, että heille on valehdeltu hyvin monesta muustakin asiasta kuin vain koronasta. Pitää purkaa ohjelmointi myös Venäjä-vihasta, NATO-ihailusta, EU-fanituksesta, YK-uskovaisuudesta, ilmastonmuutoshuuhaasta, vihreästä ideologiasta, rasismihysteriasta, woke-ideologiasta jne. Se on pitkä tie, ja se vaatii sen ison kokonaiskuvan hahmottamisen. Se ei onnistu, jos ei voi hyväksyä ajatusta maailmanlaajuisesta hyvävelikerhosta, jonka korruptiivinen vaikutus ulottuu kaikille yhteiskunnan osa-alueille. Se on monelle vielä liikaa.

      Olemme vielä kaukana siitä, että ihmiset olisivat valmiita hyväksymään tuon ison kuvan. Mutta ei se mitään, sitä kohti kuitenkin ollaan koko ajan vähitellen menossa. Pienin askelin. Jokaisella vain pitäisi olla tämän prosessin etenemisen suhteen realismi tallella. Sitä olisi niin mukava ajatella, että kyllä tämä kaikki hulluus loppuu ihan kohta, mutta sellainen ajattelu johtaa usein pettymykseen. Tässä on vielä monta hullua vuotta edessä. Eikä tuo vastapuoli ole vielä luovuttanut. Eiköhän sieltä tule vielä uusia siirtoja, joilla saadaan lisättyä hysteriaa ja hulluutta. Itse veikkaan, että jossain vaiheessa sieltä tulee se iso kyberhyökkäyskusetus. Saa nähdä.

      Poista
    3. Joo olet aivan oikeassa, taisivat vain silmiänsä räpyttää,koronasäätö on "helpohko" portti tänne kyseenalaistamisen maailmaan koska "disinformaatio" puolella on niin järeitä tekijöitä, jostain sen yksilön pitää polkunsa aloittaa. Ison kuvan muodostamiseen menee todellakin vuosia ellei kymmeniä ja se on aikamoinen mullistus huomata tulleensa kusetetuksi koko ikänsä. En kyllä väitä koko kuvaa itsekään täysin ymmärtäväni, mutta aika hyvä hahmotelma on hallussa. Ehkä siitä on etua että vaimo, äiti ja lapset siippoineen jakavat jotakuinkin saman kuvan maailmasta, osan kanssa pystyy jopa keskustelemaan tämän blogin aiheista, eli ei tarvitse ihan yksin kuplassaan möllöttää.
      Joskus nuorempana sitä koitti syöttää koko pakettia kerralla (vaikkei sitä itsekkään kunnolla ymmärtänyt) jollekin poloiselle, näin jälkiviisaana voi todeta sen olleen täysin väärä tapa. Vanhemmiten yritän lähinnä herättää kiinnostusta johonkin pieneen juttuun, paljon tehokkaammin toimii jos ihminen itse alkaa ottaa asioista selvää ja toivon että alkuun päästyään aihepiiri laajenee.

      Poista
    4. Minä olen joskus käyttänyt sellaista "siementen kylvämistä" ihmettelevien kysymysten muodossa. Esimerkiksi vuosi sitten juttelin yhden horkkaunisen koronahysteerikon kanssa. Jotenkin tuli korona puheeksi, ja sanoin ääneen: "On kyllä erikoinen pandemia, kun nyt on koronaan kuollut vähemmän ihmisiä kuin joinain vuosina influenssaan." Virnistin vain päälle, enkä sanonut muuta. Kaverilla meni aivot solmuun. Väänsi vain tekonaurun säestämänä: "Hehe, älä hämmennä mua!" Keskustelu loppui siihen.

      Kyllä nuo aina jonkun siemenen sinne takaraivoon kylvää. Ties vaikka joskus siitä itäisi jotain.

      Poista
  11. Vkl:n mökkireissun juttujen parhaat palat:
    Korona ja rokotteet, kaikki sairastaneet minä+vaimo(riskiryhmää) lievänä, 3kertaa piikitetyt keskivaikeana(osa muutamaan otteeseen) ,-: kyllähän rokotukset ovat tosi tärkeitä ja hyödyllisiä, jos ei oltais otettu olis voinu tulla vaikka kuinka sairaaksi!
    Venäläisten demonisointi,--: on tosi sääli kun venakot ei pääse urheilemaan, mutta onhan se tosi että KAIKKI ryssät on aivan perseestä.
    Ihmisten hallinta ja manipulointi,-: eihän nyt ihmiset kykene päättämään omista asioistaan, kyllä me tarvitaan joku joka päättää, globaali hallinto on tosi jees, sitten ollaan tasa-arvoisia, ihan hullua ajatella että ne eivät ajattelisi meidän kaikkien parasta.
    Vaikeaa myöntää kuuluvansa samaan lajiin 😂

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä viettäisin viikonlopun mielummin kusiaispesässä istuen kuin tuollaisten ihmisten keskellä.

      Poista
    2. Ehkei nyt kusiaispesään, mutta nokkospusikkoa voisin harkita😂. Oli vähän pakkorako, vaimon ystäviä ei pääse valitsemaan. Tiesin kyllä mitä odottaa, joten "lääkitys" kohdilleen, en alkanut vääntämään enkä provosoitunut, suurin osa höperehtimisestä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ns.normijutuista voi kaikkien kanssa jutella ihan mainiosti ja tekevät vielä "törkeen hyvää safkaa"😂

      Poista
    3. Tuli mieleen että sitähän on peloteltu että kännien juominen tappaa aivosoluja (ja ne ei ikinä uusiudu sitten kun ne kerran kuolee!!!), mutta kyllä musta on alkanut tuntumaan että ennemmin tuollaiset jutut saa aivosolut polvilleen.. Noo, kyllähän niitä välillä kestää kun muistaa hoitaa vaurioita älyllisellä ja hyväsydämisellä informaatiolla. :)

      Poista
    4. Alkaa vaikuttaa että jonkin sortin joukkopsykoosi/hypnoosi on tulilla. Täysin järkevät ihmiset joilta löytyy sekä maalaisjärkeä että kirjasivistystä, jotka keskustelevat ja ilmaisevat vapaasti mielipiteitään ja kuuntelevat toisten kantaa asiaan, muuttuvat täysin vieraiksi tiettyjen asioiden kohdalla. Keskustelun sivutessa laukaisevia aihepiirejä voi nähdä fyysiset muutokset, jännitys kasvaa ja jäykkyys lisääntyy. 3 vuotta takaperin saman porukan kanssa pystyi vaivatta jauhamaan sakeaakin salaliitto teoriaa, lääkefirmojen korruptiota ja Suomen puolueettomuutta pidettiin itsestäänselvyytenä. He ovat edelleen samoja ihmisiä hyvine ja huonoine puolineen, mutta aivan kuin heidän ympärilleen muodostuisi panssari, joka estää sekä kommunikoinnin että ajattelun.

      Poista
    5. Ne oli monille nuo "salaliitot" yms vielä pari vuotta sitten hauskaa ajanvietettä ja pähkäilyä. Nyt kun ne alkaa oikeasti näyttäytyä totena ihka oikeassa elämässä nii monilla tuli paskat housuun, ja eivät sitten uskaltakaneetkaan ymmärtää sitä että maailma ei ole sellainen kun meille on ikämme opetettu. Ei löydy uskallusta olla ottamatta piikkejä tai olla liimaamatta naton ja ukrainan lippua otsaan.

      Poista
    6. Itsekkin olen huomannut, että tietyissä aiheissa alkaa jonkinlainen "ohjelmointi" ottaa vallan. Tutustuin tässä taannoin erääseen erittäin avomieliseltä vaikuttavaan henkilöön, jonka kanssa puhuimme kaikenlaisista aiheista kuten spirituaalisuudesta, hengistä ja kaikenlaisista salaliitoista. Olimme kumpikin pienessä humalassa. Kun mainitsin rokotteista kevyesti kielteiseen viittavan pointin, niin hän muuttui aivan toiseksi ihmiseksi. Hän raivostui ja alkoi kiehumaan yli uhkatessaan hakata minut. Hän luetteli kaikenlaisia loukkauksia ottaessaan taisteluasentoa. Sain hänet kuitenkin rauhoteltua diplomaattisesti ja samana iltana hän pyysi anteeksi.

      Tämä ei ole todellakaan ainoa anekdootti, jonka perusteella sanon ihmisten olevan traumatisoituneita tässä parin vuoden aikana ja tuo aihe on tullut todelliseksi kipupisteeksi. Olkaa ymmärtäväisiä ja varovaisia, sillä nämä ruutitynnyrit ei paljoa vaadi syttyäkseen.

      Poista
    7. Niinpä, noita ruutitynnyreitä voi olla paljonkin. Itse olen miettinyt jo pitkään, että mitähän siitä seuraa, jos totuus koronasta ja koronapiikeistä iskee noiden ruutitynnyreiden tajuntaan samanaikaisesti koko yhteiskunnassa. Siinä tipahtaa yhdeltä jos toiseltakin sivistyneen ihmisen kulissi alas, ja esiin tulee eläimellinen raivo. Jos nämä ruutitynnyrit alkavat muodostaa siinä mielentilassa joukkoja, siitä voi tulla rumaa jälkeä.

      Poista