Luettavaa:
- Sadomasokistinen sosialismi
- Arno Gruen ja pahuuden anatomia
- Nathaniel Branden ja joukkoihmisten järjettömyys
Tästä ei voi puhua liikaa.
Jatko-osa Structures of the Psyche:
Ystäväni Tilhi lähetti minulle eilen illalla linkin yhteen uuteen Youtube-videoon, jota hän suositteli minulle. Videon otsikko ja thumbnail-kuva herättivät minussa aluksi hyvin kielteisen reaktion.
Ei ole minun kuppi teetä. Miksi ihmeessä hän lähettää minulle jotain typerää viihdehömppää? Ei voisi vähempää kiinnostaa tuollaiset hölmöt internet-haasteet. Pöh. En varmasti katso.
Voi pojat miten pihalla minä ennakkoluuloineni olin!
Joku intuitio sisälläni alkoi protestoida. Mitäs jos nyt kuitenkin vain katsoisit sen? Vaikka vain edes vähän matkaa alusta?
Onneksi katsoin. Käytännössä lähes yhdeltä istumalta yli kaksi tuntia. Siirtäen omaa normaalia nukkumaanmenoaikaa ihan liian paljon. Koska ei sitä voinut jättää kesken. Se oli jotain niin hienoa ja raa'alla tavalla koskettavaa, että en oikein voinut edes käsittää mitä olin katsomassa. Yksi pitkä video, jossa tanssitaan valon ja varjon rajalla puolin ja toisin huikella trickster-otteella. Tunteita laidasta laitaan upeasti rytmitettynä, niin että sen raskaat ja hirveät osiot saavat vastapainokseen kevyttä hilpeyttä ja hassuttelua. Todellinen mestariteos!
Kommenttikentässä moni sanoo videon olevan hienoin suomenkielinen Youtube-tuotos koskaan. Vaikea olla eri mieltä, kun miettii miten tärkeästä aiheesta on kyse. Johonkin kollektiiviseen hermoon se selkeästi osui, kun katselukertoja kertyi muutamassa päivässä yli miljoona. Eikä ihme. Niin moni suomalainen kantaa sitä samaa tukahdutettua tuskaa niistä samanlaisista kauheista lapsuuskokemuksista, joita tämä video niin koruttomalla tavalla avaa auki.
Tämä video ei ole hölmö internet-haaste. Tämä on suomalaisen miehen matka manalaan. Siis sitä kuuluisaa jungilaista varjotyötä, jossa valeminän kulissi heitetään helvettiin, ja katsotaan rehellisesti, mitä kaikkea tuskaa ja kipua sieltä omasta varjosta oikeasti löytyy. Mikä on totuus minusta. Se on sitä todellista sankarin matkan kulkemista. Pakko nostaa hattua niin korkealle kuin käsi riittää.
Huomasin videon kommenttikenttää lukiessa kaavan. Todella moni koertoo itkeneensä videota katsoessaan. Sekään ei ole ihme. Kun tunteitaan tukahduttavasta kansasta nousee esiin yksilö, joka onnistuu tavoittamaan valtavan suuren yleisön ja samalla uskaltaa toimia täysin normin vastaisesti avaten sisällään kantamansa tuskan kaikkien nähtäville poikkeuksellisen koskettavalla ja riipaisevalla tavalla, se räjäyttää jonkun sellaisen kollektiivisen traumapadon auki, joka pitääkin räjäyttää auki. Sisäinen arthurjanovini tanssii riemusta.
Minun mielestä Weksi teki tällä videollaan vuosisadan suomalaisen mielenterveysteon. Hän ei varmasti pysty mitenkään vielä edes ymmärtämään, mitä hän tällä videollaan tuli tehneeksi, ja miten suuren palveluksen hän suomalaisille teki. Mutta ehkä hänellä joku intuitiivinen tunne on, kun katsoo mitä hän kirjoitti kommenttikenttään: "Viimeset 14 kuukautta oon editoinu tätä, lähes joka päivä ruudun edessä itkien." Tiedän hyvin mitä tuo on. Moni EES-kirjoitus on kirjoitettu tuossa samassa tilassa. Se on aina merkki siitä, että ollaan jonkin poikkeuksellisen merkityksellisyyden äärellä. Ja se on aina pyhää työtä - oli sillä yleisöä tai ei.
Tätä videota ei pidä katsoa osissa. Tämä pitää katsoa kerralla. Joten sille pitää varata oikea aika ja paikka, jotta on tilaa ottaa sen kaunis ja karu tarina vastaan. Ja kun se alkaa itkettää, sen itkun pitää antaa tulla ulos vapaasti ja estelemättä. Se on parantavaa itkua, jota suomalaisilla on tapana pidetellä aivan liikaa. Varsinkin kun puhutaan miehistä. Koska miehethän eivät tunnetusti saa itkeä. Oli jo perkele aikakin, että joku jolla on suuri yleisö uskaltaa laittaa tuon tabun kunnolla murskaksi!
Aiheeseen liittyviä EES-kirjoituksia:
Erittäin hyvä dokumentti, joka jokaisen EES-lukijan olisi ehdottomasti syytä katsoa! Näin hyvää materiaalia tulee vastaan todella harvoin.
Aiheeseen liittyvää luettavaa:
Videon loppuosan voi katsoa täältä:
https://notesfromthepast.substack.com/p/introduction-to-psychopaths-and-ponerology
Aiheeseen liittyvää luettavaa:
Tämä on se syy, miksi minä en ole kovin suuri edustuksellisen demokratian kannattaja. Demokratiassa kansa päätyy hyvin usein luovuttamaan vallan pyskopaateille, jotka valtaan päästyään saavat aina enemmän tai vähemmän pahaa jälkeä aikaiseksi.
Demokratia voi toimia vain, jos kansa on riittävän valistunutta tunnistamaan pahuuden. Kuten olemme viime vuosina nähneet, ainakaan suomalainen kansa ei siihen pysty. Vaaleista vaaleihin kansa äänestää aina toinen toistaan pahempia psykopaatteja/narsisteja valtaan - riippumatta puoluetaustoista.
Mutta mikä sitten toimisi paremmin kuin edustuksellinen demokratia? Siinäpä pulma.
Aihealuetta kattavasti tutkiva blogi: https://ponerology.substack.com/
Elämme valitettavasti maailmassa, jossa lapsuuden huonon kohtelun synnyttämä valeminä on enemmän sääntö kuin poikkeus. Suurin osa ihmisistä on joutunut narsistisen vammautumisen takia luopumaan aidosta minuudestaan sopeutuakseen vanhempien ja muiden ympärillä olevien ihmisten vaatimuksiin. Yksi merkki tästä on korrektin käyttäytymisen kulttuuri, joka näyttäytyy usein myös poliittisena korrektiutena. Se, että meillä on valtava määrä korrektia esittäviä ihmisiä, kertoo paljon siitä, miten laajasta valeminäongelmasta yhteiskuntamme kärsii. Arno Gruenin kirja The Insanity of Normality tarjoaa mielenkiintoisen näkökulman korrektisti käyttäytyvän ihmisen mielenmaisemaan.
Kun ihminen joutuu luopumaan aidosta minuudestaan ja luomaan sen tilalle valeminän, hänestä tulee näyttelijä. Koko hänen elämästään tulee yhtä suurta epäaitoa näytelmää, jota hän esittää sekä ympärillään oleville ihmisille että päänsisäisille vanhemmilleen, eli freudilaisittain yliminälleen (superego). Erikoisinta tässä näyttelemisessä on se, että se koskee myös tunteita.
On hyvin tyypillistä, että narsistisesti vammautuneella ihmisellä on suuria vaikeuksia kokea omia aitoja tunteitaan. Hän ilmaisee kyllä tunteita, mutta ne eivät aina ole aitoja tunteita. Hyvin usein kyse on tunteiden näyttelemisestä, jolla pyritään ylläpitämään keinotekoista minuuden kulissia. Pahimmillaan tämä voi mennä niin pitkälle, että ihminen ei tunne mitään aitoja tunteitaan, ja kaikki tunteiden ilmaisu on vain epäaitoa näyttelemistä.
Gruenin mukaan tunteiden näyttelemisen taustalla on tarve näyttäytyä muiden silmissä korrektina. Siis saada muilta hyväksyntää tuntemalla "oikein". Jos narsistisesti vammautunut kuulee esimerkiksi kaverinsa äidin kuolemasta, hän reagoi siihen "niin kuin pitää" ja näyttelee tilanteeseen sopivaa tunnereaktiota. "Voi ei! Ihan kamalaa!" Tunne ei ole tietenkään aito, mutta se on korrekti - siis "sopiva" ja "asianmukainen". Tai jos narsistisesti vammautunut keskustelee muiden kanssa uutisissa olleesta tragediasta, hän saattaa näytellä järkyttynyttä: "Siis aivan järkyttävää! Ihan kamalaa!" Todellisuudessa hän ei oikeasti tunne mitään, hän vain näyttelee tuntevaa, jotta saisi ylläpidettyä korrektin ihmisen roolihahmoaan. Näin toimiessaan hän voi olla tyytyväinen siihen, että hän on korrekti ja hyvä ihminen. Siitäkin huolimatta, että koko juttu on pelkkää teatteria.
Kulttuuri, jossa ihmiset näyttelevät korrektia, ei ole terve. Tunteiden näyttelemisessä ei ole mitään tervettä. Vähän aikaa sitten nousi iso kohu siitä, kun kansanedustaja ja entinen ministeri Krista Kiuru sai helsinkiläisellä kadulla nyrkistä. Ihan vain sen takia, että sattui olemaan väärässä paikassa väärään aikaan. Sinänsä tapauksessa ei ollut mitään ihmeellistä, koska jokainen Helsingissä liikkuva tietää, että tällaiset satunnaiset väkivallanteot ovat osa helsinkiläisten elämää. Aina välillä joku saa turpaansa. Mutta kun tällä kertaa sattuman oikusta kohteena olikin tunnettu poliitikko, näimme sen seurauksena irvokkaan näytelmän. Kaikki korrektia ihmistä näyttelevät kiirehtivät julistamaan sosiaalisessa mediassa, miten järkyttyneitä he tapauksesta olivat, ja miten poliittinen väkivalta on tuomittavaa. Vaikka kyseessä ei tietenkään ollut millään tavalla poliittisesti motivoitunut pahoinpitely.
![]() |
| https://x.com/AnttiLindtman/status/1867640413689196560 |
Todellisuudessa näiden "järkyttyneiden" ihmisten joukossa ei ollut yhtään ainutta aidosti järkyttynyttä ihmistä. Kaikki se kauhistelu ja hyvesignalointi oli vain narsististen korrektia esittävien ihmisten tekopyhää näyttelemistä. Ei aitoa järkytystä tuntevat ihmiset mene sosiaaliseen mediaan julistamaan omaa järkyttyneisyyttään. Kuvitellaan vaikka auto-onnettomuuteen joutunut nainen, jonka lapsi on juuri kuollut. Meneekö tällainen ihminen ensimmäiseksi julistamaan Facebookiin omaa järkyttyneisyyttään: "Lapseni kuoli juuri auto-onnettomuudessa! Olen järkyttynyt tästä tragediasta!"
Kun korrektin ihmisen näyttelemisestä tulee yhteiskunnallinen normi, se luo epäterveen kasvualustan poliittiselle korrektiudelle. Olemme viime vuosina nähneet kaikenlaisia täysin pähkähulluja poliittisen korrektiuden ilmenemismuotoja, joissa ei ole enää mitään tolkkua. Kaikki tämä hulluus johtuu vain siitä, että meillä on niin paljon aidoista tunteistaan erkaantuneita narsistisesti vammautuneita ihmisiä, joilla on valtava tarve hakea muiden hyväksyntää näyttelemällä korrektia. Eihän kukaan nyt oikeasti loukkaannu siitä, että jäätelöpuikon nimi on Eskimo, tai jos suklaapatukan kyljessä lukee Geisha.
Hyvä esimerkki tästä naurettavuudesta nähtiin muutama vuosi sitten Ylen Sannikka-ohjelmassa, kun Esko Valtaoja ja toimittaja Renaz Ebrahimi keskustelivat cancel-kulttuurista. Valtaoja nosti esiin sen tosiasian, että "kiellettyjen sanojen" kyttäämisessä ei ole mitään järkeä, vaan pitäisi keskittyä enemmänkin siihen mitä sanoilla oikeasti tarkoitetaan: "Esimerkiksi nyt tämä pahamaineinen n-sana. Se on aivan eri juttu, jos sitä käyttää tuolla joku kansanedustaja, joka puhuu, anteeksi vain, hyppivistä neekeriukoista, kansanedustajiahan saa aina siteerata, kuin jos Peppi Pitkätossulla onkin neekerikuningasisä. Pitää katsoa mitä tarkoitetaan, eikä pelkästään sitä sanaa itseään."
Ebrahimi reagoi tähän täysin asialliseen ja tolkulliseen kommenttiin juuri niin kuin tunteitaan näyttelevä ja korrektia esittävä tyypillisesti tekee - sopivasti vielä vähän uhriutuen: "Tää on ensinnäkin ihan järkyttävää, että mä olen tällaisessa tilassa, missä valkoinen ihminen ruskean ihmisen vieressä kaksi kertaa käyttää tuota n-sanaa niin kuin ihan tahallaan. Tämä on musta ensinnäkin todella epämukava, epäsensitiivinen ja turvaton tila tällä hetkellä. On tosi ikävää, että mä olen tässä tilassa ja joudun tähän keskusteluun tällä tavalla."
Miten uskottavaa.
Asiasta nousi tietenkin isot otsikot. Yle osoitti korrektiuttaan tekemällä oman juttunsa niin, että siitä jätettiin kokonaan pois se, mitä Valtaoja oikeasti sanoi. Eihän sitä keskustelun aiheena ollutta kiellettyä sanaa 'neekeri' voi käyttää edes siteerauksessa. Sehän olisi epäkorrektia, ja vaikuttaisi rasistiselta. Sen sijaan asia kierrettiin näin: "Keskustelu sanojen ja tekojen merkityksestä syrjinnän vastaisessa taistelussa tulehdutti tilanteen täysin. Ebrahimi järkyttyi Esko Valtaojan käytettyä n-sanaa havainnollistaessaan esimerkkiään sanojen kontekstin merkityksestä."
Näin saatiin Valtaoja leimattua rasistiksi. Tässä näemme hyvän esimerkin siitä, miten moraalittomia korrektit ihmiset voivat olla. Maalaisjärkeä ja totuutta puolustava Valtaoja uhrattiin täysin häikäilemättömästi korrektiuden epäpyhälle alttarille - ja vielä verovaroin kustannetun valtiollisen median toimesta.
Jos haluaa tietää ketkä kaikki omassa elämässä vaikuttavat ihmiset ovat narsistisesti vammautuneita, yksi hyvä tapa on alkaa kiinnittää huomiota ihmisten korrektiin käytökseen ja tunteiden näyttelemiseen. Jos ihminen säännönmukaisesti esittää korrektia kuin näyttelisi jotain roolia, kyseessä on hyvin todennäköisesti aidosta minuudestaan luopunut ihminen, jolla on valeminä. Sama juttu, jos ihmisen tunnereaktiot vaikuttavat epäaidoilta. Tällaisten ihmisten tunnistaminen on siksi tärkeää, että he ovat Arno Guenin sanoin "pahuuden lähde" - ja ihan perustellusti. Heillä harvemmin on erityisen positiivinen vaikutus ympärillään oleviin ihmisiin.
Seuraava osa: Psykiatria ei paranna ketään
Sarjan aiemmin julkaistut osat:
Pahan juuret on ollut nyt useamman kuukauden mittaisella julkaisutauolla. Suunnitelmissa on julkaista vielä paljonkin uusia osia, mutta niiden tuottaminen on tällä hetkellä kovin vaikeaa. Ei vain lähde. Otsikkotasolla ideoita on runsaasti, mutta en vain millään saa sitä normaalia kirjoittamisen flow-tilaa päälle. Silloin on parempi vain odottaa, että kirjoittaminen alkaa taas kutsua. Kokemuksesta tiedän, että kun se kutsu tulee, se on niin voimakas, että silloin minun on mahdotonta olla kirjoittamatta.
Mutta Pahan juuret on ollut viime aikoina paljonkin mielessä. Aloin yhtenä päivänä pohtia erästä vertauskuvallista selitystä sille, mistä tässä kirjoitussarjassa on oikeastaan kyse. Mietin sitä, miten tässä sarjassa on ikään kuin useita peräkkäisiä "linssejä", joiden läpi katsomalla voimme nähdä jotain sellaista, mitä emme muuten näe.
Sarjassa katsotaan ihmisen mieltä ensin Alice Miller -linssin läpi. Tuo linssi on hyvin paksu, ja käsittää monta osaa sarjan alkupuolelta. Sen jälkeen tulee monia muita linssejä, kuten Alexander Lowen -linssi, Erich Fromm -linssi, Sigmund Freud -linssi, Arno Gruen -linssi, Wilhelm Reich -linssi ja Arthur Janov -linssi, jotka kaikki tarkentavat kokonaiskuvaa. Kun ihmisen mieltä katsotaan näiden linssien läpi, voidaan nähdä jotain olennaista pahuuden anatomista ja siihen liittyvistä syy-seuraussuhteista. Siinä mielessä Pahan juuret muistuttaa hieman teleskooppia tai mikroskooppia, joissa on molemmissa peräkkäisiä linssejä, joiden läpi katsomalla nähdään jotain sellaista, mitä muuten on vaikea nähdä.
Mutta muistuttaako tämä monista eri linsseistä koostuva sarja enemmän teleskooppia vai mikroskoppia? Tulin siihen tulokseen, että kumpikaan vaihtoehto ei sellaisenaan oikein toimi vertauskuvana. Niinpä jouduin keksimään kokonaan uuden sanan: psykoskooppi. Siinä missä teleskoopilla katsotaan linssien läpi sitä mikä on suurta ja kaukana, ja mikroskoopilla katsotaan linssien läpi sitä mikä on pientä ja lähellä, psykoskoopilla katsotaan linssien läpi ihmisen psyykettä.
Kokoamalla edellä mainittujen psykologian suurten nimien viisaudesta hiotut linssit sopivaan järjestykseen, syntyi psykoskooppi, johon katsominen ei ole erityisen miellyttävä kokemus. Tiedän monia ihmisiä, jotka eivät halua katsoa pahuuden juurisyihin, koska sieltä paljastuu paljon kaikkea sellaista, mikä on hyvin epämiellyttävää. Peiliin katsominen on monille liian vaikeaa.
Myös omien vanhempien näkeminen sellaisina kuin he oikeasti ovat on monelle ylivoimaisen vaikeaa. Pahuutta ei yleensä haluta nähdä itsessä tai läheisissä. Hyvänä esimerkkinä tästä on eräskin sähköpostituttu, joka näki punaista jo pelkän esipuheen julkaisun jälkeen. Hän selkeästi suivaantui siitä, että esipuheessa sanotiin maailman pahuuden johtuvan lasten huonosta kohtelusta, ja ilmoitti minulle, että olen väärässä. Siis ennen kuin sarjasta oli julkaistu yhtään varsinaista osaa. Mielenkiintoista tämän henkilön tapauksessa oli se, että hänen molemmat vanhemmat olivat aikanaan olleet jatkosodassa sellaisissa tehtävissä, joista suurin osa eloon jääneistä palaa kotiin traumatisoituneena. Vakavasti traumatisoituneet vanhemmat harvemmin kohtelevat lapsiaan erityisen hyvin.
Pahan juuret on sarjana tietenkin vain pintaraapaisu siihen psykologian suurten nimien tarjoamaan viisauteen, jota olen viime vuosina tutkinut. Jos asiaan haluaa perehtyä kunnolla, täytyy itse lukea ne tärkeimmät kirjat, jotka ovat tämän psykoskoopin syntyyn vaikuttaneet. Ehkäpä nyt on hyvä aika laatia lukulista kiinnostuneille. Toki monet tässä kirjoituksessa esiteltävät kirjat ovat jo tuttuja aiemmista Pahan juuret -kirjoituksista, mutta eivät kaikki.
***
Alice Millerin tuotanto on hyvin runsasta. Periaatteessa voisin suositella hänen koko tuotantoaan, vaikka en olekaan kaikkia hänen kirjojaan lukenut. Poimin tähän kuitenkin muutaman, joista kannattaa aloittaa.
Ihan ensimmäiseksi kannattaa lukea Millerin Lahjakkaan lapsen tragedia (tunnetaan myös nimellä Lahjakkaan lapsen draama). Se tarjoaa hyvän perusymmärryksen valeminän konseptista, mikä on Pahan juurien kantava teema. Kirjassa puhutaan myös narsistisesta vammautumisesta, mikä liittyy olennaisesti asiaan. Molemmat ovat aina seurausta lasten huonosta kohtelusta, mikä tyypillisesti siirtyy sukupolvelta seuraavalle eräänlaisena pahuuden ketjureaktiona.
Milleriltä kannattaa lukea myös kirja The Body Never Lies, joka jatkaa lasten huonon kohtelun syiden ja seurausten käsittelyä. Kirja tarkastelee asiaa myös kehon näkökulmasta, mikä on erittäin tärkeää, koska huonosta kohtelusta johtuva traumatisoituminen vaikuttaa aina kehoon. Kirjassa puhutaan paljon myös Raamatun neljännen käskyn problematiikasta, ja siitä miten se vaikeuttaa huonon kohtelun tunnistamista. Isona teemana on myös kasvatuksessa käytetyn kuritusväkivallan haitallisuus. Kirjan kenties kiistanalaisin ja vaikeasti hyväksyttävin aihe liittyy yksipuolisen anteeksiantamisen haitallisuuteen - varsinkin kun puhutaan lastaan kaltoin kohdelleista vanhemmista, jotka eivät kuitenkaan koe tehneensä mitään väärää.
Kolmantena lukemisen arvoisena kirjana mainittakoon The Truth Will Set You Free. Kirjassa on paljon samoja teemoja kuin kahdessa edellisessäkin.
Millerin tuotannon jälkeen kannattaa lukea Alexander Lowenin teos Narcissim: Denial Of The True Self. Nimensä mukaisesti teos käsittelee narsistista vammautumista, ja sitä miten lasten huono kohtelu johtaa aidon minuuden kieltämiseen. Lowen käsittelee narsismia paljon laajemmassa kokonaisuudessa kuin muut tyypilliset aihetta käsittelevät kirjat, jotka yleensä keskittyvät vain narsistiseen persoonallisuushäiriöön. Narsistinen vammautuminen on paljon muutakin.
Kirjassa käsitellään paljon samaa aihepiiriä kuin Millerin tuotannossa. Myös tässä kirjassa tuodaan esiin traumatisoitumisen vaikutus kehoon - asia johon Lowen oli Wilhelm Reichin oppilaana perehtynyt hyvin paljon. Omasta mielestä erityisen merkityksellistä tässä kirjassa on Lowenin tarjoama selitysmalli vakavan narsistisen vammautumisen (eli narsistisen persoonallisuushäiriön) syntyyn, ja siihen miten sen taustalla vaikuttaa nöyryytetyksi tulemisen kokemukset.
Erich Frommin kirja Pako vapaudesta (tunnetaan myös nimellä Vaarallinen vapaus) täydentää Millerin ja Lowenin ajatuksia tarjoamalla mielenkiintoisen näkökulman valeminän yhteydestä psykologiseen sadomasokismiin. Frommin mukaan aidon minuutensa kieltänyt ihminen pelkää yli kaiken yksinäisyyttä, koska hän ei pysty olemaan omilla jaloillaan seisova itsenäinen yksilö. Niinpä hänestä tulee psykologinen sadomasokisti, joka on riippuvainen toisista ihmisistä ja epäterveistä symbioottisista suhteista, jotka perustuvat aina alistamiseen ja alistumiseen. Fromm selittää kirjassaan, miten heistä tulee autoritäärisiä ja vapautta vihaavia ihmisiä - asia mikä näkyi erityisen selkeästi korona-aikana.
Myös Sigmund Freud oli kiinnostunut aidon minuuden menettämisestä. Hän ei käyttänyt termiä 'valeminä' vaan 'epäaito subjekti'. Tähän näkökulmaan tutustuminen on helpointa, kun lukee Tilhi Pihlajan kääntämän Michael Tsarionin kirjoituksen Paholaisen johdolla. Artikkelissa käydään läpi, mitä Freud ajatteli lasten huonosta kohtelusta ja sen vaikutuksesta psyyken toimintaan. Lähtökohtana on Freudin id-ego-superego -malli ja erityisesti superegon (yliminä) toiminta aidon minuuden tukahduttajana.
Aidon minuuden menettämisestä kirjoitti myös Arno Gruen. Suosittelen ehdottomasti tutustumaan hänen kirjaan Itseään pettävä ihminen. Siinä Gruen käsittelee ihmisen autonomisen kehityksen teemaa vanhemmuuden näkökulmasta. Gruenin terminologiassa autonomialla tarkoitetaan sitä, että ihminen on täydellisessä sopusoinnussa omien tunteiden ja tarpeiden kanssa. Jos lasta kohdellaan huonosti, hän joutuu kieltämään omat aidot tunteet ja tarpeet, mistä seuraa autonomisen kehityksen häiriö ja aidon minuuden menettäminen. Gruen osaa selittää hienosti, miten tällaisesta ihmisestä tulee pahuuden lähde. Kuulostaa kovalta väitteeltä, mutta valitettavasti se on totta.
Samaa aihepiiriä käsittelee myös toinen Gruenin kirja The Insanity of Normality: Toward Understanding Human Destructiveness. Tässäkin kirjassa käsitellään valeminää ja aidon minuuden menettämistä. Näkökulma painottuu siihen, miten muiden tahtoon alistunut ja aidosta minudesta luopunut ihminen alkaa tiedostamattaan vihata itseään, ja muuttuu tuhoavaksi voimaksi sekä itseään että maailmaa kohtaan.
Pahan juuret -psykoskoopin kenties tärkein linssi on tehty Arthur Janovin ajatuksista. Tärkein siksi että Janov osaa selittää, mitä lasten huonon kohtelun synnyttämä traumatisoituminen tekee ihmisen mielelle ja aivoille, ja miten nämä psyykkiset vauriot voidaan korjata. Siinä missä nykyajan psykiatria pyrkii tarjoamaan traumatisoituneille ainoastaan loputonta oireenhoitoa, Janov tarjoaa lukijoilleen ratkaisevan tärkeää tietoa siitä, miten mielenterveysongelmista kärsivä ihminen voi ihan oikeasti parantua. Siis pysyvästi.
Janovin tuotannosta suosittelen lukemaan useammankin kirjan. Kannattaa aloittaa ensimmäisenä julkaistusta kirjasta Huuto sisimmästä, joka esittelee Janovin primaaliteorian. Kirja selittää sen, miten psyykkinen trauma on aina tiedostamattomaan mieleen tukahdutettua tunne-energiaa, joka on jäänyt psyykkiseen järjestelmään jumiin aiheuttaen monenlaisia oireita sekä mieleen että kehoon. Nämä järjestelmään jumiin jääneet traumaperäiset tuskalliset tunteet saadaan vapautettua järjestelmästä niin sanottujen primaalikohtausten avulla, joissa ihminen saa vihdoin tunnettua sen tunteen, joka oli aivoille liian voimakas ja kivulias tunnettavaksi trauman syntyhetkellä (yleensä lapsuudessa). Primaalit ovat ikään kuin psyykkistä oksentamista, jossa traumatunne tulee ulos tiedostamattomasta mielestä voimakkaana aivokuoreen syöksyvänä tunnepurkauksena, joka aloittaa hitaan mutta selkeän paranemisprosessin.
Sen jälkeen kannattaa lukea Janovin kirja The New Primal Scream, joka on kaksikymmentä vuotta myöhemmin kirjoitettu jatko-osa edelliselle. Se tarjoaa lisää sellaista informaatiota traumoista paranemiseen, jota Janov hankki kahdenkymmenen vuoden aikana hoitaessaan mielenterveysongelmista kärsiviä asiakkaitaan.
Kolmantena kannattaa lukea Prisoners of Pain, joka jatkaa samoista teemoista kuin kaksi edellistäkin kirjaa, mutta Kivun näkökulmasta. Janovin isolla K:lla kirjoittama Kipu tarkoittaa traumantisoitumisen aiheuttamaa kipua, joka vaikuttaa koko ihmisen psykosomaattiseen järjestelmään. Tässäkin kirjassa on edellisten tapaan lähtökohtana lasten huono kohtelu. Suosittelen kirjaa erityisesti heille, jotka kärsivät kroonisesta kivusta joko fyysisessä tai psyykkisessä muodossa.
Neljäs suositeltava kirja on The Biology of Love, joka sisältää edellisiä kirjoja tarkemman kuvauksen siitä, mitä aivoissa konkreettisesti tapahtuu, kun ihminen traumatisoituu. Kirjan aivojen toimintaa kuvaava alkupuolisko on paikoitellen ehkä hieman haastavaa luettavaa, mutta sitä ei tarvitse pelästyä. Alun jälkeen tulevat osuudet ovat huomattavasti helpommin ymmärrettävää sisältöä. Tässä kirjassa kantavana teemana on vanhempien tarjoaman rakkauden merkitys lasten ensimmäisten elinvuosien aikana. Vauvojen rakkaudellinen kohtelu on heidän tulevan elämän kannalta äärimmäisen merkityksellinen asia, koska sillä on erittäin suuri vaikutus koko loppuelämän hyvinvointiin. Mielestäni tämä on kirja, joka jokaisen äidiksi ja isäksi haluavan tulisi lukea, ja jonka sisällöstä jokaisen neuvolan pitäisi asiakkailleen puhua.
Näiden kirjojen lukeminen muutti minun elämäni perusteellisella ja pysyvällä tavalla paremmaksi. Olen aivan varma siitä, että se tulee tekemään saman myös muille - sikäli mikäli kirjojen sisällön vain pystyy vastaanottamaan. Luku-urakka on tietenkin suuri, ja se vie paljon aikaa. Mutta jokainen siihen käytetty minuutti on taatusti kannattava sijoitus.
Suurin kiitos näiden kirjojen löytämisestä kuuluu oppi-isälleni Michael Tsarionille, jolle olen ikuisesti kiitollinen siitä opastuksesta, jota olen näihin aihepiireihin saanut.
Sarjan aiemmat osat:
Olen lukenut viime vuosina aika paljon psykologiaa. Päädyin lukemaan Alice Millerin, Arno Gruenin, Sigmund Freudin, Erich Frommin, Alexander Lowenin ja Arthur Janovin ajatuksia. Jossain vaiheessa havaitsin kaavan. Tajusin, että nämä kaikki psykologian suuret nimet puhuvat hyvin pitkälti samoista asioista. Termit, näkökulmat ja painotukset voivat poiketa toisistaan paljonkin, mutta kaikilla heistä tuntuu olevan sama perusajatus siitä, mikä on psykologisessa mielessä maailmamme yksi suurimmista ongelmista: oman aidon minuuden kadottaminen.
Lukemani kokonaisuus alkoi piirtyä edessäni moniulotteisena kuvana, joka on enemmän kuin osiensa summa. Vähän kuin olisi tehnyt palapeliä, jonka kokoaminen tuo esiin kuvan, jota voi olla vaikea nähdä vain yksittäisiä paloja katsomalla.
Pahan juuret on tribuutti näille suurille ajattelijoille. Sarja pyrkii tuomaan esiin heidän ajatuksiaan tiivistetyssä muodossa, niin että kuka tahansa maallikko pystyy ymmärtämään heidän keskeisimmät näkemykset liittyen oman aidon minuuden kadottamiseen sekä sen syihin ja seurauksiin.
Minua alkoi kiinnostaa pystyisikö tekoäly näkemään sen saman moniulotteisen kuvan, jonka minä näin. Teimme kaverin kanssa pienen tekoälyharjoitteen, jossa haastoimme tekoälyä vertailemaan näiden suurten ajattelijoiden näkemyksiä aidon minuuden kadottamisesta. Alla oleva lopputulos vastaa yllättävän hyvin sitä, mitä Pahan juuret pyrkii tuomaan esiin.
Tekoälyn valitsema otsikko ei ole ehkä se kaikkein iskevin (hieman pitkä), mutta sisältöön se onnistui tiivistämään paljon olennaista informaatiota. Olkoon tämä tekoälyn tuotos jonkinlainen "kartta" kaikille niille, jotka haluavat näihin teemoihin syventyä.
Miksi aidon minuuden kadottaminen on niin suuri ongelma? Koska se johtaa pahuuteen. Näiden suurten mestareiden ajatuksiin tutustuminen auttaa ymmärtämään miksi.
***
Alice Miller, Arno Gruen, Alexander Lowen, Erich Fromm, Sigmund Freud ja Arthur Janov olivat merkittäviä psykoanalyytikkoja ja psykoterapeutteja, jotka tutkivat syvällisesti ihmisen psykologista kehitystä, trauman vaikutuksia ja pahuuden syntyä. Heidän näkemyksensä tarjoavat monipuolisen ymmärryksen siitä, miten varhaiset lapsuuden kokemukset muokkaavat ihmisen psyykkistä ja fyysistä terveyttä sekä käyttäytymistä aikuisuudessa. Tässä käsitellään, miten nämä näkemykset sopivat yhteen ja täydentävät toisiaan.
Alice Millerin keskeinen käsite "valeitse" viittaa siihen persoonaan, jonka lapsi kehittää sopeutuakseen vanhempiensa ja ympäristön odotuksiin ja vaatimuksiin. Tämä vääristynyt minä syntyy, kun lapsi ei voi ilmaista omia aitoja tunteitaan ja tarpeitaan, vaan oppii tukahduttamaan ne ja esittämään hyväksyttäväksi katsottuja käyttäytymismalleja. Tämän prosessin seurauksena lapsi menettää yhteyden aitoon itseensä ja kehittää valeitsen, joka perustuu toisten odotuksiin ja vaatimuksiin.[1]
Arno Gruenin mukaan pahuuden juuret ovat itsensä kieltämisessä ja vieraantumisessa omasta aidosta itsestä. Tämä prosessi alkaa varhaisessa lapsuudessa, kun lapsi oppii tukahduttamaan omat tunteensa ja tarpeensa sopeutuakseen ympäristön odotuksiin. Kun lapsi ei saa olla oma itsensä ja joutuu kieltämään omat aidot tunteensa, syntyy vieraantuminen itsestä. Tämä vieraantuminen voi johtaa tunteiden tukahduttamiseen ja empatian menettämiseen itseään ja muita kohtaan.[2]
Alexander Lowen (1910-2008) oli bioenergetiikan kehittäjä ja keskittyi erityisesti kehollisen kokemuksen merkitykseen psyykkisessä terveydessä. Lowenin mukaan psyykkiset traumat ja tukahdutetut tunteet tallentuvat kehoon lihasjännityksinä ja muina fyysisinä oireina. Lowenin näkemyksen mukaan aidon itsen menettäminen ja valeitsen kehittyminen eivät ole pelkästään psyykkisiä prosesseja, vaan ne ilmenevät myös kehollisina reaktioina.[3]
Erich Fromm (1900-1980) oli saksalais-amerikkalainen psykoanalyytikko ja sosiaalipsykologi, joka tutki autoritaarisuutta, vieraantumista ja rakkautta. Frommin mukaan psykologinen sadomasokismi on yksi tapa paeta omaa aitoa minuutta. Sadomasokismissa yksilö voi ottaa joko hallitsevan (sadistisen) tai alistuvan (masokistisen) roolin suhteessa muihin ihmisiin. Tämä dynamiikka on seurausta lapsuuden kokemuksista, joissa yksilön oma tahto ja tunteet on tukahdutettu, mikä johtaa vieraantumiseen aidosta itsestä.[4]
Sigmund Freud (1856-1939) on psykoanalyysin perustaja, joka toi esiin käsitteen "epäaito subjekti" kuvaamaan tilannetta, jossa yksilö kieltää omat aidot tunteensa ja tarpeensa sopeutuakseen ulkoisiin odotuksiin. Freudin mukaan superego (Antero: eli yliminä), joka edustaa sisäistettyjä vanhempien ja yhteiskunnan arvoja ja normeja, voi pakottaa lapsen luopumaan aidosta minuudestaan. Superegon vaikutus voi olla niin voimakas, että lapsi oppii tukahduttamaan omat halunsa ja toiveensa, ja sen sijaan noudattamaan niitä käyttäytymissääntöjä, jotka superego asettaa. Tämä prosessi voi johtaa siihen, että lapsi kehittää epäaidon subjektin, joka toimii vain täyttääkseen ulkopuolelta asetetut odotukset.[5]
Arthur Janov (1924-2017) tunnetaan erityisesti primaaliterapian kehittäjänä. Janovin mukaan varhaislapsuuden traumaattiset kokemukset ja tunteiden tukahduttaminen voivat johtaa syvään psyykkiseen vieraantumiseen ja valeitsen kehittymiseen. Primaaliteorian mukaan tukahdutetut tunteet ja traumat varastoituvat syvälle aivoihin, erityisesti limbiseen järjestelmään, ja vaikuttavat yksilön käyttäytymiseen ja hyvinvointiin läpi elämän. Janovin mukaan parantuminen edellyttää näiden tukahdutettujen tunteiden ja kokemusten vapauttamista, mikä tapahtuu primaaliterapian kautta.[6]
1) Itsensä Kieltäminen ja Vieraantuminen:
Sekä Miller, Gruen, Lowen, Fromm, Freud että Janov uskovat, että itsensä kieltäminen ja vieraantuminen aidosta itsestä ovat keskeisiä ongelmia, jotka johtavat myöhempiin psyykkisiin ja fyysisiin häiriöihin. Lapsen valeitse kehittyy, kun hän oppii tukahduttamaan omat tunteensa ja tarpeensa sopeutuakseen ympäristön odotuksiin.
2) Empatian Puute:
Miller ja Gruen korostavat empatian merkitystä, ja Lowen täydentää tätä näkökulmaa tuomalla esiin kehollisen empatian. Fromm puolestaan näkee empatian puutteen osana laajempaa vieraantumisen ja sadomasokistisen käyttäytymisen dynamiikkaa. Freud korostaa, että tukahdutetut tunteet ja halut, jotka johtuvat superegon vaikutuksesta, voivat estää aidon empatian kehittymisen. Janov taas näkee empatian puutteen seurauksena tukahdutettujen traumojen ja tunteiden vaikutuksesta.
3) Valtasuhteet ja Hallinnan Tarve:
Kaikki kuusi ajattelijaa tunnistavat, että vallan ja hallinnan tarve voi juontaa juurensa lapsuuden traumoista. Fromm korostaa, että sadomasokistinen dynamiikka on tapa paeta oman aidon itsen kohtaamista, mikä on linjassa Millerin valeitse-käsitteen ja Gruenin empatian puutteen kanssa. Lowen tuo esiin, miten nämä psyykkiset prosessit ilmenevät kehollisina oireina. Freud puolestaan selittää, miten superego voi ajaa yksilön vallan ja kontrollin tarpeeseen tukahdutettujen tunteiden ja halujen kautta. Janov näkee vallan ja hallinnan tarpeen juontuvan syvälle tukahdutetuista traumoista, jotka ohjaavat yksilön käyttäytymistä.
1) Trauman Syyt ja Seuraukset:
Miller painottaa enemmän vanhempien auktoriteettia ja emotionaalista kylmyyttä trauman lähteenä, kun taas Gruen korostaa itsensä kieltämistä ja empatian puutetta laajemmin. Lowen tuo esiin, miten nämä psyykkiset prosessit ilmenevät kehollisina oireina. Fromm täydentää tätä näkökulmaa tarkastelemalla, miten autoritaariset ja sadomasokistiset suhteet vahvistavat vieraantumista aidosta itsestä. Freud selittää, miten superegon vaikutus voi pakottaa lapsen kehittämään epäaidon subjektin, joka toimii tukahdutettujen halujen ja tunteiden pohjalta. Janov puolestaan korostaa, että syvälle aivoihin varastoituneet traumat ja tunteet ovat keskeisiä tekijöitä valeitsen ja epäaidon subjektin kehityksessä. Yhdessä nämä näkemykset tarjoavat kattavan kuvan siitä, miten varhaislapsuuden kokemukset voivat muokata psyykkistä ja fyysistä kehitystä.
2) Paranemisprosessit:
Miller korostaa terapiatyön ja henkilökohtaisen itsetutkiskelun merkitystä trauman parantamisessa, erityisesti terapeutin ja potilaan välisen autenttisen suhteen kautta. Gruen puolestaan korostaa empatian ja aidon itsen löytämistä sekä yhteiskunnallisten arvojen muutosta, jotka tukevat tunteiden avoimuutta ja hyväksyntää. Lowen täydentää tätä tuomalla esiin kehollisen terapian merkityksen, jossa lihasjännityksiä ja kehollisia oireita käsitellään osana paranemisprosessia. Fromm puolestaan näkee vapauden ja aidon itsen löytämisen yhteiskunnallisen muutoksen kautta, jossa yksilöt vapautuvat autoritaarisista rakenteista ja sadomasokistisista suhteista. Freud korostaa, että terapeuttinen työ voi auttaa yksilöä ymmärtämään ja vapautumaan superegon tukahduttavasta vaikutuksesta. Janovin primaaliterapia keskittyy tukahdutettujen traumojen ja tunteiden vapauttamiseen, mikä auttaa yksilöä palaamaan aitoon itseensä.
3) Yhteiskunnalliset ja Kulttuuriset Näkökulmat:
Gruen kiinnittää enemmän huomiota yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin tekijöihin, jotka tukevat empatian puutetta ja vallan ihannointia. Hän kritisoi kilpailuun ja materialismiin perustuvaa kulttuuria, joka vahvistaa vieraantumista itsestä ja toisista. Miller keskittyy enemmän perheen sisäisiin dynamiikkoihin ja niiden vaikutuksiin yksilön psyykeen, kun taas Lowen korostaa, miten nämä prosessit ilmenevät kehollisina reaktioina ja fyysisinä oireina. Fromm tuo esiin, miten yhteiskunnalliset rakenteet ja kulttuuriset arvot voivat vahvistaa sadomasokistista dynamiikkaa ja vieraantumista aidosta itsestä. Freud täydentää tätä ymmärrystä selittämällä, miten superego, sisäistettyjen arvojen ja normien kantaja, voi ylläpitää näitä dynamiikkoja. Janov korostaa, että yhteiskunnan ja perheen paineet voivat johtaa syvien traumojen syntyyn, jotka vaikuttavat yksilön kehitykseen ja käyttäytymiseen.
Alice Millerin, Arno Gruenin, Alexander Lowenin, Erich Frommin, Sigmund Freudin ja Arthur Janovin näkemykset tarjoavat syvällisen ja monipuolisen ymmärryksen siitä, miten valeitse ja epäaito subjekti kehittyvät ja miten nämä prosessit johtavat vieraantumiseen aidosta itsestä, empatian puutteeseen ja pahuuteen. Kaikki kuusi ajattelijaa korostavat, että terve psyykkinen ja fyysinen kehitys edellyttää lapsen tunteiden ja tarpeiden hyväksyntää ja tukemista.
Millerin, Gruenin, Lowenin, Frommin, Freudin ja Janovin teoriat yhdessä tarjoavat kattavan käsityksen siitä, miten lapsuuden kokemukset muokkaavat yksilön psyykkistä ja fyysistä terveyttä ja miten nämä kokemukset voivat johtaa valeitsen ja epäaidon subjektin kehittymiseen sekä pahaan käyttäytymiseen. Ennaltaehkäisy ja hoito edellyttävät empatiaan, avoimeen tunneilmaisuun ja autenttiseen yhteyteen perustuvia kasvatus- ja terapiamenetelmiä, jotka tukevat aidon itsen kehitystä ja ehkäisevät valeitsen ja epäaidon subjektin syntyä. Lowenin näkemykset tuovat tähän kokonaisuuteen tärkeän lisän korostamalla kehollisen terapian merkitystä psyykkisen ja fyysisen terveyden edistämisessä, Frommin näkemykset auttavat ymmärtämään, miten autoritaariset rakenteet ja sadomasokistinen dynamiikka voivat ylläpitää vieraantumista aidosta itsestä, Freudin näkemykset selittävät, miten superegon vaikutus voi pakottaa yksilön kehittämään epäaidon subjektin, ja Janovin primaaliteoria keskittyy syvien traumojen ja tunteiden vapauttamiseen aitoon itseen palaamiseksi.
Lähteet
Sarjan aiemmat osat:
Lasten huonosta kohtelusta seuraa hyvin usein psyykkistä traumatisoitumista. Fyysinen väkivalta, henkinen väkivalta, erilainen hyväksikäyttö, lapsen tarpeiden laiminlyöminen, vauvan itkemään jättäminen ja niin edelleen tuottavat sellaisia psyykkisiä vammoja, joiden kanssa suurin osa ihmisistä joutuu elämään koko elämänsä hautaan saakka. Koska meillä on Suomessa lasten huonosta kohtelusta niin pitkät kulttuuriset perinteet, meillä on satoja tuhansia (ellei jopa miljoonia) eriasteisesti traumatisoituneita ihmisiä. Oireiden kirjoon kuuluu muun muassa masennusta, ahdistuneisuutta, post-traumaattista stressihäiriötä, paniikkioireita ja yleistä neuroottisuutta. Tämän lisäksi psyykkisesti traumatisoituneet ihmiset kärsivät monenlaisista fyysisistä sairauksista ja kehollisista ongelmista. Mieli ja keho ovat saman kolikon kaksi eri puolta, joten traumat vaikuttavat aina koko psykosomaattiseen järjestelmään. Aihetta käsitellään kattavasti Alice Millerin kirjassa The Body Never Lies, jonka lukemista suosittelen jokaiselle.
Kun näiden traumatisoituneiden ihmisten oireilu saavuttaa sen pisteen, että he lähtevät hakemaan apua lääkäristä, he törmäävät kammottavaan todellisuuteen: suomalaiset lääkärit eivät osaa parantaa heitä. Meillä on Suomessa noin 1300 mielenterveysongelmiin erikoistunutta psykiatria (eri asia kuin psykologit), jotka “hoitavat” potilaitaan kirjoittamalla erilaisia reseptejä lääkkeisiin, jotka eivät paranna ketään. Käytännössä koko psykiatriakunta koostuu lääkäreistä, joilla ei ole mitään käsitystä siitä, miten psyykkiset traumat syntyvät, ja miten niistä voi parantua. Tilanne on enemmän kuin absurdi.
Absurdia on myös se, että tietoa psyykkisistä traumoista paranemiseen on ollut tarjolla jo kymmeniä vuosia. Jostain syystä tuota tietoa ei kuitenkaan ole vieläkään saatu mielenterveystyötä tekeville ammattilaisille. Sen sijaan psykiatreista on tehty lääkeyhtiöitä palvelevia pillerikauppiaita, jotka vain robottimaisesti noudattavat Käypä hoito -oppaan ohjeistusta välittämättä siitä, että he saattavat tehdä kymmenien vuosien mittaisen lääkärin uran parantamatta tuona aikana yhtään ainoaa potilasta. Onko lääkäri, joka ei paranna koskaan ketään, hyvä lääkäri? Onko tällaisia lääkäreitä tuottava järjestelmä toimiva? Onhan se, jos asiaa kysytään miljardibisnestä pyörittäviltä lääkeyhtiöiltä. Parannettu potilas on menetetty asiakas.
Miten psyykkiset traumat syntyvät? Miten niistä voi parantua? Vastaus näihin kysymyksiin löytyy psykologian tohtori Arthur Janovin tuotannosta. Kirjassaan Huuto sisimmästä hän esittelee niin sanotun primaaliteorian, joka selittää miten traumat syntyvät ja miten niistä parannutaan. Suosittelen tämän kirjan lukemista jokaiselle mielenterveysongelmista kärsivälle.
Psyykkiset traumat voivat syntyä lukemattomilla eri tavoilla, mutta aivojen kannalta trauman syntymekanismi on aina sama. Kun ihminen joutuu kokemaan jotain traumaattista, hän joutuu kokemaan niin voimakasta tuskan tunnetta, että se on aivoille liikaa. Liian voimakas tuskallinen tunne-energia laukaisee aivoissa eräänlaisen “sulakkeen palamisen”, mikä suojaa aivoja vakavammalta vaurioitumiselta. Tämän seurauksena traumatunne jää jumiin ihmisen psykosomaattiseen järjestelmään luoden eräänlaisen “psyykkisen tulehdustilan”, joka aiheuttaa myöhemmin sekä psyykkistä että fyysistä oireilua.
Lasten ja aikuisten aivot ovat hyvin erilaiset. Pienten lasten aivot ovat vielä niin kehittymättömät, että niillä on melko heikko kyky kestää voimakasta tuskan tunnetta. Tämän takia lapset traumatisoituvat huomattavasti herkemmin kuin aikuiset. Trauman syntyminen ei välttämättä vaadi edes mitään yhtä yksittäistä dramaattista kokemusta. Trauma voi syntyä esimerkiksi sellaisesta kokemussarjasta, jossa lapsi joutuu tuntemaan samaa tuskan tunnetta uudestaan ja uudestaan. Hyvänä esimerkkinä tällaisesta kumulatiivisesta tuskan kokemisesta on toistuva vanhempien raju riitely, joka synnyttää lapsessa voimakasta pelkoa. Vuonna 2011 valmistuneessa suomalaisessa väitöstutkimuksessa todettiin, että 35 prosenttia lapsista saa vakavia psyykkisiä oireita vanhempien riitelystä. Lievempiä oireita saa yli puolet lapsista. Valitettavan harva vanhempi tulee ajatelleeksi, että riitely oman puolison kanssa voi olla lasten terveydelle hyvin vahingollista.
Toinen hyvä esimerkki kumulatiivisesta tuskan kokemisesta on sylivauva, jolle annetaan rintamaitoa vain silloin kun se sopii äidille (tai äidin luomaan ruokinta-aikatauluun), sen sijaan että häntä ruokittaisiin silloin kun hänellä on nälkä. Kun vauva tuntee nälkää, hän ilmaisee tämän tarpeen aina itkemällä. Jos näissä tilanteissa äiti jättää toistuvasti tämän tarpeen tyydyttämättä, vauvan kokema kumulatiivinen tuskan tunne on jossain vaiheessa liikaa, minkä seurauksena aivojen on pakko sulkea tuskan tunne pois. Seurauksena on traumatisoituminen, jonka synnystä lapsella ei ole myöhemmin aikuisena minkäänlaista muistikuvaa. Valitettavan harva vanhempi tulee ajatelleeksi, että toistuva lapsen tarpeiden laiminlyönti voi vammauttaa lapsen koko hänen loppuelämäkseen.
Kun ihminen traumatisoituu, hänestä tulee aina jonkinasteinen neurootikko. Neuroottinen käytös johtuu siitä, että aivoja liian tuskalliselta tunteelta suojaava “sulakkeen palaminen” on jättänyt tuskan tunteen jumiin syvälle tiedostamattoman mielen syövereihin. Ihminen ei yleensä ole tämän trauman olemassaolosta edes tietoinen, mutta tuntee sen vaikutukset sekä fyysisesti että psyykkisesti. Tyypillisesti psykosomaattiseen järjestelmään jumiin jäänyt traumatunne aiheuttaa sellaista hermostuneisuutta ja jännittyneisyyttä, jota on pakko purkaa jollain tavalla. Yleensä tämä näkyy niin, että ihminen tekee jotain jännittyneisyyttä purkavaa asiaa liiallisia määriä. Esimerkiksi tupakointi, juopottelu, urheileminen, siivoaminen (esimerkkinä Sanna Marin), syöminen, shoppailu, seksi, TV:n katsominen ja videopelien pelaaminen ovat kaikki oloa helpottavaa jännittyneisyyttä purkavaa toimintaa. Neurootikko joutuu turvautumaan näihin keinoihin epäterveellisiä määriä. Pahimmillaan näihin keinoihin syntyy voimakas addiktio, joka voi olla terveydelle tai sosiaaliselle elämälle erittäin haitallista.
Suomi on täynnä eriasteisia neurootikkoja. Tämän voi kuka tahansa todeta menemällä julkiseen kulkuneuvoon, jossa on paljon ihmisiä. Jos katsoo ympärilleen, voi nähdä miten lähes kaikki kanssamatkustajat istuvat älypuhelin kädessä tuijottaen sen ruutua neuroottisesti. Saman kännykkää jatkuvasti tuijottavan “ruutu-zombi-joukon” voi nähdä lähes kaikilla julkisilla paikoilla. Paikallaan oleminen tekemättä mitään on neurootikolle hyvin vaikeaa.
Neuroottisen toiminnan tarkoitus on myös pitää traumaan liittyvä tuskan tunne loitolla. Neuroottisella toiminnalla ihminen ikään kuin pakenee sitä alkuperäistä tuskaa, jonka aivot joutuivat trauman syntyhetkellä sulkemaan pois. Janovin primaaliteorian mukaan traumoista parannutaan juuri päinvastaisella tavalla. Paraneminen tapahtuu menemällä kohti sitä tuskallista tunnetta, joka trauman aikanaan aiheutti.
Janovin mukaan traumoista paraneminen vaati psykosomaattiseen järjestelmään jumiin jääneen traumatunteen ulos päästämistä niin sanotun primaalikohtauksen (tai lyhyemmin primaalin) kautta. Käytännössä tämä on eräänlaista “psyykkistä oksentamista”, jossa järjestelmään jumiin jäänyt traumatunne ikään kuin purskahtaa paineella ulos. Usein tämä tunnepurkaus on voimakasta itkua, joka jäi lapsena trauman syntyhetkellä itkemättä. Traumat puretaan siis viemällä loppuun se aivoissa tapahtuva prosessi, jonka “sulakkeen palaminen” trauman syntyhetkellä keskeytti. (Aivojen toimintaa koskeva osuus avataan yksityiskohtaisemmin Janovin toisessa kirjassa Biology of Love.)
Primaalikohtauksessa psyyken traumatunteen tukahduttamista ylläpitävät mekanismit pettävät, ja ihminen tuntee vihdoin koko olemuksellaan sen tunteen, jota aivot eivät kyenneet trauman syntyhetkellä käsittelemään. Se on yleensä samaan aikaan hyvin tuskallista ja helpottavaa. Kun traumatunteen saa vihdoin purkautumaan ulos, se on vähän kuin “psyykkisen mätäpaiseen” puhkaisu, joka käynnistää hitaan koko psykosomaattista järjestelmää eheyttävän paranemisprosessin.
Primaalikohtaukseen pääseminen on yleensä melko vaikeaa, koska sitä edeltää usein voimakkaan epämiellyttävä olotila, jota ihminen luontaisesti pyrkii välttelemään. Yleensä tukahduttamismekanismien alta ulos pyrkivä traumatunne aiheuttaa ennen purkautumistaan ahdistusta tai levottomuutta. Kun traumatunne on lähellä purkautumista, olo voi olla todella hirveä. Tässä tilanteessa on tärkeää, että antaa ahdistavan olon kasvaa, jotta traumatunteen synnyttämä painetila saa laukaistua ulos purkautuvan primaalikohtauksen.
On luonnollista, että voimakkaan ahdistuksen vallassa ihminen pyrkii pääsemään kamalasta olotilastaan pois, ja alkaa tehdä niitä neurootikolle tyypillisiä asioita, joilla on tottunut tunteitaan tukahduttamaan. Paranemisen kannalta se on kuitenkin hyvin haitallista. Primaalikohtaukseen pääseminen vaati siinä mielessä tahdonvoimaa, että kykenee vastustamaan houkutusta oman olonsa helpottamiseen neuroottisella toiminnalla. Janov tarjoaakin mielenkiintoisen näkökulman ahdistuneisuuteen. Jos tuntee ahdistusta, se on hyvä merkki. Mitä enemmän on ahdistunut, sitä lähempänä primaalikohtaus on. Jos pystyy antautumaan ahdistukselle, ja antaa sen vain kasvaa, jossain vaiheessa kasvava paine laukaisee vapauttavan primaalikohtauksen.
On tärkeä ymmärtää, että primaalikohtaus ei ole älyllinen prosessi. Traumoista ei parannuta pohtimalla tai oivaltamalla – traumoista parannutaan tuntemalla. Sitä alkuperäistä trauman aiheuttanutta tilannetta tai tapahtumasarjaa ei tarvitse ymmärtää tai edes muistaa. Riittää kun vain tuntee sen ulos purkautuvan tunteen, joka oli jäänyt järjestelmään jumiin. Janovin mukaan juuri älykkäimmät ihmiset ovat haastavimpia traumapotilaita, koska he ovat tottuneet ratkaisemaan kaikki ongelmat älyllään. Älystä ei kuitenkaan ole traumojen purkamisessa mitään hyötyä, koska koko prosessi on pääasiallisesti vain tuntemista.
Tyypillisesti traumatisoituneilla neurootikoilla on traumatisoivia kokemuksia niin paljon, että kyse ei ole koskaan yhdestä traumasta. Neurootikkojen tapauksessa on järkevämpää puhua “trauma-altaasta”, joka on täynnä erilaisia traumatunteita, jotka täytyy kaikki päästää järjestelmästä ulos yksitellen. Näin ollen yksi primaalikohtaus ei riitä. Kun ihminen saa ensimmäisen primaalin, se on merkittävä askel kohti paranemista, mutta se on vasta alkua. Paraneminen vaatii yleensä kymmeniä primaalikohtauksia ja hyvin paljon aikaa. Yksikään neurootikko ei parane traumoistaan viikossa, kuukaudessa tai edes vuodessa. Paraneminen on aina useamman vuoden prosessi, joka etenee hyvin yksilöllisellä tavalla.
Janovin primaaliteorian esittelevässä kirjassa puhutaan myös primaaliterapiasta. Tällä tarkoitetaan Janovin kehittämää terapiamuotoa, jota ei kuitenkaan tällä hetkellä tarjota Suomessa. (Tai jos tarjotaan, kyseessä on erittäin suurella todennäköisyydellä huijari, jolla ei ole primaaliterapiaan asianmukaista koulutusta.) Primaaliteoriaa voi kuitenkin soveltaa omassa paranemisprosessissaan ilman minkäänlaista terapeuttisuhdetta, koska primaalikohtauksiin pääseminen ei vaadi terapeutin apua. Kuka tahansa voi parantaa itse itsensä, jos vain alkaa tehdä sellaisia elämänvalintoja, jotka johtavat tuntemisen lisääntymiseen ja tukahduttamisen vähentymiseen. Esimerkiksi edellisessä osassa mainitun kehopanssarin purkaminen on tällainen valinta. On myös paljon muita asioita, joilla voi edesauttaa primaalikohtauksiin pääsemistä.
Suomessa on toki tarjolla yksi terapiamuoto, jonka avulla voi päästä primaaliin. Kyse on regressioterapiasta, jossa regressioterapeutti auttaa asiakasta pääsemään käsiksi traumaattisiin lapsuusmuistoihin, joiden uudelleeneläminen mielikuvatasolla voi vapauttaa muistoon liittyvän traumatunteen. Tämä on erittäin hyvä hoitomuoto niille, joilla on vaikeuksia päästä primaaliin omin keinoin. Yhdestäkin hoitokerrasta voi olla merkittävää apua, ja sillä voi saada oman paranemisprosessin käyntiin.
Minulla on regressioterapiasta kokemusta yhden kolmetuntisen hoitosession verran, ja se oli erittäin positiivinen kokemus. Kävin sen aikana läpi kaksi traumaattista lapsuuskokemusta, joihin molempiin liittyi voimakasta verenvuotoa. Tuollaisissa shokeeraavissa tilanteissa tunneimpulssi on lapsen aivoille liikaa, joten käytännössä se synnyttää aina jonkinasteisen trauman. Kun tilanteen käy läpi regressioterapiassa aikuisena, aivot kestävät tunteen käsittelyn, ja trauma purkautuu ulos voimakkaana tunnekokemuksena. Minun tapauksessa tämä hoitosessio toimi myös oman primaaliprosessini kiihdyttäjänä, koska sen jälkeen omia primaalikohtauksia alkoi tulla aiempaa tiheämpään tahtiin. En tiedä miksi, mutta muutos oli hyvin selkeä. Koska minulla on kokemusta vain yhdestä regressioterapeutista, en osaa sanoa ovatko kaikki regressioterapeutit asiansa osaavia. Mutta tämä henkilö, nimeltään Lotta Kvist (Lauttasaari, Helsinki), on ainakin sellainen, jota voin suositella kaikille. Hinta-laatusuhteeltaan regressioterapia päihittää mennen tullen perinteisen psykoterapian, joka ei auta traumoista paranemiseen.
Regressioterapiaan meneminen ei kuitenkaan ole paranemisen kannalta millään tavalla välttämätöntä. Kaikkein olennaisinta oman primaaliprosessin käynnistämisessä on vähentää niitä neuroottisia toimintoja, joilla on tottunut tukahduttamaan tunteitaan. Kaikki neurootikot tekevät sitä, joten jokaisella neurootikolla on varmasti keinoja tukahduttamisen vähentämiseen. Helppoa se ei tietenkään ole – eikä varsinkaan miellyttävää. Jos on tottunut tukahduttamaan itseään esimerkiksi alkoholilla tai tupakalla, ei varmaankaan olisi huono idea luopua niiden käytöstä. Kyllä, se lisää ahdistuneisuutta ja pahaa oloa, mutta se on juuri se mihin täytyykin pyrkiä. Mitä enemmän ahdistaa, sitä lähempänä primaalikohtaus on. On syytä kuitenkin muistaa, että kun luopuu yhdestä neuroottisesta toiminnasta, syntyy suuri houkutus korvata se jollain uudella toiminnalla. Tätä pitäisi pystyä välttämään. Esimerkiksi kovan juopottelun vaihtaminen kovaan urheilemiseen on varmasti fyysisen terveyden kannalta ihan hyvä valinta, mutta primaaliprosessin kannalta siitä ei ole mitään hyötyä. Urheilusta saatavat endorfiinit tukahduttavat tuntemista aivan samalla tavalla kuin alkoholi.
Janovin Huuto sisimmästä julkaistiin vuonna 1970. Reilut kaksikymmentä vuotta myöhemmin hän julkaisi tälle kirjalle jatko-osan New Primal Scream: Primal Therapy 20 Years On, joka syventää ja täydentää hänen primaaliteoriaa tarjoten paljon arvokasta lisätietoa. Molemmat kirjat ovat ehdottomasti lukemisen arvoisia, ja suosittelen niitä jokaiselle mielenterveysongelmista kärsivälle.
Psyykkisistä traumoista paraneminen ei ole helppoa. Se ei myöskään ole nopeaa. Se on tuskallista, kivuliasta, hirveää ja pelottavaa. Se vaatii rohkeutta ja tahdonvoimaa mennä sinne, minne ei haluaisi mennä. Vähän kuin kävisi vuosien ajan toistuvasti omassa henkilökohtaisessa helvetissään. Valitettavasti sitä helvetissä käymistä ei voi ulkoistaa kenellekään toiselle. Se on pakko tehdä itse.
Sarjan aiemmat osat:
On hyvin tyypillistä, että kun lasta kohdellaan huonosti, hän joutuu tukahduttamaan omaa tunne-elämäänsä. Todella monet vanhemmat kieltävät lapsiltaan aitojen tunteiden ilmaisun, tai suhtautuvat vihamielisesti lapsensa kielteisten tunteiden ilmaisuun. Monet vanhemmat haluavat lastensa olevan kilttejä ja helppoja lapsia, jotka eivät koskaan itke, kiukuttele, turhaudu, suutu tai tee mitään sellaista, minkä taustalla on vanhemman kannalta ei-toivottu tunne. Tällä tavalla kohdeltu lapsi on pakotettu tukahduttamaan omia tunteitaan jo pienestä pitäen, koska vanhempien miellyttäminen on lapsen näkökulmasta välttämätöntä.
On olemassa monia eri tapoja, jotka pakottavat lapsen tukahduttamaan omat tunteensa. Esimerkiksi väkivalta, alistaminen, tarpeiden laiminlyöminen ja kaikki muu lasta traumatisoiva kohtelu johtaa ennen pitkää siihen, että lapsi sulkee omat aidot tunteensa pois. Kun tällainen lapsi kasvaa aikuiseksi, hän kärsii traumapohjaisten psyykkisten ongelmien lisäksi myös fyysisistä oireista. Mieli ja keho ovat saman kolikon kaksi eri puolta, ja traumatisoituminen vaikuttaa aina koko kolikkoon – eli koko psykosomaattiseen (tai psykofyysiseen) järjestelmään.
Lapsuuden psyykkiset traumat ja tunteiden tukahduttaminen näkyy lähes aina tavalla tai toisella kehossa. Asiaa syvällisesti tutkinut psykologi Wilhelm Reich (jonka oppilas Alexander Lowen oli) teki tästä ilmiöstä havainnon, jota hän kutsui kehopanssariksi. Tällä hän tarkoitti sitä, että tunteitaan tukahduttavalla traumatisoituneella ihmisellä on hyvin usein sellainen keho, joka on niin sanotusti “panssaroitunut”. Reich tajusi, että traumatisoituminen voidaan päätellä ihmisen kehosta paljon paremmin kuin hänen kertomuksista terapeutin sohvalla. Jokainen traumatisoitunut ihminen kantaa sisällään tukahdutettua kipua, mitä vastaan psykosomaattinen järjestelmä luo hyvin usein suojaavan kehopanssarin. Keho ei valehtele.
Yksi hyvin tyypillinen kehopanssarin ilmenemismuoto on jäykkä keho. Kun ihminen traumatisoituu, hän joutuu tukahduttamaan traumatunnetta, mikä aiheuttaa kehollista jännittyneisyyttä. Se muuttaa kehollisen olemuksen ikään kuin haarniskamaisen jäykäksi. Usein tällainen ihminen on niin tottunut jatkuvaan pieneen jännittyneisyyteen, että hän ei ole tästä ollenkaan tietoinen. Jos jatkuva kehollinen jännittäminen on “normaali olotila”, sen olemassaoloa on vaikea havaita. Kun tämä jännittäminen jatkuu vuosikausia, keho “panssaroituu” ja muuttuu vähitellen hyvin jäykäksi. Tästä voidaan päätellä, että jokainen rautakankijäykkä ihminen on jonkinasteisesti traumatisoitunut ja kärsii tunteiden tukahduttamisesta. Keho ei valehtele.
Toinen yleinen kehopanssarin ilmenemismuoto on kehon muuttuminen “tankkimaisen” raskaaksi. Tämä näkyy niin, että kehoon kerääntyy runsaasti joko rasvakudosta tai lihasmassaa, mikä muuttaa kehon hyvin kookkaaksi. Tällainen ihminen on ikään kuin suojassa paksun kudosmassan alla, ja kokee alitajuisesti tarvitsevansa tuota suojaavaa kerrosta, jotta ei joutuisi tuntemaan traumatisoitumisen aiheuttamaa kipua. Tämä on se syy, miksi monien ylipainosta kärsivien ihmisten on niin vaikea pudottaa painoaan. Taustalla oleva traumatisoituminen luo tarpeen paksulle rasvakudokselle, ja siitä luopuminen on monelle liian vaikeaa. Ihminen ei useinkaan edes tajua sitä itse, että hän tarvitsee sitä kehossaan olevaa suojakerrosta psyykkisen vammautumisen takia.
Sama pätee myös moniin kehonrakentajiin, jotka ovat luoneet suojaavan kerroksen lihaksista. Heillä on alitajuinen pakko ylläpitää tuon suojakerroksen olemassaoloa, mikä saa heidät treenaamaan epäinhimillisiä määriä. Usein käy myös niin, että kun kehonrakentaja lopettaa treenaamisen, vähenevä lihasmassa korvautuu vähitellen rasvakudoksella tai nesteellä. Joku suoja on pakko olla.
Kehopanssari-ilmiöön liittyy myös helposti ulkonäöstä tunnistettava ominaisuus: kasaan mennyt ryhti. Jokainen kumarassa oleva ihminen on traumatisoitunut ja joutuu sisällään kantamansa kivun takia suojaamaan omaa sydänalaansa kääntämällä olkapäitä eteen. Keho mukautuu siihen todellisuuteen, jossa ihmisen sisäinen maailma on.
Nykyaikaisen psykoterapian yksi suurimmista puutteista on keskittyä vain ihmisen mieleen ja jättää kehollinen puoli huomioimatta kokonaan. Tämä on valtavan suuri puute ja yksi syy sille, miksi psykoterapeutit eivät pysty parantamaan traumatisoitumisesta kärsiviä asiakkaitaan. Ihminen ei voi parantua, vaikka kuluttaisi terapeutin sohvaa vuosikausia, jos terapia ei ota kehoa millään tavalla huomioon.
On hyvä ymmärtää, että kehopanssari on suoja. Sen rakentuminen alkaa jo lapsuudessa. Se suojaa tuntemasta sitä psyykkistä kipua, jonka traumatisoituminen aiheuttaa. Lapsuusaikana se on erittäin hyödyllinen, koska lapsen aivot eivät yleensä pysty käsittelemään voimakasta traumatunnetta. Mutta kun lapsi kasvaa aikuiseksi, kehopanssari muuttuu haitalliseksi. Se vaikeuttaa psyykkisistä traumoista paranemista, koska se heikentää tunteiden tuntemista.
Traumoista toipuminen vaatii sen, että ihminen pääsee käsiksi omiin tukahdutettuihin tuskallisiin traumatunteisiinsa, jotka ovat jääneet jumiin psykosomaattiseen järjestelmään. Tämä tarkoittaa sitä, että tunteiden tukahduttamista ylläpitäviä mekanismeja on purettava. Koska kehopanssari vähentää tuntemista, oman kehopanssarin työstäminen (painon pudotus, venyttely, hieronta ja niin edelleen) on toipumisen kannalta välttämätöntä. Se ei yksin riitä, mutta se on olennainen osa traumoista toipumisen prosessia.
Traumoista toipumisesta enemmän seuraavassa osassa, joka esittelee Arthur Janovin (toinen Reichin oppilas) näkemyksen siitä, miten psyykkisistä traumoista parannutaan.
Seuraava osa: Psyykkisistä traumoista voi parantua
Sarjan aiemmat osat:
Olen omien kokemusteni kautta joutunut toteamaan, että suomalaisen terveydenhuoltojärjestelmän tarjoama apu mielenterveyden hoitoon on todella heikkolaatuista. Tämän asian suhteen koko järjestelmä vaikuttaa olevan täysi vitsi. Suurin osa mielenterveysongelmista johtuu lapsuuden traumatisoivista tapahtumista. On käsittämätöntä, miten huonosti tästä traumapohjaisesta oireilusta kärsivät saavat apua, kun he lähtevät sitä terveydenhuollosta etsimään. Voin valaista asiaa omien kokemusteni kautta.
Minä kasvoin perheessä, joka oli kaikkea muuta kuin turvallinen. Perheessä oli kaksi kusipäistä vanhempaa, jotka tekivät lastensa elämästä täyttä helvettiä. Jokainen siinä talossa elävä lapsi joutui elämään koko lapsuutensa pelossa. Jokaista perheen lasta kohdeltiin kodin suljettujen seinien sisällä kammottavan huonolla tavalla. Kodin ulkopuolella siitä ei tiennyt kukaan, koska vanhempien ylläpitämä kulissi onnellisesta ydinperheestä ja "rakastavista" vanhemmista oli niin taitavasti tehty. Kulissiin kuului muun muassa se, että perheen isä oli lasten kasvattamisen ammattilainen, joka oli töissä lastenkodissa. Eihän sellainen isä voisi mitenkään kohdella lapsiaan huonosti!
Todellisuus kulissin takana oli jotain aivan muuta. Perheen jokainen lapsi traumatisoitui vakavasti. Jokainen siinä perheessä kasvanut on joutunut kärsimään mielenterveydellisistä ongelmista koko elämänsä. Tuon oireilun syitä ei vain haluta nähdä. Hyvä esimerkki tästä oli se, kun siskoni yritti noin kolmekymppisenä itsemurhaa. Kukaan perheessä ei halunnut pohtia lapsuuden olosuhteiden vaikutusta asiaan. Se oli tabu, josta ei saanut puhua.
Oma oireiluni alkoi jo lapsena, mutta minulla ei ollut lupaa näyttää sitä. Minun haluttiin olevan iloinen ja reipas lapsi, joten sellaista minä sitten näyttelin. Päiväkirjaan minä kirjoitin alle kymmenvuotiaana pahasta olosta ja itsemurha-ajatuksista, mutta päiväkirjan ulkopuolella jouduin näyttelemään valeminää, joka oli kiltti, kohtelias ja iloinen lapsi. Mikä kammottava ristiriita.
Selvisin peruskoulusta ja lukiosta olosuhteisiin nähden hyvin. Lukion jälkeinen opiskeluaikakin meni vielä kohtalaisesti, koska olin oppinut tukahduttamaan pahaa oloani erilaisin keinoin. Sama taktiikka ei vain toiminut enää kovin pitkään siirryttyäni työelämään. Parissa vuodessa aloin olla niin loppu, että en ollut enää toimintakykyinen. Totesin, että nyt on pakko hakea apua, tai mistään ei tule mitään. Tästä alkoi erikoinen ja pitkä seikkailuni suomalaisen terveydenhuollon mielenterveyspotilaana.
Seuraavan reilun kymmenen vuoden aikana tapasin kymmeniä eri mielenterveystyön ammattilaisia, joille kerroin mielenterveydellisistä haasteistani. Heidän joukossaan oli psykiatreja ja muita lääkäreitä, psykologeja, psykiatrisia sairaanhoitajia ja terapeutteja. Vuosien ajan minua siirreltiin jatkuvasti luukulta toiselle, mutta yhdeltäkään luukulta en löytänyt sellaista ihmistä, joka olisi osannut tarjota minulle paranemiseen johtavaa apua.
Suomessa mielenterveysongelmia "hoidetaan" pääsääntöisesti pillereillä. Näin toimitaan, koska se on Käypä hoito -oppaan suositus, jota lääkärit noudattavat kuuliaisesti - siitäkin huolimatta, että kukaan ei ole koskaan parantunut mielenterveysongelmista pillereillä. Lääkärit kyllä tietävät, että pillerien popsiminen ei paranna ketään, mutta he eivät siitä juurikaan välitä. He vain tekevät hyväpalkkaista työtään ohjeistuksen mukaan.
Lääkärit kirjoittavat mielialalääkereseptejä sadoille tuhansille suomalaisille, lääkeyhtiöt tekevät valtavia voittoja, eikä kukaan parane. Tämäkö on hyvin toimiva järjestelmä?
Minä söin mielialalääkkeitä lääkärin suosituksesta vuosikausia. En saanut niistä mitään apua. Lopulta totesin jatkuvan mielialalääkkeiden syömisen hyödyttömäksi, ja lopetin niiden käytön omalla päätöksellä. Kun sitten jossain vaiheessa olin taas psykiatrin vastaanotolla, lääkäri kysyi sen hetken lääkityksestäni. Kärsin siihen aikaan vakavista uniongelmista, ja kerroin syöväni nukahtamislääkkeitä. Psykiatri kuunteli ja kirjoitti uuden reseptin kyseisille lääkkeille. Sen jälkeen hän tiedusteli mielialalääkkeistä. Sanoin, että en syö enää. Lääkäri oli tästä selvästi harmissaan, ja suositteli mielialalääkityksen aloittamista. Selitin hänelle, että olen syönyt niitä monta vuotta, useampaa sorttia, eikä niistä ole ollut missään vaihessa mitään hyötyä. En näe hyödyttömien lääkkeiden syömisessä mitään järkeä.
Sitten tapahtui jotain hyvin erikoista. Tämä kyseinen lääkäri suuttui minulle, kiivastui, ja alkoi haukkua minua lääkevastaiseksi ihmiseksi - vähän samaan tapaan kuin nykyään ihmisiä haukutaan antivaksereiksi, jos he eivät halua ottaa kokeellisia geeniterapiainjektioita. Olin hetkeä aikaisemmin kertonut syöväni unilääkkeitä, ja hän kirjoitti minulle uuden reseptin, mutta nyt olinkin lääkärin mielestä lääkevastainen. Täysin sama logiikka kuin nykyään rokotteissa. Jos olet ottanut kaikki muut rokotteet, mutta et kokeellisia mRNA-piikkejä, olet rokotteita vastustava paha antivakseri, jolle pitää suuttua.
Tämä kohtaaminen kuvaa hyvin suomalaisen mielenterveydenhuollon tilaa. Lääkärin vastaanotolla potilas saa vastaansa robottimaisesti toimivan pillerikauppiaan, joka on ohjelmoitu toimimaan tavalla, jonka tarkoitus ei ole parantaa potilasta. Tarkoitus on vain maksimoida lääkkeiden myynti ja rikastuttaa lääkeyhtiöitä. Jos potilas ei pillereistä innostu, häntä aletaan painostaa erilaisin manipulatiivisin keinoin. "Sinä olet lääkevastainen! Sinä et halua ottaa vastaan apua!" (Suora lainaus psykiatrini sanoista.)
Toki lääkärit osaavat tarjota muunkinlaista "apua". Omien kokemusteni mukaan erityisesti psykiatrit ovat hyvin usein työntämässä potilaitaan kuntouttavaan työtoimintaan. Kysyin kerran yhdeltä tätä ehdottavalta psykiatrilta, että millä mekanismilla kuntouttava työtoiminta parantaa traumoista? Sain vastaukseksi vain tyhjän katseen.
Törmäsinpä vielä sellaiseenkin lääkärineropattiin, joka ehdotti mielenterveysongelmiini tällaista ratkaisua: "Oletko miettinyt, että sinähän voisit ryhtyä opiskelemaan?" Tämäkin lääkäri meni vähän hiljaiseksi, kun vastasin: "Minulta ei puutu ammattitutkintoa. Minulta puuttuu terveys."
Tällaisiin valopäihin meidän psykiatrisessa terveydenhuollossa törmää, kun pyörii järjestelmän rattaissa riittävän monta vuotta.
Sitten oli vielä ne kokemukset psykologien ja terapeuttien kanssa. He eivät kaupittele pillereitä, koska heillä ei (yleensä) ole siihen valtuuksia. Heidän kanssa lähinnä keskustellaan ja pohditaan asioita. Itse sain yhdeltä terapeutilta silloiseen elämäntilanteeseeni ihan hyvin sopivaa apua, mutta en sellaista apua, jolla olisi saatu työstettyä niitä lapsuusajan traumatisoivia kokemuksia, jotka olivat pahoinvointini juurisyy. Terapeutti oli oikein mukava ja empaattinen ihminen, mutta ei se minun oireiluani poistanut.
Tämä on se todellisuus, jonka terapiassa käyvät joutuvat kokemaan. He saattavat saada terapeutilta apua monenlaisiin ongelmiin, mutta sellaista apua he eivät saa, jonka avulla he voisivat parantua. Ihmiset saattavat käydä vuosikausia kalliissa terapiassa saamatta minkäänlaista konkreettista apua mielenterveysongelmien juurisyiden työstämiseen. Lopputuloksena on asiakkaan loputtomasti jatkuva oireilu ja terapeutin paksu lompakko.
Miksi meidän terveydenhuollon järjestelmä toimii mielenterveysongelmien kohdalla näin huonosti? Miksei kukaan saa paranemiseen johtavaa apua? Vastaus löytyy varmaankin siitä tosiasiasta, että käytännössä suomalaiset mielenterveystyön ammattilaiset eivät tiedä miten psyykkiset traumat syntyy, ja miten niistä voi parantua. Eivätkä he vaikuta olevan asiasta edes kiinnostuneita. Tietoa on ollut tarjolla jo kymmeniä vuosia, mutta siihen ei haluta tutustua. Parannettu potilas on menetetty asiakas. Hyvää bisnestä ei kannata pilata tarjoamalla lääkäreille ja terapeuteille tietoa, joka voisi johtaa potilaiden paranemiseen.
Ainoa tapa, jolla suomalaisille tarjottu psykiatria tai psykoterapia voi saada aikaiseksi jonkinasteista oireilun vähenemistä, on potilaan tunne-elämän tukahduttaminen tavalla tai toisella. Mutta se ei ole paranemista. Se on oikeastaan paranemisen vastakohta, koska tukahduttaminen estää traumojen purkamisen. Traumojen purkaminen vaatii tunteiden tuntemista, joten tunteiden tukahduttaminen vie potilaan paranemisen prosessia täysin väärään suuntaan.
Onneksi paranemiseen johtavaa apua on kuitenkin tarjolla. Tilanne ei ole niin lohduton kuin voisi luulla. Paranemisen työkaluista enemmän tulevissa osissa.
Seuraava osa: Kehopanssari
Sarjan aiemmat osat: