maanantai 24. kesäkuuta 2024

Pahan juuret – osa 18: Miellyttäjän tarina #1


Suomi on täynnä miellyttäjä-läheisriippuvaisia. Uskallan väittää, että suurin osa väestöstä on jonkinasteisia miellyttäjiä. Tämä on vääjäämätön lopputulos, kun kulttuurinen normisto hyväksyy lasten huonon kohtelun, ja vanhemmat siirtävät lasten huonoa kohtelua eteenpäin sukupolvelta toiselle.

Pahan juuret -sarja antaa seuraavan kahden osan ajaksi puheenvuoron kahdelle rohkealle naiselle, jotka kertovat oman tarinansa miellyttäjänä. Alla olevan kirjoituksen on tehnyt nimimerkki Valkoinen Hevonen. Se on joiltain osin sydäntä riipaiseva kertomus, mutta kuitenkin hieno selviytymistarina. Läheisriippuvuudesta toipuminen ei ole helppoa, mutta se on mahdollista.

Parhaimmillaan nämä omakohtaiset tositarinat voivat auttaa muita samassa suossa tarpovia näkemään oman tilanteensa ja tekemään asialle jotain. Ongelman ratkaisu alkaa aina ongelman tiedostamisesta.

***

Synnyin perheeseen, jossa molemmat vanhemmat olivat psykopaatti-narsisteja. Vanhempien eron ja elämänmuutoksen jälkeen elämääni ikävuosina 6-15 vaikutti lisäksi voimakkaasti samassa taloudessa eläneet erittäin sairas psykopaatti-narsistitätini sekä henkisesti poissaoleva ja vetäytyvä miellyttäjäpappani. Toisin sanoen, ikävuodesta 6 eteenpäin kolmesta ”lähiaikuisestani” kaksi olivat narsisteja ja yksi miellyttäjä – mutta kaikki yhtä tunnekylmiä. Lisäksi elämääni vaikutti ”etäaikuisia”, joista voimakkaimmin narsisti-isäni, uuden psykopaatti-vaimonsa kanssa.  

Olen siis imenyt narsistista maitoa elämäni ensimmäisistä hetkistä alkaen, joka tarkoittaa väistämättä, että minusta muovattiin miellyttäjä, mukautuja ja muiden tarpeiden täyttäjä oletettavasti jo kauan ennen syntymääni. Se tarkoittaa myös, että minusta lapsena huolehtiminen on ollut sekä erittäin epävakaata että täysin ehdollista alusta loppuun. Jos vastasyntyneestä huolehtiminen on ehdollista, eli vauvaa hoidetaan silloin kun se omaan sekavaan ja arvaamattomaan mielentilaan sopii, seuraukset ovat väistämättä traagisia. Tämän ylivoimaisen tilanteen edessä kielsin itseni täysin ja kasvoin supermiellyttäjäksi – samalla, kun mieleeni uppoutui valheellinen käsitys, jonka mukaan elämäni jokainen henkäys riippuu tavalla tai toisella muista ihmisistä sekä heidän mielialoistaan ja mielipiteistään.

En muista milloin ensimmäisen kerran pyysin ”anteeksi”, mutta sen on täytynyt olla hyvin pienenä. Anteeksipyytämisessähän ei sinällään ole mitään vikaa, jos sille joku oikea syy on, mutta minut kasvatettiin pyytämään anteeksi omaa olemassaoloani – samaan aikaan kun kehitin vahvan valeminän, koska minusta itsestäni ei kukaan ollut kiinnostunut enkä itsenäni kelvannut kenellekään. Tietenkään en tiennyt tai kokenut sellaista kehittäväni. Sen tunnistamisen aika tuli huomattavan paljon myöhemmin, ja sen purkamisessa onkin sitten mennyt iso osa aikuisikää. Ainoa mitä tiesin, tunnistin ja koin, oli valtava sisäinen jännite ja kysymys ”miksi kukaan ei rakasta minua” ja ”miksi en ole tärkeä kenellekään”?

Mielestäni yksi syy sille, että havahduin kasvuikäni aikuisten pahuuteen vasta varsin myöhäisessä vaiheessa on, että lapsuudessani ei ollut yhtään tervettä ja tasapainoista ihmistä – ei perheenjäsenissä eikä myöskään esimerkiksi koulun opettajissa. Ne, jotka mahdollisesti olivat terveitä, eivät olleet elämässäni mitenkään läsnä, ja lähikontakti heihin puuttui kokonaan. Minua onkin siis hyvin selvästi traumatisoinut totaalinen pimeiden aikuisten armoilla kasvaminen sekä tervepäisen ihmisen mallin ja terveiden ihmisten kanssa kommunikoinnin täydellinen puute. Minulta on aivan perustavalla ja huutavalla tavalla puuttunut hyvän ja vastavuoroisen ihmisen malli sekä kokemus sellaisen kanssa kommunikoinnista.

Narsistivanhemmat seurustelevat ainoastaan epäaitojen vahvalla valeminällä varustettujen ihmisten kanssa, joten edes kylään aitoja ja hyviä ihmisiä ei tullut – vaikka muuten kylässäkävijöitä jatkuvasti ramppasikin. Ne kaukaisemmat ihmiset, joista on jäänyt mielikuva ”kiltistä ihmisestä”, ovat todennäköisesti olleet jonkinasteisia miellyttäjä-masokisteja ja todellisuudesta dissosioivia, kaukana kulloisestakin hetkestä ja läsnäolosta, jotta olisivat kyenneet pienen ja pahoinvoivan, sivuutetun lapsen aidosti huomata ja huomioida.

Äitini ainoa selkeä toive minun suhteeni oli, että ”osaisin käyttäytyä” – muita selkeitä toiveita en sitten muistakaan olleen. Hän ”opetti käytöstavat”, ja paisui ylpeyttä, kun niiden noudattamisesta minua kehuttiin ”hyvin kasvatetuksi lapseksi”. Minulle lapsena ”käyttäytyminen” kuitenkin tarkoitti ainoastaan mahdollisuutta ailahtelevan narsistiäidin positiivisemman puolen hetkelliseen esilläoloon. Jos toistelin oikeita sanoja ja tein ulkoaohjautuvasti mitä käskettiin, ainakaan siinä hetkessä ei välttämättä tarvinnut sietää pelottavaa raivokohtausta. Yksi huomattavan hyväksytyistä ja ylistetyistä sanoista oli ”anteeksi”. Sen sanan runsas käyttö oli äitini mielestä, hänen omien sanojensa mukaan, ”kohteliasta ja huomaavaista muita kohtaan”. Huomaavaisuus ei kuitenkaan ollut tärkein motiivi omalle anteeksipyytelylleni. Minulle oli suorastaan itsestään selvää, että jos olen ihmisenä niin ei-toivottu kuin jokainen hetki elämässäni oli osoittanut, oli ainoastaan loogista pyydellä anteeksi muilta ihmisiltä varmuuden vuoksi millon mitäkin – ja sitä myöten osoittaa kuinka pahoillani olen siitä, että olen täällä ylipäätään häiritsemässä muiden elämää. Panin kuitenkin merkille, että äitini ei tätä kultaista sääntöään itse noudattanut, mikä välillä hieman mietitytti. Olin kuitenkin syntymästäni lähtien omaksunut niin täydellisen itseni hylkäämisen ja muiden etusijalle asettamisen itseni kustannuksella, että tällaisilla omilla pohdinnoilla ja epäilyksillä ei ollut mitään vaikuttavaa merkitystä.

Anteeksipyytelystä tuli toinen luontoni, jonka olemassaolosta en ollut kovinkaan tietoinen – mutta ympäristö varmasti sitten sitäkin tietoisempi. Vaikka tuo automaatio oli pitkälti tiedostamattoman puolella, muistan hyvinkin tavallisesti esimerkiksi kaupassa aloittaneeni keskustelun myyjän kanssa: ”Päivää – ja anteeksi!…” Ja lopettaneeni vielä saman keskustelun: ”Kiitos – ja anteeksi!” Vaikka tämä nyky-minälle kuulostaa omiin korviinkin täysin absurdille sönkötykselle, en nähnyt siinä tuolloin mitään ihmeellistä. Anteeksipyytely oli kohteliasta ja huomaavaista, joten mitä enemmän pyyteli anteeksi, sitä huomaavaisempi oli, eikö? Lopulta tämänkin narun vetämisessä tuli kuitenkin pää käteen – kaveri kyllästyi. Istuimme iltaa baarissa hieman isommalla porukalla, ympärillä raukea puheensorina. Yhtäkkiä kaveri pamauttaa nyrkin pöytään, niin että lasit pöydällä hyppää: ”Ja nyt se anteeksipyytely loppuu! Minä olen tuota ihan kurkkua myöten täynnä! Miksi sinä sitäpaitsi pyydät kaikkea anteeksi? En halua kuulla sitä enää kertaakaan.” Kauhuissani ja sydän jyskyttäen en osannut sanoa muuta kuin: ”Anteeksi! En minä ole huomannut, että pyydän kokoajan jotain anteeksi…!” Kun puheensorina palasi takaisin, huokasin helpotuksesta. Kaverini ei kuitenkaan jättänyt asiaa siihen, vaan seuraavan kerran tavatessamme löi käteeni elämäni ensimmäisen self-help -oppaan: se käsitteli läheisriippuvuutta. Tuon kirjan äärellä aloin ensimmäistä kertaa sisäistää ajatusta, että ehkä ihan kaikki ei lapsuudessani ollutkaan niin ruusuista kuin olin itseni saanut uskomaan. Se oli orastavan tiedostamiseni ensimmäistä sarastusta.

Ensimmäiset muistikuvat varsinaisesta miellyttämisestä on noin 8-vuotiaana. En todellakaan ymmärtänyt psykopaattitätini pahuuden minua kohtaan johtuvan hänen omista ongelmistaan. Olin jo tuohon mennessä sisäistänyt kuvan, että jos missä tahansa on mikä tahansa ongelma, niin se on minussa, tai että tavalla tai toisella se on joko välillisesti tai välittömästi minun syytäni. Ja että minun on kaikin voimin keskityttävä hyvittämään joku määrittelemätön vääryys, jonka olen tietämättäni tehnyt. Hyvittelevän ja anteeksipyytelevän miellyttämisen mallista onkin lapsuuden ajalta loputon määrä esimerkkejä. Yksi oli muun muassa se, että jos minulla oli ”omaa rahaa”, siis säästettyä viikkorahaa, en edes tuossa varhaisessa iässä kokenut, että minulla olisi oikeus ostaa sillä vain itselleni mitään. Jos jotain halusin, ostinkin sen esimerkiksi lahjaksi psykopaattitädilleni, koska hän oli voimakkaampi ja määräävämpi hahmo kuin äitini, jonka lepyttämistä en kokenut enää tuossa elämän vaiheessa hengissä selviämisen kannalta yhtä merkittäväksi kuin tätini.

Yksi esimerkki tästä on, kun olin noin 9-vuotias ja pienen paikkakunnan kaupan leluosastolla oli aivan upea pehmo-orava. Kävin ihailemassa sitä koulun jälkeen useita kertoja ja vein jopa ystäväni sitä ihailemaan, mutta minulla ei ollut rahaa ostaa sitä. Kun rahaa oli lopulta säästynyt tarpeeksi, ostin sen: joululahjaksi psykopaattitädilleni. Halusin kaikin voimin, että hän olisi kokenut sen oravan kanssa juuri sitä onnea ja iloa, jota sen olemassaolo minulle tuotti. Lapsellisen vilpittömästi odotin, että kun hän sen paketin avaa, hän tulee onnelliseksi ja lakkaa lopultakin olemasta ilkeä minulle ja muille. Muistan miten sydän hakkasi, kun odotin tuota lahjojen avaamisen hetkeä: ”Nyt se suunnaton hyvä muutos tulee!” Hän otti oravan käteensä ja jopa esitti hetken tykkäävänsä siitä, mutta tapa jolla hän laittoi sen samantien sivuun ja unohti sen olemassaolon, kertoi minulle, että se olikin hänelle vain yksi-asia-muiden-joukossa, eikä samalla tavalla elämää-suurempi-orava kuin minulle. Tämä aikuisen näkökulmasta mitätön asia oli tuolloin minulle loputtoman musertava pettymys, jota seurasi aito ja ikuisuudelta tuntunut toivottomuus. En lapsellisessa mielessäni enää nähnyt mitään keinoa, millä tilannetta voisin tätini kohdalla muuksi muuttaa – jos orava ei sitä tehnyt, niin miten mikään muukaan tekisi?

Oravan jälkeen kuitenkin lisäsin iän karttuessa ainoastaan panoksia, koska jokin sisimmässäni kertoi edelleen, että kaikki helvetti oli kiinni ainoastaan siitä, että minä en ollut löytänyt ja tehnyt juuri sitä ”oikeaa juttua”, joka piinaavan tilanteen lopullisesti ratkaisisi ja kaiken vielä hyväksi kääntäisi. Selvää tietenkin oli, että minun tuli laittaa itseni, toiveeni ja koko olemukseni jatkuvasti itseltäni täysin syrjään kaikessa, yrittäessäni ailahtelevia narsisteja miellyttää. Jos minun vaikkapa teki mieleni karkkia, sallin sen itselleni ainoastaan niin, että ostin omilla viikkorahoillani karkkia koko ”perheelle”, jokaiselle jälkiruuaksi. Valmistin ne yllätykseksi niin, että asettelin ne ennen ruokailua lautasten viereen, jotta sitten jokainen voisi sellaisen jälkiruuaksi syödä – jolloin voisin sallia itselleni saman karkin. Näin tein myös siksi, että kun lautasen vierellä ruokailun ajan odotti minun ostamani karkki, oli todennäköisempää että psykopaattinarsistit ympärillä käyttäytyisivät edes aavistuksen verran tavallista asiallisemmin, edes sen kyseisen ruokailun ajan. Ei tämäkään niksi aina toiminut, mutta toisinaan sillä oli lieventävä vaikutus siihen pirulliseen, saastaiseen ja painostavaan ruokailuhelvettiin, jota yhdessä syömiset kautta linjan olivat.

Vielä edelleen niinkin myöhään kuin noin 20-vuotiaana käytin huomattavan määrän aikaa pohtien mikä sairaita sukulaisiani ilahduttaisi ja lopulta heidän hyväksyntänsä tuottaisi. Tämän johdosta muun muassa omistauduin suunnittelemaan sekä pitkälle myös toteuttamaan erilaisia remontteja sairaiden sukulaisteni taloon, jossa olin lapsuuteni asunut. Näiden remonttien tekemiseen käytin opiskeluaikojen kesälomiani – sen sijaan että olisin tienannut kesätöillä rahaa itselleni tai matkustellut. Remontin tekemisessä ei sinällään ollut mitään vikaa, ja nautinkin siitä, mutta lähtökohtaisessa motiivissa oli vikaa ihan huomattavissa määrin: vielä tuossakin iässä toivoin lopulta sen valtavan panostuksen kautta saavani sen rakkauden ja hyväksynnän, jota koko ikäni olin kaivannut. Samalla se edelleen oli tapa hyvittää ja pyytää anteeksi sitä, että ylipäätään olin olemassaolollani muita, itseäni tärkeämpiä ihmisiä, häiritsemässä.  

Tämä muiden asettaminen itsen edelle iskostui niin tiukaksi malliksi, että se tuntui olevan ainoa tuntemani olemisen tapa, ja jokainen pienikin valeminästä irrottautumisen ja paranemisen vaihe ja askel on jälkikäteen arvioiden vienyt aikaa vähintään vuosia. Valeminä löi luonnollisesti leimansa aivan kaikkeen, jonka kanssa olin tekemisissä: työelämässä se tarkoitti mm. suunnatonta ja kohtuutonta vastuunottoa sekä neuroottista kilpailutilanteiden välttelyä, etten vain aiheuttaisi kateutta millään osaamisellani.

On selvää, että se ihmistyyppi joka minulle on ollut tutuin ja jonka kanssa minun on lapsuuteni vuoksi ollut luontevinta olla, on tunnekylmä, ihmisyydestään vieraantunut, valeminällä varustettu narsisti – toisinaan ja hetkittäin myös vahvalla valeminällä varustettu miellyttäjä. Mutta koska oma miellyttäminen oli niin syvään juurtunut malli, niin toisen miellyttäjän kanssa oli huomattavasti ”vaikeampaa”. Miellyttäjästä huokui liikaa ”inhimillisyyttä” ja itseni kaltaisuutta, jollaisen kanssa en osannut ollut tekemisissä. Oli kuitenkin huomattavan helppo löytää eriasteisesti narsistisia ja pinnallisia ihmisiä, joita miellyttäjäkuorinen valeminäni ei häirinnyt ja uskonkin, että myös miellyttäjän vahva narsistimagneetti on sekin toiminut moitteettomasti. Narsistit tuntuivat aistivan jo kaukaa, että olin omaa olemassaoloani anteeksipyytelevä kynnysmatto – potentiaalinen kyykytyksen ja hyväksikäytön kohde siis. Pitkän aikaa aidot, hyvät ja terveet ihmiset tuntuivat olevan kokonaan oma lajinsa ja rotunsa, josta minulla ei ollut minkään sortin käsitystä.

Kun noin 30-vuotiaana aloin lopulta löytää elämääni terveitä ihmisiä, jotka rakastavat ja välittävät aidosti, näissä suhteissa ei ymmärrettävästi ollut kovinkaan helppo ”olla”, kun syvälle juurtunut itsensä hylkäämisen ja pienentämisen malli ei niissä yhtäkkiä toiminutkaan. Vaikka nautinkin näiden ihmisten kanssa koko sydämestäni, ja syvällä sisimmässä olin äärettömän kiitollinen, että olin lopulta löytänyt aitoja ihmisiä, jännitin yhteydenpitoa ja yhdessäoloa vielä vuosien ajan monella tavalla – jopa neuroottisuuteen asti. Alitajuinen pelko siitä, että minut näissäkin suhteissa kuitenkin jälleen lopulta torjutaan ja hylätään, sai minut oletettavasti toisinaan käyttäytymään hyvinkin kummallisesti. Olenkin näille rakkaille ja syvästi arvostamilleni ihmisille suunnattoman kiitollinen, että he näkivät sen kaiken outoilun läpi – olin heille alusta asti hyvin avoin omasta hurjasta lapsuudestani – eivätkä ystävyyttämme siksi hylänneet. Vaikka nautinkin yksinolosta tätä nykyä aivan valtavasti, on hyvillä ja rakentavilla ihmissuhteilla tietenkin oma korvaamaton paikkansa myös.  

Jotain positiivistakin kohtuuttoman murskaavassa lapsuudessani kuitenkin on: narsistien ja psykopaattien sekä narsististen mallien tunnistaminen on monella tapaa hyvinkin helppoa. Oman kokemuksen kautta pystyn tunnistamaan miten psykopaattiset aivot toimivat, ja sitä myöten on helppo nähdä myös sen loputtoman valhepyörityksen läpi, joka yhteiskunnallisesti on käynnissä. Sen tiedostaminen auttaa suojautumaan yksilötason lisäksi myös yhteisölliseltä narsistiselta vallankäytöltä.

Tällä hetkellä voin onneksi jo sanoa päässeeni tässä tiukassa olleesta syndroomasta suurilta osin eroon – mutta edelleen haastena tuntuu olevan aktiivinen itsestä huolehtiminen – taito jonka oppiminen tuntuu vieläkin työläältä. Ajoittain yhä edelleen nostaa päätään houkutus vain ”unohtaa itsensä”. Jos joku tässä kaikessa tuntuukin epäreilulta niin se, miten mielettömän työläs, hidas ja vaikea prosessi ensinnäkin valeminän purku ja sitten vielä traumoista paraneminen ovat. Se terveen mallin sisäistäminen tarkoittaa kokonaan uuden ihmisen rakentumista – solutasolta lähtien. Ja uuden ja terveen tieltä purettavat mallit ovat ihan helvetin tiukassa.

*** 

Seuraava osa: Miellyttäjän tarina #2

Sarjan aiemmat osat:

maanantai 17. kesäkuuta 2024

Pahan juuret – osa 17: Narsisti pelkää nöyryytystä


Miellyttäjä-läheisriippuvainen ja narsisti-läheisriippuvainen (tai frommilaisittain masokisti ja sadisti) ovat molemmat narsistisesti vammautuneita. Lapselle voi aiheuttaa narsistisen vammautumisen hyvin monella tavalla. Alice Millerin mukaan yksi yleinen narsistisen vammautumisen syy on kasvuympäristö, joka ei kunnioita lapsen tunteita. 

Jos lapsi kasvaa kodissa, jossa hänen kaikkia tunteita siedetään ja kunnioitetaan, hänelle kasvaa terve narsismi. Tällainen ihminen kykenee kasvamaan ulos vauvana alkaneesta äidin ja lapsen välisestä symbioottisesta suhteesta. Jos lapsen tunteita ei siedetä ja kunnioiteta, terveen narsismin tilalle syntyy vaurioitunut narsismi, joka johtaa narsistiseen tarvitsevuuteen. Tällainen ihminen etsii symbioottisia suhteita vielä aikuisenakin, koska hän edelleen tarvitsee toisia ihmisiä kuin pieni lapsi äitiään

Miellyttäjä-läheisriippuvaisen ja narsisti-läheisriippuvaisen välillä on kuitenkin yksi iso ero. Toinen haluaa alistua ja tulla hallituksi – toinen alistaa ja hallita. Mikä tämän eron aiheuttaa?

Vastaus löytyy Alexander Lowenin kirjasta Narcissism: Denial Of The True Self. Suosittelen kirjan lukemista jokaiselle, koska se sisältää erittäin paljon arvokasta tietoa narsistisesta vammautumisesta. Kirja tuo esiin sen tosiasian, että narsistisessa yhteiskunnassa narsistit ovat “normaaleja”. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että nämä ihmiset olisivat terveitä. Päin vastoin, narsistisesti vammautunut ihminen on erittäin pahoinvoiva ja onneton – hän vain osaa peittää sen enemmän tai vähemmän taitavasti kulissina toimivan valeminän taakse. 

Lowenin mukaan yksi pahimmista narsistisista vammoista syntyy silloin, kun lapsi joutuu kokemaan toistuvasti ja usein julmaa nöyryytystä. Juuri nöyryytetyksi tulemisen kokemukset ovat se ratkaiseva ero miellyttäjän ja narsistin välillä. Narsisti on aina traumatisoitu nöyryyttämällä.

Viattoman lapsen nöyryyttäminen on sadistista alistamista. Kun lapsi joutuu kokemaan lapsuudenkodissaan toistuvaa alistamista, hän oppii että kaikki ihmissuhteet ovat valtataisteluja. Kaikissa ihmissuhteissa on kilpailtava siitä, kuka saa olla dominanssihierarkiassa ylimpänä. Tällaisella maailmankuvalla varustettu sadistinen alistaja tunnetaan arkikielessä nimellä ‘narsisti’, ja hänen vakavasta narsistisesta vammautumisesta käytetään termiä ‘narsistinen persoonallisuushäiriö’. Vammautumisen aste määrittelee sen, kuinka vakavasta persoonallisuushäiriöstä on kyse.

Lowen selittää narsismikirjassaan, miten lapsen toistuvat julmat nöyryytykset johtavat siihen, että lapselle syntyy valtava nöyryytetyksi tulemisen pelko. Tällä tavalla narsistisesti vammautunut ihminen suojaa itseään niin, että hänelle tulee pakottava tarve kontrolloida ja hallita toisia ihmisiä. Jos muut ihmiset ovat kontrollissa, hän kokee olevansa suojassa mahdollisen nöyryytyksen uhalta. Tehokkain tapa kontrolloida toisia ihmisiä on saada mahdollisimman paljon valtaa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että nöyryyttämällä vammautettu ihminen pyrkii pääsemään dominanssihierarkian huipulle, jotta kenelläkään ei olisi häneen sellaista valtaa, jota hänen toistuvia nöyryytyksiä tuottaneella vanhemmalla oli hänen lapsuudessaan. Nöyryyttämisen kohteeksi joutuminen siis ajaa ihmiset etsimään valtaa, koska valta on paras suoja nöyryytyksiä vastaan. 

Koska hyvin harva narsisti oikeasti kykenee saavuttamaan sellaisen aseman, jossa hän kykenisi hallitsemaan ja alistamaan kaikkia ihmisiä, joutuu narsisti kompensoimaan tämän “puutteen” luomalla keinotekoisen ja valheellisen valeminän, jonka avulla hän voi ylläpitää uskomustaan omasta valta-asemastaan. “Minä olen muiden yläpuolella!” Kaikki narsistit eivät sano sitä ääneen (piilonarsistit), mutta kaikki narsistit ajattelevat niin. Tuo valheellinen valeminä on kuin roolihahmo, jonka narsisti on käsikirjoittanut itse itselleen. Hän uskoo sen olevan totta, vaikka oikeasti se on usein hyvin kaukana todellisuudesta. Valeminän tarkoitus onkin nimenomaan peittää se, mikä on oikeasti totta.

Narsistille vallasta tulee kuin huume, jota on pakko saada lisää. Mikään määrä valtaa ei riitä. Valitettavasti valta ei kuitenkaan pysty poistamaan narsistin lapsena kokemia nöyryytyksiä tai parantamaan narsistin psyykkistä vammautumista. Lowenin mukaan valta vain pahentaa narsistisia piirteitä ja oman inhimillisyyden kieltämistä. Lopputuloksena on narsisti, joka ylläpitää valheellista minuuden kulissia, jonka takana elää pieni syvästi haavoitettu heikko lapsi. Tuon lapsen toipumisennuste on erittäin huono, koska narsistin on äärimmäisen vaikea myöntää totuutta omasta heikkoudestaan. Nöyryytetyksi tulemisen pelko on niin valtava, että hän mieluummin elää koko elämänsä valheellista roolihahmoa esittäen. 

Valitettavasti suomalaisessa yhteiskunnassa lasten nöyryyttäminen on hyvin yleistä. Alice Miller on kirjoittanut monia kirjoja siitä, miten helposti vanhemmat sortuvat siirtämään lapsuustraumojaan omille lapsilleen kohtelemalla heitä samalla tavalla kuin heitä itseään kohdeltiin lapsina. Jos lasta nöyryytetään, hän hyvin suurella todennäköisyydellä tulee myöhemmin itse nöyryyttämään omia lapsiaan.

Kun puhutaan suomalaislasten nöyryyttämisestä, on nostettava esiin myös Arvo Ylppö, jonka ansiosta lasten nöyryyttämisestä ja narsistisesta vammauttamisesta tehtiin yhteiskunnallinen normi. Ylppö oli kymmeniä vuosia Suomen korkein auktoriteetti lasten kasvatuksessa. Hän oli ilmiselvällä tavalla psykologinen sadisti, joka nautti lasten nöyryyttämisestä ja opetti suomalaisia vanhempia kohtelemaan lapsiaan monilla kammottavilla tavoilla. 

Apu-lehden vuonna 2019 julkaistussa jutussa kerrotaan, miten Ylpöllä oli tapana kohdella omia lapsiaan erittäin epäinhimillisellä ja nöyryyttävällä tavalla. Hän esimerkiksi retuutti lapsiaan nostelemalla heitä nilkasta kiinni pitäen, niin että lapset joutuivat roikkumaan avuttomina pää alaspäin. Tämän lisäksi hän uitti lapsiaan kylmässä joessa. Kaiken tämän hän perusteli sillä, että se tekee lapsille hyvää. Vain sadistinen narsisti voi ajatella näin. 


Kuvakaappaus Apu-lehden artikkelista


Ylppö oli narsisteille tyypilliseen tapaan hyvin heikolla empatiakyvyllä varustettu ihminen, joka oli omien kamalien nöyryytyskokemustensa takia sulkenut omat inhimilliset tunteensa pois. Lowenin mukaan narsisteille toiset ihmiset ovat vain “kuvia”, jotka ovat ikään kuin tavaroihin rinnastettavia asioita. Narsistit eivät kykene näkemään toisia ihmisiä tuntevina olentoina. Heille esimerkiksi lapsen retuuttaminen nilkasta nostelemalla on rinnastettavissa kauppakassin nostelemiseen. Oman tunteettomuutensa takia he eivät kykene ymmärtämään, mitä heidän julma ja sairas toimintansa toisille ihmisille aiheuttaa. 

Ylpön lastenkasvatusoppien seurauksena on traumatisoitu todennäköisesti miljoonia suomalaisia. Näiden vahinkojen korjaaminen tulee viemään todella pitkään. Asiaa ei auta ollenkaan se, että omien kamalien lapsuuskokemusten siirtäminen seuraavalle sukupolvelle on niin yleistä. 

Seuraava osa: Miellyttäjän tarina #1

Sarjan aiemmat osat:

maanantai 10. kesäkuuta 2024

Pahan juuret – osa 16: Paholainen


Läheisriippuvuuden ja narsistisen vammautumisen dualistista mallia kannattaa tutkia useammasta eri näkökulmasta. Miellyttäjä-läheisriippuvaisen ja narsisti-läheisriippuvaisen välisen symbioottisen dynamiikan ymmärtää paremmin, jos asiaa katsoo frommilaisesta näkökulmasta, joka selittää saman ilmiön psykologisena masokismina ja psykologisena sadismina. Samaan asiaan on tarjolla myös kolmas näkökulma, johon tutustuminen syventää ymmärtämistä edelleen.

Vuonna 1909 julkaistiin A. E. Waiten suunnittelema ja Pamela Colman Smithin kuvittama Rider-Waite -tarot. Tämän tarot-pakan ison arkanan viidestoista kortti on nimeltään Paholainen, mutta mielestäni sen nimi voisi ihan yhtä hyvin olla Läheisriippuvuus. Korttiin on kuvattu niin hienosti narsistin ja miellyttäjän (tai sadistin ja masokistin) välinen symbioosi symboliikan kielellä.

Kortissa on suuri paholaishahmo, joka istuu jalustalla. Hänen allaan on kaksi ihmishahmoa, jotka ovat kahlittuna paholaisen jalustaan. Paholainen edustaa narsistia, tai frommilaisittain psykologista sadistia. Kahlitut ihmiset edustavat miellyttäjää, tai frommilaisittain psykologista masokistia. Paholainen haluaa alistaa ja hallita – kahleissa olevat ihmishahmot alistua ja tulla hallituksi. Kaikki saavat haluamansa. 

Eräs kortin yksityiskohta kuvaa täydellisesti masokistisen miellyttäjä-läheisriippuvaisen psyykeä. Jos korttia katsoo tarkemmin, voi nähdä miten ihmishahmojen kaulojen ympärillä olevat kahleet ovat niin löysällä, että he voisivat aivan hyvin ottaa kahleet itse pois. Mutta he eivät ota. Miksi? Koska masokistinen miellyttäjä-läheisriippuvainen haluaa olla kahleissa. Hän haluaa tulla alistetuksi ja hallituksi. Hän ei halua vapautta, koska hallittuna ja alistettuna hänen ei tarvitse olla yksin tai kantaa vapauden mukana tulevaa vastuuta itsestään. Mieluummin turvallinen vankila kuin vaarallinen vapaus. 

Juuri tämä on olennaista ymmärtää narsistisesti vammautuneiden läheisriippuvaisten mielenmaisemasta. He eivät halua vapautta. Päin vastoin he haluavat paeta vapautta symbioottisiin suhteisiin. He haluavat olla joko alistajia tai alistettuja, kunhan vain saa olla symbioottisessa suhteessa, eikä tarvitse olla yksin ilman alistajaa tai alistettavaa. Kahleet kaulassa (omassa tai toisen) on aina parempi vaihtoehto kuin pelottava vapaus, jossa kukaan ei kahlitse ketään, ja jokainen joutuu ottamaan vastuun itse itsestään. Kahlitut tarvitsevat paholaista – ja paholainen tarvitsee kahlittuja. 

Monesti ajatellaan, että miellyttäjä-läheisriippuvainen on hyväksikäyttäjänsä uhri. Puolisoaan toistuvasti hakkaava ja manipuloiva narsisti-sadisti on helppo nähdä roistona ja puoliso viattomana uhrina. Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen. Jos miellyttäjäpuoliso haluaa tällaisessa suhteessa jäädä alistujan rooliin, samalla tavalla kuin Paholais-kortin hahmot haluavat olla kahleissa, hän ei todellisuudessa ole uhri. Alistetuksi jääminen on hänen oma valintansa, koska hän ei halua elää ilman symbioottista suhdetta, joka antaa hänelle suojan yksinäisyyttä vastaan. 

On helppoa nähdä, miten narsistit ovat paholaismaisia hyväksikäyttäjiä, jotka manipuloivat uhrejaan. Mutta todellisuudessa miellyttäjät osaavat olla aivan yhtä manipulatiivisia kuin narsistit. (Kuvaavasti Paholais-kortissa pirunsarvet ovat myös kahlituilla.) Molemmat ovat tässä suhteessa samanlaisia. Molempien narsistinen vammautuminen saa heidät käyttäytymään manipulatiivisesti, jotta he saisivat pitää kiinni symbioottisesta suhteestaan. Keinot voivat tietenkin olla erilaisia, ja asema suhteessa on erilainen. 

Yksi tyypillisimmistä manipulatiivisuuden muodoista on uhriutuminen. Sekä narsistit että miellyttäjät ovat mestareita uhriutumaan ja käyttävät sitä hyvin usein manipulatiivisena aseena. Molemmat näkevät itsensä uhrina tilanteissa, joissa he eivät oikeasti ole uhreja. Narsisti voi puolisoaan hakatessaan ajatella, että minähän tässä se uhri olen, kun minua on loukattu niin syvästi. Miellyttäjä voi iskuja vastaanottaessaan ajatella, että minähän tässä se uhri olen, kun minua taas lyödään. Kumpikin näistä marttyyreista on väärässä. Missä se uhri on, jos kerran molemmat saavat haluamansa? Molemmat haluavat suhteen, jossa toinen alistaa ja toinen alistuu. Ei sellaisessa suhteessa ole uhreja. 

Tämä uhriutumisilmiö perustuu kuitenkin sen verran todellisuuteen, että molemmat ovat olleet lapsena huonon kohtelun uhreja. Ehkä heitä nöyryytettiin, alistettiin, mitätöitiin tai painettiin alas. Ehkä heiltä kiellettiin omien aitojen tunteiden ilmaisu. Ehkä heidän tarpeistaan ei pidetty huolta. Ehkä heidät hylättiin jollain tavalla. Ehkä heitä pahoinpideltiin kasvatuksen nimissä. Ehkä heitä ei kunnioitettu. Ehkä heihin suhtauduttiin kuin he olisivat arvottomia. Lasta voi kohdella huonosti lukemattomilla eri tavoilla. Jos TÄSTÄ huonosta kohtelusta puhuu muille, SE ei ole uhriutumista. Se on ruman totuuden esiin tuomista. Valitettavasti vain yhteiskunnassamme oleva asenneilmapiiri on sellainen, että se tulkitaan usein uhriutumiseksi. Vanhempia kun ei edelleenkään saa kritisoida tai arvostella.

Seuraava osa: Narsisti pelkää nöyryytystä

Sarjan aiemmat osat:

maanantai 3. kesäkuuta 2024

Pahan juuret – osa 15: Miellyttäjät ja narsistit


Läheisriippuvuutta on olemassa kahta eri muotoa. Kun käytetään termiä ‘läheisriippuvainen’, sillä tarkoitetaan yleensä sellaista henkilöä, joka pyrkii miellyttämään muita ihmisiä oman hyvinvointinsa kustannuksella. Mutta tämä on vain kolikon toinen puoli. On olemassa myös toinen läheisriippuvuuden muoto, mutta jostain syystä siihen ei oikeastaan koskaan liitetä termiä läheisriippuvuus, eikä tällaisia ihmisiä kutsuta läheisriippuvaisiksi. Puhekielessä heistä käytetään termiä ‘narsisti’.

Miellyttäjä-läheisriippuvainen ja narsisti-läheisriippuvainen ovat saman kolikon kaksi eri puolta. He ovat molemmat narsistisesti vammautuneita, mutta heillä on eri suojautumismekanismit. 

Miellyttäjän tapa suojata itseään narsistisilta loukkauksilta (erityisesti hylkäämiseltä) on pitää lähellään olevat ihmiset tyytyväisinä, ja pyrkiä miellyttämään heitä kaikin mahdollisin tavoin, jotta ei joutuisi olemaan yksin. Hänestä tulee alistuva, koska hän oppii, että alistuvan ei tarvitse jäädä yksin – aina löytyy joku, joka haluaa alistaa. 

Parisuhteissa miellyttäjistä tulee usein kumppaninsa tarpeiden palvelija. Tässä he toistavat lapsuudenkodissaan oppimaansa mallia, jossa he olivat vanhempiensa palvelijoita. Miellyttäjät takertuvat hyväksikäyttäviin ihmisiin, joita he “saavat” palvella. Miellyttäjät siis jatkavat lapsuudenkodissaan oppimansa roolin näyttelemistä vielä aikuisenakin. Hyvin usein heitä hyväksikäyttävät ihmiset ovat narsisti-läheisriippuvaisia. 

Narsistin tapa suojata itseään narsistisilta loukkauksilta (erityisesti nöyryyttämiseltä) on hallita toisia ihmisiä. Narsisti oppii jo nuorena mallin, jossa kaikki sosiaaliset suhteet perustuvat enemmän tai vähemmän erilaisiin valtapeleihin. Kun narsisti pääsee valta-asemaan, jossa hän saa hallita tai alistaa muita, hän kokee olevansa turvassa – sekä yksinäisyydeltä että muiden narsistisilta loukkauksilta. 

Parisuhteessa narsistista tulee yleensä kumppaninsa hallitsija, koska hän on oppinut jo lapsuudenkodissaan mallin, jossa ihmissuhteet perustuvat kilpailuun siitä, kuka saa alistaa ja kuka joutuu alistumaan. He tarkertuvat ihmisiin, jotka alistuvat palvelemaan toisten tarpeita, koska nämä ovat heille “täydellisiä kumppaneita”. Hyvin usein nämä palvelijat ovat miellyttäjä-läheisriippuvaisia.

Kuten näemme, narsistit ja miellyttäjät sopivat sairaalla tavalla täydellisesti yhteen. Toinen saa alistaa ja hallita – toinen alistua ja tulla hallituksi. Molemmat tarvitsevat toista, koska he ovat läheisriippuvaisia eivätkä kykene olemaan yksin. Tällainen ihminen ei kykene elämään aidosti itsenäisen ihmisen elämää, jossa omaa minuutta ei sulauteta tavalla tai toisella muihin ihmisiin. 

Tällaista henkistä riippuvuussuhdetta kutsutaan termillä ‘symbioottinen suhde’. Asia on helpompi ymmärtää, jos tarkastellaan lapsen ja äidin välistä suhdetta lapsen elämän alkuvaiheessa. 

Kun lapsi syntyy, elämän alussa hänellä on äitiinsä symbioottinen suhde. Vauvalle äiti on ikään kuin osa häntä itseään. Tämä on täysin luonnollista, ja kuuluu asiaan. Kun terve lapsi kasvaa vanhemmaksi, hän alkaa vähitellen tajuta, että äiti onkin hänestä erillinen olento – toinen ihminen, jolla on oma yksilöllisyys. Tästä alkaa luonnollinen eriytyminen ja oman yksilöllisyyden rakentuminen. Lapsi siis kasvaa äidin ja vauvan välisestä symbioottisesta suhteesta vähitellen ulos. Läheisriippuvaisten tapauksessa narsistinen vammautuminen on johtanut siihen, että tämä luonnollinen prosessi on mennyt jollain tavalla pieleen. Tämän seurauksena he etsivät vielä aikuisenakin äiti-vauva -suhteen kaltaisia symbioottisia suhteita, joissa toinen on osa itseä. 

Jos narsisti päätyy suhteeseen toisen narsistin kanssa, lopputuloksena on symbioottinen suhde, jossa käydään loputonta valtataistelua siitä, kumpi saa olla suhteen hallitseva osapuoli. Poikkeuksen tekee tilanne, jossa toinen narsisti on huomattavasti toista vahvempi, jolloin heikompi narsisti tyypillisesti tyytyy alistujan rooliin. Heikolle narsistille alistujan rooli on kuitenkin parempi vaihtoehto kuin elämä ilman symbioottista suhdetta. Tärkeintä on välttää yksinäisyyttä. 

Jos miellyttäjä päätyy suhteeseen toisen miellyttäjän kanssa, lopputuloksena on suhde, jossa molemmat takertuvat toiseen, mutta kumpikaan ei haluaisi ottaa hallitsijan roolia. Tämä on molemmille epätyydyttävä tilanne, koska läheisriippuvaisen näkökulmasta “toimivassa” suhteessa toisen pitää olla hallitsija. Yleensä toinen miellyttäjistä “uhrautuu” ja ottaa ainakin ajoittain hallitsijan roolin. Se on aina parempi vaihtoehto kuin yksin jääminen. 

Koska narsisti ja miellyttäjä ovat molemmat psykologisessa mielessä läheisriippuvaisia, molemmat etsivät kumppanistaan vanhemman korviketta, joka palvelisi niitä narsistisia tarpeita, joita vanhemmat eivät lapsuudessa palvelleet. Miellyttäjän strategia on se, että rakkautta ja huolenpitoa pyritään saamaan miellyttämällä ja alistumalla. Narsisti aistii tämän, ja antaa miellyttäjälle “rakkautta” juuri sen verran, että tämä ei kykene lähtemään suhteesta. Samalla narsisti toteuttaa omaa strategiaansa, jossa rakkautta ja huolenpitoa pyritään saamaan manipuloimalla, hallitsemalla, pakottamalla ja alistamalla. 

Tätä samaa kaksipuolista kolikkoa voi katsoa myös Erich Frommin tarjoamasta näkökulmasta. Frommin kirjassa Pako vapaudesta (tunnetaan myös nimellä Vaarallinen vapaus) esitellään psykologisen sadismin ja psykologisen masokismin dynamiikka. Mielestäni Fromm puhuu hyvin pitkälti samasta asiasta, joka voidaan nähdä miellyttäjä- ja narsisti-läheisriippuvaisten välisessä dynamiikassa.

Perinteisesti puhekielessä sana sadisti tarkoittaa henkilöä, joka saa nautintoa kivun aiheuttamisesta toiselle ihmiselle tai eläimelle. Vastaavasti masokistilla tarkoitetaan henkilöä, joka nauttii itseen kohdistetusta kivusta. Frommin määritelmä näille termeille on jossain määrin sama, mutta kuitenkin olennaisella tavalla laajempi. 

Frommin mukaan psykologinen sadisti ei niinkään nauti kivun tuottamisesta vaan alistamisesta. Kivun tuottaminen voi toki olla keino alistaa, mutta se ei suinkaan ole ainoa keino. Toisia ihmisiä voi alistaa hyvin monella eri tavalla. Vastaavasti psykologinen masokisti ei niinkään nauti itse kivusta, vaan siitä miten kipua hänelle tuottava henkilö alistaa häntä. 

Kun masokisti lyö varpaansa pöydänjalkaan, se ei ole hänelle mitenkään miellyttävää, koska tällaisessa tapaturmaisessa vahingossa ei ole mitään alistavaa. Mutta jos sadisti tallaa masokistin varpaille tarkoituksella, se voi olla masokistille hyvin miellyttävää, koska nyt kipu assosioituu alistamiseen. 

Tyypillisimmässä sadismin muodossa sadisti pyrkii tekemään toisesta ihmisestä riippuvaisen itsestään, jotta voisi saada tämän toisen ihmisen täysin omaan valtaansa. Tällaisen riippuvuuden voi luoda monella tavalla. Se voi olla taloudellista, emotionaalista, seksuaalista tai vaikka aineellista riippuvuutta. Mikä vain keino kelpaa, millä saa koukutettua toisen, ja pääsee valta-asemaan. Kun valta-asema on vakiinnutettu, tämän jälkeen alkaa alistaminen, riistäminen ja erilainen hyväksikäyttö. Sadismin ja narsisti-läheisriippuvuuden välillä on helppo nähdä selkeitä yhtymäkohtia.

Sadisti haluaa hallita, jotta voisi kompensoida omaa voimattomuuden tunnettaan. Henkisesti vahvalla ihmisellä ei ole mitään tarvetta toisten ihmisten alistamiseen. Sadisti kokee, että hänellä on oikeus alistaa toisia, koska hän uskoo tietävänsä, mikä on alistamisen kohteelle parhaaksi. Sadisti on omasta mielestään niin erityinen, että hänellä on oikeus vaatia muita mukautumaan hänen tahtoonsa. 

Tyypillisesti masokismi esiintyy alemmuuden ja mitättömyyden tunteena. Masokisti vähättelee itseään ja tekeytyy usein heikoksi ja osaamattomaksi, mikä ei välttämättä ole ollenkaan totta. Itsensä fyysinen satuttaminen on mahdollista, mutta sitä tapahtuu vain äärimmäisissä tapauksissa. Paljon yleisempää on henkinen väkivalta itseään kohtaan. Itseankaruus ja äärimmäiset itsesyytökset ovat hyvin yleinen ilmenemismuoto. Epäilemättä näissä tilanteissa ankaruuden lähteenä on freudilaisen mallin yliminä, joka on ikään kuin vanhempien ääni omassa päässä. Myös pakkotoiminnot ja pakkomielteinen käytös kuuluvat usein asiaan. 

Masokistit kieltäytyvät puolustamasta itseään ja omia oikeuksiaan. He eivät yleensä tunnista omia tarpeitaan, koska muiden tarpeiden palveleminen menee niiden edelle. He keskittyvät miellyttämään toisia, ja kieltävät oman tahtonsa. Heille toisten käskyihin alistuminen on aina parempi vaihtoehto kuin tehdä omia valintoja. Masokismin ja miellyttäjä-läheisriippuvuuden välillä on helppo nähdä selkeitä yhtymäkohtia.

Usein masokistit haluavat alistua myös erilaisille ryhmille, kuten instituutioille, valtiolle, poliittisille ideologioille tai uskonnollisille yhteisöille. Tällöin he pyrkivät tulemaan osaksi jotain suurempaa, joka on oman minuuden ulkopuolella. Tämä itseä suurempi kokonaisuus määrittää masokistin elämän tarkoituksen ja luo pohjan keinotekoiselle minuudelle. Näillä suuremmilla kokonaisuuksilla on aina omat auktoriteettinsa, minkä seurauksena masokisti päätyy omaksumaan näiden auktoriteettien ajatukset ominaan. Masokisti luulee, että ulkopuolelta tulleet ajatukset ovat hänen omiaan, vaikka todellisuudessa hän ei ajattele ollenkaan itse. 

Suomessa yli 90% aikuisväestöstä otti yhden tai useamman koronarokotteen, koska he uskoivat auktoriteettejä, jotka sanoivat koronarokotteita tehokkaiksi ja turvallisiksi. Tuosta luvusta saa aika hyvän käsityksen psykologisen masokismin yleisyydestä. Sama ilmiö näkyy myös siinä, miten moni ihminen uskoo Naton tuovan suomalaisille rauhaa ja turvaa, ja miten moni uskoo Ukrainan presidentti Zelenskyn olevan vapautta puolustava sankari. Kumpikaan ei ole totta, mikä paljastaa sen, että suurin osa suomalaisista on korvannut kriittisen ajattelun auktoriteettien heille tarjoamalla maailmankuvalla.

Sadismi ja masokismi ovat saman kolikon kaksi eri puolta. Molempien taustalla on sama juurisyy – oman minän itsenäisyydestä luopuminen. Molemmat haluavat luopua omasta yksilöllisyydestään ja sulautua johonkin itsensä ulkopuoliseen, koska he pelkäävät yksinäisyyttä. Frommin mukaan sadistit ja masokistit pakenevat sietämätöntä yksinäisyyttä symbioottiseen suhteeseen (tai suhteisiin), koska se lieventää yksinäisyyden aiheuttamaa pelkoa ja pakokauhun tunnetta. Tuon pelon taustalla on aina lapsuusajan traumaattiset kokemukset.

Kun pieni lapsi syntyy, hän on täysin avuton ja kykenemätön huolehtimaan itsestään. Koska lapsi on riippuvainen vanhemmistaan, lapsen ja vanhemman välille syntyy väistämättä symbioottinen suhde. Jokaisen ihmisen ensimmäiset elinvuodet sisältävät tämän vaiheen. Tuona aikana yksinäisyys on lapsen näkökulmasta pelottavinta, mitä hän voi kuvitella, koska yksin jäämiseen liittyy pelko kuolemasta. Lapsi, josta kukaan ei huolehdi, on hyvin nopeasti kuollut lapsi. Lapsuuden traumaattisten kokemusten takia sadistit ja masokistit ovat jääneet jumiin tuohon pienen lapsen pelkotilaan. 

Sadisti ja masokisti ovatkin täydellinen pari toisilleen. Toinen haluaa alistaa ja hallita – toinen alistua ja tulla hallituksi. Sadisti haluaa sulauttaa toisen itseensä ja masokisti sulauttaa itsensä toiseen. Kumpikaan ei halua yksilöllisyyttä, johon kuuluu aina tietty määrä yksinäisyyden sietämistä. Kumpikaan ei halua seistä itse omilla jaloillaan ilman symbioottisia suhteita. Vapaus on molemmille kamala kirosana, koska vapaudessa ei ole alistajia tai alistettuja.

Frommin mukaan jokainen sadisti on aina jossain määrin myös masokisti, ja jokainen masokisti on jossain määrin myös sadisti. Toisin sanoen molemmat ovat enemmän tai vähemmän sadomasokisteja, koska kumpikin rooli tarjoaa mahdollisuuden symbioottiseen suhteeseen. Molemmat ovat riippuvaisia symbioottisen suhteen tarjoamasta turvallisuuden tunteesta. Monella tällaisella ihmisellä on sekä sadistisia että masokistisia suhteita. Voidaan esimerkiksi olla työpaikalla alistuva masokisti ja kotona puolestaan alistava sadisti. On myös hyvin tyypillistä, että ollaan masokisteja suhteessa omiin vanhempiin, ja sadisteja suhteessa omiin lapsiin. Tärkeintä on paeta yksilöllisyyttä ja sen mukana tulevaa pelottavaa vapautta symbioottisiin suhteisiin, joissa ei tarvitse olla yksin. 

Vapaus ja yksilöllisyys ovat sadomasokistin pahin painajainen, ja jokainen niitä puolustava ihminen nähdään enemmän tai vähemmän vihollisena. Kun koronahulluus oli pahimmillaan, tämä näkyi erittäin hyvin siinä, miten auktoriteettien mielivaltaan alistuneet suhtautuivat vapauden puolustajiin. "Kulkutautimyönteinen on kuin kulkususi, mutta vaarallisempi!"

Seuraava osa: Paholainen

Sarjan aiemmat osat: