maanantai 29. huhtikuuta 2024

Pahan juuret - osa 10: Riippuvuus ei ole rakkautta


On hyvin tyypillistä, että lapsena huonosti kohdeltu ihminen, joka ei halua myöntää totuutta lapsuudestaan, päätyy muistelemaan lapsuuttaan hyvin valikoivasti. Tällaiset ihmiset ylläpitävät itselleen tarinaa hyvästä lapsuudesta muistelemalla vain kokemiansa positiivisia asioita. Heillä saattaa olla esimerkiksi joku yksittäinen muisto kun isä teki jotain sellaista, jonka voi tulkita rakkaudeksi. Se voi olla joku merkityksellinen syntymäpäivälahja, Särkänniemen reissu, tai se yksi hetki kun sai äidiltä hyväksyvän kommentin hyvästä todistuksesta.

Lähes jokaisen lapsena huonosti kohdellun ihmisen lapsuusajasta löytyy jotain positiivisia muistoja. Minäkin pystyn muistamaan omasta helvetillisestä lapsuudestani sellaisia yksittäisiä positiivisia muistoja, joihin toinen tai molemmat vanhempani liittyvät. Jos olisin sellainen ihminen, joka katsoo vain vaakakupin toista puolta, voisin helposti uskotella itselleni, että minulla oli “ihan hyvä lapsuus”.

Totuuden hyväksyminen vaatii sen, että katsoo rehellisesti molempia vaakakuppeja, ja näkee niiden välisen eron. Jos lasta on esimerkiksi haukuttu ja mitätöity koko hänen lapsuutensa, se yksi kannustava tai rohkaiseva kommentti siellä seassa ei paljoa paina. Se voi kyllä monesti tuntua suurelta asialta, minkä takia siihen on helppo takertua. Sen avulla voi uskotella itselleen, että “kyllä minua rakastettiin!” Tämä on todella yleistä.

Olen huomannut, että keskimäärin tämän planeetan ihmisillä on hyvin heikko käsitys siitä, mitä rakkaus oikeasti on. Erityisen yleistä on sekoittaa rakkaus riippuvuuteen. Koska pieni lapsi on täysin riippuvainen vanhemmistaan, hyvin tyypillisesti huonosti kohdeltu lapsi päätyy luulemaan riippuvuutta rakkaudeksi. Kun tällainen ihminen päätyy aikuisena riippuvuussuhteeseen puolisonsa kanssa, hän tulkitsee suhteensa perustuvan rakkauteen. Hän sanoo rakastavansa puolisoaan, ja uskoo puolisonsa rakastavan häntä. Tämä ei valitettavasti ole kuitenkaan totta. Riippuvuus ei muutu rakkaudeksi sillä, että sitä kutsuu rakkaudeksi. 

Toki rakkaudeksi voidaan luulla monia muitakin tunteita. Alice Millerin mukaan lapsi voi esimerkiksi tuntea huonosti kohtelevaa vanhempaa kohtaan kiitollisuutta tai myötätuntoa, mutta ne eivät ole sama asia kuin rakkaus. Joskus jopa vanhemman pelkääminen, odotusten täyttäminen tai totteleminen sekoitetaan jollain kummallisella tavalla rakkauteen. (Tulee mieleen kristinusko, jossa Jumalaa tulisi rakastaa, mutta sitten kuitenkin “Jumalaa pelkäävät” ovat niitä hyviä ihmisiä.) 

Jos lasta kohdellaan huonosti, lapsen ja vanhemman välillä ei ole rakkautta. Jos lasta kohdellaan hyvin, heidän välillään on automaattisesti rakkautta. Se on eräänlainen luonnonlaki. Lapsi ei tee tässä asiassa tietoista valintaa. Vanhempi tekee – sillä miten lastaan kohtelee. Lapsen valinta tehdään vasta aikuisena, ja se valinta tehdään valheen ja totuuden välillä. 

Hyvin lapsena kohdeltujen ei ole vaikea nähdä totuutta omasta lapsuudestaan. Huonosti lapsena kohdeltujen tapauksessa tilanne on päinvastainen. Aika harva kykenee myöntämään itselleen, että jäi lapsena vaille rakkautta, tai että omat vanhemmat eivät oikeasti olleet rakastavia. Monelle kivuliaan totuuden myöntäminen on liikaa, ja he elävät valheellisten uskomustensa kanssa koko elämänsä. Se ei ole tervettä, koska se estää huonosta kohtelusta syntyneiden vammojen parantamisen. 

Paranemisen työkauluista enemmän myöhemmissä osissa. 

Seuraava osa: "Älä suututa isää!"

Sarjan aiemmat osat:


maanantai 22. huhtikuuta 2024

Pahan juuret – osa 9: Totuus katkaisee pahuuden kierteen


Hyvin moni lapsiaan huonosti kohteleva vanhempi on joutunut itse kokemaan huonoa kohtelua omassa lapsuudessaan. Sukupolvelta toiselle siirtyvä lasten kaltoinkohtelu on valitettavan yleinen ilmiö. Mutta kaikki eivät tähän pahuuden kierteeseen osallistu. Osa ihmisistä pystyy kohtelemaan lapsiaan hyvin, vaikka olivatkin omassa lapsuudessaan huonon kohtelun kohteita. Mistä tämä johtuu?

Alice Miller antaa tähän kysymykseen vastauksen kirjassaan The Truth Will Set You Free, jonka lukemista suosittelen lämpimästi jokaiselle. Millerin mukaan sukupolvelta toiselle siirtyvän lasten huonon kohtelun kierteen pysäyttäneitä ihmisiä yhdistää se, että heillä oli lapsuudessaan joku aikuinen hahmo, jolta he saivat rakkaudellista hyvää kohtelua. Miller käyttää tästä termiä ‘auttava todistaja’ (helping witness). 

Jos huonoa kohtelua kokevalla on lapsuudessaan edes yksi turvallinen aikuinen, jolta hän saa hyvää kohtelua, se voi riittää estämään huonon kohtelun siirtämisen omille tuleville lapsille. Yksikin hyvän aikuisen malli voi pelastaa tulevat sukupolvet traumatisoinnilta. Auttava todistaja tarjoaa positiivisen mallin, johon kaltoinkohtelua kokenut lapsi voi identifioitua. Tämän lisäksi auttavan todistajan olemassaolo auttaa ymmärtämään, että lapsuudessa koettu huono kohtelu oli väärin. Kun lapsi saa mallin hyvästä kohtelusta, huonon kohtelun tunnistaminen on helpompaa.

Jos huonon kohtelun uhriksi joutuneella lapsella ei ole lapsuudessaan yhtään positiivista roolimallia, hän tulee erittäin suurella todennäköisyydellä toistamaan ne samat virheet, joita hänen vanhempansa tekivät. Tällainen lapsi idealisoi kaltoinkohtelun, ja alkaa pitää sitä hyvänä toimintamallina. Kun hän saa omia lapsia, hän pitää kokemaansa huonoa kohtelua hyvänä vanhemmuutena, ja toimii sen mukaan. Näin seuraava sukupolvi saa kokea samat traumaattiset kokemukset. 

Hyvä esimerkki tästä ilmiöstä on Adolf Hitler, jonka lapsuutta Miller kirjassaan käsittelee. On hyvin tunnettu historiallinen tosiasia, että Adolfin isä Alois Hitler oli poikkeuksellisen julma isä, joka hakkasi ja nöyryytti poikaansa lähes päivittäin. Adolfin lapsuus oli käsittämättömän helvetillinen kokemus, mutta aikuisena hän väitti sen olleen hänelle hyväksi. Hän uskoi, että hän sai hyvän ja kunnollisen kasvatuksen, ja että kaikki se pahoinpitely ja nöyryyttäminen oli hänelle hyväksi. 

Adolf siis kieltäytyi hyväksymästä totuutta omasta lapsuudestaan. Hän idealisoi isänsä, minkä seurauksena hän oli kykenemätön kohdistamaan sisällään olevaa oikeutettua ja luonnollista vihaa sen synnyttäneeseen kohteeseen. Kun näin tapahtuu, viha on ennen pitkää pakko purkaa tavalla tai toisella viattomiin syntipukkeihin. Yleensä syntipukin asemaan joutuvat omat lapset, mutta Adolfin tapauksessa kun lapsia ei ollut, viha piti kohdistaa johonkin muualle. Alois Hitler oli puoliksi juutalainen, joten syntipukkina sai toimia koko juutalainen kansa – tunnetuin seurauksin. Jos Adolfilla olisi ollut auttava todistaja, ja hän olisi sen avulla kyennyt myöntämään totuuden isästään, syntipukkeja ei olisi tarvittu. 

Tällainen kaltoinkohtelevan vanhemman idealisointi on hyvin yleistä. Todella moni väkivaltaa, nöyryyttämistä ja muuta kaltoinkohtelua vanhemmaltaan vastaanottanut ihminen idealisoi vanhempansa sillä seurauksella, että hän päätyy pitämään kokemaansa huonoa kohtelua hyvänä vanhemmuutena, jota he sitten toistavat itse omien lastensa kanssa. Tulee mieleen eräs entinen tyttöystävä nuoruudestani, joka kertoi saaneensa säännöllisesti piiskaa lapsena: “Todellakin aion piiskata omia lapsiani, jos sellaisia saan. Minuakin piiskattiin, ja se oli minulle hyväksi!” 

Tuore esimerkki kaltoinkohtelevan vanhemman idealisoimisesta on julkisuudenhenkilöksi noussut Andrew Tate. Viime vuonna hän kertoi eräässä haastattelussa (David Sutcliffe, 16.8.2023), miten hänen isänsä kohteli häntä. Isä oli paljon poissa eikä antanut pojalleen hänen tarvitsemaan huolta ja huomiota, mutta se oli hyvä asia. “Isäni oli vain kiireinen.” Isä nöyryytti häntä, mutta se oli hyvä asia. “Se kasvatti minua.” Isä oli väkivaltainen, mutta se oli hyvä asia. “Se teki minusta vahvemman.” Ja niin edelleen. Haastettalussa terapeutti kysyy Andrewlta, että olisiko se hyväksyttävää, jos hän olisi isälleen vihainen? Andrew vastaa välittömästi: “Ehdottomasti ei! Se olisi epäkunnioittavaa isääni kohtaan!”

Haastettelussa näkee, miten terapeutti yrittää päästä tämän Tukholman syndroomaa muistuttavan puolustuksen läpi, mutta turhaan. Isä on Andrewn mielessä niin vahvasti idealisoitu, että mikään ei saa häntä muuttamaan näkemystään siitä, että hänellä oli rakastava ja hyvä isä. Siitäkin huolimatta, että jokainen täysjärkinen haastattelua kuunteleva ihminen voi todeta, että se ei ole totta. “Minä uskon, että minulla oli maailman paras isä!” Samassa haastattelussa Andrew kertoo myös, miten hän aikoo kasvattaa omat lapsensa samoilla periaatteilla, joilla hänen isänsä häntä kohteli. 

Jos lapsuudessa ei ollut yhtään auttavaa todistajaa, Millerin mukaan peliä ei ole vielä täysin menetetty. On mahdollista, että myöhemmin aikuisella iällä lapsuudessa tapahtuneen pahoinpitelyn tai muun huonon kohtelun kohteeksi joutunut ihminen kohtaa ‘valistuneen todistajan’ (enlightened witness), joka voi auttaa. Valistunut todistaja voi olla kuka vain, joka on valmis kuulemaan ja ymmärtämään kaltoinkohtelua lapsuudessaan kokenutta henkilöä. Usein se on terapeutti, mutta sen ei tarvitse olla välttämättä mielenterveystyön ammattilainen. Ystävät, sukulaiset, työkaverit tai naapuritkin kelpaavat, jos he ovat kykeneviä ymmärtämään, mitä lapsuuden kaltoinkohtelu ihmisille tekee. 

Valistuneena todistajana ei voi toimia sellainen henkilö, joka ei kykene katsomaan omaa lapsuuttaan ja siihen liittyviä kokemuksia totuudenmukaisesti. Esimerkiksi Andrew Tate ei pystyisi olemaan kenellekään valistunut todistaja, koska hän kieltäytyy näkemästä totuutta isästään. Mutta sellainen henkilö, joka ymmärtää mitä lasten huono kohtelu aiheuttaa, voi olla erinomainen valistunut todistaja, joka pystyy olemaan muille ymmärtävä kuuntelija. 

Jos ihminen on valmis puhumaan ilman puolustusmuureja omista kipeistä lapsuuskokemuksistaan häntä ymmärtävän valistuneen todistajan kanssa, tarve tunteiden tukahduttamiselle vähitellen katoaa. Kun tunteita ei tarvitse enää tukahduttaa, omia kamalia lapsuuskokemuksia ei tarvitse enää kostaa syntipukeille. Tällä voidaan saada huonon kohtelun sukupolvesta toiseen jatkuva kierre poikki, ja pelastaa suuri määrä tulevien sukupolvien ihmisiä psyykkiseltä vammautumiselta. 

Totuuden myöntäminen omista huonoista vanhemmista voi olla todella vaikeaa, koska se on hyvin kivuliasta. On paljon helpompi jatkaa “minulla oli hyvät vanhemmat” -valheeseen uskomista, kuin myöntää kamala kivulias totuus. Vanhempien idealisointi on puolustusmekanismi, jonka murtaminen ei ole aina ihan helppoa. Mutta jos tuon puolustuksen läpi pääsee, tapahtuu paljon hyviä asioita. Totuus vapauttaa, mutta sitä ennen se sattuu.

Seuraava osa: Riippuvuus ei ole rakkautta

Sarjan aiemmat osat:


maanantai 15. huhtikuuta 2024

Pahan juuret - osa 8: Lapset eivät ole vanhempiensa vanhempia


Perheissä, joissa lapsia kohdellaan huonosti, syntyy hyvin usein kummallinen tilanne, jossa vanhemman ja lapsen väliset roolit kääntyvät päälaelleen. Ilmiö on hyvin yleinen, mutta siltikin hyvin huonosti tunnistettu. Alice Miller käsittelee tätä tärkeää aihetta kirjassaan Lahjakkaan lapsen tragedia.

Lapsen huonosta kohtelusta syntynyt valeminä on aina vanhempien tarpeiden palvelija. Kun tällainen lapsi kasvaa isommaksi, hän alkaa vaistomaisesti ottaa enemmän ja enemmän roolia omien vanhempien narsististen tarpeiden palvelussa. Tällä hän pitää vanhemmat tyytyväisenä, mutta tekee sen oman terveytensä kustannuksella. 

Tyypillisesti tällainen lapsi alkaa salakavalasti ja vähitellen muuttua vanhemmaksi vanhemmalleen. Ilmiön taustalla on aina vanhemman tarve saada “korvaus” omasta lapsuudestaan, jossa hänen luonnollisten narsististen tarpeiden tyydyttäminen laiminlyötiin. Tällä tavalla narsistisesti vaurioitunut vanhempi on pohjimmiltaan lapseksi jäänyt henkinen raajarikko, joka tarvitsee omalta lapseltaan sitä huomiota, jota vaille hän lapsena jäi. 

Kun oma lapsi kasvaa, vastuu omien narsististen tarpeiden tyydyttämisestä työnnetään vähitellen hänelle. Lapsi aistii tämän, ja alkaa vähitellen palvella näitä tarpeita ollakseen vanhemmalleen mieliksi. Lapsi tukee vanhempaansa, kun tämä tarvitsee tukea. Lapsi ihailee vanhempaansa, kun tämä tarvitsee ihailua. Lapsi kuuntelee vanhempansa murheita, kun tämä tarvitsee kuuntelijaa. Lapsi kehuu vanhempaansa, kun tämä tarvitsee kehuja. Lapsi kannustaa vanhempaansa, kun tämä tarvitsee kannustusta. Lapsi lohduttaa vanhempaansa, kun tämä tarvitsee lohdutusta. Lapsi ottaa vanhemman asioita vastuulleen, kun tämä tarvitsee jonkun jolle siirtää vastuitaan. Ja niin edelleen. Lopputulos on se, että lapsesta tulee isälleen tai äidilleen se vanhempi, jota isällä tai äidillä ei lapsena ollut. Vanhemmat siis käyttävät lastaan oman traumansa lääkitsemiseen.

Tämä vanhemman ja lapsen roolien päälaelleen kääntyminen on aina väärin. Se on törkeää lapsen henkistä hyväksikäyttöä. Vanhemman narsististen tarpeiden palveleminen johtaa väistämättä lapsen omien tarpeiden ilmaisun tukahduttamiseen, mikä on aina hyvin vahingollista. Tällaista lapsen vahingoittamista ei pitäisi koskaan hyväksyä. Silti yhteiskuntamme on täynnä näitä perverssejä perhesuhteita, joissa lapsesta on salakavalasti muokattu mentaalinen palvelija vanhemmalleen.

Jos vanhempi tekee omasta lapsesta omien seksuaalisten tarpeidensa palvelijan, jokainen tajuaa, että se on väärin. Tällainen hyväksikäyttö on kammottava rikos lasta kohtaan, ja yleisesti ottaen hyvin tuomittavaa. Mutta kun vanhempi tekee omasta lapsesta omien narsististen tarpeidensa palvelijan, asiaa ei yleensä edes tiedosteta. Tällainen hyväksikäyttö on niin yleistä, että sitä ei edes osata tuomita. 

Lapsen hyväksikäyttö on aina lapsen terveydelle haitallista – oli kyse sitten fyysisestä tai henkisestä hyväksikäytöstä. Molemmat hyväksikäytön muodot aiheuttavat lapselle vakavia psyykkisiä vammoja, joiden kanssa lapsi joutuu usein kärsimään koko loppuelämänsä. Silti yhteiskuntamme sallii näistä kahdesta hyväksikäytön muodosta toisen, eikä kukaan tule edes ajatelleeksi, miten sairasta se on.

Lapsen tehtävä ei ole koskaan, missään olosuhteissa, olla vanhempiensa tarpeiden palvelija. Ei ole olemassa sellaista skenaariota, jossa tämä olisi hyväksyttävää. Se on aina väärin. Aina. Lapsi, josta on tullut vanhempi vanhemmalleen, on hirvittävän rikoksen uhri. Hän on joutunut sijaiskärsijäksi sille, mitä vanhempi joutui omassa lapsuudessaan kokemaan. Valitettavan usein nämä ihmiset eivät kuitenkaan ole tietoisia omasta tilanteestaan. 

Näin helposti huonon vanhemmuuden kierre siirtyy sukupolvelta toiselle. Syntyy sukupolvien välinen huonon vanhemmuuden ketju, jossa kärsijöinä ovat aina lapset. Tämän kierteen katkaiseminen on mahdollista vain sellaisille henkilöille, jotka tunnistavat ongelman ja ovat valmiita tekemään kaikkensa, jotta eivät toistaisi omien vanhempiensa virheitä. Se onnistuu vain, jos on valmis myöntämään totuuden omista vanhemmistaan ja luopumaan valheellisesta “minulla oli ihan hyvä lapsuus” -illuusiosta. Kuten aiemmin todettu, se onnistuu aika harvalta.

Hyvä vanhempi ei koskaan tee omista lapsistaan omien tarpeidensa palvelijaa. Hyvä vanhempi palvelee lapsensa tarpeita, ja pitää huolen siitä, että lapsi saa olla lapsi, eikä hänen tarvitse ryhtyä vanhemmaksi vanhemmalleen. Koskaan. Ikinä. Vanhemmuus on aina vanhemman vastuulla – ei lapsen. 

Lapsi, jonka narsistisia tarpeita vanhemmat ovat palvelleet hyvin, kasvaa terveeksi aikuiseksi, jolla ei ole mitään tarvetta muokata omista lapsistaan omien tarpeidensa palvelijaa. Ne, jotka osaavat katkaista huonon vanhemmuuden kierteen, eivät pelasta pelkästään omien lastensa terveyttä. Pelastettujen joukkoon kuuluu myös iso joukko tulevaisuuden jälkeläisiä.

Seuraava osa: Totuus katkaisee pahuuden kierteen

Sarjan aiemmat osat:


lauantai 13. huhtikuuta 2024

Pyhän Laurin kirkko


Kaveri kävi hiljattain Vantaan Pyhän Laurin kirkossa, ja huomasi kattokruunuissa mielenkiintoista symboliikkaa:


Kaksipäinen kotka


Kaksipäinen kotka


Kaksipäinen kotka


Kaksipäinen kotka on vapaamuurarien korkeimpien asteiden, eli "vapaamuurariprinssien", tunnus. Aiheesta enemmän kirjoituksessa Vapaamuurariprinssit - Princes of Masonry. Kotkan symboliikasta enemmän kirjoituksessa Kotka


33. asteen vapaamuurarien tunnus


Eipä ole ensimmäinen kirkko, josta löytyy vapaamuurarien symboliikkaa. Suosittelen tutustumaan myös näihin kirjoituksiin:

Pyhän Laurin kirkosta löytyy myös muuta mielenkiintoista symboliikkaa. Alttarin takana on lasimaalaus, josta löytyy runsaasti heraldisia ruusuja. 



Suomalaisissa kirkoissa näkee usein ruusuristiläisen veljeskunnan symboliikkaa, koska luterilaisuus on ollut alusta saakka ruusuristiläisten hanke. Martti Lutter kuului ruusuristiläisiin, ja käytti sinetissään ruusuristiläisten tunnuksesta tuttua symboliikkaa. Aiheesta enemmän kirjoituksessa Helsingin tuomiokirkko.


Ruusuristiläisyyden tunnus: risti ruusun keskellä


Martti Lutherin sinetti: risti ruusun keskellä


Lasimaalauksen alareunassa on nähtävissä myös liljoja. Vaakunalilja (fleur-de-lis) on Siionin veljeskunnan tunnus. Se löytyy myös kirkon kattokoristeista. Aiheesta enemmän kirjoituksessa Siionin veljeskunta.


Vaakunaliljat Pyhän Laurin kirkon katossa


Vaakunalilja Siionin veljeskunnan nykyisessä logossa


Yksi Siionin veljeskunnan suurmestareista oli Leonardo da Vinci, joka tunnetaan maalauksestaan Viimeinen ehtoollinen. Pyhän Laurin kirkossa on tuota maalausta mukaileva alttaritaulu, joka ei ole täysin tarkka taidekopio, mutta siinä on samat hahmot samoissa asennoissa. Mukana on myös Jeesuksen vasemmalla puolella oleva naishahmo, joka esittää Maria Magdalenaa. Historiallinen Maria oli historiallisen Jeesuksen sisarvaimo. Näiden hahmojen todellinen tarina ei ole ihan sama kuin Raamatun kaunisteltu satuversio. Aiheesta enemmän kirjoituksissa Historiallinen Jeesus ja Historiallinen Maria Magdalena.

Totuus Marian ja Jeesuksen välisestä suhteesta oli temppeliritarien ja Siionin veljeskunnan tiedossa, joten ei mikään ihme, että Leonardo laittoi maalauksessaan Marian ja Jeesuksen vierekkäin. 


Pyhän Laurin kirkon alttaritaulu


Leonardo da Vinci oli Siionin veljeskunnan suurmestari.
Hänen hautansa ympärillä on laatoja, joissa on vaakunalilja fleur de lis.


Mutta mitä tästä maalauksen naishahmosta sanoo symboliikan portinvartija Liisa Väisänen? Liisan kaasuvalotuskertomuksen mukaan nainen ei olekaan Maria, vaan liehuletti-hippi-metroseksuaali Johannes. Kyllä, Liisa on ihan tosissan. 

Älkää vain uskoko silmiänne, uskokaa Liisaa!


Lähde: Yle


keskiviikko 10. huhtikuuta 2024

Pahan juuret - extra: Vantaan tragedia


Vantaalla nähty kouluammuskelu on herättänyt ymmärrettävästi paljon keskustelua. Tuon esiin oman näkemykseni tässä Pahan juuret -sarjan ylimääräisessä lisäosassa. Aihe liittyy hyvin vahvasti tämän kirjoitussarjan teemoihin.

Näkemykseni asiaan ei ole erityisen suosittu. Moni tulee suhtautumaan siihen hyvin vihamielisesti. Mutta tuon sen siitäkin huolimatta esiin, vaikka tiedossa on jo nyt, että tämä tulee herättämään monessa voimakasta raivoa. 

Ylen A-Talkissa oli viime viikon torstaina vieraana lapsiasiavaltuutettu Elina Pekkarinen. Suora lainaus:

"Olen todennut tässä tehtävässä moneen kertaan, että meidän täytyy ottaa lasten ja nuorten psyykkinen pahoinvointi vakavasti, elintapojen muutokset vakavasti, kiusaaminen ja väkivalta vakavasti ja myös lasten kuolemaan johtava väkivalta vakavasti. Mun täytyy nyt jotenkin... Tänään mietin, että kuinka monen lapsen täytyy kuolla vielä, niin kun tän mun lapsiasiavaltuutetun ensimmäisen ja toisen kauden aikana, ennen kuin tää viesti menee läpi, että näin ei voi jatkua."


Lähde: Yle


Hienoa. Olen samaa mieltä. Lasten pahoinvointi pitää ottaa vakavasti. Näin ei voi jatkua. Mutta mitä Pekkarinen tarjoaa ratkaisuksi? Mitä tässä pitäisi tehdä? Ylen uutinen Pekkarisen vierailusta:

"Asiantuntijat mainitsevat älypuhelimien käytön rajoittamisen yhtenä keinona puuttua lasten ja nuorten pahoinvointiin.

Pekkarisen mukaan sekä lapset että aikuiset ovat nykyään liikaa kännykällä. Hän itse poistaisi kännykät kouluista ja pohtisi tarkemmin, minkä ikäisenä lapsen on hyvä saada älypuhelin.

Sekä Pekkarinen että Ekström muistuttavat että suomalaiset lapset saavat älypuhelimen hyvin varhain."


Älypuhelimet. Niinpä tietenkin. 

Jälleen kerran lasten pahoinvoinnin syitä etsitään jostain muutalta kuin lasten huonosta kohtelusta. Nyt se on älypuhelimet. Ihan kuin älypuhelinten käytön lopettaminen poistaisi lasten pahoinvoinnin.

Lasten pahoinvointi johtuu siitä, että vanhemmat kohtelevat lapsiaan huonosti. Se on meillä kulttuurissa. Siitä on satojen vuosien perinteet. Sitä huonoa kohtelua siirretään sukupolvelta toiselle uudestaan ja uudestaan, mutta sitä ei haluta nähdä, koska vanhempien kritisointi on edelleen kulttuurinen tabu. Syitä etsitään aina jostain muualta kuin siitä, miten vanhemmat lapsiaan kohtelevat. 

Oletetaan, että uutisissa kerrottu kouluampumisen motiivi on totta. Siis että ampuja oli koulukiusattu, ja kuoliaaksi ammuttu poika oli hänen kiusaaja. Poliisi ei ole todistusaineiston puutteen takia pystynyt vahvistamaan, että murhattu lapsi oli ampujan kiusaaja, mutta jokainen ymmärtää, että tämä on julkisuuteen annettujen tietojen perusteella enemmän kuin todennäköistä. Poika kuoli vammoihinsa välittömästi, joten hän on todennäköisesti saanut tähdätyn osuman läheltä. Toisin sanoen hän oli hyvin suurella todennäköisyydellä yksi ampujan ensisijaisista kohteista - eli yksi hänen kiusaajistaan.

Jos lasta rakastetaan ja kohdellaan hyvin, hänestä ei tule koulukiusaajaa. Koulukiusaajat ovat aina huonosti kohdeltuja lapsia. Aina. Jos tässä tilanteessa sanoo ääneen, että tämän hiljattain nähdyn tragedian suurimmat syylliset ovat kiusaamiseen osallistuneiden lasten vanhemmat, joihin murhatun pojan vanhemmat hyvin suurella todennäköisyydellä kuuluvat, kaikki kauhistuvat. 

"EIHÄN NOIN SAA SANOA!"

Miksei? Jos se on totta?

"Mutta heidän lapsensa on juuri kuollut! He ovat uhreja!"

Kyllä, heidän lapsi on kuollut, ja se on hirveä tragedia. Mutta eivät nämä vanhemmat ole uhreja. He kylvivät tämän tragedian siemenet itse. Se, että juuri nyt he kokevat järkyttävää tuskaa, ei poista tuota tosiasiaa. Karu totuus on, että jos he olisivat kohdelleet lastaan hyvin, heidän lapsesta ei olisi tullut koulukiusaajaa, ja hän olisi edelleen elossa. 

Lapsi ei ole luonnostaan paha. Pahuus istutetaan lapseen sillä, että häntä kohdellaan kotona huonosti. Se on aina vanhempien (tai vanhemman roolissa olevien kasvattajien) aikaansaannosta. Kun lapsesta tulee koulukiusaaja, se on oire siitä mitä lapselle on kotona tehty. Siitä vastuun kantavat aina vanhemmat. 

Se, että ammutulla oli älypuhelin, ei tehnyt hänestä koulukiusaajaa. Vastaavasti se, että ampujalla oli älypuhelin, ei tehnyt hänestä murhaajaa. Hänestä tuli murhaaja sen takia, että hän ei enää kestänyt kokemaansa kiusaamista. Mehän emme voi tietää millaisessa helvetissä tämä kiusattu lapsi eli, mutta voimme olettaa, että hyvin suurella todennäköisyydellä se helvetti on ollut sietämätöntä. Äärimmäinen tuska johtaa äärimmäisiin tekoihin. 

Koulukiusaamisen uhriksi joutuminen ei tietenkään oikeuta murhaan. Jokainen ymmärtää tämän. Mutta kuinka moni ymmärtää, että tässä tragediassa sekä kiusaaja että kiusattu olivat molemmat uhreja? Eivät toistensa uhreja, vaan kulttuurissamme syvällä olevan lasten huonon kohtelun uhreja. Huonon vanhemmuuden uhreja. Epäilemättä ampujakin on joutunut kokemaan vanhempiensa huonoa kohtelua. Sen voi päätellä helposti lapsen tekemästä harkitusta valinnasta. Hyvin kohdelluista lapsista ei tule murhaajia - ei edes silloin kun he joutuvat kokemaan helvetillistä koulukiusaamista. 

Näitä tragedioita ei tapahtuisi, jos lapsia kohdeltaisiin hyvin. Ei olisi koulukiusaajia eikä heitä murhaavia kouluampujia. Mutta kun tätä totuutta ei halua nähdä, syitä näihin tragedioihin etsitään aina josta muualta kuin huonosta vanhemmuudesta ja kulttuurista, jossa lasten huono kohtelu on maan tapa. Se, että meidän lapsiasiavaltuutettu nostaa tässä yhteydessä esiin älypuhelimet mutta ei lasten kotona kokemaa huonoa kohtelua, kertoo kulttuuristamme todella paljon. Vanhempia ei saa kritisoida. Tai kuten Michael Tsarion sanoisi: yliminä-paholainen estää vanhempien kritisoinnin.

Tällä hetkellä media täyttyy jutuista, joissa pohditaan miten koulukiusaamista voitaisiin kitkeä. Vastaus tähän kysymykseen on hyvin yksinkertainen: lopetetaan kotona harjoitettu lasten huono kohtelu, joka luo koulukiusaajia. Mutta sitähän ei kukaan ehdota. Sen sijaan ratkaisuksi ehdotetaan kaikkea muuta - kuten vaikka kouluvalmentajia. Kukaan ei halua nähdä, missä tämän pahuuden juuret ovat, ja siksi ongelma ei poistu. 


Lähde: mtv


Jos lasten pahoinvointiongelmalle halutaan tehdä jotain, pitäisikö aloittaa vaikka siitä, että mietittäisiin ratkaisuja lasten pahoinpitelyongelmaan? Tilastojen mukaan lähes puolet suomalaisista vanhemmista pahoinpitelee lapsiaan - siitäkin huolimatta että se on ollut laitonta jo 40 vuotta. Yleensä lapsella on kaksi vanhempaa, joten voidaan sanoa, että hyvin suurella todennäköisyydellä suurimmalla osalla suomalaislapsista on kotona yksi pahoinpitelevä vanhempi. Joillain onnettomilla kaksi. 

On myös syytä ymmärtää, että näissä edellä mainituissa tilastoissa näkyy vain fyysinen väkivalta. Sen lisäksi lapset kärsivät vanhempien harjoittamasta psyykkisestä väkivallasta, joka on aivan yhtä vahingollista. Oletettavasti se on fyysistä väkivaltaa yleisempää, koska sen harjoittamiseen ei liity minkäänlaista juridista riskiä. 

Meillä on sairas kulttuuri, jossa lapsia kohdellaan käsittämättömän huonosti sukupolvesta toiseen. Tämän seurauksena lapset voivat todella huonosti. Lapsiasiavaltuutettu Pekkarinen kysyi A-Talkissa, että kuinka monen lapsen täytyy vielä kuolla, ennen kuin lasten pahoinvointi otetaan vakavasti? Niinpä. Kuinka monen lapsen on tosiaan vielä kuoltava, ennen kuin avaamme silmämme sille, mistä lasten ja nuorten pahoinvointi tosiasiallisesti johtuu? 

Tuossa A-Talkin jaksossa oli neljä asiantuntijaa keskustelemassa lasten ja nuorten pahoinvoinnista. Yksikään ei nostanut esiin huonoa vanhemmuutta. Yksikään. 

Sarjan aiemmat osat:

maanantai 8. huhtikuuta 2024

Pahan juuret - osa 7: Väkivalta traumatisoi lapsen


Lasten huonon kohtelun pitkistä perinteistä kertoo paljon Suomen lainsäädännön historia. Vuoteen 1984 asti lasten fyysinen kurittaminen oli laillista. Toisin sanoen, vasta vuonna 1984 suomalaiset päättivät, että ehkä tämä heikkoihin ja puolustuskyvyttömiin ihmisiin kohdistettu väkivalta ei sittenkään ole niin hyvä idea. Siihen asti se oli hyväksyttyä ja kulttuurinen normi. Sitä kutsuttiin “kasvattamiseksi”. Aikuisiin ei saanut käydä käsiksi, mutta lapsiin sai. 

Sairasta.

Kun lasta lyödään, piiskataan, retuutetaan tai kohdellaan jotenkin muuten väkivaltaisesti, vakavat fyysiset vahingot ovat yleensä melko harvinaisia. Mustelmista parannutaan nopeasti. Ongelma ei ole siinä mitä väkivalta tekee keholle, vaan siinä mitä se tekee mielelle. 

Lapsen näkökulmasta aikuiset ovat jättiläisiä, joiden huolenpidosta hän on riippuvainen. Jos lapsi joutuu pelkäämään näiden jättiläisten väkivaltaa, hän traumatisoituu. Taustalla on se tosiasia, että lapsi on aina alisteisessa riippuvuussuhteessa vanhempaansa, ja täysin vailla mahdollisuuksia puolustautua. Parisuhdeväkivaltaa kokevat aikuiset voivat aina kävellä väkivaltaisesta läheissuhteesta ulos, mutta lapsilla ei tätä mahdollisuutta ole. Kun lapsi tajuaa, että nuo jättiläiset perheessäni ovat minulle vaaraksi, hän ei voi tuntea oloaan enää turvalliseksi. Turvattomassa kodissa kasvaminen jättää elinikäiset arvet. 

Kun lasta kuritetaan fyysisesti, kärsijänä ei ole pelkästään väkivallan kohteeksi joutunut lapsi. Myös sisarukset kärsivät. Kun siskoa tai veljeä lyödään, vierestä katsova lapsi kokee usein hirvittävää kauhun tunnetta. Se on ihan yhtä lailla traumatisoivaa kuin lyömisen kohteeksi joutuminen. 

Muistan vieläkin hyvin selvästi sen hetken, kun isäni löi minua ensimmäisen kerran. Olin aiemmin nähnyt hänen kohdistavan väkivaltaa perheen muihin lapsiin, joten tiesin kyllä hänen olevan väkivaltainen ihminen. Mutta jotenkin kummallisesti olin onnistunut uskottelemaan itselleni, että isäni ei voisi koskaan lyödä minua. Mieleni oli luonut eräänlaisen suojaavan hypnoositilan. Vaikka perheessä oli väkivaltaa, uskoin silti olevani turvassa. Olinhan onnistunut vakuuttamaan isäni siitä, että olin kiltti ja tottelevainen lapsi. Se ei oikeasti ollut totta, mutta osasin esittää sellaista taitavasti. 

Kun se isku osui kasvoihini, aika pysähtyi. Järkytyin. Hämmennyin. Havainnot todellisuudesta (isä juuri löi minua) olivat rajussa ristiriidassa uskomusteni kanssa. En sittenkään ole turvassa. Muistan vieläkin, miten suustani pääsivät järkytyksen vallassa sanat: “Minä luulin, että sinä olet mukava mies.” Heräsin hypnoositilastani, enkä tiennyt mitä tehdä.  

Tästä seurasi se, että menin makaamaan sängylle sikiöasentoon, ja yritin sopeutua uuteen todellisuuteen. Isäni räyhäsi ja raivosi vieressäni, mutta en reagoinut siihen mitenkään. Olin vain hiljaa paikallani, ja tuijotin eteeni tyhjällä katseella. Mietin kuumeisesti, miten minun pitäisi tähän uuteen todellisuuteen suhtautua. 

“Pois.” Se oli päälimmäinen ajatukseni. “Pakko päästä pois. Täällä ei voi enää asua.” Seuraavana päivänä karkasin kotoa. Sen jälkeen en enää koskaan elänyt isäni kanssa samassa kodissa. Olin siinä mielessä onnekas, että minulla oli paikka jonne paeta. Varsinkin kun ottaa huomioon, että paikallinen lastenkoti ei ollut minulle vaihtoehto. Isäni oli nimittäin siellä töissä. Varsinainen ammattikasvattaja. 

Tämä anekdootti omasta lapsuudestani kuvaa hyvin koetun väkivallan vaikutuksia. Ei se lyöminen tehnyt fyysistä vahinkoa. Vahingot syntyivät psyykkiselle puolelle. Lapsen turvallisuuden tunteen romuttamiseen voi riittää yksikin lyönti. Sen jälkeen koti ei ole enää turvallinen paikka. Se jättää jälkensä.

Kun lapsiin kohdistettu väkivalta tehtiin laittomaksi vuonna 1984, loppuiko lasten pahoinpitely siihen? Ei tietenkään. Uusien lakien kirjoittaminen ei muuta ihmisten asenteita. Tuosta lain muuttamisesta on jo 40 vuotta, mutta lasten pahoinpitely jatkuu edelleen – nykyään se vain salataan paremmin. Kodin suljettujen ovien takana lapset ovat täysin vanhempiensa armoilla. 

Lastensuojelun keskusliiton vuonna 2021 tehdyn selvityksen mukaan jopa 44% kyselyyn vastanneista suomalaisista (yli tuhat vastaajaa) kertoi käyttävänsä lapsiin kohdistettua kuritusväkivaltaa. Luku on hätkähdyttävän suuri. Lähes puolet suomalaisista pahoinpitelee lapsiaan edelleen, vaikka se on ollut laitonta jo vuosikymmeniä. Kuten edellisessä osassa todettiin, lasten huono kohtelu periytyy sukupolvelta toiselle – sanoi laki asiasta mitä tahansa.

Lapsella on yleensä kaksi vanhempaa. Jos puolet suomalaisista vanhemmista käyttää kasvatuksellista väkivaltaa, tilastollisesti tämä tarkoitaa sitä, että vanhempien väkivallan kohteeksi joutuu edelleen suurin osa suomalaisista lapsista. Eipä se lakimuutos kovin paljoa tehnyt. Lasten traumatisointi jatkuu edelleen. 

Kun puhutaan lasten pahoinpitelystä Suomessa, ei voi olla puhumatta uskonnon vaikutuksesta ilmiöön. Tätä näkökulmaa ei tietenkään uskovaiset haluaisi pohtia, mutta tosiasia on, että Raamattu kannustaa lasten pahoinpitelemiseen. Hyvin monet hurskaat uskovaiset perustelevat lastensa pahoinpitelemisen nimenomaan sillä, että Raamattu opettaa tekemään niin.

Tyypillisin Raamatun kohta, johon lapsiaan pahoinpitelevät uskovaiset vetoavat tulee Sananlaskujen kirjasta.

“Joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan, joka rakastaa, kurittaa häntä jo varhain.” (Sananlaskut 13:24)

Suomessa lasten piiskaamista on oikeutettu satoja vuosia tällä Raamatun kohdalla. Tämä sadistinen tapa pahoinpidellä lasta on uskovaisten mielestä täysin hyväksyttävää ja jopa suositeltavaa, koska he uskovat sen olevan Jumalan tahto. Siitäkin huolimatta, että se traumatisoi lapsen ja aiheuttaa vakavia mielenterveydellisiä ongelmia, joiden kanssa kärsitään koko loppuelämä. Jos et pahoinpitele lastasi, se on lapsen vihaamista. 

Samasta kirjasta löytyy myös seuraavat kohdat:

“Älä jätä poikaa kurituksetta – ei hän kuole, jos saa keppiä. Kun annat hänelle keppiä, pelastat hänet tuonelan tieltä.” (Sananlaskut 23:13-14)

Ei väliä sillä, että lapsi traumatisoituu. Ei se siihen hakkaamisen kuole. Päin vastoin – se on hänelle pelastukseksi. Kertomatta vain jää, että millä logiikalla. Mutta eihän uskonnoissa tarvitse mitään logiikkaa olla. Pitää vain uskoa sokeasti.

“Hulluus tarttuu helposti nuorukaiseen, mutta kunnon kuritus ajaa sen pois.” (Sananlaskut 22:15)

Eli jos et pahoinpitele lastasi, hänestä tulee hullu. Kuinkas muutenkaan. 

“Keppi ja nuhtelu antavat viisautta, kuritta kasvanut poika on äitinsä häpeä.” (Sananlaskut 29:15)

Eli lapsesta tulee viisas, kun hänet traumatisoidaan. Ja jos ei traumatisoida, hän on äidilleen häpeäksi. 

Lapsiaan pahoinpitelevät uskovaiset tietenkin vetoavat siihen, että fyysinen kurittaminen on vain lasten kasvattamista. He uskottelevat itselleen, että siitä ei ole lapselle mitään haittaa. Kun kokonainen kansakunta aivopestään uskomaan tällaisten kasvatusmetodien olevan Jumalan tahto, lopputuloksena on satojen vuosien mittainen lasten huonon kohtelun kulttuuri, jossa pahoinpitelystä syntyviä psyykkisiä vammoja siirretään aina seuraavalle sukupolvelle. Vain aivopesty ihminen voi ajatella, että kirja joka opettaa vammauttamaan lapsia, on pyhä kirja.

Lasten pahoinpiteleminen on pahuutta. Jos Raamattu kannustaa siihen, looginen päätelmä on, että Raamattu on pahuuteen kannustava kirja. Tätä ei vain kristityt suostu myöntämään. Ei vaikka Raamatusta löytyy pahuuden suhteen tällainenkin hyvin kyseenalainen kohta:

“Mutta minä sanon teille: älkää tehkö pahalle vastarintaa” – Jeesus Nasaretilainen (Matteus 5:39)

Olen asiasta Jeesuksen kanssa hieman eri mieltä. Minun mielestä pahuutta ei pidä hyväksyä, ja pahuudelle nimenomaan pitää tehdä vastarintaa. Jos vastarintaa ei tehdä, lasten psyykkisen vammauttamisen kierre vain jatkuu ja jatkuu loputtomasti. Se olisi pahuuden voitto. 

Seuraava osa: Lapset eivät ole vanhempiensa vanhempia

Sarjan aiemmat osat:

tiistai 2. huhtikuuta 2024

Epidemic of Fraud Documentary


Erittäin laadukas dokumentti koronahuijauksesta ja hydroksiklorokiinin demonisoinnista. 


maanantai 1. huhtikuuta 2024

Pahan juuret - osa 6: Huonon kohtelun ylisukupolvinen ketju


Kun vanhemmat kohtelevat lastaan huonosti, syy siihen löytyy yleensä vanhempien omasta lapsuudesta, ja huonon kohtelun synnyttämästä valeminästä. Kun heitä itseään kohdeltiin huonosti, se synnytti luonnollista ja oikeutettua vihaa heidän omia vanhempia kohtaan. Mutta se viha on kiellettyä. Yleensä vanhempia kohtaan tunnettu viha pitää tukahduttaa, minkä seurauksena sen olemassaoloa ei tiedosteta. Tästä syntyy epämääräinen pahan olon tunne, jota on vaikea ymmärtää tai pukea sanoiksi. Tyypillisesti tällainen ihminen on usein kireä, pahantuulinen tai riidanhaluinen, mutta täysin kyvytön tiedostamaan oman padotun vihansa olemassaoloa.

“Enhän minä nyt ketään vihaa”, sanoo moni vihansa tukahduttanut. Sitten kun he ottavat runsaita määriä alkoholia, vihan tukahduttamismekanismit pettävät, ja viha purkautuu ulos kovalla paineella jonkun mitättömän asian laukaisemana. Myöhemmin he ihmettelevät omaa käytöstään, eivätkä ymmärrä miksi he niin suuttuivat. Yleensä asia laitetaan humalan piikkiin, jonka jälkeen voidaan taas teeskennellä, että ei minussa mitään vihaa ole.

Tyypillisesti tällaiset ihmiset valehtelevat itselleen, että heillä oli “ihan hyvä lapsuus” ja “rakastavat vanhemmat”. He saattavat kyllä tiedostaa, että joissain tilanteissa vanhempien toiminta oli “vähän kyseenalaista”, mutta se ei saa heitä luopumaan valheellisesta uskomuksesta, että heitä siltikin rakastettiin ja heistä pidettiin hyvää huolta. Valeminällä varustettu ihmismieli toimii niin, että sillä on tapana takertua hyviin lapsuusmuistoihin, ja sivuuttaa kaikki kamalat lapsuuskokemukset, jotta illuusio hyvästä lapsuudesta ei särkyisi. Tällainen tilanne muistuttaa hyvin paljon Tukholman syndroomaa. 

Valeminän tehtävä on pitää vanhemmat tyytyväisenä ja viha syvälle sisään padottuna – niin että sitä ei voi tuntea oikeassa kontekstissa. Liian usein tuo padottu viha löytää kuitenkin helpon sijaiskohteen: omat lapset. Kyllä, maailmassa on paljon vanhempia, jotka vihaavat lapsiaan – tai tarkemmin ottaen kohdistavat sisällään olevaa vihaa omiin lapsiinsa. Se on joka tapauksessa lapsen vihaamista, vaikka näissä tilanteissa lapsi ei olekaan tuon vihan alkuperäinen aiheuttaja vaan viaton sijaiskärsijä.

Alice Miller avaa tämän kuvion kirjoissaan hienosti. Siinä on kyse sukupolvien välisestä ketjusta, jota kukaan ei osaa katkaista.

Pienellä lapsella on aina luonnollisia narsistisia tarpeita, joiden tyydyttäminen on vanhemman tehtävä. Jos tämän tehtävän laiminlyö, lapselle syntyy narsistinen vamma. Kun tämä lapsi saa aikuisena omia lapsia, hän joutuu kohtaamaan oman lapsuutensa kivuliaat muistot. Oma lapsi, joka vaatii häneltä narsististen tarpeiden tyydyttämistä, nostaa sisälle padotun tuskan pintaan: “En minäkään saanut huolenpitoa, miksi minun pitäisi nyt antaa sitä tälle lapselle!?” Näin se viha omia vanhempia kohtaan kohdistetaan omiin lapsiin. Eikä sitä edes tiedosteta.

Hyvin usein oman lapsuuden huono kohtelu kostetaan tiedostamattomasti omille lapsille, koska he ovat sille se kaikkein helpoin kohde. “Minuakin nöyryytettiin, joten minullakin on oikeus nöyryyttää!” “Minuakin lyötiin, joten minullakin on oikeus lyödä!” “Minuakaan ei lohdutettu, ei minunkaan sitä lohdutusta tarvitse tarjota!” Ikään kuin se oma tuska pienenisi sillä, että tuottaa sen saman tuskan omalle lapselleen. 

Tilannetta pahentaa se, että valeminän ylläpitämä valhe “rakastavista vanhemmista” vääristää koko rakkauden käsitteen. “Se oli rakkautta, kun minua lyötiin”, ajattelee moni valeminällä varustettu ihminen – ja antaa sitten omien lastensa tuntea sen saman “rakkauden” nahoissaan. Lapsi on helppo kohde, koska hän on täysin vanhemman armoilla vailla minkäänlaista puolustautumismahdollisuutta. Lasta kun satuttaa, ei tarvitse pelätä, että hän satuttaa takaisin. Oli kyse sitten fyysisestä tai psyykkisestä väkivallasta. 

Tämä tiedostamaton kostaminen tuottaa lapselle sen saman psyykkisen vamman, joka oli vanhemmalla – ja samasta syystä. Tilanne pakottaa lapsen luomaan valeminän, joka sitten alkaa vähitellen lapsen kasvaessa palvella vanhemman narsistisia tarpeita. Vanhemman näkökulmasta tämä on toivottavaa, koska nyt hänellä on vihdoin se narsististen tarpeiden palvelija, joka häneltä lapsuudessaan puuttui. Se on monelle kuin lääkettä, jonka hintana on oman lapsen psyykkinen vammauttaminen.

Kun näin kohdeltu lapsi lopulta kasvaa aikuiseksi ja saa omia lapsia, hän toimii samalla tavalla kuin vanhempansa. Kierros alkaa taas alusta. Lopputulos on se, että lasten huonoa kohtelua siirretään tiedostamattomalla tasolla aina seuraavalle sukupolvelle uudestaan ja uudestaan. Tämän pahuuden kierteen voi katkaista vain sellainen ihminen, joka kykenee näkemään totuuden itsestään, omista vanhemmistaan ja huonon kohtelun synnyttämästä valeminästään.

Niin kauan kuin ihminen kieltää itseltään kamalan ja kielletyn totuuden omista vanhemmistaan ja omasta lapsuudestaan, hän tulee erittäin suurella todennäköisyydellä siirtämään omat hirveät lapsuuskokemuksensa tavalla tai toisella seuraavalle sukupolvelle. Tämä Alice Millerin kirjojen viesti tulisi opettaa jokaiselle uudelle isälle ja äidille. Näin ei kuitenkaan tehdä, koska kulttuurissamme vanhempien kritisoiminen on edelleen niin iso tabu. Eikä vähiten Raamatun neljännen käskyn takia. 

Seuraava osa: Väkivalta traumatisoi lapsen

Sarjan aiemmat osat: