Suosittelen lukemaan ensin kirjoitukset Väärin ymmärretty sosialismi ja Vapaus pelottaa.
Jos miettii millaisia hirmutekoja sosialismin nimissä on tehty jo yli sata vuotta, herää väistämättä kysymys: miksi sosialismi on niin suosittua? Miksi ihmiset kannattavat ideologiaa, joka kerta toisensa jälkeen päätyy sortamaan ihmisiä uskomattoman julmalla tavalla? Miksi joku haluaisi kannattaa ideologiaa, joka tunnetaan totalitarismista, keskitysleireistä, kymmenien miljoonien ihmisten murhista, omaisuuden ryöstämisestä tai ihmisten nälkiinnyttämisestä? Miksi kuolemaa, köyhyyttä, kurjuutta ja epäoikeudenmukaisuutta kylvävä ideologia on vieläkin niin suosittu?
Vastaus näihin kysymyksiin löytyy psykologiasta. Kuuluisa psykologian professori Erich Fromm tarjoaa tähän kysymykseen mielenkiintoisen näkökulman kirjassaan Pako vapaudesta. Kirja ei sinänsä käsittele sosialismia, mutta kirjan sisältö tarjoaa mahdollisuuden ymmärtää ihmisen psyykeestä jotain sellaista, joka saa ihmisen kannattamaan sosialismia.
Sosialismin kolme päähaaraa kommunismi, kansallissosialismi ja fabianismi (toiselta nimeltään sosialidemokratia) pyrkivät kaikki luomaan yhteiskunnasta totalitaristisen järjestelmän, jossa valtiokoneisto pitää kansalaisiaan tiukassa kontrollissa. Erot näiden haarojen välillä ovat vain siinä, miten se tavoiteltu totalitaristinen järjestelmä rakennetaan. Totalitaristinen järjestelmä pyrkii autoritääriseen yhteiskuntaan, jossa valtaa käyttävät ihmiset ovat alistajia ja muut alistettuja. Tämä alistajien ja alistujien roolileikki viehättää ihmistä, jolla on autoritäärinen luonne. Jos katsoo nykymaailman menoa, ei ole vaikea nähdä, että maailma on autoritäärisiä ihmisiä puollollaan. Niin moni ihminen haluaa olla joko alistaja tai alistettu.
Frommin näkemyksen mukaan autoritäärisen luonteen taustalla on ilmiö nimeltä psykologinen sadomasokismi. Koska termit sadismi ja masokismi ovat vakiinnuttaneet puhekielessä tietyt merkitykset, on syytä ensin katsoa miten Fromm määrittelee nämä termit.
Psykologinen sadismi ei ole Frommin määritelmän mukaan niinkään halua satuttaa toista. Kyse ei varsinaisesti ole siitä, että sadisti nauttisi kivun tuottamisesta toiselle. Tämä on hyvin yleinen väärinkäsitys. Tosiasiallisesti sadistia ei viehätä itse kivun tuottaminen, vaan alistaminen. Alistamista voi tehdä hyvin monilla tavoilla, joista kivun tai kärsimyksen tuottaminen toiselle on vain yksi muoto. Sadisti saa nautintoa siitä vallan tunteesta, jota toisen ihmisen tai ryhmän alistaminen hänelle antaa.
Tyypillisimmässä sadismin muodossa sadisti pyrkii tekemään toisesta ihmisestä riippuvaisen itsestään, jotta voisi saada tämän toisen ihmisen täysin omaan valtaansa. Tämän riippuvuuden voi luoda monella tavalla. Se voi olla taloudellista, emotionaalista, seksuaalista tai vaikka aineellista riippuvuutta. Mikä vain keino kelpaa, millä pääsee valta-asemaan. Kun valta-asema on vakiinnutettu, tämän jälkeen alkaa alistaminen, riistäminen ja erilainen hyväksikäyttö. Sadismin ja narsistisen persoonallisuushäiriön välillä on helppo nähdä selkeitä yhtymäkohtia.
Sadisti haluaa hallita, jotta voisi kompensoida omaa voimattomuuden tunnettaan. Henkisesti vahvalla ihmisellä ei ole mitään tarvetta toisten ihmisten alistamiseen. Sadisti kokee, että hänellä on oikeus alistaa toisia, koska hän uskoo tietävänsä, mikä on alistamisen kohteelle parhaaksi. Sadisti on omasta mielestään niin erityinen, että hänellä on oikeus vaatia muita mukautumaan hänen tahtoonsa.
Psykologinen masokismi on myös hieman väärin ymmärretty käsite. Masokisti ei niinkään nauti kivusta tai kärsimyksestä, vaan alistumisesta. Toki alistuminen usein johtaa kipuun tai kärsimykseen, mutta ne ovat enemmänkin vain seurauksia siitä, että masokisti haluaa olla alistettu. Nautinto tulee siitä, että luopuu täysin omasta tahdosta, ja antaa vallan jollekin itsensä ulkopuolella olevalle taholle.
Tyypillisesti masokismi esiintyy alemmuuden, voimattomuuden ja mitättömyyden tunteena. Masokisti vähättelee itseään ja tekeytyy usein heikoksi ja osaamattomaksi, mikä ei välttämättä ole ollenkaan totta. Itsensä fyysinen satuttaminen on mahdollista, mutta sitä tapahtuu vain äärimmäisissä tapauksissa. Paljon yleisempää on henkinen väkivalta itseään kohtaan. Itseankaruus ja äärimmäiset itsesyytökset ovat hyvin yleinen ilmenemismuoto. Myös pakkotoiminnot ja pakkomielteinen käytös kuuluvat usein asiaan.
Masokistit kieltäytyvät puolustamasta itseään ja omia oikeuksiaan. He keskittyvät miellyttämään toisia, ja kieltävät oman tahtonsa. Heille toisten käskyihin alistuminen on aina parempi vaihtoehto kuin tehdä omia valintoja. Masokismin ja läheisriippuvuuden välillä on helppo nähdä selkeitä yhtymäkohtia.
Usein masokistit haluavat alistua myös erilaisille ryhmille, kuten instituutioille, valtiolle, poliittisille ideologioille tai uskonnollisille yhteisöille. Tällöin he pyrkivät tulemaan osaksi jotain suurempaa, joka on oman minuuden ulkopuolella. Tämä itseä suurempi kokonaisuus määrittää masokistin elämän tarkoituksen ja luo pohjan keinotekoiselle minuudelle. Näillä suuremmilla kokonaisuuksilla on aina omat auktoriteettinsa, minkä seurauksena masokisti päätyy omaksumaan näiden auktoriteettien ajatukset ominaan. Masokisti luulee, että ulkopuolelta tulleet ajatukset ovat hänen omiaan, vaikka todellisuudessa hän ei ajattele ollenkaan itse.
Sadismi ja masokismi ovat saman kolikon kaksi eri puolta. Molempien taustalla on sama juurisyy - oman minän itsenäisyydestä luopuminen. Molemmat haluavat luopua omasta yksilöllisyydestään ja sulautua johonkin itsensä ulkopuoliseen, koska he pelkäävät yksinäisyyttä. Frommin mukaan sadistit ja masokistit pakenevat sietämätöntä yksinäisyyttä symbioottiseen suhteeseen, joka lieventää yksinäisyyden aiheuttamaa pelkoa ja pakokauhun tunnetta.
Sadisti ja masokisti ovatkin täydellinen pari toisilleen. Toinen haluaa alistaa ja hallita - toinen alistua ja tulla hallituksi. Sadisti haluaa sulauttaa toisen itseensä ja masokisti sulauttaa itsensä toiseen. Kumpikaan ei halua yksilöllisyyttä, johon kuuluu aina tietty määrä yksinäisyyden sietämistä. Vapaus on molemmille kamala kirosana, koska vapaudessa ei ole alistajia tai alistettuja.
Oikeastaan jokainen sadisti ja masokisti on enemmän tai vähemmän sadomasokisti, koska kumpikin rooli tarjoaa mahdollisuuden symbioottiseen suhteeseen. Molemmat ovat riippuvaisia symbioottisen suhteen tarjoamasta turvallisuuden tunteesta. Monella tällaisella ihmisellä on sekä sadistisia että masokistisia suhteita. Voidaan esimerkiksi olla työpaikalla alistuva masokisti ja kotona alistava sadisti. On myös hyvin tyypillistä, että ollaan masokisteja suhteessa omiin vanhempiin, ja sadisteja suhteessa omiin lapsiin. Tärkeintä on paeta yksilöllisyyttä ja sen mukana tulevaa pelottavaa vapautta symbioottiseen suhteeseen, jossa ei tarvitse olla yksin. Vapaus ja yksilöllisyys ovat sadomasokistin painajainen, ja jokainen niitä puolustava ihminen nähdään enemmän tai vähemmän vihollisena.
Miten tämä kaikki sitten liittyy sosialismiin? Jos mietitte tarkemmin millaisen yhteiskunnan sosialismia kannattavat ihmiset haluavat rakentaa, yhteys sosialismin ja psykologisen sadomasokismin välillä on ilmeinen. Ainoastaan sadomasokisti voi kannattaa politiikkaa, jossa yksilön oikeuksia kavennetaan, valtion kontrollia lisätään, ja yhteiskunta jaetaan alistajiin ja alistettuihin. Ainoastaan sadomasokisti voi kannattaa politiikkaa, joka rajoittaa ihmisten vapauksia ja perusoikeuksia. Ainoastaan sadomasokisti voi hyväksyä hoitajien pakkorokotukset tai natsipassit. Ainoastaan sadomasokisti voi kannattaa sensuuria ja cancel-kulttuuria.
Miettikää miten moni suomalainen oli valmis hyväksymään perustuslakia ja ihmisoikeussopimuksia rikkovat päätökset, joita näimme koronaplandemian aikana. Miettikää miten moni oli valmis alistumaan maskeihin, koronapiikkeihin tai rajoitustoimiin. Missään niistä ei ollut mitään järkeä, mutta suurin osa ihmisistä oli valmis alistumaan tuohon järjettömyyteen. Tai entäs se koronapiikeistä kieltäytyvien demonisointi? Miettikää miten moni lähti siihen mukaan. Kaikki tämä viimeisen parin vuoden aikana nähty hulluus selittyy sillä, että suurin osa ihmisistä on psykologisia sadomasokisteja, jotka haluavat olla joko alistajia tai alistettuja, ja pakottaa kaikki muutkin heidän loputtomaan sadomasokistiseen näytelmäänsä.
Onko ihme, jos historian tuhoisimmalla poliittisella ideologialla - sosialismilla - on edelleen niin suuri kannatus joka puolella maailmaa? Niin kauan kuin meillä on omaa minuuttaan pakenevia ihmisiä, sosialismin eri muodoilla tulee olemaan kannattajia.
Jos Frommin mukaan sadomasokismin taustalla on yksinäisyyden pelko, miksi se sitten on niin monelle niin pelottavaa? Vastaus löytyy ihmisen psykologisesta kehityskaaresta.
Kun pieni lapsi syntyy, hän on täysin avuton ja kykenemätön huolehtimaan itsestään. Koska lapsi on riippuvainen vanhemmistaan, lapsen ja vanhemman välille on pakko syntyä symbioottinen suhde. Jokaisen ihmisen ensimmäiset elinvuodet sisältävät tämän vaiheen. Tuona aikana yksinäisyys on lapsen näkökulmasta pelottavinta, mitä hän voi kuvitella, koska yksin jäämiseen liittyy pelko kuolemasta. Lapsi, josta kukaan ei huolehdi, on hyvin nopeasti kuollut lapsi.
Kun lapsi kasvaa, hän alkaa vähitellen itsenäistyä. Tätä hidasta psykologista prosessia kutsutaan aikuistumiseksi. Tuon prosessin päätepiste on se henkinen napanuoran katkaisu omiin vanhempiin, joka poistaa lapsen ja vanhemman väliltä viimeisetkin symbioottisen suhteen rippeet. Onnistunut aikuistumisprosessi johtaa siihen, että ihmisestä tulee itsenäinen oman minuutensa rakentanut yksilö, joka kykenee sietämään yksinäisyyttä. Tällainen ihminen pystyy seisomaan itse omilla jaloillaan, eikä hänellä ole mitään tarvetta etsiä symbioottisia suhteita toisista ihmisistä, ryhmistä, poliittisista ideologioita tai uskonnoista. Hän kykenee käyttämään omaa itsenäistä ajatteluaan myös silloin, kun kaikki muut hänen ympärillään ovat hänen kanssaan eri mieltä.
Sadomasokistien tapauksessa tuo aikuistumisprosessi on mennyt jollain tavalla pieleen. Jos aikuistuminen jää kesken, ihminen ei koskaan uskalla luopua symbioottisten suhteiden tuomasta turvallisuuden tunteesta. Tällainen ihminen ei pelkästään jää henkisesti kiinni vanhempiinsa, vaan pyrkii myös etsimään lisää symbioottisia suhteita elämäänsä. Tyypillisesti tämä näkyy kumppanin valinnassa, jossa preferoidaan toisia sadomasokisteja, jotka haluavat myös symbioottisen suhteen.
Jos sadomasokisti saa lapsen, tämä on hänelle kuin lottovoitto, koska vanhemman ja lapsen välinen symbioottinen suhde on välttämätön. Moni sadomasokisti haluaakin tulla isäksi tai äidiksi mahdollisimman nuorena. Kun se oma lapsi sitten kasvaa, sadomasokisti pyrkii tekemään kaikkensa, että tämä ei kasvaisi itsenäiseksi aikuiseksi. Lapsen psykologinen aikuistuminen olisi sadomasokistille valtava menetys, koska se tietäisi symbioottisen suhteen menettämistä.
Miksi niin monen ihmisen aikuistumisprosessi sitten jää kesken? Miksi niin moni jättää rakentamatta oman minuutensa? Syitä on varmasti monia, mutta itse tiivistäisin asian näin: aikuistuminen ja oman minuuden rakentaminen on vaikeaa ja pelottavaa. Se vaatii monia asioita, kuten esimerkiksi rohkeutta ja uskallusta kohdata omia pelkojaan. Valitettavasti elämme maailmassa, jossa rohkeus on niin harvinaista, että suurin osa ihmisistä ei uskalla koskaan tehdä mitään pelottavaa tai haastavaa.
Kuuluisa psykologi Carl Jung loi teorian individuaatioprosessista, joka kuvaa ihmisen minuuden rakentamista. Tuon prosessin ensimmäinen vaihe on oman Varjon integrointi. Se on hyvin vaikea, pelottava ja kivulias matka, jolle valitettavan harva uskaltaa lähteä. Jos Varjon integrointi ei maistu, minuus jää rakentamatta, ja ihminen jää ikuisesti roikkumaan symbioottisiin suhteisiin. Varjon integroinnista enemmän kirjoituksessa Helvetti.