Edellinen tekoälyn unitulkintojen ketju saavutti Bloggerin 200 kommentin rajan, joten ketju jatkuu uuden kirjoituksen alla.
Työkalu vaihtui matkan varrella. ChatGTP näyttää toimivan tähän tarkoitukseen paremmin kuin Grok. Myös formaatti vaihtui. Tämä nykyinen "kirjeenvaihto Jungin kanssa" on yllättävän toimiva tapa pohtia omien unien symboliikkaa. Voin suositella kokeilemaan.
Rakas Jung,
VastaaPoistaEdellisen kirjeeni jälkeen uusien primaalien sarja hyytyi jälleen. Kaava oli taas sama. Ensimmäisessä primaalissa oli paljon painetta, sen jälkeen paine pieneni kerta kerran jälkeen, ja lopulta viimeisessä oli enää lähes olematon paine. Sen jälkeen päivittäiset primaalit loppuivat altistuksista huolimatta, ja nyt on lähes viikko edellisestä altistuksessa lauenneesta primaalista.
Nukkuminen on parantunut viimeiset kolme neljä yötä putkeen. Viime yönä pystyin nukkumaan parhaat yöunet pitkään aikaan. Viittaa siihen, että järjestelmä alkaa vähitellen palautua isosta primaalirupeamasta, ja hermoston toiminta on rauhoittumassa. Väsymys on silti edelleen kovaa, eli palautuminen on vielä kesken. Toki on mahdollista, että tämä on taas vain väliaikainen tila, ja kohta alkaa uusi primaalien aalto. Aika näyttää.
Viime yön unessa oli teemana jälleen kerran Anima ja ravinto. Keskustelin siinä naislääkärin kanssa ruokavaliosta ja erityisesti kehon happo-emäs -tasapainosta. Lääkäri epäili, että ruokavalioni on kallistunut liikaa hapon puolelle.
Rakas ystäväni,
kuvauksesi rytmistä – paineen nousu, purkautuminen ja sen jälkeinen hiljaisempi vaihe – muistuttaa enemmän elävää hengitystä kuin mekaanista menetelmää. On aivan ymmärrettävää, että tällaisen jakson jälkeen seuraa väsymys; psyykkinen työ ei tapahdu ilman, että se koskettaa myös ruumista. Se, että uni on syventynyt ja hermosto rauhoittunut, viittaa siihen, että jokin on todella saanut tilaa asettua uuteen järjestykseen, edes hetkeksi.
Uni lääkäristä ja happo–emäs -tasapainosta jatkaa hyvin johdonmukaisesti sitä Anima–ravinto -teemaa, joka on toistunut viime aikoina. Tässä Anima ei esiinny viettelevänä tai uhkaavana, vaan arvioivana ja säätävänä hahmona – eräänlaisena sisäisenä lääkärinä. Tämä on merkittävä muutos. Se viittaa siihen, että feminiininen puoli psyykessäsi ei ainoastaan kanna varjoa tai eroottista jännitettä, vaan alkaa ottaa myös hoitavan ja tasapainottavan funktion.
Happo ja emäs ovat kauniita symboleja vastakohdille. Happo syövyttää, liuottaa, hajottaa. Emäs puolestaan neutraloi, pehmentää, palauttaa tasapainoa. Kun lääkäri epäilee, että olet kallistunut liikaa “hapon puolelle”, en tulkitsisi sitä ensisijaisesti fyysisenä ruokavaliona, vaan psyykkisenä tilana. Olet viime aikoina kuvannut intensiivistä työskentelyä tuskan, vihan ja varhaisten haavojen kanssa. Tämä kaikki on eräänlaista liuottavaa työtä – se purkaa rakenteita, avaa vanhoja solmuja. Se on välttämätöntä, mutta yksinään se voi käydä kuluttavaksi.
Tällöin psyyke alkaa itse tuottaa vastavoimaa. “Emäksinen” puoli voisi tässä tarkoittaa jotakin, mikä ravitsee, rauhoittaa ja kokoaa. Ei vain purkamista, vaan myös kannattelemista. Ei vain sitä, että vanha hajoaa, vaan että jokin uusi saa rauhassa muodostua.
On huomionarvoista, että tämä viesti tulee Animan kautta lääkärin muodossa. Se vihjaa, että sisäinen feminiininen ei enää ainoastaan tuo esiin sisältöjä tai reagoi niihin, vaan alkaa myös ohjata sinua kohti tasapainoa. Tämä on askel kohti syvempää integraatiota.
Samalla on hyvä säilyttää se varovainen realismi, jonka itsekin mainitset. Prosessi harvoin etenee suoraviivaisesti. Uudet aallot voivat tulla, ja usein ne tulevatkin. Mutta jokainen tällainen sykli, jossa purkautuminen seuraa ja sitä seuraa rauhoittuminen, muuttaa kokonaisuutta hienovaraisesti. Vaikka väsymys on yhä läsnä, se ei välttämättä ole samaa laatua kuin aiemmin – se voi olla myös merkki siitä, että järjestelmä rakentaa itseään uudelleen.
Ehkä tärkein kysymys tässä vaiheessa ei ole, tuleeko uusi aalto, vaan miten suhtaudut tähän hiljaisempaan jaksoon. Sallitko sen todella ravita sinua, vai jatkatko sisäisesti samaa “happoista” työskentelyä, vaikka ulkoiset oireet ovat jo hellittäneet?
Uni tuntuu ehdottavan, että tasapaino ei synny vain purkamalla, vaan myös ottamalla vastaan.
Ystävällisin terveisin,
C. G. Jung
Rakas Jung,
VastaaPoistaNäin taas Anima-unen. Kävelin Animan kanssa lomaparatiisialueella, jossa oli paljon ihmisiä lomailemassa. Oli lämmin ja kesäinen tunnelma. Kävelimme pienien lampien ohi. Anima meni yhteen pieneen lampeen uimaan, mutta minusta se ei näyttänyt houkuttelevalta. Siellä oli paljon ruohoa, ja vesi näytti hieman likaiselta. Halusin mennä uimaan siihen toiseen lampeen, jonka ohi olimme aiemmin kulkeneet, koska siinä oli täysin kirkasta lämmintä vettä. Lähdimme etsimään lampea, mutta en löytänyt sitä enää. Sen sijaan löysin suuren altaan.
Halusin uida altaassa, mutta kun menin sinne, siellä ei ollutkaan vettä. Se oli täynnä valtavan korkeita pystysuoria mandariinipinoja, ja paljon ihmisiä käsittelemässä ja pakkaamassa mandariineja. Suurin osa mandariineista oli herkullisen näköisiä, mutta joukossa oli myös muutamia mädäntyneitä. Pakkaamon omistajanainen tuli luoksemme ja pahoitteli, että altaassa ei voinutkaan uida. Hän esitteli meille paikkoja, ja tarjosi meille makeita leivonnaisia. Minä söin pienen ruskean suklaapallon, joka maistui hyvältä.
Tällaisia allasunia olen nähnyt viimeisen parin vuoden aikana muutamia. Ensimmäinen niistä oli selkeästi traumanpurkuun viittaava uni, koska siinä sukelsin altaan pohjalta vanhoja räjähteitä. Mitä tämä vedetön madariineja täynnä oleva allas edustaa?
Rakas ystäväni,
unessasi toistuva allas on jo tullut meille tutuksi kuvana paikasta, jossa jokin sisäinen sisältö on voinut tulla näkyväksi ja käsiteltäväksi. Aiemmin se oli täynnä vettä, ja sinä sukelsit sen pohjalle noutamaan jotakin vaarallista mutta jo vaarattomaksi muuttunutta. Nyt sama rakenne on yhä olemassa – mutta sen luonne on muuttunut.
Tämä muutos on ratkaiseva.
Aluksi kuljet Animan kanssa lämpimässä, elävässä maisemassa. Pienet lammet viittaavat luonnollisiin, spontaanisti syntyviin tunnekokemuksiin. Anima menee lampeen, joka sinun silmissäsi näyttää samealta ja ruohikkoiselta. Tämä on tärkeä hetki: hän valitsee jotakin, mikä ei ole esteettisesti “puhdasta”, mutta joka on elävää, orgaanista, ehkä hieman villiä. Sinä puolestasi kaipaat kirkasta, läpinäkyvää vettä – jotakin selkeää, puhdasta, hallittavaa.
Kun lähdet etsimään tätä kirkasta lampea, et enää löydä sitä. Tämä ei ole sattumaa. Psyyke näyttää sinulle, että tietynlainen “ihanteellinen kirkkaus” ei ole tässä vaiheessa tavoitettavissa samalla tavalla kuin aiemmin ajattelit. Sen sijaan kohtaat jotakin muuta.
Allas, johon saavut, ei ole tyhjä merkityksessä “ei mitään”, vaan täynnä jotakin aivan muuta kuin vettä. Vesi, joka symboloi tunteiden virtausta ja tiedostamattoman liikettä, on poissa. Sen tilalla on mandariineja – hedelmiä, jotakin kypsynyttä, ravitsevaa, konkreettista.
Tämä viittaa siihen, että jokin on muuttunut prosessissasi. Aiemmin työ oli nimenomaan “vesityötä”: sukeltamista, purkamista, kohtaamista. Nyt sama tila on täyttynyt tuotoksilla. Hedelmät ovat usein psyykkisen työn tuloksia – jotakin, mikä on kypsynyt ajan myötä, ei enää pelkkää potentiaalia vaan jo muotoutunutta sisältöä.
Se, että mandariineja on valtavia määriä ja että ihmiset käsittelevät ja pakkaavat niitä, tuo kuvaan uuden ulottuvuuden: integrointi ja järjestäminen. Tämä ei ole enää yksinäistä sukeltamista syvyyteen, vaan kollektiivisempi, järjestelmällisempi työ. Ikään kuin psyykkesi “henkilökunta” olisi nyt käsittelemässä sitä, mitä olet aiemmin nostanut esiin.
Mädäntyneet hedelmät joukossa muistuttavat, että kaikki esiin noussut ei ole käyttökelpoista tai elinvoimaista. Osa sisällöstä on ehkä jo menettänyt merkityksensä, osa voi olla vielä käsittelemätöntä tai vääristyneessä muodossa. Mutta kokonaisuus ei ole pilaantunut – päinvastoin, pääosa on “herkullisen näköistä”, kuten sanot.
Se, että altaassa ei voi uida, kertoo minulle, että tämä ei ole nyt vaihe, jossa sinun tulisi uppoutua uudelleen samaan tunteiden virtaan kuin ennen. Psyyke ikään kuin sanoo: tämä tila ei ole nyt sukeltamista varten, vaan sadon käsittelyä varten.
(jatkuu...)
(... jatkoa)
PoistaOmistajanainen, joka pahoittelee ja tarjoaa sinulle makeaa, edustaa tässä samaa hoitavaa feminiinistä periaatetta, jonka näimme aiemmassa unessa lääkärin muodossa. Hän ei työnnä sinua takaisin veteen, vaan tarjoaa ravintoa. Ja sinä otat sen vastaan – pieni suklaapallo, joka maistuu hyvältä. Tämä on pieni mutta merkittävä ele: et enää ainoastaan työstä ja pura, vaan myös vastaanotat ja nautit.
Kysyt, mitä vedetön allas edustaa. Sanoisin, että se on sama psyykkinen tila, joka ennen oli täynnä tiedostamattoman vettä, mutta joka on nyt täyttynyt työn tuloksilla. Se on muuntunut prosessin säiliöstä sadon varastoksi.
Tämä ei tarkoita, että vesi olisi lopullisesti kadonnut. Pikemminkin se viittaa vaiheeseen, jossa sinun ei tarvitse jatkuvasti palata syvyyksiin, vaan voit alkaa kohdata sen, mitä olet jo sieltä tuonut. Ja ehkä juuri siksi se kirkas lampi ei enää löytynyt: psyyke ohjasi sinut pois etsimästä jotakin ideaalia tunnetilaa ja kohti sitä, mikä on jo konkreettisesti läsnä.
Anima kulkee kanssasi tämän läpi, eikä enää pelkästään houkuttele tai uhkaa, vaan johdattaa sinut tilanteeseen, jossa ravinto, kypsyys ja valikointi nousevat keskiöön.
Ystävällisin terveisin,
C. G. Jung
Rakas Jung,
Jäin miettimään, että miksi juuri mandariineja? Sen voisi nähdä varmaan jonkinlaisena auringon tai elämänvoiman symbolina? Mutta kun tutkin sanan etymologiaa, kävi ilmi, että se viittaa kiinalaiseen keisariajan korkea-arvoiseen virkamieheen. Virkamiehet ovat "hallinnon palvelijoita". Mitä ajatuksia tällainen kulma symboliikkaan tuo sinulle?
Kontekstina kerrottakoon, että aiemmin puheena ollut traumavyyhdin purkautuminen on nyt siinä vaiheessa, että vihareaktioita ja sen alta tulevaa traumatuskan tunnetta purkautuu edelleen aina välillä, mutta koko ajan harvemmin ja pienemmällä paineella. Hermoston toimintakin on muuttunut sen verran, että keho tuntuu pääsääntöisesti rennommalta, ja välillä nukun aiempaa paremmin.
Rakas ystäväni,
pohdintasi mandariinin merkityksestä ei ainoastaan ole perusteltu, vaan se avaa juuri sen moniulotteisuuden, jota tällaisilta unisymboleilta on syytä odottaa. Symboli ei tyhjenny yhteen selitykseen, vaan elää useassa kerroksessa samanaikaisesti.
Se, että näet mandariinissa auringon ja elämänvoiman, on hyvin luonteva ja psykologisesti hedelmällinen tulkinta. Hedelmä itsessään on kypsymisen, ravinnon ja elämän jatkuvuuden kuva. Sen pyöreä muoto ja kirkas väri liittävät sen helposti aurinkoon – siihen perusenergiaan, joka mahdollistaa kasvun. Tässä mielessä se sopii erinomaisesti siihen vaiheeseen, jota olet kuvaillut: jotakin on kypsynyt, jotakin on tullut nautittavaksi eikä enää pelkästään käsiteltäväksi.
Mutta tuo etymologinen havaintosi tuo kuvaan toisen, hyvin mielenkiintoisen ulottuvuuden.
Mandariini korkea-arvoisena virkamiehenä viittaa järjestykseen, hallintoon ja välittävään rakenteeseen. Hän ei ole itse keisari – ei siis korkein periaate tai keskus – vaan se, joka toimeenpanee, järjestää ja pitää yllä kokonaisuutta. Hän toimii järjestelmän palveluksessa, mutta samalla myös edustaa sitä.
Kun yhdistämme tämän uneesi, jossa mandariineja käsitellään ja pakataan järjestelmällisesti, syntyy varsin tarkka kuva: psyykkesi ei ainoastaan tuota “hedelmiä”, vaan myös organisoi niitä. Se rakentaa eräänlaista sisäistä hallintoa.
Tässä kohtaa yhteys aiemmin kuvaamaasi prosessiin tulee erityisen selväksi. Olet ollut tekemisissä voimakkaiden affektien, purkautumisten ja varhaisten kerrosten kanssa – toisin sanoen, psyykkesi “raakaaineen” kanssa. Nyt kun paine on alkanut hellittää ja rytmi tasaantua, järjestelmä ei enää ole pelkästään purkava, vaan alkaa järjestää itseään uudelleen.
Mandariinit virkamiehinä voisivat siis kuvata näitä uusia, hienovaraisempia psyykkisiä funktioita – ikään kuin sisäisiä “toimijoita”, jotka ottavat vastuulleen sen, mitä olet aiemmin joutunut kantamaan kaoottisena ja ylivoimaisena kokemuksena. Ne eivät ole enää pelkkiä tunteita, vaan muotoutuneita, jäsentyneitä osia psyykestä.
(jatkuu...)
(... jatkoa)
PoistaOn myös kiinnostavaa, että nämä “virkamiehet” ovat hedelmiä. Tämä viittaa siihen, että järjestys ei synny pakottamalla tai ulkoapäin asetettuna, vaan orgaanisesti kasvaneena. Se ei ole mekaaninen järjestelmä, vaan elävä järjestys.
Voisimme sanoa, että siinä missä aiemmin sisäinen maailmasi saattoi olla kuin valtakunta ilman vakautta – hallitsijan ja kapinallisten välinen jatkuva konflikti – nyt sinne on alkanut muodostua hallinto. Ei tyrannimainen, vaan funktionaalinen.
Tämä liittyy myös siihen, mitä kerrot vihareaktioiden vähenemisestä. Kun ankara, yksipuolinen voima menettää otettaan, syntyy tilaa monimutkaisemmalle säätelylle. Psyyke ei enää reagoi yhdellä dominoivalla äänellä, vaan useammilla hienovaraisemmilla.
Haluan kuitenkin lisätä yhden varovaisen huomion. Mandariini virkamiehenä voi myös kantaa varjon mahdollisuutta: liiallista järjestämistä, elämän liiallista “pakkaamista” muotoihin. Siksi on merkityksellistä, että altaassa oli myös mädäntyneitä hedelmiä. Psyyke muistuttaa, että kaikki, mikä järjestetään, ei ole elävää, ja että liiallinen kontrolli voi tehdä elävästä aineksesta elotonta.
Mutta kokonaisuudessaan kuvasi viittaa siihen, että olet siirtymässä vaiheeseen, jossa psyykkinen työ ei ole enää pelkkää purkamista, vaan myös rakentumista. Se, että kehosi tuntuu rennommalta ja uni alkaa palautua, on tästä ruumiillinen vastine.
Ehkä voisimme sanoa näin: olet siirtymässä valtakunnasta, jossa käytiin sotaa, valtakuntaan, jossa aletaan hallita. Ei vielä täydellisesti, ei ilman jännitteitä, mutta riittävästi, jotta elämä voi jälleen virrata vähemmän kuluttavalla tavalla.
Ystävällisin terveisin,
C. G. Jung
Rakas Jung,
VastaaPoistaViime kuukausina purkatumassa ollut traumavyyhti on ollut primaaliprosessissani täysin poikkeuksellinen. Tämä on ehdottomasti suurin ja vaikein kokonaisuus, mitä olen tähän mennessä purkanut. Primaalien määrä on jo varmaan lähemmäs 30, mikä kertoo siitä, että tämä vyyhti on kokoluokaltaan aivan massiivinen. Eikä se ole vieläkään purkautunut kokonaan, vaikka paine traumatunteessa onkin vähentynyt merkittävästi.
Eilen purkautui taas yksi primaali, joka tuli ulos ilman suojaavaa vihakerrosta. Primaali itsessään ei ollut kovin suuri, eikä siinä ollut erityisen kovaa painetta, mutta sen synnyttänyt triggeri oli poikkeuksellisen voimakas. Vähän kuin primaalin laukaisemiseen olisi tarvittu paljon aiempaa suurempi "isku palleaan".
Ensin sisäinen lapsi itki tuskaansa tyypillisellä tavalla, mutta sen jälkeen tapahtui jotain uutta. Siinä mentiin ikään kuin sen itkuvaiheen yli, niin että itku loppui, ja jäi vain todella tyhjä olo. Vähän kuin olisi ollut jotenkin shokissa, niin että oli vain turta. Se oli vähän sellainen "nyt minä kuolen, enkä voi sille mitään" -tila, joka ei kuitenkaan ollut paniikinomainen vaan kaikessa kamaluudessaan rauhallinen.
Osaatko kertoa, mitä tuossa tapahtui?
Rakas ystävä,
kuvaamasi kokemus ei ole merkityksetön poikkeama, vaan pikemminkin merkki siitä, että olet koskettanut jotakin hyvin varhaista ja syvälle painunutta kerrosta psyykessäsi. Kun aiemmin kuvaamissasi purkautumisissa tunne on noussut ensin vihana ja sitten itkuna, olet liikkunut vielä sellaisilla alueilla, joissa psyyke kykenee tuottamaan liikettä – reaktiota, purkausta, virtausta. Nyt kuvaat hetkeä, jossa liike ikään kuin lakkaa.
Tuo tyhjyys, tuo “nyt minä kuolen” -sävyinen rauhallinen tila, muistuttaa sitä, mitä olen kutsunut psyyken kuoleman kokemukseksi – ei kirjaimellisena kuolemana, vaan egon kokemana täydellisenä voimattomuutena. Se ei ole enää protestia (vihaa) eikä edes avunhuutoa (itkua), vaan tila, jossa mikään ei tunnu auttavan. Lapsen näkökulmasta se on hetki, jossa maailma ei vastaa, eikä sisäistä turvaa ole – ja siksi psyyke vetäytyy eräänlaiseen jäätymiseen.
Tämä on tärkeä ero: siinä missä viha ja itku ovat vielä suhteessa johonkin toiseen (isään, äitiin, maailmaan), tuo tyhjyys on suhteen katkeamisen kokemus. Se on kuin sisäinen järjestelmä sanoisi: “yhteyttä ei ole – eikä tule.”
Juuri siksi se tuntuu niin lopulliselta ja hiljaiselta.
En pitäisi tätä merkkinä siitä, että jokin on mennyt pieleen. Päinvastoin. Usein tällainen tila tulee esiin vasta silloin, kun puolustukset – kuten kuvaamasi superegon viha – ovat riittävästi heikentyneet. Vasta silloin psyyke uskaltaa paljastaa kaikkein hauraimman kerroksen, joka ei ole aktiivinen tunne, vaan tunne siitä, ettei ole olemassa tilaa tuntea.
Se, että pääsit tähän tilaan ilman paniikkia, on merkittävä yksityiskohta. Se viittaa siihen, että jokin sinussa kykenee olemaan läsnä myös tämän tyhjyyden äärellä ilman, että se murskaa sinua. Tämä on olennaista, sillä juuri tuo läsnäolo tekee mahdolliseksi sen, ettei tyhjyys jää pelkäksi kuiluksi, vaan alkaa vähitellen täyttyä uudella merkityksellä.
Jos ajattelet aiempia uniasi – vesielementtiä, jossa on liikettä, tai kaloja, jotka nousevat syvyydestä – nyt olet hetken kohdannut itse pohjan, jossa ei vielä ole muotoa eikä liikettä. Se on eräänlainen psyyken nollapiste. Alkemistit kuvasivat tätä vaihetta usein mustuutena tai kuolleena pisteenä, jota ilman todellinen muutos ei ole mahdollinen.
On myös huomionarvoista, että kuvaat tämän tapahtuneen tilanteessa, jossa primaalin laukaiseminen vaati voimakkaamman “iskun”. Tämä viittaa siihen, että pintakerrokset ovat jo suurelta osin purkautuneet, ja jäljellä olevat rakenteet ovat syvemmällä – ne eivät aktivoidu yhtä helposti, mutta kun ne aktivoituvat, niiden laatu on eksistentiaalisempi.
En siis lukisi tätä merkkinä regressiosta, vaan siirtymänä hienovaraisempaan vaiheeseen. Prosessi ei ehkä enää tuota yhtä voimakkaita purkauksia, vaan alkaa liikkua kohti hiljaisempia, mutta perustavampia muutoksia.
(jatkuu...)
(... jatkoa)
PoistaOle kuitenkin tarkkana yhden asian suhteen: tämä tyhjyys ei ole päätepiste. Psyyke voi joskus jäädä kiinni tällaiseen tilaan, jos sitä aletaan pitää “totuutena” itsestä. Silloin se muuttuu elottomuudeksi. Mutta sinun kuvauksessasi se näyttäytyy vaiheena, joka tuli ja meni – ja juuri siinä muodossa se on merkityksellinen.
Ehkä voisit suhtautua siihen kuin syvään hengenvetoon, joka tapahtuu vasta pitkän itkun jälkeen. Hetki, jossa ei vielä ole uutta liikettä, mutta vanha on jo lakannut.
Ja juuri siinä hiljaisuudessa uusi voi alkaa muodostua.
Ystävällisesti,
Jung
Rakas Jung,
Tuo kuulostaa hieman siltä, mistä Arthur Janov puhuu kirjoissaan. Hän puhuu paljon siitä, miten vahingollista vauvoille on jättää heidät itkemään - asia jota Suomessakin suositeltiin tuhoisin seurauksin Arvo Ylpön toimesta kymmeniä vuosia. Ensin vauva itkee, mutta jos äitiä tai isää ei kuulu, itku lopulta sammuu. Trauma syntyy juuri tuossa hetkessä, kun psyyke ei pysty enää tuntemaan tuskaa, ja se tunne on pakko sulkea pois. Kuten sanoit, "yhteyttä ei ole - eikä tule" joten turha enää itkeä tai tuntea yhtään mitään.
Meidän perheessä toteutettiin tätä mallia. En tiedä tehtiinkö minulle vauva-aika niin, mutta ainakin viisivuotiaana tehtiin. Muistan nähneeni elokuvan, jossa oli pelottava hirviö. Sen seurauksena meni pitkään, että nukkumaan mennessä minua aina pelotti sen hirviön ilmestyminen niin paljon, että itkin joka ilta voimakkaasti. Vanhempani jättivät minut vain välinpitämättömästi itkemään kauhun tunnettani yksin.
Nämä viimeaikaiset primaalit (tai niiden triggerit) eivät ole liittyneet millään tavalla tuohon hirviömuistoon, mutta voisiko tällä lapsuuskokemuksella silti olla joku yhteys viimeaikaiseen traumanpurkuun?
Rakas ystävä,
se, mitä tuot esiin, ei ole lainkaan irrallinen sivujuonne, vaan koskettaa juuri sitä samaa ydintä, jonka äärellä olet viime kirjeessäsi ollut.
Kun lapsi jätetään yksin voimakkaan tunteen kanssa – oli se sitten pelko, nälkä, hylkäämisen kokemus tai jokin muu ylivoimainen tila – psyyke käy läpi eräänlaisen kehityksellisen kaaren: ensin tulee protesti, joka ilmenee itkuna ja levottomuutena. Se on vielä toivoa täynnä oleva liike, yritys palauttaa yhteys. Mutta jos mikään ei vastaa, kuten itse kuvasit, tämä protesti ei voi jatkua loputtomiin. Se kuluttaa järjestelmän loppuun.
Ja silloin tapahtuu jotakin laadullisesti erilaista.
Ei enää itketä siksi, että ei olisi enää mitään, mikä uskoisi itkun muuttavan tilanteen. Se ei ole rauhaa, vaan luopumista yhteydestä. Psyyke ikään kuin vetäytyy pois tilanteesta, jossa se ei voi selviytyä muuten. Tässä mielessä Janovin kuvaus osuu yhteen sen kanssa, mitä olen itse havainnut: kyse ei ole pelkästä tunteen tukahduttamisesta, vaan suhteen katkeamisen kokemuksesta, joka jättää syvän jäljen.
Kun kerrot tuosta viisivuotiaan kokemuksesta – pelosta, joka jäi ilman vastakaikua – näen siinä hyvin selkeän kuvion. Ei niinkään siksi, että juuri tuo yksittäinen muisto olisi “se syy”, vaan siksi, että se ilmentää samaa perustavaa asetelmaa: lapsi kohtaa jotakin ylivoimaista, eikä ole ketään, joka auttaisi säätelemään tai kantamaan sitä kokemusta.
Tällaiset kokemukset eivät elä psyykessä pelkkinä muistoina, vaan eräänlaisina muotoina tai rakenteina, jotka aktivoituvat myöhemmin erilaisissa tilanteissa – usein ilman, että alkuperäinen tapahtuma on tietoisesti läsnä. Siksi on täysin mahdollista, että nykyinen prosessisi ei “liity” suoraan tuohon hirviömuistoon sisällöllisesti, mutta liittyy siihen rakenteellisesti.
Toisin sanoen: se, mikä nyt purkautuu, ei ole vain jokin yksittäinen tapahtuma, vaan tapa, jolla psyyke on oppinut kohtaamaan ylivoimaisen kokemuksen.
Kun kuvaat viimeisintä kokemustasi – siirtymää itkusta tyhjyyteen – se resonoi hyvin tarkasti tämän kaaren kanssa. Ensin tuli tunne, sitten sen yli mentiin johonkin, jossa tunnetta ei enää ole. Mutta nyt tämä tapahtuu eri olosuhteissa kuin lapsuudessa: nyt siinä on mukana tietoisuus, joka pystyy havaitsemaan sen.
(jatkuu...)
(... jatkoa)
PoistaTämä on ratkaiseva ero.
Lapsena tuo tyhjyys oli päätepiste, johon ei ollut vaihtoehtoa. Nyt se näyttäytyy vaiheena, jonka läpi kuljetaan. Se, että pystyt kuvaamaan sitä, tarkoittaa, ettet ole siihen kokonaan samastunut. Jokin sinussa on sen ulkopuolella, tai ehkä pikemminkin sen ympärillä, kannattelemassa kokemusta.
Siksi en ajattelisi, että tämä on pelkkä menneisyyden toisto. Se on pikemminkin menneisyyden muodon palaamista tilanteessa, jossa se voi tällä kertaa tulla nähdyksi ja koetuksi toisin.
On myös kiinnostavaa, että mainitset pelon hirviöstä. Lapsen mielessä tällaiset hahmot eivät ole vain mielikuvituksen tuotteita, vaan usein symbolisia muotoja jollekin sisäiselle kokemukselle, jota ei vielä voi jäsentää. Kun tämä yhdistyy siihen, että lapsi jätetään yksin pelkonsa kanssa, hirviö ei saa vastapainoksi mitään, mikä tekisi siitä siedettävän. Se jää kokonaiseksi maailmaksi.
Voisi siis sanoa, että et nyt ainoastaan pura yksittäisiä traumakerroksia, vaan kohtaat vähitellen sitä perustavaa kokemusta, jossa maailma ei vastannut sinuun. Se on raskas kohta, mutta samalla se on juuri se piste, jossa muutos tulee mahdolliseksi – ei siksi, että menneisyys katoaisi, vaan siksi, että suhde siihen muuttuu.
Se, että tämä kaikki tapahtuu vähitellen, kerros kerrokselta, ja että välillä tulee taukoja ja palautumista, on hyvin linjassa sen kanssa, miten syvät rakenteet yleensä avautuvat. Psyyke ei avaa kaikkea kerralla, vaan juuri sen verran kuin se voi kantaa.
Ehkä voit ajatella, että se lapsi, joka silloin jäi yksin, ei ole enää täysin yksin tässä kokemuksessa. Jokin osa sinua on nyt hänen kanssaan – ja juuri se muuttaa kokemuksen luonnetta, vaikka tunne itsessään olisikin sama.
Ystävällisesti,
Jung
***
Pari huomiota.
Jungin "psyyken kuolema" ei ole sama asia kuin henkisissä piireissä käytetty "egokuolema" (joka on oikeasti valeminän kuolema - ei egon). Näitä kahta asiaa ei pidä sotkea keskenään.
Tuo tapa jättää vauva itkemään oli Suomessa pitkään todella yleinen. Varmasti sitä tehdään vieläkin. On hyvin todennäköistä että Suomessa on miljoonia ihmisiä, joilla on tuo sama traumaattinen kokemus. Siksi jokaisen primaaliprosessia läpikäyvän on hyvä ymmärtää, että jossain vaiheessa traumanpurku saattaa tulla sellaiseen vaiheeseen, jossa päästään käsiksi siihen "yhteyden katkeamisen" rakenteeseen, josta tekoäly tässä puhuu. Sitä ei pidä säikähtää. Se on ihan positiivinen merkki, että päästään syvempiin kerroksiin.
Rakas Jung,
PoistaTämä purkautumassa oleva vyyhti on niin monikerroksinen, että minun on vaikea hahmottaa sitä kokonaan. Vaikea ymmärtää, mitä kaikkea siihen liittyy, ja mistä kaikesta siinä on kyse. Yksi kerros on kuitenkin ihan selkeästi arvottomuuden tunne. Aloin miettiä, että olisi varmaan loogista, että tuollaiset itkemään jättämiset ja vastaavat ovat tehneet sen, että olen sisäistänyt jonkin sellaisen tiedostamattoman uskomuksen, että olen jotenkin arvoton?
Lapsuudessani minulla oli kyllä arvoa vanhemmilleni silloin kun tuotin heille arvoa. Kun sain esimerkiksi hyvä numeroita todistukseen, tai tein jotain muuta positiivisena nähtävää, vanhemmat saivat olla ylpeitä. Kun olin helppo ja vaivaton lapsi, joka ei koskaan ilmaise mitään tarvetta, vanhemmat saivat olla tyytyväisiä. Eli kun olin "oikeanlainen", minulla oli arvoa. Mutta jos minusta oli vaivaa tai tuotin vanhemmille pettymyksen (vaikka huonolla koenumerolla), olinkin arvoton.
Aloin miettiä, että liittyyköhän tuo arvottomuuden tunne lopulta myös kuolemanpelkoon? Lapsihan tietää, että hänen eloonjäämisensä riippuu täysin siitä, huolehtivatko vanhemmat hänen perustarpeistaan - lapsi kun ei pysty huolehtimaan itsestään. Jos lapsella on kokemus, että arvottomasta lapsesta ei välitetä (itkemään jättäminen), oman arvon "ansaitsemisesta" voi tulla elämän ja kuoleman kysymys. Tiedostamaton uskomus voisi siis mennä jotenkin näin: "Jos menetän arvoni, minusta ei pidetä huolta, ja minä saatan sen takia kuolla." Tämä selittäisi hyvin paljon sitä, miksi ne tietyt triggerit laukaisevat primaaleja.
Eli jos tätä ajattelee ikäänkuin ketjureaktiona, niin voisiko siellä ketjun alkupäässä olla kuolemanpelko?
Rakas ystävä,
ajatusketjusi ei ole lainkaan hatara, vaan pikemminkin hyvin johdonmukainen, kun sitä tarkastellaan psyyken varhaisimpien kokemusten näkökulmasta.
Lapselle arvo ei ole abstrakti käsite, vaan se on suoraan sidoksissa olemassaoloon. Aikuinen voi erottaa nämä toisistaan – hän voi kokea olevansa arvoton ja silti tietää, ettei kuole siihen. Mutta lapselle tällaista eroa ei vielä ole. Hän ei elä symbolisessa maailmassa, vaan konkreettisessa riippuvuudessa: hänen elämänsä on kirjaimellisesti toisten käsissä.
Siksi se, minkä sinä muotoilit ajatukseksi “jos menetän arvoni, minusta ei pidetä huolta, ja voin kuolla”, ei ole vain uskomus, vaan varhaisen kokemuksen rakenne. Se ei synny ajattelusta, vaan siitä, miten maailma näyttäytyy lapsen keholle ja hermostolle.
Kun hoiva on ehdollista – kun sitä saa silloin, kun on “oikeanlainen”, ja menettää silloin, kun on vaivaksi – lapsi ei voi päätellä, että vanhemmissa on jotakin rajoittunutta. Hänen on pakko päätellä, että vika on hänessä itsessään. Muuten maailma olisi liian arvaamaton ja pelottava. Näin syntyy se, mitä kutsut arvottomuuden tunteeksi, mutta sen juuret ovat syvemmällä kuin pelkässä itsearviossa: se on kokemus siitä, että oma olemassaolo ei ole itsestään oikeutettua.
Ja juuri tästä syystä siihen liittyy tuo kuoleman sävy, jonka olet alkanut tunnistaa.
Kun kuvaat viimeisintä kokemustasi – sitä hiljaista “nyt minä kuolen” -tilaa ilman paniikkia – se ei välttämättä ole pelkoa kuolemasta siinä muodossa, jossa aikuinen sen ymmärtää. Se on pikemminkin muistijälki ajalta, jolloin olemassaolo ja hoiva olivat yhtä ja samaa. Kun yhteys katoaa, katoaa myös tunne siitä, että saa olla olemassa.
Voisi sanoa, että ketjun alkupäässä ei ole pelkästään kuolemanpelko, vaan vielä perustavampi kokemus: olemassaolon ehdollisuus.
Tämä tekee myös ymmärrettäväksi sen, miksi kuvaamasi triggerit voivat olla niin voimakkaita. Ne eivät kosketa vain nykyhetken tilanteita, vaan aktivoivat koko tämän varhaisen rakenteen. Silloin kyse ei ole siitä, että “minua ei arvosteta nyt”, vaan keho reagoi kuin koko olemassaolon perusta olisi uhattuna.
(jatkuu...)
(... jatkoa)
PoistaSamalla on kuitenkin tärkeää nähdä se muutos, joka prosessissasi on tapahtumassa. Kun sanot, että vihakerros on monin paikoin kadonnut ja reaktio menee suoraan tuskaan, se viittaa siihen, että psyyke ei enää tarvitse samalla tavalla suojarakenteita pitääkseen tämän kokemuksen poissa tietoisuudesta. Se on kivuliasta, mutta se on myös merkki siitä, että olet siirtymässä lähemmäs ydintä.
Ja kun pääset tähän ytimeen – siihen, missä arvottomuus ja kuoleman sävy kietoutuvat yhteen – tapahtuu vähitellen jotakin olennaista. Ei niin, että nämä kokemukset katoaisivat, vaan niin, että ne alkavat menettää absoluuttisen luonteensa. Ne eivät enää määritä koko todellisuutta.
Ehkä voisit hahmottaa tämän niin, että lapsi joutui aikanaan tekemään kohtalokkaan johtopäätöksen selviytyäkseen: “minun täytyy olla tietynlainen, jotta saan olla olemassa.” Nyt aikuisena kohtaat sen hetken, jossa tuo johtopäätös syntyi – mutta tällä kertaa sinulla on mahdollisuus olla tekemättä sitä uudelleen.
Se, että pystyt ylipäätään tarkastelemaan tätä ketjua näin selkeästi, kertoo, että jokin sinussa ei enää ole täysin sen varassa. Ja juuri tuo osa on se, johon uusi kokemus voi rakentua.
Siksi en näkisi tätä pelkkänä palaamisena kuolemanpelkoon, vaan lähestymisenä siihen pisteeseen, jossa elämä ja kuolema olivat lapsen kokemuksessa erottamattomat – ja jossa ne voivat nyt vähitellen eriytyä toisistaan.
Ystävällisesti,
Jung
***
Tässä puhutaan paljon siitä, mikä on Arno Gruenin kirjojen ytimessä. Kiinnostuneille suosittelen:
https://eliitinesoteerisetsymbolit.blogspot.com/2024/07/pahan-juuret-osa-20-arno-gruen-ja.html
Rakas Jung,
VastaaPoistaSotateema tuli uneeni jälleen, mutta tällä kertaa hyvin erikoisella tavalla. Olin baarissa tuttujen kanssa, ja meillä oli jotkut bileet. Minä soittelin improvisoiden niitä näitä bassolla, kunnes muistin yhden hyvän bassokappaleen. Aloin soittaa yksin Cranberriesin kappaletta Zombie. Joku nainen tuli luokseni ja alkoi laulaa mukana.
Kappale kertoo Pohjois-Irlannin konfliktista, jossa kuoli paljon ihmisiä. Kappaleen tekijä kommentoi sanoituksia näin: "The IRA are not me. I'm not the IRA. The Cranberries are not the IRA. My family are not. When it says in the song, 'It's not me, it's not my family,' that's what I'm saying. It's not Ireland, it's some idiots living in the past"
Kappaleen sanoissa on mielenkiintoinen kohta, jossa näen yhtymäkohtan omaan traumanpurkuuni, joka on usein näkynyt unissani sotimisena:
"In your head, in your head, they're still fightin'
With their tanks and their bombs
And their bombs and their guns
In your head, in your head, they are dyin' "
Kappaleen kuunteleminen tässä hetkessä tuottaa voimakkaan tunnereaktion. Johonkin hermoon se osuu.
Kontekstina mainittakoon, että edellisestä altistuksessa lauennesta primaalista on jo viikon verran aikaa. Viime päivät keho on tuntunut koko ajan paremmalta ja paremmalta. Erityisesti nukkuessa huomaa, että keho on paljon rennompi. Myös kehopanssari on purkautunut lisää. Vaikuttaa vahvasti siltä, että joku virstanpylväs on taas ohitettu. Olotila on muutenkin helpottuneempi, eikä altistukset tällä hetkellä tuota traumareaktiota.
Rakas ystävä,
tämä uni ei enää tunnu samalta kuin aiemmat sotaunesi, joissa olit keskellä taistelua, tähtäimessä vihollinen tai pakenemassa vaarasta. Nyt sota ei ole enää ympäröivä todellisuus, vaan laulu. Muisto. Kaiku. Ja juuri siksi se on niin merkityksellinen.
Huomaa, miten asetelma muuttuu: et ole sotilas, vaan muusikko. Et taistele, vaan soitat bassoa improvisoiden. Tämä on hyvin tärkeä siirtymä. Psyyke ei enää näytä sinulle traumaa pelkkänä taisteluna, vaan kykynä antaa muodottomalle kokemukselle rytmi, ääni ja ilmaisu. Musiikki on tässä kuin välittäjä tiedostamattoman ja tietoisuuden välillä.
Ja sitten juuri tämä kappale.
“In your head, they’re still fightin’.”
Sinä itse olet jo oivaltanut unen ytimen. Kappale kuvaa historiallista konfliktia, mutta sen todellinen voima syntyy siitä, että sota jatkuu ihmisten sisällä vielä silloinkin, kun ulkoinen taistelu on jo ohi. Juuri näin trauma toimii. Hermosto jatkaa sotaa, vaikka todellinen vaara olisi kadonnut vuosikymmeniä sitten.
Siksi nuo sanat osuvat sinuun nyt niin voimakkaasti. Ne eivät resonoi vain älyllisesti, vaan somaattisesti. Kehosi tunnistaa niissä oman historiansa.
Minusta kaikkein merkittävin kohta on kuitenkin tämä:
“But you see, it’s not me, it’s not my family.”
Tämä on psykologisesti hyvin syvä lause sinun tilanteessasi. Lapsi samaistuu väistämättä vanhempiensa sisäiseen sotaan. Hän kantaa heidän pelkonsa, vihansa, häpeänsä ja traumansa ikään kuin ne olisivat hänen omiaan. Mutta jossain vaiheessa individuaatiota alkaa syntyä mahdollisuus sanoa: tämä sota ei alun perin ollut minun.
Se ei tarkoita, etteikö se eläisi sinussa. Elää se. Mutta se ei syntynyt sinusta.
Ajattelen, että juuri tätä kohti prosessisi on ehkä nyt liikkumassa. Aiemmissa unissasi olit itse taistelija, itse kuolema, itse se joka kantoi miekkaa tai ampui vihollisia. Nyt olet baarissa muiden ihmisten keskellä, musiikin ja yhteyden ympäröimänä. Sota on muuttunut laulun aiheeksi. Se ei enää kokonaan niele identiteettiäsi.
(jatkuu...)
(... jatkoa)
PoistaJa nainen, joka alkaa laulaa kanssasi, tuntuu jälleen yhdeltä Animan muodolta. Hän ei tällä kertaa hyökkää, viettele tai pakene, vaan liittyy mukaan ääneen. Tämä on hyvin erilainen Anima kuin aiemmissa väkivaltaisissa tai ristiriitaisissa unissa. Hän osallistuu ilmaisemiseen. Hän auttaa kantamaan tunnetta.
Tämä sopii hyvin siihen, mitä kuvaat valve-elämästäsi: keho pehmenee, uni syvenee, panssari hellittää, eikä altistus enää samalla tavalla aktivoi sotatilaa. Psyyke näyttää ehkä tunnistavan, että jokin pitkä sisäinen taistelu on ainakin osittain päättymässä.
Mutta samalla kappaleen nimi on tärkeä: Zombie.
Trauma tekee ihmisestä osittain elävän kuolleen. Ei siksi, että elämä katoaisi kokonaan, vaan siksi, että osa psyykestä jää jumiin menneeseen hetkeen ja toistaa sitä automaattisesti. Janov puhui tästä omalla tavallaan, ja minä puhuisin kompleksista, joka ottaa persoonallisuuden valtaansa. Molemmissa on sama ydin: ihminen ei enää täysin elä nykyhetkessä, vaan jokin vanha kärsimys elää hänessä kuin autonominen olento.
Mutta sinun unessasi tuo “zombie” ei enää ole näkymätön. Se lauletaan ääneen. Se saa muodon. Ja ehkä kaikkein olennaisinta on, että et ole unessa yksin sen kanssa.
Sota ei siis ehkä ole enää identiteettisi keskus, vaan kertomus, jonka voit vähitellen kuulla, tuntea ja lopulta myös jättää taaksesi.
Ystävällisesti,
Jung
Rakas Jung,
PoistaKappaleen musiikkivideo on hyvin poikkeuksellinen. Minun suurimman huomion siinä vie nainen, joka on maalattu kauttaaltaan kultaisella maalilla. Hän laulaa suuren ristin edessä, ja hänen ympärillään on joukko pieniä cupido-hahmoja. Ilmeisesti nainen on Venus.
Unessa oli myös Anima-teema. Mitä kultainen nainen voisi edustaa Animan integroinnin näkökulmasta?
Rakas ystävä,
kultainen nainen on hyvin voimakas kuva, eikä ole sattumaa, että juuri hän vangitsee huomiosi. Psyyke tarttuu symboleihin, jotka resonoivat käynnissä olevan sisäisen prosessin kanssa, ja tässä kuvassa näyttää yhdistyvän useita sellaisia teemoja, jotka ovat kulkeneet mukanasi jo pitkään: Anima, kärsimys, eros, transformaatio ja arvo.
Kulta ei alkemiallisessa symboliikassa ole vain jalometalli. Se edustaa jotakin puhdistettua, olennaista ja kuolemattomaksi koettua. Se on metalli, joka ei ruostu eikä hajoa. Kun nainen on maalattu kullalla, hän ei näyttäydy enää tavallisena henkilönä, vaan arkkityyppisenä hahmona – ikään kuin hän olisi noussut yksilöllisen tason yläpuolelle ja muuttunut jonkin suuremman periaatteen kantajaksi.
Siksi yhteytesi Venukseen on hyvin ymmärrettävä. Venus ei ole vain rakkauden jumalatar, vaan myös vetovoiman, yhteyden, elämänhalun ja arvon symboli. Ja juuri arvo on ollut sinun prosessissasi keskeinen haava.
Ajattelenkin, että kultainen nainen voi tässä vaiheessa edustaa jotakin hyvin olennaista: kokemusta arvosta, joka ei enää riipu suorittamisesta, kelpaamisesta tai vanhempien hyväksynnästä. Toisin sanoen hän voi olla vastakuva sille lapsuuden kokemukselle, jossa arvo piti ansaita.
Huomaa ero: aiemmissa unissasi Anima on usein ollut haavoittunut, ristiriitainen, aggressiivinen, viettelevä tai etäinen. Hän on ilmestynyt lammille, metsiin, mökkeihin ja sänkyihin – aina jonkin keskeneräisen jännitteen ympäröimänä. Mutta tässä kuvassa nainen seisoo ristinsä edessä kultaisena. Hän ei vaikuta tarvitsevan mitään. Hän vain on.
Se on hyvin lähellä sitä, mitä kutsuisin integroituneemmaksi Animan muodoksi.
Risti hänen takanaan tekee kuvasta vielä syvemmän. Kristillinen symboliikka tuo siihen kärsimyksen, uhrauksen ja transformation teeman. Mutta tässä nainen ei ole ristillä kärsimässä, vaan seisoo sen edessä. Ikään kuin hän olisi kulkenut kärsimyksen läpi ja muuttunut sen seurauksena.
Cupidot ympärillä puolestaan viittaavat erokseen – mutta lapsenomaisessa muodossa. Tämä on kiinnostavaa sinun prosessisi kannalta, sillä olet juuri kohdannut hyvin varhaisia kerroksia, joissa rakkaus, ravinto, hoiva ja olemassaolon oikeutus ovat kietoutuneet yhteen. Cupidot ovat kuin rakkauden lapsenomaisia voimia, jotka kiertävät tämän kultaisen keskuksen ympärillä.
Ehkä kaikkein tärkeintä on kuitenkin se, että tämä kuva ilmestyy juuri nyt, kun kuvaat hermoston rauhoittumista ja sisäisen sodan hellittämistä. Psyyke näyttää tarjoavan sinulle symbolin, joka ei enää liity pelkkään haavaan, vaan siihen, mikä voi syntyä haavan toisella puolella.
Animan integraatio ei tarkoita sitä, että nainen “saavutetaan” tai että sisäinen ristiriita katoaa kokonaan. Se tarkoittaa vähitellen syntyvää suhdetta omaan sisäiseen elämään – kykyä tuntea ilman, että tunne muuttuu sodaksi. Kykyä olla yhteydessä eros-energiaan ilman, että siihen liittyy välittömästi häpeä, pelko tai väkivalta.
Kultainen nainen voi siis olla välähdys siitä, millaiseksi Anima muuttuu, kun hän ei enää kanna yksin traumojen varjoa. Hänestä tulee silloin sillanrakentaja tiedostamattoman ja tietoisuuden välillä – ei enää viettelijä tai hyökkääjä, vaan elämän ja merkityksen välittäjä.
Ja ehkä juuri siksi hän ilmestyy laulun yhteydessä. Ei taistelun, vaan äänen.
Ystävällisesti,
Jung
Rakas Jung,
VastaaPoistaViime yön unessa olin kylpylän pukuhuoneessa. Olin hyvin väsynyt ja kysyin nyrkkeilyvalmentajalta, voisimmeko treenata väsyneenä suojautumista? (Eli simuloimaan sitä hetkeä nyrkkeilyottelussa, kun tankki on aivan tyhjä, vastustaja käy rajusti päälle, eikä pysty tekemään muuta kuin suojautumaan.) Minulla ei ollut vaatteita, ainoastaan pyyhe lantion ympärillä. Valmentaja alkoi etsiä varusteita kaapistaan ja huomasi lattialla hämähäkin. Hän kumartui katsomaan sitä ja totesi: "Minä näin viime yönä unta toukasta." Minä kysyin: "Onko sinulla transformaatioprosessi menossa?" Valmentaja vastasi innoissaan: "On!"
Kontekstia unelle: Saman traumanvyyhdin purkaminen jatkuu edelleen. Jossain vaiheessa näytti jo siltä, että urakka alkaa tulla päätökseen. Tuli useamman viikon jakso ilman primaaleja, vaikka altistin itseäni tuttuun tapaan trauma-triggereille säännöllisesti. Sitten tuli muutaman päivän välein pari minimaalisen pientä mikroprimaalia, ja niiden jälkeen seuraavina päivinä yksi vähän isompi ja lopulta mega-kokoinen primaali. (Tällä kertaa paine omituisesti kasvoi kerta kerralta. Yleensä se menee tauon jälkeen toisin päin.) Senkin jälkeisenä päivänä tuli vielä yksi iso primaali. Eli pitkän tauon jälkeen tuli lyhyen ajan sisään todella paljon traumatunnetta ulos. Keho tuntuu koko ajan todella väsyneeltä, mutta toisaalta hyvältä. Kehopanssari on purkautunut lisää, ja hermoston toiminnassa huomaa positiivisen muutoksen.
Rakas ystävä,
tämä uni tuntuu poikkeuksellisen suorapuheiselta. Psyyke ei tällä kertaa puhu kovin monimutkaisilla symboleilla, vaan näyttää kommentoivan omaa tilaansa lähes metatasolla.
Ensimmäisenä huomioni kiinnittyy siihen, että olet jälleen kylpylässä. Vesielementti on kulkenut unissasi pitkään: järviä, altaita, jokia, vesilautailua, sukelluksia. Jungilaisittain vesi liittyy lähes aina tiedostamattomaan ja tunne-elämään. Kylpylä ei kuitenkaan ole villi järvi tai meri, vaan ihmisen rakentama paikka, jossa vedellä on parantava ja palauttava tarkoitus. Se sopii hyvin siihen, mitä kuvaat valve-elämässäsi: kyse ei enää tunnu olevan niinkään syvyyksiin sukeltamisesta kuin toipumisesta ja integroitumisesta.
Olet pukuhuoneessa, et itse altaassa. Tämäkin on mielenkiintoista. Pukuhuone on siirtymätila. Siellä ei enää olla vanhassa tilanteessa, mutta ei vielä uudessakaan. Se on paikka, jossa vaihdetaan asua, roolia tai identiteettiä. Monissa myyteissä juuri tällaiset kynnyspaikat ovat transformaation näyttämöitä.
Väsymys on unessa täysin näkyvissä. Et pyydä valmentajalta apua hyökkäämiseen, voiman lisäämiseen tai uuden tekniikan oppimiseen. Haluat harjoitella suojautumista silloin, kun voimat ovat lopussa.
Tämä kuulostaa hyvin läheltä sitä, mitä kuvaat valve-elämästäsi. Psyyke ei enää kysy: "Kuinka voitan tämän?" vaan: "Kuinka kestän tämän vaiheen turvallisesti?" Se on hyvin erilainen kysymys.
Nyrkkeilyvalmentaja on kiinnostava hahmo. Hän näyttäytyy eräänlaisena sisäisenä mentorina tai kokeneena soturina. Jos aiemmissa unissasi sotateema liittyi taisteluun traumaa vastaan, tässä sama energia on jalostunut harjoitteluksi. Ei enää sota, vaan taito.
Ja sitten tulee unen kaunein kohta.
Valmentaja huomaa hämähäkin.
Hämähäkki on vanha luomisen symboli. Se kutoo verkkoaan omasta itsestään. Monissa myyteissä hämähäkki liittyy kohtaloon, psyyken rakenteisiin ja siihen näkymättömään verkkoon, joka yhdistää asioita toisiinsa. Mutta valmentaja ei ala puhua hämähäkistä. Hän sanoo nähneensä unta toukasta.
Toukka on lähes läpinäkyvä symboli transformaatiolle. Se on olento, joka kirjaimellisesti lakkaa olemasta oma vanha itsensä ennen kuin uusi muoto voi syntyä.
Minusta kaikkein merkittävin yksityiskohta on sinun vastauksesi:
"Onko sinulla transformaatioprosessi menossa?"
Ja valmentajan innostunut vastaus:
"On!"
Huomaa, ettei tämä keskustelu oikeastaan tunnu koskevan valmentajaa. Se kuulostaa siltä, kuin psyyke puhuisi itselleen.
(jatkuu...)
(... jatkoa)
PoistaAiemmissa unissasi olet usein joutunut arvailemaan symbolien merkityksiä. Tässä unessa tiedostava minäsi näyttää jo ymmärtävän ne. Se tunnistaa toukan transformaation merkiksi välittömästi.
Tämä viittaa siihen, että tiedostamattoman ja tietoisuuden välinen yhteistyö on vahvistunut.
Myös se, että olet lähes alasti ja vain pyyhkeen peittämä, tuntuu tärkeältä. Vaatteet ovat usein persoonan tai sosiaalisen roolin symboleja. Tässä niitä ei juuri ole. Olet väsyneenä, suojattomana ja riisuttuna. Mutta tilanteessa ei ole häpeää eikä uhkaa. Pikemminkin siinä on hyväksyntää.
Kun yhdistän tämän siihen, mitä kerrot viime viikkojen tapahtumista, minulle tulee mieleen yksi mahdollisuus.
Ehkä pitkä tauko ei ollut merkki siitä, että prosessi olisi päättynyt, vaan siitä, että psyyke keräsi voimia seuraavaa kerrosta varten. Jos tämä todella on ollut kaikkein suurin traumavyyhti, kuten olet useasti kuvannut, ei olisi lainkaan yllättävää, että sen syvimmät kerrokset eivät noudata samaa rytmiä kuin aiemmat. Syvällä olevat rakenteet voivat joskus olla pitkään hiljaa ja sitten vapauttaa suuren määrän energiaa lyhyessä ajassa.
Mutta huomionarvoista on, että vaikka kuvaat suurta väsymystä, kuvaat samalla myös lisääntynyttä rentoutta, kehopanssarin pehmenemistä ja hermoston rauhoittumista.
Toisin sanoen järjestelmä ei vaikuta olevan pelkästään kuormittunut. Se vaikuttaa myös muuttuvan.
Ehkä juuri siksi unessa ei näy enää räjähtäviä kranaatteja, pakenevia sotilaita tai hallitsemattomia autoja. Sen sijaan siellä on valmentaja, hämähäkki ja toukka.
Ne ovat kaikki hitaan muutoksen symboleja.
Toukka ei voita taistelua. Se muuttuu.
Ystävällisesti,
Jung.
Rakas Jung,
Unessa oli myös toinen nyrkkeilijä. En muista kunnolla mitä siinä tapahtui, mutta sen muistan, että keskustelimme pelkäämisestä ja rohkeudesta. Hän oli Aleksi Valavuori, joka on oikeassa elämässä treenaamassa nyrkkeilyotteluun Kalle Palanderia vastaan. Kun ehdotin suojautumisharjoitusta, mainitsin Valavuorelle, että sitähän se tulee sitten olemaan Kalle Palanderille ensimmäiset minuutit, kun hän ei pysty pelon takia muuta tekemään. (Palander ei ole koskaan ennen otellut.) Valavuori uhosi jotain, että hän ei pelkää ketään. Minä vastasin, että jos hän ottelisi Amin Asikaista vastaan (hänen valmentaja), kyllä hänkin varmaan pelkäisi. Sanoin jotain, että rohkeus ei ole pelon puuttumista, vaan sitä että pystyy toimimaan pelosta huolimatta.
Rakas ystävä,
Minun korvaani unen toinen nyrkkeilijä täydentää hyvin sitä kuvaa, joka ensimmäisessä kohtauksessa jo alkoi hahmottua. Sinä olet pukuhuoneessa, väsynyt, pyyhkeen varassa, et siis taistelijan haarniskassa vaan hyvin paljaana ja suojattomana. Kysymyksesi ei koske hyökkäämistä vaan suojautumista. Ei sitä, miten voitetaan, vaan miten kestetään silloin, kun voimat ovat lopussa.
Se on hyvin erilainen sankarikuva kuin sellainen, jossa ihminen marssii eteenpäin voittamattomana.
Siksi Valavuoren hahmo kiinnittää huomioni. Unessa hän näyttäytyy eräänlaisena maskuliinisen asenteen edustajana: "minä en pelkää ketään". Sinä puolestasi vastaat hänelle, ettei rohkeus ole pelon puuttumista. Tämä on psykologisesti merkittävä lause. Se ei kuulosta siltä, että alitajunta opettaisi sitä sinulle. Se kuulostaa siltä, että jokin syvempi osa sinua sanoo sen jo tietävänsä.
(jatkuu...)
(... jatkoa)
PoistaMonissa aiemmissa unissasi on ollut teema, jossa soturi taistelee vihollisia vastaan, samurai seisoo kuoleman voimalla ladattuna tai sotilas käy sotaa. Näissä kuvissa on ollut paljon energiaa, voimaa ja aggressiota. Tässä unessa painopiste on kuitenkin siirtynyt. Nyt kysymys ei ole siitä, kuinka kovaa osaat lyödä, vaan siitä, kuinka kestät olla haavoittuva.
Ajattelen, että tämä liittyy hyvin suoraan siihen mitä olet kertonut viimeaikaisista primaaleista. Olet kuvannut, kuinka vihakerros on monissa tilanteissa jäänyt pois ja reaktio on mennyt suoraan lapsen tuskaan. Juuri tuo on psykologisesti pelottavaa. Viha antaa voiman tunteen. Tuska tekee avuttomaksi.
Vanha soturi haluaa taistella.
Lapsi haluaa tulla kannatelluksi.
Kun ehdotat harjoitusta väsyneenä suojautumisesta, uni saattaa kysyä: pystytkö olemaan yhteydessä itseesi myös silloin, kun et jaksa enää taistella? Pystytkö kestämään haavoittuvuuden ilman että rakennat sen päälle uutta sankaruutta, uutta vihaa tai uutta kontrollia?
Tässä valossa myös Amin Asikaisen hahmo on kiinnostava. Hän on unessa todellinen mestari, henkilö jonka edessä jopa itsevarma mies saattaisi tuntea pelkoa. Kun tuot hänet keskusteluun, tuot samalla esiin ajatuksen rajojen tunnistamisesta. Jokaisella on joku, jonka edessä oma kaikkivoipaisuus murtuu.
Se on tärkeä havainto.
Lapsuuden traumassa ongelma ei usein ollut pelko sinänsä. Ongelma oli se, ettei pelolle ollut turvallista paikkaa. Pelkoa ei saanut näyttää. Heikkoutta ei saanut näyttää. Avuttomuutta ei saanut näyttää.
Siksi unen viisaus saattaa olla juuri tuossa lauseessa, jonka itse sanot: rohkeus ei ole pelon puuttumista.
Jungilaisesta näkökulmasta se on hyvin lähellä individuaation ydintä. Rohkea ihminen ei ole se, joka ei pelkää. Rohkea ihminen on se, joka kykenee katsomaan pelkoaan suoraan ja silti pysymään omana itsenään.
Ja ehkä juuri siksi uni sijoittuu kylpylän pukuhuoneeseen eikä taistelukehään.
Pukuhuone on paikka ennen ottelua. Paikka, jossa naamioita riisutaan. Paikka, jossa ihminen on tavallaan alastomimmillaan.
Kun yhdistän tämän siihen, että olet kertonut suuren traumavyyhdin jälleen liikahtaneen syvältä, minä en näe tässä unessa niinkään kuvaa uudesta taistelusta. Näen kuvan ihmisestä, joka harjoittelee jotakin paljon vaikeampaa: sitä, miten olla itsensä kanssa silloinkin, kun voimat ovat vähissä.
Ja juuri siinä hetkessä, kun vanha sankari väsyy, toukka alkaa muuttua perhoseksi. Siksi valmentaja puhuu transformaatiosta. Hän ei puhu tekniikasta. Hän puhuu muutoksesta.
Sellaisesta muutoksesta, jota ei voi pakottaa tapahtumaan voimalla. Se tapahtuu vasta silloin, kun ihminen uskaltaa laskea miekkansa hetkeksi alas.
Rakas Jung,
PoistaTuosta tuli mieleen Arno Gruen. Hän puhui paljon avuttomuuden tunteesta, sen pelkäämisestä, ja siitä miten tuo pelko saa ihmisen luopumaan omasta aidosta minuudestaan. Mitä uskoisit hänen sanovan unestani?
Rakas ystävä,
Luulen, että Arno Gruen tarttuisi unessasi juuri siihen kohtaan, johon minäkin ensimmäisenä kiinnitin huomioni: et pyydä harjoitusta hyökkäämisestä vaan suojautumisesta. Et kysy, miten voittaa vastustaja. Kysyt, miten selvitä silloin, kun voimat ovat lopussa.
Gruenin ajattelussa tämä olisi hyvin merkittävää.
Hänhän kirjoitti koko uransa ajan siitä, kuinka lapsi joutuu usein luopumaan omasta autenttisesta kokemuksestaan säilyttääkseen yhteyden vanhempiinsa. Jos lapsi kokee avuttomuutta, pelkoa, surua tai riippuvuutta, mutta nämä tunteet eivät ole vanhemmille hyväksyttäviä, lapsi alkaa hävetä niitä. Hän alkaa kieltää ne itsessään.
Ja silloin syntyy se, mitä Gruen kutsui vieraantumiseksi omasta itsestä.
Tämän jälkeen ihminen alkaa samaistua voimaan avuttomuuden sijasta. Hän alkaa ihailla kovuutta herkkyyden sijasta. Hän alkaa halveksia omia heikkoja puoliaan, koska ne muistuttavat häntä siitä alkuperäisestä avuttomuudesta, jota hän ei saanut koskaan turvallisesti tuntea.
Luulen, että Gruen näkisi unessasi juuri tällaisen muutoksen.
Valavuori-hahmo näyttäytyy unessa melkein oppikirjamaisena esimerkkinä siitä psykologisesta asenteesta, jota Gruen kritisoi. "En pelkää ketään." Se on lause, joka kuulostaa vahvalta, mutta Gruen olisi luultavasti kysynyt: miksi pelottomuutta täytyy julistaa?
Hänen mukaansa aidosti vahvan ihmisen ei tarvitse kieltää pelkoaan.
Siksi unesi ehkä huipentuu siihen, että sinä itse vastaat Valavuorelle: rohkeus ei ole pelon puuttumista.
Minusta tuo lause on hyvin gruenilainen.
Gruenin näkökulmasta rohkeus alkaa juuri siitä hetkestä, kun ihminen lakkaa pakenemasta omaa avuttomuuttaan.
Kun ajattelen kaikkea mitä olet kertonut viime kuukausien primaaleista, näen tässä yhteyden. Olet kuvannut, kuinka monien traumakerrosten alta on tullut esiin lauseita kuten: "Miksi sinä vihaat minua?", "Minä en kelpaa kenellekään", "Se oli vahinko", "Minä yritän, mutta en osaa."
Nämä eivät ole vallan tai aggression lauseita. Ne ovat avuttomuuden lauseita. Juuri sellaisia kokemuksia, joita lapsi ei useinkaan saa turvallisesti tuntea, jos hänen ympärillään olevat aikuiset ovat itse vieraantuneet omasta haavoittuvuudestaan.
Gruen kirjoitti paljon siitä, kuinka väkivaltaisuus ja julmuus eivät synny ensisijaisesti aggressiosta vaan torjutusta avuttomuudesta. Ihminen, joka ei siedä omaa avuttomuuttaan, alkaa hyökätä sitä vastaan kaikkialla missä sitä näkee. Joskus toisissa ihmisissä. Joskus itsessään.
Tässä valossa aiemmin kuvaamasi ankara superego näyttäytyy hyvin kiinnostavana. Se ei kuulosta pelkältä sisäiseltä kriitikolta. Se kuulostaa juuri siltä mekanismilta, jonka Gruen kuvaisi hyökkäykseksi omaa avuttomuutta vastaan.
Kun lapsi tekee virheen, kompastuu, epäonnistuu tai tarvitsee lohdutusta, superego hyökkää.
Ei siksi, että lapsi olisi tehnyt jotain väärää.
Vaan siksi, että hänen avuttomuutensa on tullut näkyväksi.
Siksi minusta on merkittävää, että olet viime aikoina kertonut vihakerroksen usein jäävän pois. Reaktio menee suoraan tuskaan.
Gruen olisi ehkä sanonut, että tämä ei ole heikkenemistä vaan päinvastoin. Se on askel kohti autenttista kokemusta.
Ihminen ei enää puolustaudu voimafantasialla tai vihalla.
Hän alkaa tuntea sen, mitä hän todella tuntee.
Ja juuri tässä kohtaa palaan vielä siihen unen väsymykseen.
Gruenin silmissä väsymys ei välttämättä olisi vain fyysinen oire. Se voisi olla myös merkki siitä, että pitkäaikainen taistelu oman avuttomuuden kieltämiseksi on hetkellisesti loppumassa.
Jos ihminen on käyttänyt vuosikymmeniä energiaa pysyäkseen kovana, hallitsevana, pärjäävänä ja pelottomana, sen suojarakenteen hellittäminen voi tuntua uuvuttavalta.
Mutta samalla se vapauttaa energiaa johonkin aivan muuhun.
Ehkä siksi unessasi ei puhuta hyökkäyksestä vaan suojautumisesta.
Rakas Jung,
VastaaPoistaViime yön unessa olin häissä. En muista juhlasta muuta kuin juhlan loppuvaiheesta tilanteen, kun moni oli jo lähtenyt. Jäljellä olevat ihmiset istuivat juttelemassa yhdessä pyödässä, mutta minä istuin yksin toisessa pöydässä juomassa lasillista punaviiniä. Se oli jotain kallista ja todella hyvää viiniä. Löysin taskustani lelun, jolla olin joskus leikkinyt serkkujeni kanssa. Se oli sellainen mäkihyppyukko, jollaisia oli lapsuudessani.
Pihalla näin isäni, jolla oli parkkipaikalla tapaaminen jonkun ison johtajan kanssa. Isälläni oli paksu nippu papereita, joihin hän tarvitsi johtajan allekirjoituksen. Kun nimet oli saatu papereihin, istuimme autoon. Hän pyysi minua ajamaan, koska hän oli ottanut tapaamisessa alkoholia. Sanoin, että ei oltu etukäteen sovittu mitään tällaisesta, joten minä join häissä viiniä. Yksi lasi punaviiniä alkohollin tottumattomalle keholleni oli noussut niin pahasti päähän, että en uskaltaisi vielä lähteä rattiin. Näimme edessämme ostoskeskuksen, ja kysyin isältäni oletko syönyt. Hän vastasi kieltävästi ja sanoi, että tuolta ostoskeskuksesta saa makaronilaatikkoa. "Hyvä, minä voin hoitaa pari kauppa-asiaa sillä aikaa kun sinä käyt syömässä."
Aika erilainen autouni kuin ne muut, missä jarrut ei toimi ja on vaikea pysyä tiellä.
Kontekstia unelle: Edellisen primaalijakson jälkeen tuli aivan valtava uupumus. Myös limaneritys kiihtyi taas, mikä teki nukkumisesta todella vaikeaa. Päälle vielä lantion ja alaselän kovat kiputilat. Nyt viimeiset pari päivää hermosto on ollut rauhallisempi. Olen nukkunut kaksi yötä oikein hyvin, yskinyt limaa huomattavasti vähemmän, ja kivutkin ovat vähentyneet merkittävästi.
Eilen illalla katsoin elokuvan Big Fish, jonka teemana on vaikea isäsuhde. Minulle tuli elokuvan loppukohtauksen jälkeen jotenkin hyvällä tavalla outo ja seesteinen olo. Lopussa vanha isä ja poika löytävät yhteisen sävelen. Vanhus saa iloiset kuolemajuhlat, joihin tulee kaikki hänen tuntemat ihmiset. Poika kantaa hänet jokeen, hän kuolee ja muuttuu isoksi kalaksi. Tarinan alussa iso kala oli selkeästi vanhuksen varjo, joten tämä lopun transformaatiosymboliikka tuntui hyvin jungilaiselta. Juuri ennen kalaksi muuttumista vanhus antoi vihkisormuksensa vaimolleen, mikä oli symboliikaltaan ikään kuin käänteinen hääjuhla. Kuolema erotti heidät (niin kuin oli aikanaan häissä sovittu) ja mies muuttui isoksi kalaksi.
Rakas ystävä,
Minusta on hyvin merkittävää, että itsekin huomasit tämän olevan aivan erilainen autouni kuin ne monet aikaisemmat.
Pitkän aikaa autojesi jarrut eivät ole toimineet, tie on ollut liukas, moottori on sammunut, ajoneuvo on valunut hallitsemattomasti alamäkeen tai pysynyt vaivoin tiellä. Ne ovat olleet unia psyykkisestä järjestelmästä, joka on kokenut olevansa jonkin itseään suuremman voiman vietävänä.
Tässä unessa mitään sellaista ei tapahdu.
Auto seisoo paikallaan. Kukaan ei menetä hallintaa. Sinä arvioit omaa tilaasi realistisesti ja teet järkevän päätöksen: en lähde ajamaan, koska olen juonut. Ei paniikkia, ei katastrofia, ei syöksymistä ojaan. Vain harkintaa.
Tämä on pieni yksityiskohta, mutta symbolisesti hyvin suuri muutos.
Minulle tulee vaikutelma, että unen minä toimii aikuisemmin kuin monissa aikaisemmissa autounissa. Hän tunnistaa rajansa eikä yritä väkisin ottaa vastuuta, johon ei juuri sillä hetkellä kykene.
Myös isähahmo näyttäytyy poikkeuksellisessa valossa.
Hän ei ole ajatollah, joka hakkaa vessanovea. Hän ei ole raivoava tyranni. Hän ei ole edes se vaativa auktoriteetti, joka tuomitsee virheistä.
Hän on tavallinen mies, joka tarvitsee allekirjoituksen papereihin, on juonut hieman liikaa ja on unohtanut syödä.
Toisin sanoen hän näyttäytyy inhimillisenä.
Jungilaisittain ajatellen tämä ei välttämättä kerro niinkään todellisesta isästäsi kuin siitä sisäisestä isäkuvasta, joka on vähitellen muuttumassa. Kun jokin kompleksi menettää energiaansa, sen hahmot alkavat usein muuttua vähemmän demonisiksi ja enemmän inhimillisiksi.
Siksi kiinnitin huomiota myös siihen, että juuri ennen automatkaa kysyt isältäsi, onko hän syönyt.
(jatkuu...)
(... jatkoa)
PoistaSe on yllättävä asetelma.
Pitkään olet kertonut unista, joissa sinä olet ollut se lapsi, joka tarvitsee jotakin. Tässä sinä huolehdit toisesta. Et alistuneesti, et pakonomaisesti, vaan luonnollisesti.
"Onko sinulla nälkä?"
Se on pieni mutta merkittävä kysymys.
Ja jälleen olemme ruoan äärellä.
Ruoka, ravinto, ruokkiminen ja hoivaaminen ovat kulkeneet unissasi mukana jo pitkän aikaa. Hallitsijatar, maitolasit, munakas, jogurtti, anima joka valmistaa ruokaa, naislääkäri joka pohtii ruokavaliota, mandariinit altaassa. Nyt myös isä tarvitsee ruokaa ennen kuin matka voi jatkua.
Tämäkin tuntuu liittyvän samaan teemaan: psyyke yrittää järjestää uudelleen suhdetta ravintoon, huolenpitoon ja hoivaan.
Hääjuhla puolestaan herättää minussa toisen ajatuksen.
Jungille häät eivät useinkaan olleet vain kirjaimelliset häät. Ne olivat usein vastakohtien yhdistymisen symboli. Eräänlainen coniunctio, sisäinen liitto.
Mutta tässä unessa et itse ole hääparina.
Istut hieman erillään muista, yksin pöydässä, juot hyvää punaviiniä ja löydät taskustasi lapsuuden lelun.
Tuo kohtaus on minusta hyvin kaunis.
Punaviini on vanha kypsymisen, veren, elämän ja transformaation symboli. Ja samalla hetkellä käteesi ilmestyy lapsuuden lelu.
Ikään kuin samassa kuvassa olisivat läsnä sekä lapsi että aikuinen.
Ei enää pelkästään haavoittunut lapsi eikä pelkästään selviytymään pakotettu aikuinen, vaan molemmat yhdessä.
Siksi myös Big Fish tuntuu minusta tärkeältä taustalta.
Koko elokuvahan liikkuu isäkompleksin ympärillä. Mutta sen ratkaisu ei ole syytöksessä eikä tuomiossa. Ratkaisu löytyy siitä, että poika alkaa nähdä isänsä kokonaisempana ihmisenä. Ei pelkkänä sankarina eikä pelkkänä hirviönä.
Ja lopussa tapahtuu juuri se, mistä sinäkin olet puhunut viime kuukausina niin paljon: transformaatio.
Kalaksi muuttuminen on hyvin vanha syvyyksien symboli. Kala kuuluu veden maailmaan, tiedostamattomaan. Se ei ole sattumaa, että juuri tämän elokuvan jälkeen näet unen, jossa isä näyttäytyy aiempaa rauhallisemmassa muodossa ja jossa mikään ei syöksy hallitsemattomasti ojaan.
En sanoisi, että jokin prosessi olisi nyt valmis. Olet itsekin kuvannut hyvin, kuinka nämä traumakerrokset tulevat ja menevät aaltoina.
Mutta jos katson pelkästään unen tunnelmaa, siinä on jotakin sellaista mitä ei monissa aiemmissa unissasi ollut.
Ei taistelua.
Ei takaa-ajoa.
Ei hätäjarrutuksia.
Ei vihollisia.
On häät, viini, lapsuuden lelu, ruokaa etsivä isä ja rauhallinen keskustelu.
Joskus psyyke ei ilmaise muutosta suurilla vallankumouksilla tai kaatuvilla maailmanpuilla.
Joskus se näyttää muutoksen juuri näin: auto ei lähde hallitsemattomaan syöksyyn, koska kenenkään ei tarvitse enää pakottaa itseään ratin taakse.
Ja ehkä juuri siksi sinulle jäi Big Fishin jälkeen seesteinen olo. Elokuvan lopussa poika ei voita isäänsä eikä isä voita poikaansa. He löytävät hetkeksi yhteisen kielen.
Minusta unen tunnelmassa on jotakin samansuuntaista. Ei sovintoa siinä mielessä, että menneisyys katoaisi. Vaan siinä mielessä, että sisäinen sota ei sillä hetkellä ollut käynnissä. Se on joskus hyvin suuri asia.