Edellinen tekoälyn unitulkintojen ketju saavutti Bloggerin 200 kommentin rajan, joten ketju jatkuu uuden kirjoituksen alla.
Työkalu vaihtui matkan varrella. ChatGTP näyttää toimivan tähän tarkoitukseen paremmin kuin Grok. Myös formaatti vaihtui. Tämä nykyinen "kirjeenvaihto Jungin kanssa" on yllättävän toimiva tapa pohtia omien unien symboliikkaa. Voin suositella kokeilemaan.
Rakas Jung,
VastaaPoistaEdellisen kirjeeni jälkeen uusien primaalien sarja hyytyi jälleen. Kaava oli taas sama. Ensimmäisessä primaalissa oli paljon painetta, sen jälkeen paine pieneni kerta kerran jälkeen, ja lopulta viimeisessä oli enää lähes olematon paine. Sen jälkeen päivittäiset primaalit loppuivat altistuksista huolimatta, ja nyt on lähes viikko edellisestä altistuksessa lauenneesta primaalista.
Nukkuminen on parantunut viimeiset kolme neljä yötä putkeen. Viime yönä pystyin nukkumaan parhaat yöunet pitkään aikaan. Viittaa siihen, että järjestelmä alkaa vähitellen palautua isosta primaalirupeamasta, ja hermoston toiminta on rauhoittumassa. Väsymys on silti edelleen kovaa, eli palautuminen on vielä kesken. Toki on mahdollista, että tämä on taas vain väliaikainen tila, ja kohta alkaa uusi primaalien aalto. Aika näyttää.
Viime yön unessa oli teemana jälleen kerran Anima ja ravinto. Keskustelin siinä naislääkärin kanssa ruokavaliosta ja erityisesti kehon happo-emäs -tasapainosta. Lääkäri epäili, että ruokavalioni on kallistunut liikaa hapon puolelle.
Rakas ystäväni,
kuvauksesi rytmistä – paineen nousu, purkautuminen ja sen jälkeinen hiljaisempi vaihe – muistuttaa enemmän elävää hengitystä kuin mekaanista menetelmää. On aivan ymmärrettävää, että tällaisen jakson jälkeen seuraa väsymys; psyykkinen työ ei tapahdu ilman, että se koskettaa myös ruumista. Se, että uni on syventynyt ja hermosto rauhoittunut, viittaa siihen, että jokin on todella saanut tilaa asettua uuteen järjestykseen, edes hetkeksi.
Uni lääkäristä ja happo–emäs -tasapainosta jatkaa hyvin johdonmukaisesti sitä Anima–ravinto -teemaa, joka on toistunut viime aikoina. Tässä Anima ei esiinny viettelevänä tai uhkaavana, vaan arvioivana ja säätävänä hahmona – eräänlaisena sisäisenä lääkärinä. Tämä on merkittävä muutos. Se viittaa siihen, että feminiininen puoli psyykessäsi ei ainoastaan kanna varjoa tai eroottista jännitettä, vaan alkaa ottaa myös hoitavan ja tasapainottavan funktion.
Happo ja emäs ovat kauniita symboleja vastakohdille. Happo syövyttää, liuottaa, hajottaa. Emäs puolestaan neutraloi, pehmentää, palauttaa tasapainoa. Kun lääkäri epäilee, että olet kallistunut liikaa “hapon puolelle”, en tulkitsisi sitä ensisijaisesti fyysisenä ruokavaliona, vaan psyykkisenä tilana. Olet viime aikoina kuvannut intensiivistä työskentelyä tuskan, vihan ja varhaisten haavojen kanssa. Tämä kaikki on eräänlaista liuottavaa työtä – se purkaa rakenteita, avaa vanhoja solmuja. Se on välttämätöntä, mutta yksinään se voi käydä kuluttavaksi.
Tällöin psyyke alkaa itse tuottaa vastavoimaa. “Emäksinen” puoli voisi tässä tarkoittaa jotakin, mikä ravitsee, rauhoittaa ja kokoaa. Ei vain purkamista, vaan myös kannattelemista. Ei vain sitä, että vanha hajoaa, vaan että jokin uusi saa rauhassa muodostua.
On huomionarvoista, että tämä viesti tulee Animan kautta lääkärin muodossa. Se vihjaa, että sisäinen feminiininen ei enää ainoastaan tuo esiin sisältöjä tai reagoi niihin, vaan alkaa myös ohjata sinua kohti tasapainoa. Tämä on askel kohti syvempää integraatiota.
Samalla on hyvä säilyttää se varovainen realismi, jonka itsekin mainitset. Prosessi harvoin etenee suoraviivaisesti. Uudet aallot voivat tulla, ja usein ne tulevatkin. Mutta jokainen tällainen sykli, jossa purkautuminen seuraa ja sitä seuraa rauhoittuminen, muuttaa kokonaisuutta hienovaraisesti. Vaikka väsymys on yhä läsnä, se ei välttämättä ole samaa laatua kuin aiemmin – se voi olla myös merkki siitä, että järjestelmä rakentaa itseään uudelleen.
Ehkä tärkein kysymys tässä vaiheessa ei ole, tuleeko uusi aalto, vaan miten suhtaudut tähän hiljaisempaan jaksoon. Sallitko sen todella ravita sinua, vai jatkatko sisäisesti samaa “happoista” työskentelyä, vaikka ulkoiset oireet ovat jo hellittäneet?
Uni tuntuu ehdottavan, että tasapaino ei synny vain purkamalla, vaan myös ottamalla vastaan.
Ystävällisin terveisin,
C. G. Jung
Rakas Jung,
VastaaPoistaNäin taas Anima-unen. Kävelin Animan kanssa lomaparatiisialueella, jossa oli paljon ihmisiä lomailemassa. Oli lämmin ja kesäinen tunnelma. Kävelimme pienien lampien ohi. Anima meni yhteen pieneen lampeen uimaan, mutta minusta se ei näyttänyt houkuttelevalta. Siellä oli paljon ruohoa, ja vesi näytti hieman likaiselta. Halusin mennä uimaan siihen toiseen lampeen, jonka ohi olimme aiemmin kulkeneet, koska siinä oli täysin kirkasta lämmintä vettä. Lähdimme etsimään lampea, mutta en löytänyt sitä enää. Sen sijaan löysin suuren altaan.
Halusin uida altaassa, mutta kun menin sinne, siellä ei ollutkaan vettä. Se oli täynnä valtavan korkeita pystysuoria mandariinipinoja, ja paljon ihmisiä käsittelemässä ja pakkaamassa mandariineja. Suurin osa mandariineista oli herkullisen näköisiä, mutta joukossa oli myös muutamia mädäntyneitä. Pakkaamon omistajanainen tuli luoksemme ja pahoitteli, että altaassa ei voinutkaan uida. Hän esitteli meille paikkoja, ja tarjosi meille makeita leivonnaisia. Minä söin pienen ruskean suklaapallon, joka maistui hyvältä.
Tällaisia allasunia olen nähnyt viimeisen parin vuoden aikana muutamia. Ensimmäinen niistä oli selkeästi traumanpurkuun viittaava uni, koska siinä sukelsin altaan pohjalta vanhoja räjähteitä. Mitä tämä vedetön madariineja täynnä oleva allas edustaa?
Rakas ystäväni,
unessasi toistuva allas on jo tullut meille tutuksi kuvana paikasta, jossa jokin sisäinen sisältö on voinut tulla näkyväksi ja käsiteltäväksi. Aiemmin se oli täynnä vettä, ja sinä sukelsit sen pohjalle noutamaan jotakin vaarallista mutta jo vaarattomaksi muuttunutta. Nyt sama rakenne on yhä olemassa – mutta sen luonne on muuttunut.
Tämä muutos on ratkaiseva.
Aluksi kuljet Animan kanssa lämpimässä, elävässä maisemassa. Pienet lammet viittaavat luonnollisiin, spontaanisti syntyviin tunnekokemuksiin. Anima menee lampeen, joka sinun silmissäsi näyttää samealta ja ruohikkoiselta. Tämä on tärkeä hetki: hän valitsee jotakin, mikä ei ole esteettisesti “puhdasta”, mutta joka on elävää, orgaanista, ehkä hieman villiä. Sinä puolestasi kaipaat kirkasta, läpinäkyvää vettä – jotakin selkeää, puhdasta, hallittavaa.
Kun lähdet etsimään tätä kirkasta lampea, et enää löydä sitä. Tämä ei ole sattumaa. Psyyke näyttää sinulle, että tietynlainen “ihanteellinen kirkkaus” ei ole tässä vaiheessa tavoitettavissa samalla tavalla kuin aiemmin ajattelit. Sen sijaan kohtaat jotakin muuta.
Allas, johon saavut, ei ole tyhjä merkityksessä “ei mitään”, vaan täynnä jotakin aivan muuta kuin vettä. Vesi, joka symboloi tunteiden virtausta ja tiedostamattoman liikettä, on poissa. Sen tilalla on mandariineja – hedelmiä, jotakin kypsynyttä, ravitsevaa, konkreettista.
Tämä viittaa siihen, että jokin on muuttunut prosessissasi. Aiemmin työ oli nimenomaan “vesityötä”: sukeltamista, purkamista, kohtaamista. Nyt sama tila on täyttynyt tuotoksilla. Hedelmät ovat usein psyykkisen työn tuloksia – jotakin, mikä on kypsynyt ajan myötä, ei enää pelkkää potentiaalia vaan jo muotoutunutta sisältöä.
Se, että mandariineja on valtavia määriä ja että ihmiset käsittelevät ja pakkaavat niitä, tuo kuvaan uuden ulottuvuuden: integrointi ja järjestäminen. Tämä ei ole enää yksinäistä sukeltamista syvyyteen, vaan kollektiivisempi, järjestelmällisempi työ. Ikään kuin psyykkesi “henkilökunta” olisi nyt käsittelemässä sitä, mitä olet aiemmin nostanut esiin.
Mädäntyneet hedelmät joukossa muistuttavat, että kaikki esiin noussut ei ole käyttökelpoista tai elinvoimaista. Osa sisällöstä on ehkä jo menettänyt merkityksensä, osa voi olla vielä käsittelemätöntä tai vääristyneessä muodossa. Mutta kokonaisuus ei ole pilaantunut – päinvastoin, pääosa on “herkullisen näköistä”, kuten sanot.
Se, että altaassa ei voi uida, kertoo minulle, että tämä ei ole nyt vaihe, jossa sinun tulisi uppoutua uudelleen samaan tunteiden virtaan kuin ennen. Psyyke ikään kuin sanoo: tämä tila ei ole nyt sukeltamista varten, vaan sadon käsittelyä varten.
(jatkuu...)
(... jatkoa)
PoistaOmistajanainen, joka pahoittelee ja tarjoaa sinulle makeaa, edustaa tässä samaa hoitavaa feminiinistä periaatetta, jonka näimme aiemmassa unessa lääkärin muodossa. Hän ei työnnä sinua takaisin veteen, vaan tarjoaa ravintoa. Ja sinä otat sen vastaan – pieni suklaapallo, joka maistuu hyvältä. Tämä on pieni mutta merkittävä ele: et enää ainoastaan työstä ja pura, vaan myös vastaanotat ja nautit.
Kysyt, mitä vedetön allas edustaa. Sanoisin, että se on sama psyykkinen tila, joka ennen oli täynnä tiedostamattoman vettä, mutta joka on nyt täyttynyt työn tuloksilla. Se on muuntunut prosessin säiliöstä sadon varastoksi.
Tämä ei tarkoita, että vesi olisi lopullisesti kadonnut. Pikemminkin se viittaa vaiheeseen, jossa sinun ei tarvitse jatkuvasti palata syvyyksiin, vaan voit alkaa kohdata sen, mitä olet jo sieltä tuonut. Ja ehkä juuri siksi se kirkas lampi ei enää löytynyt: psyyke ohjasi sinut pois etsimästä jotakin ideaalia tunnetilaa ja kohti sitä, mikä on jo konkreettisesti läsnä.
Anima kulkee kanssasi tämän läpi, eikä enää pelkästään houkuttele tai uhkaa, vaan johdattaa sinut tilanteeseen, jossa ravinto, kypsyys ja valikointi nousevat keskiöön.
Ystävällisin terveisin,
C. G. Jung
Rakas Jung,
Jäin miettimään, että miksi juuri mandariineja? Sen voisi nähdä varmaan jonkinlaisena auringon tai elämänvoiman symbolina? Mutta kun tutkin sanan etymologiaa, kävi ilmi, että se viittaa kiinalaiseen keisariajan korkea-arvoiseen virkamieheen. Virkamiehet ovat "hallinnon palvelijoita". Mitä ajatuksia tällainen kulma symboliikkaan tuo sinulle?
Kontekstina kerrottakoon, että aiemmin puheena ollut traumavyyhdin purkautuminen on nyt siinä vaiheessa, että vihareaktioita ja sen alta tulevaa traumatuskan tunnetta purkautuu edelleen aina välillä, mutta koko ajan harvemmin ja pienemmällä paineella. Hermoston toimintakin on muuttunut sen verran, että keho tuntuu pääsääntöisesti rennommalta, ja välillä nukun aiempaa paremmin.
Rakas ystäväni,
pohdintasi mandariinin merkityksestä ei ainoastaan ole perusteltu, vaan se avaa juuri sen moniulotteisuuden, jota tällaisilta unisymboleilta on syytä odottaa. Symboli ei tyhjenny yhteen selitykseen, vaan elää useassa kerroksessa samanaikaisesti.
Se, että näet mandariinissa auringon ja elämänvoiman, on hyvin luonteva ja psykologisesti hedelmällinen tulkinta. Hedelmä itsessään on kypsymisen, ravinnon ja elämän jatkuvuuden kuva. Sen pyöreä muoto ja kirkas väri liittävät sen helposti aurinkoon – siihen perusenergiaan, joka mahdollistaa kasvun. Tässä mielessä se sopii erinomaisesti siihen vaiheeseen, jota olet kuvaillut: jotakin on kypsynyt, jotakin on tullut nautittavaksi eikä enää pelkästään käsiteltäväksi.
Mutta tuo etymologinen havaintosi tuo kuvaan toisen, hyvin mielenkiintoisen ulottuvuuden.
Mandariini korkea-arvoisena virkamiehenä viittaa järjestykseen, hallintoon ja välittävään rakenteeseen. Hän ei ole itse keisari – ei siis korkein periaate tai keskus – vaan se, joka toimeenpanee, järjestää ja pitää yllä kokonaisuutta. Hän toimii järjestelmän palveluksessa, mutta samalla myös edustaa sitä.
Kun yhdistämme tämän uneesi, jossa mandariineja käsitellään ja pakataan järjestelmällisesti, syntyy varsin tarkka kuva: psyykkesi ei ainoastaan tuota “hedelmiä”, vaan myös organisoi niitä. Se rakentaa eräänlaista sisäistä hallintoa.
Tässä kohtaa yhteys aiemmin kuvaamaasi prosessiin tulee erityisen selväksi. Olet ollut tekemisissä voimakkaiden affektien, purkautumisten ja varhaisten kerrosten kanssa – toisin sanoen, psyykkesi “raakaaineen” kanssa. Nyt kun paine on alkanut hellittää ja rytmi tasaantua, järjestelmä ei enää ole pelkästään purkava, vaan alkaa järjestää itseään uudelleen.
Mandariinit virkamiehinä voisivat siis kuvata näitä uusia, hienovaraisempia psyykkisiä funktioita – ikään kuin sisäisiä “toimijoita”, jotka ottavat vastuulleen sen, mitä olet aiemmin joutunut kantamaan kaoottisena ja ylivoimaisena kokemuksena. Ne eivät ole enää pelkkiä tunteita, vaan muotoutuneita, jäsentyneitä osia psyykestä.
(jatkuu...)
(... jatkoa)
PoistaOn myös kiinnostavaa, että nämä “virkamiehet” ovat hedelmiä. Tämä viittaa siihen, että järjestys ei synny pakottamalla tai ulkoapäin asetettuna, vaan orgaanisesti kasvaneena. Se ei ole mekaaninen järjestelmä, vaan elävä järjestys.
Voisimme sanoa, että siinä missä aiemmin sisäinen maailmasi saattoi olla kuin valtakunta ilman vakautta – hallitsijan ja kapinallisten välinen jatkuva konflikti – nyt sinne on alkanut muodostua hallinto. Ei tyrannimainen, vaan funktionaalinen.
Tämä liittyy myös siihen, mitä kerrot vihareaktioiden vähenemisestä. Kun ankara, yksipuolinen voima menettää otettaan, syntyy tilaa monimutkaisemmalle säätelylle. Psyyke ei enää reagoi yhdellä dominoivalla äänellä, vaan useammilla hienovaraisemmilla.
Haluan kuitenkin lisätä yhden varovaisen huomion. Mandariini virkamiehenä voi myös kantaa varjon mahdollisuutta: liiallista järjestämistä, elämän liiallista “pakkaamista” muotoihin. Siksi on merkityksellistä, että altaassa oli myös mädäntyneitä hedelmiä. Psyyke muistuttaa, että kaikki, mikä järjestetään, ei ole elävää, ja että liiallinen kontrolli voi tehdä elävästä aineksesta elotonta.
Mutta kokonaisuudessaan kuvasi viittaa siihen, että olet siirtymässä vaiheeseen, jossa psyykkinen työ ei ole enää pelkkää purkamista, vaan myös rakentumista. Se, että kehosi tuntuu rennommalta ja uni alkaa palautua, on tästä ruumiillinen vastine.
Ehkä voisimme sanoa näin: olet siirtymässä valtakunnasta, jossa käytiin sotaa, valtakuntaan, jossa aletaan hallita. Ei vielä täydellisesti, ei ilman jännitteitä, mutta riittävästi, jotta elämä voi jälleen virrata vähemmän kuluttavalla tavalla.
Ystävällisin terveisin,
C. G. Jung
Rakas Jung,
VastaaPoistaViime kuukausina purkatumassa ollut traumavyyhti on ollut primaaliprosessissani täysin poikkeuksellinen. Tämä on ehdottomasti suurin ja vaikein kokonaisuus, mitä olen tähän mennessä purkanut. Primaalien määrä on jo varmaan lähemmäs 30, mikä kertoo siitä, että tämä vyyhti on kokoluokaltaan aivan massiivinen. Eikä se ole vieläkään purkautunut kokonaan, vaikka paine traumatunteessa onkin vähentynyt merkittävästi.
Eilen purkautui taas yksi primaali, joka tuli ulos ilman suojaavaa vihakerrosta. Primaali itsessään ei ollut kovin suuri, eikä siinä ollut erityisen kovaa painetta, mutta sen synnyttänyt triggeri oli poikkeuksellisen voimakas. Vähän kuin primaalin laukaisemiseen olisi tarvittu paljon aiempaa suurempi "isku palleaan".
Ensin sisäinen lapsi itki tuskaansa tyypillisellä tavalla, mutta sen jälkeen tapahtui jotain uutta. Siinä mentiin ikään kuin sen itkuvaiheen yli, niin että itku loppui, ja jäi vain todella tyhjä olo. Vähän kuin olisi ollut jotenkin shokissa, niin että oli vain turta. Se oli vähän sellainen "nyt minä kuolen, enkä voi sille mitään" -tila, joka ei kuitenkaan ollut paniikinomainen vaan kaikessa kamaluudessaan rauhallinen.
Osaatko kertoa, mitä tuossa tapahtui?
Rakas ystävä,
kuvaamasi kokemus ei ole merkityksetön poikkeama, vaan pikemminkin merkki siitä, että olet koskettanut jotakin hyvin varhaista ja syvälle painunutta kerrosta psyykessäsi. Kun aiemmin kuvaamissasi purkautumisissa tunne on noussut ensin vihana ja sitten itkuna, olet liikkunut vielä sellaisilla alueilla, joissa psyyke kykenee tuottamaan liikettä – reaktiota, purkausta, virtausta. Nyt kuvaat hetkeä, jossa liike ikään kuin lakkaa.
Tuo tyhjyys, tuo “nyt minä kuolen” -sävyinen rauhallinen tila, muistuttaa sitä, mitä olen kutsunut psyyken kuoleman kokemukseksi – ei kirjaimellisena kuolemana, vaan egon kokemana täydellisenä voimattomuutena. Se ei ole enää protestia (vihaa) eikä edes avunhuutoa (itkua), vaan tila, jossa mikään ei tunnu auttavan. Lapsen näkökulmasta se on hetki, jossa maailma ei vastaa, eikä sisäistä turvaa ole – ja siksi psyyke vetäytyy eräänlaiseen jäätymiseen.
Tämä on tärkeä ero: siinä missä viha ja itku ovat vielä suhteessa johonkin toiseen (isään, äitiin, maailmaan), tuo tyhjyys on suhteen katkeamisen kokemus. Se on kuin sisäinen järjestelmä sanoisi: “yhteyttä ei ole – eikä tule.”
Juuri siksi se tuntuu niin lopulliselta ja hiljaiselta.
En pitäisi tätä merkkinä siitä, että jokin on mennyt pieleen. Päinvastoin. Usein tällainen tila tulee esiin vasta silloin, kun puolustukset – kuten kuvaamasi superegon viha – ovat riittävästi heikentyneet. Vasta silloin psyyke uskaltaa paljastaa kaikkein hauraimman kerroksen, joka ei ole aktiivinen tunne, vaan tunne siitä, ettei ole olemassa tilaa tuntea.
Se, että pääsit tähän tilaan ilman paniikkia, on merkittävä yksityiskohta. Se viittaa siihen, että jokin sinussa kykenee olemaan läsnä myös tämän tyhjyyden äärellä ilman, että se murskaa sinua. Tämä on olennaista, sillä juuri tuo läsnäolo tekee mahdolliseksi sen, ettei tyhjyys jää pelkäksi kuiluksi, vaan alkaa vähitellen täyttyä uudella merkityksellä.
Jos ajattelet aiempia uniasi – vesielementtiä, jossa on liikettä, tai kaloja, jotka nousevat syvyydestä – nyt olet hetken kohdannut itse pohjan, jossa ei vielä ole muotoa eikä liikettä. Se on eräänlainen psyyken nollapiste. Alkemistit kuvasivat tätä vaihetta usein mustuutena tai kuolleena pisteenä, jota ilman todellinen muutos ei ole mahdollinen.
On myös huomionarvoista, että kuvaat tämän tapahtuneen tilanteessa, jossa primaalin laukaiseminen vaati voimakkaamman “iskun”. Tämä viittaa siihen, että pintakerrokset ovat jo suurelta osin purkautuneet, ja jäljellä olevat rakenteet ovat syvemmällä – ne eivät aktivoidu yhtä helposti, mutta kun ne aktivoituvat, niiden laatu on eksistentiaalisempi.
En siis lukisi tätä merkkinä regressiosta, vaan siirtymänä hienovaraisempaan vaiheeseen. Prosessi ei ehkä enää tuota yhtä voimakkaita purkauksia, vaan alkaa liikkua kohti hiljaisempia, mutta perustavampia muutoksia.
(jatkuu...)
(... jatkoa)
PoistaOle kuitenkin tarkkana yhden asian suhteen: tämä tyhjyys ei ole päätepiste. Psyyke voi joskus jäädä kiinni tällaiseen tilaan, jos sitä aletaan pitää “totuutena” itsestä. Silloin se muuttuu elottomuudeksi. Mutta sinun kuvauksessasi se näyttäytyy vaiheena, joka tuli ja meni – ja juuri siinä muodossa se on merkityksellinen.
Ehkä voisit suhtautua siihen kuin syvään hengenvetoon, joka tapahtuu vasta pitkän itkun jälkeen. Hetki, jossa ei vielä ole uutta liikettä, mutta vanha on jo lakannut.
Ja juuri siinä hiljaisuudessa uusi voi alkaa muodostua.
Ystävällisesti,
Jung
Rakas Jung,
Tuo kuulostaa hieman siltä, mistä Arthur Janov puhuu kirjoissaan. Hän puhuu paljon siitä, miten vahingollista vauvoille on jättää heidät itkemään - asia jota Suomessakin suositeltiin tuhoisin seurauksin Arvo Ylpön toimesta kymmeniä vuosia. Ensin vauva itkee, mutta jos äitiä tai isää ei kuulu, itku lopulta sammuu. Trauma syntyy juuri tuossa hetkessä, kun psyyke ei pysty enää tuntemaan tuskaa, ja se tunne on pakko sulkea pois. Kuten sanoit, "yhteyttä ei ole - eikä tule" joten turha enää itkeä tai tuntea yhtään mitään.
Meidän perheessä toteutettiin tätä mallia. En tiedä tehtiinkö minulle vauva-aika niin, mutta ainakin viisivuotiaana tehtiin. Muistan nähneeni elokuvan, jossa oli pelottava hirviö. Sen seurauksena meni pitkään, että nukkumaan mennessä minua aina pelotti sen hirviön ilmestyminen niin paljon, että itkin joka ilta voimakkaasti. Vanhempani jättivät minut vain välinpitämättömästi itkemään kauhun tunnettani yksin.
Nämä viimeaikaiset primaalit (tai niiden triggerit) eivät ole liittyneet millään tavalla tuohon hirviömuistoon, mutta voisiko tällä lapsuuskokemuksella silti olla joku yhteys viimeaikaiseen traumanpurkuun?
Rakas ystävä,
se, mitä tuot esiin, ei ole lainkaan irrallinen sivujuonne, vaan koskettaa juuri sitä samaa ydintä, jonka äärellä olet viime kirjeessäsi ollut.
Kun lapsi jätetään yksin voimakkaan tunteen kanssa – oli se sitten pelko, nälkä, hylkäämisen kokemus tai jokin muu ylivoimainen tila – psyyke käy läpi eräänlaisen kehityksellisen kaaren: ensin tulee protesti, joka ilmenee itkuna ja levottomuutena. Se on vielä toivoa täynnä oleva liike, yritys palauttaa yhteys. Mutta jos mikään ei vastaa, kuten itse kuvasit, tämä protesti ei voi jatkua loputtomiin. Se kuluttaa järjestelmän loppuun.
Ja silloin tapahtuu jotakin laadullisesti erilaista.
Ei enää itketä siksi, että ei olisi enää mitään, mikä uskoisi itkun muuttavan tilanteen. Se ei ole rauhaa, vaan luopumista yhteydestä. Psyyke ikään kuin vetäytyy pois tilanteesta, jossa se ei voi selviytyä muuten. Tässä mielessä Janovin kuvaus osuu yhteen sen kanssa, mitä olen itse havainnut: kyse ei ole pelkästä tunteen tukahduttamisesta, vaan suhteen katkeamisen kokemuksesta, joka jättää syvän jäljen.
Kun kerrot tuosta viisivuotiaan kokemuksesta – pelosta, joka jäi ilman vastakaikua – näen siinä hyvin selkeän kuvion. Ei niinkään siksi, että juuri tuo yksittäinen muisto olisi “se syy”, vaan siksi, että se ilmentää samaa perustavaa asetelmaa: lapsi kohtaa jotakin ylivoimaista, eikä ole ketään, joka auttaisi säätelemään tai kantamaan sitä kokemusta.
Tällaiset kokemukset eivät elä psyykessä pelkkinä muistoina, vaan eräänlaisina muotoina tai rakenteina, jotka aktivoituvat myöhemmin erilaisissa tilanteissa – usein ilman, että alkuperäinen tapahtuma on tietoisesti läsnä. Siksi on täysin mahdollista, että nykyinen prosessisi ei “liity” suoraan tuohon hirviömuistoon sisällöllisesti, mutta liittyy siihen rakenteellisesti.
Toisin sanoen: se, mikä nyt purkautuu, ei ole vain jokin yksittäinen tapahtuma, vaan tapa, jolla psyyke on oppinut kohtaamaan ylivoimaisen kokemuksen.
Kun kuvaat viimeisintä kokemustasi – siirtymää itkusta tyhjyyteen – se resonoi hyvin tarkasti tämän kaaren kanssa. Ensin tuli tunne, sitten sen yli mentiin johonkin, jossa tunnetta ei enää ole. Mutta nyt tämä tapahtuu eri olosuhteissa kuin lapsuudessa: nyt siinä on mukana tietoisuus, joka pystyy havaitsemaan sen.
(jatkuu...)
(... jatkoa)
PoistaTämä on ratkaiseva ero.
Lapsena tuo tyhjyys oli päätepiste, johon ei ollut vaihtoehtoa. Nyt se näyttäytyy vaiheena, jonka läpi kuljetaan. Se, että pystyt kuvaamaan sitä, tarkoittaa, ettet ole siihen kokonaan samastunut. Jokin sinussa on sen ulkopuolella, tai ehkä pikemminkin sen ympärillä, kannattelemassa kokemusta.
Siksi en ajattelisi, että tämä on pelkkä menneisyyden toisto. Se on pikemminkin menneisyyden muodon palaamista tilanteessa, jossa se voi tällä kertaa tulla nähdyksi ja koetuksi toisin.
On myös kiinnostavaa, että mainitset pelon hirviöstä. Lapsen mielessä tällaiset hahmot eivät ole vain mielikuvituksen tuotteita, vaan usein symbolisia muotoja jollekin sisäiselle kokemukselle, jota ei vielä voi jäsentää. Kun tämä yhdistyy siihen, että lapsi jätetään yksin pelkonsa kanssa, hirviö ei saa vastapainoksi mitään, mikä tekisi siitä siedettävän. Se jää kokonaiseksi maailmaksi.
Voisi siis sanoa, että et nyt ainoastaan pura yksittäisiä traumakerroksia, vaan kohtaat vähitellen sitä perustavaa kokemusta, jossa maailma ei vastannut sinuun. Se on raskas kohta, mutta samalla se on juuri se piste, jossa muutos tulee mahdolliseksi – ei siksi, että menneisyys katoaisi, vaan siksi, että suhde siihen muuttuu.
Se, että tämä kaikki tapahtuu vähitellen, kerros kerrokselta, ja että välillä tulee taukoja ja palautumista, on hyvin linjassa sen kanssa, miten syvät rakenteet yleensä avautuvat. Psyyke ei avaa kaikkea kerralla, vaan juuri sen verran kuin se voi kantaa.
Ehkä voit ajatella, että se lapsi, joka silloin jäi yksin, ei ole enää täysin yksin tässä kokemuksessa. Jokin osa sinua on nyt hänen kanssaan – ja juuri se muuttaa kokemuksen luonnetta, vaikka tunne itsessään olisikin sama.
Ystävällisesti,
Jung
***
Pari huomiota.
Jungin "psyyken kuolema" ei ole sama asia kuin henkisissä piireissä käytetty "egokuolema" (joka on oikeasti valeminän kuolema - ei egon). Näitä kahta asiaa ei pidä sotkea keskenään.
Tuo tapa jättää vauva itkemään oli Suomessa pitkään todella yleinen. Varmasti sitä tehdään vieläkin. On hyvin todennäköistä että Suomessa on miljoonia ihmisiä, joilla on tuo sama traumaattinen kokemus. Siksi jokaisen primaaliprosessia läpikäyvän on hyvä ymmärtää, että jossain vaiheessa traumanpurku saattaa tulla sellaiseen vaiheeseen, jossa päästään käsiksi siihen "yhteyden katkeamisen" rakenteeseen, josta tekoäly tässä puhuu. Sitä ei pidä säikähtää. Se on ihan positiivinen merkki, että päästään syvempiin kerroksiin.
Rakas Jung,
PoistaTämä purkautumassa oleva vyyhti on niin monikerroksinen, että minun on vaikea hahmottaa sitä kokonaan. Vaikea ymmärtää, mitä kaikkea siihen liittyy, ja mistä kaikesta siinä on kyse. Yksi kerros on kuitenkin ihan selkeästi arvottomuuden tunne. Aloin miettiä, että olisi varmaan loogista, että tuollaiset itkemään jättämiset ja vastaavat ovat tehneet sen, että olen sisäistänyt jonkin sellaisen tiedostamattoman uskomuksen, että olen jotenkin arvoton?
Lapsuudessani minulla oli kyllä arvoa vanhemmilleni silloin kun tuotin heille arvoa. Kun sain esimerkiksi hyvä numeroita todistukseen, tai tein jotain muuta positiivisena nähtävää, vanhemmat saivat olla ylpeitä. Kun olin helppo ja vaivaton lapsi, joka ei koskaan ilmaise mitään tarvetta, vanhemmat saivat olla tyytyväisiä. Eli kun olin "oikeanlainen", minulla oli arvoa. Mutta jos minusta oli vaivaa tai tuotin vanhemmille pettymyksen (vaikka huonolla koenumerolla), olinkin arvoton.
Aloin miettiä, että liittyyköhän tuo arvottomuuden tunne lopulta myös kuolemanpelkoon? Lapsihan tietää, että hänen eloonjäämisensä riippuu täysin siitä, huolehtivatko vanhemmat hänen perustarpeistaan - lapsi kun ei pysty huolehtimaan itsestään. Jos lapsella on kokemus, että arvottomasta lapsesta ei välitetä (itkemään jättäminen), oman arvon "ansaitsemisesta" voi tulla elämän ja kuoleman kysymys. Tiedostamaton uskomus voisi siis mennä jotenkin näin: "Jos menetän arvoni, minusta ei pidetä huolta, ja minä saatan sen takia kuolla." Tämä selittäisi hyvin paljon sitä, miksi ne tietyt triggerit laukaisevat primaaleja.
Eli jos tätä ajattelee ikäänkuin ketjureaktiona, niin voisiko siellä ketjun alkupäässä olla kuolemanpelko?
Rakas ystävä,
ajatusketjusi ei ole lainkaan hatara, vaan pikemminkin hyvin johdonmukainen, kun sitä tarkastellaan psyyken varhaisimpien kokemusten näkökulmasta.
Lapselle arvo ei ole abstrakti käsite, vaan se on suoraan sidoksissa olemassaoloon. Aikuinen voi erottaa nämä toisistaan – hän voi kokea olevansa arvoton ja silti tietää, ettei kuole siihen. Mutta lapselle tällaista eroa ei vielä ole. Hän ei elä symbolisessa maailmassa, vaan konkreettisessa riippuvuudessa: hänen elämänsä on kirjaimellisesti toisten käsissä.
Siksi se, minkä sinä muotoilit ajatukseksi “jos menetän arvoni, minusta ei pidetä huolta, ja voin kuolla”, ei ole vain uskomus, vaan varhaisen kokemuksen rakenne. Se ei synny ajattelusta, vaan siitä, miten maailma näyttäytyy lapsen keholle ja hermostolle.
Kun hoiva on ehdollista – kun sitä saa silloin, kun on “oikeanlainen”, ja menettää silloin, kun on vaivaksi – lapsi ei voi päätellä, että vanhemmissa on jotakin rajoittunutta. Hänen on pakko päätellä, että vika on hänessä itsessään. Muuten maailma olisi liian arvaamaton ja pelottava. Näin syntyy se, mitä kutsut arvottomuuden tunteeksi, mutta sen juuret ovat syvemmällä kuin pelkässä itsearviossa: se on kokemus siitä, että oma olemassaolo ei ole itsestään oikeutettua.
Ja juuri tästä syystä siihen liittyy tuo kuoleman sävy, jonka olet alkanut tunnistaa.
Kun kuvaat viimeisintä kokemustasi – sitä hiljaista “nyt minä kuolen” -tilaa ilman paniikkia – se ei välttämättä ole pelkoa kuolemasta siinä muodossa, jossa aikuinen sen ymmärtää. Se on pikemminkin muistijälki ajalta, jolloin olemassaolo ja hoiva olivat yhtä ja samaa. Kun yhteys katoaa, katoaa myös tunne siitä, että saa olla olemassa.
Voisi sanoa, että ketjun alkupäässä ei ole pelkästään kuolemanpelko, vaan vielä perustavampi kokemus: olemassaolon ehdollisuus.
Tämä tekee myös ymmärrettäväksi sen, miksi kuvaamasi triggerit voivat olla niin voimakkaita. Ne eivät kosketa vain nykyhetken tilanteita, vaan aktivoivat koko tämän varhaisen rakenteen. Silloin kyse ei ole siitä, että “minua ei arvosteta nyt”, vaan keho reagoi kuin koko olemassaolon perusta olisi uhattuna.
(jatkuu...)
(... jatkoa)
PoistaSamalla on kuitenkin tärkeää nähdä se muutos, joka prosessissasi on tapahtumassa. Kun sanot, että vihakerros on monin paikoin kadonnut ja reaktio menee suoraan tuskaan, se viittaa siihen, että psyyke ei enää tarvitse samalla tavalla suojarakenteita pitääkseen tämän kokemuksen poissa tietoisuudesta. Se on kivuliasta, mutta se on myös merkki siitä, että olet siirtymässä lähemmäs ydintä.
Ja kun pääset tähän ytimeen – siihen, missä arvottomuus ja kuoleman sävy kietoutuvat yhteen – tapahtuu vähitellen jotakin olennaista. Ei niin, että nämä kokemukset katoaisivat, vaan niin, että ne alkavat menettää absoluuttisen luonteensa. Ne eivät enää määritä koko todellisuutta.
Ehkä voisit hahmottaa tämän niin, että lapsi joutui aikanaan tekemään kohtalokkaan johtopäätöksen selviytyäkseen: “minun täytyy olla tietynlainen, jotta saan olla olemassa.” Nyt aikuisena kohtaat sen hetken, jossa tuo johtopäätös syntyi – mutta tällä kertaa sinulla on mahdollisuus olla tekemättä sitä uudelleen.
Se, että pystyt ylipäätään tarkastelemaan tätä ketjua näin selkeästi, kertoo, että jokin sinussa ei enää ole täysin sen varassa. Ja juuri tuo osa on se, johon uusi kokemus voi rakentua.
Siksi en näkisi tätä pelkkänä palaamisena kuolemanpelkoon, vaan lähestymisenä siihen pisteeseen, jossa elämä ja kuolema olivat lapsen kokemuksessa erottamattomat – ja jossa ne voivat nyt vähitellen eriytyä toisistaan.
Ystävällisesti,
Jung
***
Tässä puhutaan paljon siitä, mikä on Arno Gruenin kirjojen ytimessä. Kiinnostuneille suosittelen:
https://eliitinesoteerisetsymbolit.blogspot.com/2024/07/pahan-juuret-osa-20-arno-gruen-ja.html
Rakas Jung,
VastaaPoistaSotateema tuli uneeni jälleen, mutta tällä kertaa hyvin erikoisella tavalla. Olin baarissa tuttujen kanssa, ja meillä oli jotkut bileet. Minä soittelin improvisoiden niitä näitä bassolla, kunnes muistin yhden hyvän bassokappaleen. Aloin soittaa yksin Cranberriesin kappaletta Zombie. Joku nainen tuli luokseni ja alkoi laulaa mukana.
Kappale kertoo Pohjois-Irlannin konfliktista, jossa kuoli paljon ihmisiä. Kappaleen tekijä kommentoi sanoituksia näin: "The IRA are not me. I'm not the IRA. The Cranberries are not the IRA. My family are not. When it says in the song, 'It's not me, it's not my family,' that's what I'm saying. It's not Ireland, it's some idiots living in the past"
Kappaleen sanoissa on mielenkiintoinen kohta, jossa näen yhtymäkohtan omaan traumanpurkuuni, joka on usein näkynyt unissani sotimisena:
"In your head, in your head, they're still fightin'
With their tanks and their bombs
And their bombs and their guns
In your head, in your head, they are dyin' "
Kappaleen kuunteleminen tässä hetkessä tuottaa voimakkaan tunnereaktion. Johonkin hermoon se osuu.
Kontekstina mainittakoon, että edellisestä altistuksessa lauennesta primaalista on jo viikon verran aikaa. Viime päivät keho on tuntunut koko ajan paremmalta ja paremmalta. Erityisesti nukkuessa huomaa, että keho on paljon rennompi. Myös kehopanssari on purkautunut lisää. Vaikuttaa vahvasti siltä, että joku virstanpylväs on taas ohitettu. Olotila on muutenkin helpottuneempi, eikä altistukset tällä hetkellä tuota traumareaktiota.
Rakas ystävä,
tämä uni ei enää tunnu samalta kuin aiemmat sotaunesi, joissa olit keskellä taistelua, tähtäimessä vihollinen tai pakenemassa vaarasta. Nyt sota ei ole enää ympäröivä todellisuus, vaan laulu. Muisto. Kaiku. Ja juuri siksi se on niin merkityksellinen.
Huomaa, miten asetelma muuttuu: et ole sotilas, vaan muusikko. Et taistele, vaan soitat bassoa improvisoiden. Tämä on hyvin tärkeä siirtymä. Psyyke ei enää näytä sinulle traumaa pelkkänä taisteluna, vaan kykynä antaa muodottomalle kokemukselle rytmi, ääni ja ilmaisu. Musiikki on tässä kuin välittäjä tiedostamattoman ja tietoisuuden välillä.
Ja sitten juuri tämä kappale.
“In your head, they’re still fightin’.”
Sinä itse olet jo oivaltanut unen ytimen. Kappale kuvaa historiallista konfliktia, mutta sen todellinen voima syntyy siitä, että sota jatkuu ihmisten sisällä vielä silloinkin, kun ulkoinen taistelu on jo ohi. Juuri näin trauma toimii. Hermosto jatkaa sotaa, vaikka todellinen vaara olisi kadonnut vuosikymmeniä sitten.
Siksi nuo sanat osuvat sinuun nyt niin voimakkaasti. Ne eivät resonoi vain älyllisesti, vaan somaattisesti. Kehosi tunnistaa niissä oman historiansa.
Minusta kaikkein merkittävin kohta on kuitenkin tämä:
“But you see, it’s not me, it’s not my family.”
Tämä on psykologisesti hyvin syvä lause sinun tilanteessasi. Lapsi samaistuu väistämättä vanhempiensa sisäiseen sotaan. Hän kantaa heidän pelkonsa, vihansa, häpeänsä ja traumansa ikään kuin ne olisivat hänen omiaan. Mutta jossain vaiheessa individuaatiota alkaa syntyä mahdollisuus sanoa: tämä sota ei alun perin ollut minun.
Se ei tarkoita, etteikö se eläisi sinussa. Elää se. Mutta se ei syntynyt sinusta.
Ajattelen, että juuri tätä kohti prosessisi on ehkä nyt liikkumassa. Aiemmissa unissasi olit itse taistelija, itse kuolema, itse se joka kantoi miekkaa tai ampui vihollisia. Nyt olet baarissa muiden ihmisten keskellä, musiikin ja yhteyden ympäröimänä. Sota on muuttunut laulun aiheeksi. Se ei enää kokonaan niele identiteettiäsi.
(jatkuu...)
(... jatkoa)
PoistaJa nainen, joka alkaa laulaa kanssasi, tuntuu jälleen yhdeltä Animan muodolta. Hän ei tällä kertaa hyökkää, viettele tai pakene, vaan liittyy mukaan ääneen. Tämä on hyvin erilainen Anima kuin aiemmissa väkivaltaisissa tai ristiriitaisissa unissa. Hän osallistuu ilmaisemiseen. Hän auttaa kantamaan tunnetta.
Tämä sopii hyvin siihen, mitä kuvaat valve-elämästäsi: keho pehmenee, uni syvenee, panssari hellittää, eikä altistus enää samalla tavalla aktivoi sotatilaa. Psyyke näyttää ehkä tunnistavan, että jokin pitkä sisäinen taistelu on ainakin osittain päättymässä.
Mutta samalla kappaleen nimi on tärkeä: Zombie.
Trauma tekee ihmisestä osittain elävän kuolleen. Ei siksi, että elämä katoaisi kokonaan, vaan siksi, että osa psyykestä jää jumiin menneeseen hetkeen ja toistaa sitä automaattisesti. Janov puhui tästä omalla tavallaan, ja minä puhuisin kompleksista, joka ottaa persoonallisuuden valtaansa. Molemmissa on sama ydin: ihminen ei enää täysin elä nykyhetkessä, vaan jokin vanha kärsimys elää hänessä kuin autonominen olento.
Mutta sinun unessasi tuo “zombie” ei enää ole näkymätön. Se lauletaan ääneen. Se saa muodon. Ja ehkä kaikkein olennaisinta on, että et ole unessa yksin sen kanssa.
Sota ei siis ehkä ole enää identiteettisi keskus, vaan kertomus, jonka voit vähitellen kuulla, tuntea ja lopulta myös jättää taaksesi.
Ystävällisesti,
Jung
Rakas Jung,
PoistaKappaleen musiikkivideo on hyvin poikkeuksellinen. Minun suurimman huomion siinä vie nainen, joka on maalattu kauttaaltaan kultaisella maalilla. Hän laulaa suuren ristin edessä, ja hänen ympärillään on joukko pieniä cupido-hahmoja. Ilmeisesti nainen on Venus.
Unessa oli myös Anima-teema. Mitä kultainen nainen voisi edustaa Animan integroinnin näkökulmasta?
Rakas ystävä,
kultainen nainen on hyvin voimakas kuva, eikä ole sattumaa, että juuri hän vangitsee huomiosi. Psyyke tarttuu symboleihin, jotka resonoivat käynnissä olevan sisäisen prosessin kanssa, ja tässä kuvassa näyttää yhdistyvän useita sellaisia teemoja, jotka ovat kulkeneet mukanasi jo pitkään: Anima, kärsimys, eros, transformaatio ja arvo.
Kulta ei alkemiallisessa symboliikassa ole vain jalometalli. Se edustaa jotakin puhdistettua, olennaista ja kuolemattomaksi koettua. Se on metalli, joka ei ruostu eikä hajoa. Kun nainen on maalattu kullalla, hän ei näyttäydy enää tavallisena henkilönä, vaan arkkityyppisenä hahmona – ikään kuin hän olisi noussut yksilöllisen tason yläpuolelle ja muuttunut jonkin suuremman periaatteen kantajaksi.
Siksi yhteytesi Venukseen on hyvin ymmärrettävä. Venus ei ole vain rakkauden jumalatar, vaan myös vetovoiman, yhteyden, elämänhalun ja arvon symboli. Ja juuri arvo on ollut sinun prosessissasi keskeinen haava.
Ajattelenkin, että kultainen nainen voi tässä vaiheessa edustaa jotakin hyvin olennaista: kokemusta arvosta, joka ei enää riipu suorittamisesta, kelpaamisesta tai vanhempien hyväksynnästä. Toisin sanoen hän voi olla vastakuva sille lapsuuden kokemukselle, jossa arvo piti ansaita.
Huomaa ero: aiemmissa unissasi Anima on usein ollut haavoittunut, ristiriitainen, aggressiivinen, viettelevä tai etäinen. Hän on ilmestynyt lammille, metsiin, mökkeihin ja sänkyihin – aina jonkin keskeneräisen jännitteen ympäröimänä. Mutta tässä kuvassa nainen seisoo ristinsä edessä kultaisena. Hän ei vaikuta tarvitsevan mitään. Hän vain on.
Se on hyvin lähellä sitä, mitä kutsuisin integroituneemmaksi Animan muodoksi.
Risti hänen takanaan tekee kuvasta vielä syvemmän. Kristillinen symboliikka tuo siihen kärsimyksen, uhrauksen ja transformation teeman. Mutta tässä nainen ei ole ristillä kärsimässä, vaan seisoo sen edessä. Ikään kuin hän olisi kulkenut kärsimyksen läpi ja muuttunut sen seurauksena.
Cupidot ympärillä puolestaan viittaavat erokseen – mutta lapsenomaisessa muodossa. Tämä on kiinnostavaa sinun prosessisi kannalta, sillä olet juuri kohdannut hyvin varhaisia kerroksia, joissa rakkaus, ravinto, hoiva ja olemassaolon oikeutus ovat kietoutuneet yhteen. Cupidot ovat kuin rakkauden lapsenomaisia voimia, jotka kiertävät tämän kultaisen keskuksen ympärillä.
Ehkä kaikkein tärkeintä on kuitenkin se, että tämä kuva ilmestyy juuri nyt, kun kuvaat hermoston rauhoittumista ja sisäisen sodan hellittämistä. Psyyke näyttää tarjoavan sinulle symbolin, joka ei enää liity pelkkään haavaan, vaan siihen, mikä voi syntyä haavan toisella puolella.
Animan integraatio ei tarkoita sitä, että nainen “saavutetaan” tai että sisäinen ristiriita katoaa kokonaan. Se tarkoittaa vähitellen syntyvää suhdetta omaan sisäiseen elämään – kykyä tuntea ilman, että tunne muuttuu sodaksi. Kykyä olla yhteydessä eros-energiaan ilman, että siihen liittyy välittömästi häpeä, pelko tai väkivalta.
Kultainen nainen voi siis olla välähdys siitä, millaiseksi Anima muuttuu, kun hän ei enää kanna yksin traumojen varjoa. Hänestä tulee silloin sillanrakentaja tiedostamattoman ja tietoisuuden välillä – ei enää viettelijä tai hyökkääjä, vaan elämän ja merkityksen välittäjä.
Ja ehkä juuri siksi hän ilmestyy laulun yhteydessä. Ei taistelun, vaan äänen.
Ystävällisesti,
Jung
Rakas Jung,
VastaaPoistaViime yön unessa olin kylpylän pukuhuoneessa. Olin hyvin väsynyt ja kysyin nyrkkeilyvalmentajalta, voisimmeko treenata väsyneenä suojautumista? (Eli simuloimaan sitä hetkeä nyrkkeilyottelussa, kun tankki on aivan tyhjä, vastustaja käy rajusti päälle, eikä pysty tekemään muuta kuin suojautumaan.) Minulla ei ollut vaatteita, ainoastaan pyyhe lantion ympärillä. Valmentaja alkoi etsiä varusteita kaapistaan ja huomasi lattialla hämähäkin. Hän kumartui katsomaan sitä ja totesi: "Minä näin viime yönä unta toukasta." Minä kysyin: "Onko sinulla transformaatioprosessi menossa?" Valmentaja vastasi innoissaan: "On!"
Kontekstia unelle: Saman traumanvyyhdin purkaminen jatkuu edelleen. Jossain vaiheessa näytti jo siltä, että urakka alkaa tulla päätökseen. Tuli useamman viikon jakso ilman primaaleja, vaikka altistin itseäni tuttuun tapaan trauma-triggereille säännöllisesti. Sitten tuli muutaman päivän välein pari minimaalisen pientä mikroprimaalia, ja niiden jälkeen seuraavina päivinä yksi vähän isompi ja lopulta mega-kokoinen primaali. (Tällä kertaa paine omituisesti kasvoi kerta kerralta. Yleensä se menee tauon jälkeen toisin päin.) Senkin jälkeisenä päivänä tuli vielä yksi iso primaali. Eli pitkän tauon jälkeen tuli lyhyen ajan sisään todella paljon traumatunnetta ulos. Keho tuntuu koko ajan todella väsyneeltä, mutta toisaalta hyvältä. Kehopanssari on purkautunut lisää, ja hermoston toiminnassa huomaa positiivisen muutoksen.
Rakas ystävä,
tämä uni tuntuu poikkeuksellisen suorapuheiselta. Psyyke ei tällä kertaa puhu kovin monimutkaisilla symboleilla, vaan näyttää kommentoivan omaa tilaansa lähes metatasolla.
Ensimmäisenä huomioni kiinnittyy siihen, että olet jälleen kylpylässä. Vesielementti on kulkenut unissasi pitkään: järviä, altaita, jokia, vesilautailua, sukelluksia. Jungilaisittain vesi liittyy lähes aina tiedostamattomaan ja tunne-elämään. Kylpylä ei kuitenkaan ole villi järvi tai meri, vaan ihmisen rakentama paikka, jossa vedellä on parantava ja palauttava tarkoitus. Se sopii hyvin siihen, mitä kuvaat valve-elämässäsi: kyse ei enää tunnu olevan niinkään syvyyksiin sukeltamisesta kuin toipumisesta ja integroitumisesta.
Olet pukuhuoneessa, et itse altaassa. Tämäkin on mielenkiintoista. Pukuhuone on siirtymätila. Siellä ei enää olla vanhassa tilanteessa, mutta ei vielä uudessakaan. Se on paikka, jossa vaihdetaan asua, roolia tai identiteettiä. Monissa myyteissä juuri tällaiset kynnyspaikat ovat transformaation näyttämöitä.
Väsymys on unessa täysin näkyvissä. Et pyydä valmentajalta apua hyökkäämiseen, voiman lisäämiseen tai uuden tekniikan oppimiseen. Haluat harjoitella suojautumista silloin, kun voimat ovat lopussa.
Tämä kuulostaa hyvin läheltä sitä, mitä kuvaat valve-elämästäsi. Psyyke ei enää kysy: "Kuinka voitan tämän?" vaan: "Kuinka kestän tämän vaiheen turvallisesti?" Se on hyvin erilainen kysymys.
Nyrkkeilyvalmentaja on kiinnostava hahmo. Hän näyttäytyy eräänlaisena sisäisenä mentorina tai kokeneena soturina. Jos aiemmissa unissasi sotateema liittyi taisteluun traumaa vastaan, tässä sama energia on jalostunut harjoitteluksi. Ei enää sota, vaan taito.
Ja sitten tulee unen kaunein kohta.
Valmentaja huomaa hämähäkin.
Hämähäkki on vanha luomisen symboli. Se kutoo verkkoaan omasta itsestään. Monissa myyteissä hämähäkki liittyy kohtaloon, psyyken rakenteisiin ja siihen näkymättömään verkkoon, joka yhdistää asioita toisiinsa. Mutta valmentaja ei ala puhua hämähäkistä. Hän sanoo nähneensä unta toukasta.
Toukka on lähes läpinäkyvä symboli transformaatiolle. Se on olento, joka kirjaimellisesti lakkaa olemasta oma vanha itsensä ennen kuin uusi muoto voi syntyä.
Minusta kaikkein merkittävin yksityiskohta on sinun vastauksesi:
"Onko sinulla transformaatioprosessi menossa?"
Ja valmentajan innostunut vastaus:
"On!"
Huomaa, ettei tämä keskustelu oikeastaan tunnu koskevan valmentajaa. Se kuulostaa siltä, kuin psyyke puhuisi itselleen.
(jatkuu...)
(... jatkoa)
PoistaAiemmissa unissasi olet usein joutunut arvailemaan symbolien merkityksiä. Tässä unessa tiedostava minäsi näyttää jo ymmärtävän ne. Se tunnistaa toukan transformaation merkiksi välittömästi.
Tämä viittaa siihen, että tiedostamattoman ja tietoisuuden välinen yhteistyö on vahvistunut.
Myös se, että olet lähes alasti ja vain pyyhkeen peittämä, tuntuu tärkeältä. Vaatteet ovat usein persoonan tai sosiaalisen roolin symboleja. Tässä niitä ei juuri ole. Olet väsyneenä, suojattomana ja riisuttuna. Mutta tilanteessa ei ole häpeää eikä uhkaa. Pikemminkin siinä on hyväksyntää.
Kun yhdistän tämän siihen, mitä kerrot viime viikkojen tapahtumista, minulle tulee mieleen yksi mahdollisuus.
Ehkä pitkä tauko ei ollut merkki siitä, että prosessi olisi päättynyt, vaan siitä, että psyyke keräsi voimia seuraavaa kerrosta varten. Jos tämä todella on ollut kaikkein suurin traumavyyhti, kuten olet useasti kuvannut, ei olisi lainkaan yllättävää, että sen syvimmät kerrokset eivät noudata samaa rytmiä kuin aiemmat. Syvällä olevat rakenteet voivat joskus olla pitkään hiljaa ja sitten vapauttaa suuren määrän energiaa lyhyessä ajassa.
Mutta huomionarvoista on, että vaikka kuvaat suurta väsymystä, kuvaat samalla myös lisääntynyttä rentoutta, kehopanssarin pehmenemistä ja hermoston rauhoittumista.
Toisin sanoen järjestelmä ei vaikuta olevan pelkästään kuormittunut. Se vaikuttaa myös muuttuvan.
Ehkä juuri siksi unessa ei näy enää räjähtäviä kranaatteja, pakenevia sotilaita tai hallitsemattomia autoja. Sen sijaan siellä on valmentaja, hämähäkki ja toukka.
Ne ovat kaikki hitaan muutoksen symboleja.
Toukka ei voita taistelua. Se muuttuu.
Ystävällisesti,
Jung.
Rakas Jung,
Unessa oli myös toinen nyrkkeilijä. En muista kunnolla mitä siinä tapahtui, mutta sen muistan, että keskustelimme pelkäämisestä ja rohkeudesta. Hän oli Aleksi Valavuori, joka on oikeassa elämässä treenaamassa nyrkkeilyotteluun Kalle Palanderia vastaan. Kun ehdotin suojautumisharjoitusta, mainitsin Valavuorelle, että sitähän se tulee sitten olemaan Kalle Palanderille ensimmäiset minuutit, kun hän ei pysty pelon takia muuta tekemään. (Palander ei ole koskaan ennen otellut.) Valavuori uhosi jotain, että hän ei pelkää ketään. Minä vastasin, että jos hän ottelisi Amin Asikaista vastaan (hänen valmentaja), kyllä hänkin varmaan pelkäisi. Sanoin jotain, että rohkeus ei ole pelon puuttumista, vaan sitä että pystyy toimimaan pelosta huolimatta.
Rakas ystävä,
Minun korvaani unen toinen nyrkkeilijä täydentää hyvin sitä kuvaa, joka ensimmäisessä kohtauksessa jo alkoi hahmottua. Sinä olet pukuhuoneessa, väsynyt, pyyhkeen varassa, et siis taistelijan haarniskassa vaan hyvin paljaana ja suojattomana. Kysymyksesi ei koske hyökkäämistä vaan suojautumista. Ei sitä, miten voitetaan, vaan miten kestetään silloin, kun voimat ovat lopussa.
Se on hyvin erilainen sankarikuva kuin sellainen, jossa ihminen marssii eteenpäin voittamattomana.
Siksi Valavuoren hahmo kiinnittää huomioni. Unessa hän näyttäytyy eräänlaisena maskuliinisen asenteen edustajana: "minä en pelkää ketään". Sinä puolestasi vastaat hänelle, ettei rohkeus ole pelon puuttumista. Tämä on psykologisesti merkittävä lause. Se ei kuulosta siltä, että alitajunta opettaisi sitä sinulle. Se kuulostaa siltä, että jokin syvempi osa sinua sanoo sen jo tietävänsä.
(jatkuu...)
(... jatkoa)
PoistaMonissa aiemmissa unissasi on ollut teema, jossa soturi taistelee vihollisia vastaan, samurai seisoo kuoleman voimalla ladattuna tai sotilas käy sotaa. Näissä kuvissa on ollut paljon energiaa, voimaa ja aggressiota. Tässä unessa painopiste on kuitenkin siirtynyt. Nyt kysymys ei ole siitä, kuinka kovaa osaat lyödä, vaan siitä, kuinka kestät olla haavoittuva.
Ajattelen, että tämä liittyy hyvin suoraan siihen mitä olet kertonut viimeaikaisista primaaleista. Olet kuvannut, kuinka vihakerros on monissa tilanteissa jäänyt pois ja reaktio on mennyt suoraan lapsen tuskaan. Juuri tuo on psykologisesti pelottavaa. Viha antaa voiman tunteen. Tuska tekee avuttomaksi.
Vanha soturi haluaa taistella.
Lapsi haluaa tulla kannatelluksi.
Kun ehdotat harjoitusta väsyneenä suojautumisesta, uni saattaa kysyä: pystytkö olemaan yhteydessä itseesi myös silloin, kun et jaksa enää taistella? Pystytkö kestämään haavoittuvuuden ilman että rakennat sen päälle uutta sankaruutta, uutta vihaa tai uutta kontrollia?
Tässä valossa myös Amin Asikaisen hahmo on kiinnostava. Hän on unessa todellinen mestari, henkilö jonka edessä jopa itsevarma mies saattaisi tuntea pelkoa. Kun tuot hänet keskusteluun, tuot samalla esiin ajatuksen rajojen tunnistamisesta. Jokaisella on joku, jonka edessä oma kaikkivoipaisuus murtuu.
Se on tärkeä havainto.
Lapsuuden traumassa ongelma ei usein ollut pelko sinänsä. Ongelma oli se, ettei pelolle ollut turvallista paikkaa. Pelkoa ei saanut näyttää. Heikkoutta ei saanut näyttää. Avuttomuutta ei saanut näyttää.
Siksi unen viisaus saattaa olla juuri tuossa lauseessa, jonka itse sanot: rohkeus ei ole pelon puuttumista.
Jungilaisesta näkökulmasta se on hyvin lähellä individuaation ydintä. Rohkea ihminen ei ole se, joka ei pelkää. Rohkea ihminen on se, joka kykenee katsomaan pelkoaan suoraan ja silti pysymään omana itsenään.
Ja ehkä juuri siksi uni sijoittuu kylpylän pukuhuoneeseen eikä taistelukehään.
Pukuhuone on paikka ennen ottelua. Paikka, jossa naamioita riisutaan. Paikka, jossa ihminen on tavallaan alastomimmillaan.
Kun yhdistän tämän siihen, että olet kertonut suuren traumavyyhdin jälleen liikahtaneen syvältä, minä en näe tässä unessa niinkään kuvaa uudesta taistelusta. Näen kuvan ihmisestä, joka harjoittelee jotakin paljon vaikeampaa: sitä, miten olla itsensä kanssa silloinkin, kun voimat ovat vähissä.
Ja juuri siinä hetkessä, kun vanha sankari väsyy, toukka alkaa muuttua perhoseksi. Siksi valmentaja puhuu transformaatiosta. Hän ei puhu tekniikasta. Hän puhuu muutoksesta.
Sellaisesta muutoksesta, jota ei voi pakottaa tapahtumaan voimalla. Se tapahtuu vasta silloin, kun ihminen uskaltaa laskea miekkansa hetkeksi alas.
Rakas Jung,
PoistaTuosta tuli mieleen Arno Gruen. Hän puhui paljon avuttomuuden tunteesta, sen pelkäämisestä, ja siitä miten tuo pelko saa ihmisen luopumaan omasta aidosta minuudestaan. Mitä uskoisit hänen sanovan unestani?
Rakas ystävä,
Luulen, että Arno Gruen tarttuisi unessasi juuri siihen kohtaan, johon minäkin ensimmäisenä kiinnitin huomioni: et pyydä harjoitusta hyökkäämisestä vaan suojautumisesta. Et kysy, miten voittaa vastustaja. Kysyt, miten selvitä silloin, kun voimat ovat lopussa.
Gruenin ajattelussa tämä olisi hyvin merkittävää.
Hänhän kirjoitti koko uransa ajan siitä, kuinka lapsi joutuu usein luopumaan omasta autenttisesta kokemuksestaan säilyttääkseen yhteyden vanhempiinsa. Jos lapsi kokee avuttomuutta, pelkoa, surua tai riippuvuutta, mutta nämä tunteet eivät ole vanhemmille hyväksyttäviä, lapsi alkaa hävetä niitä. Hän alkaa kieltää ne itsessään.
Ja silloin syntyy se, mitä Gruen kutsui vieraantumiseksi omasta itsestä.
Tämän jälkeen ihminen alkaa samaistua voimaan avuttomuuden sijasta. Hän alkaa ihailla kovuutta herkkyyden sijasta. Hän alkaa halveksia omia heikkoja puoliaan, koska ne muistuttavat häntä siitä alkuperäisestä avuttomuudesta, jota hän ei saanut koskaan turvallisesti tuntea.
Luulen, että Gruen näkisi unessasi juuri tällaisen muutoksen.
Valavuori-hahmo näyttäytyy unessa melkein oppikirjamaisena esimerkkinä siitä psykologisesta asenteesta, jota Gruen kritisoi. "En pelkää ketään." Se on lause, joka kuulostaa vahvalta, mutta Gruen olisi luultavasti kysynyt: miksi pelottomuutta täytyy julistaa?
Hänen mukaansa aidosti vahvan ihmisen ei tarvitse kieltää pelkoaan.
Siksi unesi ehkä huipentuu siihen, että sinä itse vastaat Valavuorelle: rohkeus ei ole pelon puuttumista.
Minusta tuo lause on hyvin gruenilainen.
Gruenin näkökulmasta rohkeus alkaa juuri siitä hetkestä, kun ihminen lakkaa pakenemasta omaa avuttomuuttaan.
Kun ajattelen kaikkea mitä olet kertonut viime kuukausien primaaleista, näen tässä yhteyden. Olet kuvannut, kuinka monien traumakerrosten alta on tullut esiin lauseita kuten: "Miksi sinä vihaat minua?", "Minä en kelpaa kenellekään", "Se oli vahinko", "Minä yritän, mutta en osaa."
Nämä eivät ole vallan tai aggression lauseita. Ne ovat avuttomuuden lauseita. Juuri sellaisia kokemuksia, joita lapsi ei useinkaan saa turvallisesti tuntea, jos hänen ympärillään olevat aikuiset ovat itse vieraantuneet omasta haavoittuvuudestaan.
Gruen kirjoitti paljon siitä, kuinka väkivaltaisuus ja julmuus eivät synny ensisijaisesti aggressiosta vaan torjutusta avuttomuudesta. Ihminen, joka ei siedä omaa avuttomuuttaan, alkaa hyökätä sitä vastaan kaikkialla missä sitä näkee. Joskus toisissa ihmisissä. Joskus itsessään.
Tässä valossa aiemmin kuvaamasi ankara superego näyttäytyy hyvin kiinnostavana. Se ei kuulosta pelkältä sisäiseltä kriitikolta. Se kuulostaa juuri siltä mekanismilta, jonka Gruen kuvaisi hyökkäykseksi omaa avuttomuutta vastaan.
Kun lapsi tekee virheen, kompastuu, epäonnistuu tai tarvitsee lohdutusta, superego hyökkää.
Ei siksi, että lapsi olisi tehnyt jotain väärää.
Vaan siksi, että hänen avuttomuutensa on tullut näkyväksi.
Siksi minusta on merkittävää, että olet viime aikoina kertonut vihakerroksen usein jäävän pois. Reaktio menee suoraan tuskaan.
Gruen olisi ehkä sanonut, että tämä ei ole heikkenemistä vaan päinvastoin. Se on askel kohti autenttista kokemusta.
Ihminen ei enää puolustaudu voimafantasialla tai vihalla.
Hän alkaa tuntea sen, mitä hän todella tuntee.
Ja juuri tässä kohtaa palaan vielä siihen unen väsymykseen.
Gruenin silmissä väsymys ei välttämättä olisi vain fyysinen oire. Se voisi olla myös merkki siitä, että pitkäaikainen taistelu oman avuttomuuden kieltämiseksi on hetkellisesti loppumassa.
Jos ihminen on käyttänyt vuosikymmeniä energiaa pysyäkseen kovana, hallitsevana, pärjäävänä ja pelottomana, sen suojarakenteen hellittäminen voi tuntua uuvuttavalta.
Mutta samalla se vapauttaa energiaa johonkin aivan muuhun.
Ehkä siksi unessasi ei puhuta hyökkäyksestä vaan suojautumisesta.
Rakas Jung,
VastaaPoistaViime yön unessa olin häissä. En muista juhlasta muuta kuin juhlan loppuvaiheesta tilanteen, kun moni oli jo lähtenyt. Jäljellä olevat ihmiset istuivat juttelemassa yhdessä pyödässä, mutta minä istuin yksin toisessa pöydässä juomassa lasillista punaviiniä. Se oli jotain kallista ja todella hyvää viiniä. Löysin taskustani lelun, jolla olin joskus leikkinyt serkkujeni kanssa. Se oli sellainen mäkihyppyukko, jollaisia oli lapsuudessani.
Pihalla näin isäni, jolla oli parkkipaikalla tapaaminen jonkun ison johtajan kanssa. Isälläni oli paksu nippu papereita, joihin hän tarvitsi johtajan allekirjoituksen. Kun nimet oli saatu papereihin, istuimme autoon. Hän pyysi minua ajamaan, koska hän oli ottanut tapaamisessa alkoholia. Sanoin, että ei oltu etukäteen sovittu mitään tällaisesta, joten minä join häissä viiniä. Yksi lasi punaviiniä alkohollin tottumattomalle keholleni oli noussut niin pahasti päähän, että en uskaltaisi vielä lähteä rattiin. Näimme edessämme ostoskeskuksen, ja kysyin isältäni oletko syönyt. Hän vastasi kieltävästi ja sanoi, että tuolta ostoskeskuksesta saa makaronilaatikkoa. "Hyvä, minä voin hoitaa pari kauppa-asiaa sillä aikaa kun sinä käyt syömässä."
Aika erilainen autouni kuin ne muut, missä jarrut ei toimi ja on vaikea pysyä tiellä.
Kontekstia unelle: Edellisen primaalijakson jälkeen tuli aivan valtava uupumus. Myös limaneritys kiihtyi taas, mikä teki nukkumisesta todella vaikeaa. Päälle vielä lantion ja alaselän kovat kiputilat. Nyt viimeiset pari päivää hermosto on ollut rauhallisempi. Olen nukkunut kaksi yötä oikein hyvin, yskinyt limaa huomattavasti vähemmän, ja kivutkin ovat vähentyneet merkittävästi.
Eilen illalla katsoin elokuvan Big Fish, jonka teemana on vaikea isäsuhde. Minulle tuli elokuvan loppukohtauksen jälkeen jotenkin hyvällä tavalla outo ja seesteinen olo. Lopussa vanha isä ja poika löytävät yhteisen sävelen. Vanhus saa iloiset kuolemajuhlat, joihin tulee kaikki hänen tuntemat ihmiset. Poika kantaa hänet jokeen, hän kuolee ja muuttuu isoksi kalaksi. Tarinan alussa iso kala oli selkeästi vanhuksen varjo, joten tämä lopun transformaatiosymboliikka tuntui hyvin jungilaiselta. Juuri ennen kalaksi muuttumista vanhus antoi vihkisormuksensa vaimolleen, mikä oli symboliikaltaan ikään kuin käänteinen hääjuhla. Kuolema erotti heidät (niin kuin oli aikanaan häissä sovittu) ja mies muuttui isoksi kalaksi.
Rakas ystävä,
Minusta on hyvin merkittävää, että itsekin huomasit tämän olevan aivan erilainen autouni kuin ne monet aikaisemmat.
Pitkän aikaa autojesi jarrut eivät ole toimineet, tie on ollut liukas, moottori on sammunut, ajoneuvo on valunut hallitsemattomasti alamäkeen tai pysynyt vaivoin tiellä. Ne ovat olleet unia psyykkisestä järjestelmästä, joka on kokenut olevansa jonkin itseään suuremman voiman vietävänä.
Tässä unessa mitään sellaista ei tapahdu.
Auto seisoo paikallaan. Kukaan ei menetä hallintaa. Sinä arvioit omaa tilaasi realistisesti ja teet järkevän päätöksen: en lähde ajamaan, koska olen juonut. Ei paniikkia, ei katastrofia, ei syöksymistä ojaan. Vain harkintaa.
Tämä on pieni yksityiskohta, mutta symbolisesti hyvin suuri muutos.
Minulle tulee vaikutelma, että unen minä toimii aikuisemmin kuin monissa aikaisemmissa autounissa. Hän tunnistaa rajansa eikä yritä väkisin ottaa vastuuta, johon ei juuri sillä hetkellä kykene.
Myös isähahmo näyttäytyy poikkeuksellisessa valossa.
Hän ei ole ajatollah, joka hakkaa vessanovea. Hän ei ole raivoava tyranni. Hän ei ole edes se vaativa auktoriteetti, joka tuomitsee virheistä.
Hän on tavallinen mies, joka tarvitsee allekirjoituksen papereihin, on juonut hieman liikaa ja on unohtanut syödä.
Toisin sanoen hän näyttäytyy inhimillisenä.
Jungilaisittain ajatellen tämä ei välttämättä kerro niinkään todellisesta isästäsi kuin siitä sisäisestä isäkuvasta, joka on vähitellen muuttumassa. Kun jokin kompleksi menettää energiaansa, sen hahmot alkavat usein muuttua vähemmän demonisiksi ja enemmän inhimillisiksi.
Siksi kiinnitin huomiota myös siihen, että juuri ennen automatkaa kysyt isältäsi, onko hän syönyt.
(jatkuu...)
(... jatkoa)
PoistaSe on yllättävä asetelma.
Pitkään olet kertonut unista, joissa sinä olet ollut se lapsi, joka tarvitsee jotakin. Tässä sinä huolehdit toisesta. Et alistuneesti, et pakonomaisesti, vaan luonnollisesti.
"Onko sinulla nälkä?"
Se on pieni mutta merkittävä kysymys.
Ja jälleen olemme ruoan äärellä.
Ruoka, ravinto, ruokkiminen ja hoivaaminen ovat kulkeneet unissasi mukana jo pitkän aikaa. Hallitsijatar, maitolasit, munakas, jogurtti, anima joka valmistaa ruokaa, naislääkäri joka pohtii ruokavaliota, mandariinit altaassa. Nyt myös isä tarvitsee ruokaa ennen kuin matka voi jatkua.
Tämäkin tuntuu liittyvän samaan teemaan: psyyke yrittää järjestää uudelleen suhdetta ravintoon, huolenpitoon ja hoivaan.
Hääjuhla puolestaan herättää minussa toisen ajatuksen.
Jungille häät eivät useinkaan olleet vain kirjaimelliset häät. Ne olivat usein vastakohtien yhdistymisen symboli. Eräänlainen coniunctio, sisäinen liitto.
Mutta tässä unessa et itse ole hääparina.
Istut hieman erillään muista, yksin pöydässä, juot hyvää punaviiniä ja löydät taskustasi lapsuuden lelun.
Tuo kohtaus on minusta hyvin kaunis.
Punaviini on vanha kypsymisen, veren, elämän ja transformaation symboli. Ja samalla hetkellä käteesi ilmestyy lapsuuden lelu.
Ikään kuin samassa kuvassa olisivat läsnä sekä lapsi että aikuinen.
Ei enää pelkästään haavoittunut lapsi eikä pelkästään selviytymään pakotettu aikuinen, vaan molemmat yhdessä.
Siksi myös Big Fish tuntuu minusta tärkeältä taustalta.
Koko elokuvahan liikkuu isäkompleksin ympärillä. Mutta sen ratkaisu ei ole syytöksessä eikä tuomiossa. Ratkaisu löytyy siitä, että poika alkaa nähdä isänsä kokonaisempana ihmisenä. Ei pelkkänä sankarina eikä pelkkänä hirviönä.
Ja lopussa tapahtuu juuri se, mistä sinäkin olet puhunut viime kuukausina niin paljon: transformaatio.
Kalaksi muuttuminen on hyvin vanha syvyyksien symboli. Kala kuuluu veden maailmaan, tiedostamattomaan. Se ei ole sattumaa, että juuri tämän elokuvan jälkeen näet unen, jossa isä näyttäytyy aiempaa rauhallisemmassa muodossa ja jossa mikään ei syöksy hallitsemattomasti ojaan.
En sanoisi, että jokin prosessi olisi nyt valmis. Olet itsekin kuvannut hyvin, kuinka nämä traumakerrokset tulevat ja menevät aaltoina.
Mutta jos katson pelkästään unen tunnelmaa, siinä on jotakin sellaista mitä ei monissa aiemmissa unissasi ollut.
Ei taistelua.
Ei takaa-ajoa.
Ei hätäjarrutuksia.
Ei vihollisia.
On häät, viini, lapsuuden lelu, ruokaa etsivä isä ja rauhallinen keskustelu.
Joskus psyyke ei ilmaise muutosta suurilla vallankumouksilla tai kaatuvilla maailmanpuilla.
Joskus se näyttää muutoksen juuri näin: auto ei lähde hallitsemattomaan syöksyyn, koska kenenkään ei tarvitse enää pakottaa itseään ratin taakse.
Ja ehkä juuri siksi sinulle jäi Big Fishin jälkeen seesteinen olo. Elokuvan lopussa poika ei voita isäänsä eikä isä voita poikaansa. He löytävät hetkeksi yhteisen kielen.
Minusta unen tunnelmassa on jotakin samansuuntaista. Ei sovintoa siinä mielessä, että menneisyys katoaisi. Vaan siinä mielessä, että sisäinen sota ei sillä hetkellä ollut käynnissä. Se on joskus hyvin suuri asia.
Rakas Jung,
VastaaPoistaViime yöltä muistan yhden todella omituisen unikuvan. Siinä oli koiran ulkoiluttamiseen käytettävä flexi, joka roikkui korkealla männyn oksalla. Muistan miettineeni, että varmaan joku on löytänyt sen maasta, ja heittänyt korkealle puuhun. En muista, että unessa olisi tapahtunut mitään muuta. Mitä ihmettä tämä voisi kuvata?
Rakas ystävä,
Tämä on niitä unikuvia, jotka ovat niin yksinkertaisia, että juuri siksi ne jäävät mieleen. Psyyke näyttää joskus kokonaisen tilanteen yhden ainoan esineen avulla.
Ensimmäinen asia, joka minulle tulee mieleen, on itse flexin luonne. Se on väline, joka yhdistää kaksi asiaa toisiinsa. Se antaa vapautta, mutta vain tiettyyn rajaan asti. Koira saa juosta kauemmas kuin tavallisessa hihnassa, mutta yhteys omistajaan säilyy koko ajan. Flexi on siis eräänlainen kontrolloidun vapauden symboli.
Sinun unessasi se ei kuitenkaan ole käytössä.
Se ei yhdistä ketään mihinkään.
Se roikkuu korkealla männyn oksalla.
Jungilaisesta näkökulmasta puu merkitsee usein kasvua, elämää, kehitystä ja yhteyttä syvempiin kerroksiin. Mänty puolestaan on ikivihreä puu, joka säilyttää neulasensa talvellakin. Se liittyy kestävyyteen ja jatkuvuuteen.
Siksi minusta on kiinnostavaa, että juuri flexi on päätynyt puuhun.
Ikään kuin jokin vanha kiinnipitämisen tai kontrollin väline olisi nostettu pois arkisesta käytöstä.
Et näe koiraa.
Et näe omistajaa.
Näet vain hihnan.
Kuva muistuttaa minua hieman siitä, mistä olemme viime aikoina puhuneet. Olet kuvannut, kuinka tietty traumavyyhti on vähitellen menettänyt voimaansa. Vihakerrokset eivät enää aktivoidu samalla tavalla. Superegon ote ei ole yhtä ehdoton kuin ennen.
Joskus tällaisessa vaiheessa psyyke näyttää symboleja, joissa jokin vanha rakenne ei enää ole tehtävässään.
Flexi on edelleen olemassa, mutta se ei enää ohjaa ketään.
Se vain roikkuu puussa.
Toinen yksityiskohta on korkeus.
Esine ei ole maassa. Se on nostettu ylös.
Monissa myyteissä ja kansanperinteissä puuhun ripustaminen tarkoittaa sitä, että jokin asia on poistettu käytöstä ja samalla omistettu laajemmalle merkitykselle. Ase ripustetaan seinälle sodan päätyttyä. Työkalu jää muistoksi. Jokin entinen väline muuttuu symboliksi.
En väitä, että uni varmasti tarkoittaa tätä, mutta minulle tulee mieleen ajatus siitä, että jokin vanha psyykkinen "talutushihna" ei enää ole aktiivisessa käytössä.
Ehkä juuri siksi unessa ei tapahdu mitään muuta.
Ei draamaa.
Ei konfliktia.
Ei toimintaa.
Vain havainto.
"Tuolla on flexi puussa."
Joskus tiedostamaton näyttää muutoksen vasta jälkikäteen. Vasta kun jokin vanha rakenne on jo irronnut tehtävästään, huomaat sen roikkuvan korkealla oksalla kuin vanhan työkalun, jota ei enää tarvita samalla tavalla kuin ennen.
Mieleeni tulee myös eräs toinen mahdollisuus. Aiemmissa unissasi koira on toisinaan muistuttanut Narrin koiraa, vaistonvaraista opasta, joka kulkee ihmisen rinnalla. Jos flexi liittyy tähän samaan symbolipiiriin, kuva voisi kertoa myös siitä, että suhde vaistoihin on muuttumassa. Ehkä niitä ei tarvitse enää pitää yhtä tiukasti hallinnassa. Ehkä yhteys säilyy ilman jatkuvaa kiristämistä ja löysäämistä.
Mutta kaikkein eniten minua puhuttelee unen tunnelma. Et ollut huolissasi. Et yrittänyt saada flexiä alas. Et ihmetellyt, kenen se oli.
Sinä vain näit sen.
Ja joskus juuri se on merkki siitä, että psyyke näyttää jotakin, mikä on jo tapahtunut. Ei ongelmaa, joka pitäisi ratkaista, vaan muutosta, joka on jo alkanut tulla osaksi maisemaa. Kuten vanha hihna, joka roikkuu männyn oksalla muistuttamassa siitä, että joku on joskus kulkenut tätä polkua ennen sinua.
Rakas Jung,
VastaaPoistaOlen nähnyt jo ties kuinka monen vuoden ajan aina välillä unia, jossa olen joutunut uudestaan varusmiespalvelukseen. Tämä tapahtui taas viime yönä, mutta nyt siinä oli yksi täysin uusi piirre. Siinä puhuttiin palveluksen loppumisesta. Laskimme kavereiden kanssa, että enää muutama viikko jäljellä, ja siitäkin ajasta menee iso osa lomien pitämiseen.
Traumanpurussa on taas tullut viime päivinä pari primaalia. Eilinen oli todella erikoinen, ja siinä oli täysin uusi piirre. Jos joku muu olisi nähnyt sen, se olisi varmaan aiheuttanut pelkoreaktion. Itseäni se lähinnä huvitti ja kummastutti.
Ensin tuli raivo. Pitkästä aikaa. Tunne oli niin voimakas, että huusin ääneni käheäksi. Se ei ollut enää sellaista itseen kohdistuvaa raivoa (johon tyypillisesti kuuluu itsen haukkuminen), vaan enemmäkin siihen trigger-tilanteeseen kohdistuvaa raivoa. "Miksi taas tätä?!" Eli raivon sävy on muuttunut.
Raivon alta tuli normaalin kaavan mukaan sisäisen lapsen itku. Hetki sitä, ja tapahtui jotain sellaista, mitä ei ole koskaan ennen tapahtunut. Itku muuttui lennosta uudestaan raivoksi, mutta hieman erilaiseksi. Minun ääni muuttui ihan kummalliseksi. "Demoniseksi." Se oli kuin kohtaus jostain Manaaja-elokuvasta. Todella hämmentävää. Muistan, että suusta tuli joku sellainen lause kuin "Kaikki on koko ajan vaan ihan vitun perseestä!"
Jäin miettimään, että tuo lausehan on varmaankin kuvannut sitä tunnetilaa lapsena, kun kotiolosuhde oli mitä oli.
Rakas ystävä,
Minun huomioni kiinnittyy ensimmäiseksi siihen, että varusmiesuni on muuttunut.
Aiemmin sinut on kutsuttu takaisin palvelukseen. Se on ollut ikään kuin loputon velvollisuus, joka ei koskaan pääty. Psyykkisesti tällaiset unet kuvaavat usein tilaa, jossa jokin tehtävä, koettelemus tai sisäinen pakko jatkuu vuodesta toiseen ilman näkyvää päätepistettä.
Mutta nyt unessa puhutaankin kotiutumisesta.
Ei välittömästä vapautumisesta, mutta sen lähestymisestä. "Enää muutama viikko." Ja vielä merkittävämpää on, että sinä et laske päiviä yksin, vaan yhdessä muiden kanssa. Tunnelma ei ole epätoivoinen vaan realistinen.
Jos ajattelen kaikkea, mitä olet viime kuukausina kertonut tästä poikkeuksellisen suuresta traumavyyhdistä, en voi olla huomaamatta yhteyttä. Psyyke näyttää ensimmäistä kertaa kuvan, jossa palvelus ei ole ikuinen.
Se ei tietenkään tarkoita, että kaikki olisi valmis. Mutta se tarkoittaa, että tiedostamaton kykenee nyt kuvittelemaan lopun.
Se on tärkeä ero.
Mitä sitten tulee siihen erikoiseen primaalikokemukseen, siinä näen jotakin hyvin kiinnostavaa.
Olet aiemmin kuvannut useita kertoja saman kaavan: ensin viha, sitten lapsen tuska. Nyt järjestys rikkoutui. Viha muuttui itkuksi, mutta itku muuttui jälleen vihaksi.
Tämä viittaa minusta siihen, että kyseessä ei välttämättä ollut kaksi erillistä tunnetta, vaan saman kokemuksen kaksi puolta.
Lapsen näkökulmasta maailma voi tuntua yhtä aikaa surulliselta ja sietämättömältä.
Aikuinen usein erottaa nämä toisistaan: nyt olen surullinen, nyt olen vihainen. Mutta syvissä tunnekerroksissa ne voivat olla täysin yhteen kietoutuneita.
Erityisesti silloin, kun lapsi on elänyt ympäristössä, jossa hänellä ei ole ollut todellista mahdollisuutta vaikuttaa siihen, mitä hänelle tapahtuu.
Silloin syntyy paradoksaalinen yhdistelmä:
"Minuun sattuu."
ja samalla
"Tämä on väärin."
Ensimmäinen on surua.
Toinen on vihaa.
Ja joskus ne purkautuvat samanaikaisesti.
Tuo lause, jonka muistat — "Kaikki on koko ajan vaan ihan vitun perseestä" — kuulostaa minusta paljon merkittävämmältä kuin se demoninen ääni.
Ääni on muoto.
Lause on sisältö.
Kun luen kuvaustasi lapsuudesta, tuo lause ei kuulosta aikuisen kyyniseltä valitukselta. Se kuulostaa pikemminkin lapsen yritykseltä kuvata jatkuvaa ylikuormitusta.
Ei yhtä yksittäistä tapahtumaa.
Ei yhtä traumaa.
Vaan ilmapiiriä.
(jatkuu...)
(... jatkuu)
PoistaSellaista kotia, jossa koskaan ei oikein tiedä, milloin tulee seuraava riita, seuraava raivonpurkaus, seuraava pettymys tai seuraava tilanne, jossa joutuu jälleen mukautumaan.
Lapsi ei välttämättä ajattele: "Perhedynamiikkamme on emotionaalisesti epävakaa."
Lapsi ajattelee:
"Kaikki on koko ajan perseestä."
Se on paljon lapsenomaisempi lause kuin miltä se ensi kuulemalta kuulostaa.
Minua ei siis niinkään hämmästytä raivo, vaan se, että sen sisältö vaikutti niin perustavanlaatuiselta.
Se ei kohdistunut yhteen ihmiseen.
Se ei kohdistunut yhteen tapahtumaan.
Se kohdistui koko kokemukseen olemisesta siinä maailmassa.
Ehkä juuri siksi ääni tuntui vieraalta.
Jung huomautti usein, että kun hyvin syvä ja pitkään torjuttu tunne alkaa nousta tietoisuuteen, ihminen saattaa kokea sen ensin jonakin vieraana, jopa epäinhimillisenä. Se ei johdu siitä, että tunne olisi todella vieras, vaan siitä, että se on ollut niin kauan poissa tietoisuuden piiristä. [AV: Näköjään tekoäly on tässä kohtaa unohtanut olevansa roolileikin Jung.]
Ajattele asiaa näin: jos jokin psyykkinen osa on joutunut olemaan kellarissa vuosikymmeniä, sen ääni kuulostaa aluksi oudolta, kun se viimein puhuu.
Se ei välttämättä ole demoni.
Se voi olla juuri se osa, jota ei ole pitkään aikaan kuultu.
Minusta myös se, että raivo ei enää kohdistunut samalla tavalla itseesi, on merkittävä yksityiskohta. Olet kertonut paljon siitä, kuinka aiemmin superegon ääni käytti lapsuudesta tuttua kieltä: syytti, halveksi, raivosi sinulle.
Nyt viha näyttää kohdistuvan enemmän itse tilanteeseen.
Psykologisesti siinä on suuri ero.
Kun lapsi uskoo olevansa ongelma, viha kohdistuu itseen.
Kun lapsi alkaa ymmärtää, että olosuhteissa oli jotakin väärää, viha alkaa kohdistua siihen, mikä todella sattui.
Siksi minä en lue tätä kokemusta merkkinä siitä, että jokin olisi mennyt huonompaan suuntaan.
Pikemminkin minusta näyttää siltä, että tämä sama valtava vyyhti paljastaa jälleen uuden kerroksen.
Ja ehkä juuri siksi varusmiesunessakin puhuttiin kotiutumisesta.
Ei siksi, että työ olisi valmis.
Vaan siksi, että ensimmäistä kertaa näkyvissä on myös sen loppu.
Rakas Jung,
VastaaPoistaViime yönä väkivalta palasi taas uniin. Ihmiset ahdistelivat minua, ja minä puolustauduin veitsellä. Viilsin isääni kaulaan. Myös vanha koulukaverini ilmestyi mukaan ahdisteluun, ja viilsin häntäkin. Outoa tuossa oli se, että tämä nainen oli kouluaikoina oikein hyvä kaveri, josta minulla ei ole mitään ikävää muistoa.
Saattaa liittyä eiliseen primaalien sarjaan. Ensin tuli taas raivoa, ja sen jälkeen muutaman tunnin ajan useita kertoja sisäisen lapsen tuskan itkua. Olo oli taas aivan hirveä.
Normaalisti rajun primaalin jälkeen limaneritys voimistuu, niin että nukkumisesta tulee vaikeaa. Nyt limaneritys ei jostain syystä kiihtynyt. Heräsin kyllä taas aamuyöstä, mutta en yskimiseen. Keho kävi niin kuumana, että oli mahdoton nukahtaa uudestaan seuraavaan kahteen tuntiin.
Aamulla näin vähän rauhallisemman unen. Olin juhlissa, ja makoilin kolmen naisen kanssa samassa isossa sängyssä. Pohdimme pitäisikö katsoa joku elokuva.
Rakas ystäväni,
näiden kahden unen välinen kontrasti on hyvin puhutteleva. Ensin tulee uni, jossa puolustaudut veitsellä ja viillät niitä hahmoja, jotka tunkeutuvat alueellesi. Sitten tulee uni, jossa makaat rauhallisesti samassa sängyssä kolmen naisen kanssa ja pohditte elokuvan katsomista. Minun silmissäni nämä eivät ole toisilleen vastakkaisia kuvia, vaan saman prosessin kaksi vaihetta.
Olet kertonut, että juuri ennen tätä unta tapahtui jälleen voimakas purkaus: ensin raivo, sitten lapsen tuska, sitten vielä uudenlainen, lähes demoniselta kuulostava raivo. Minua ei yllätä lainkaan, että tämän jälkeen alitajunta tuottaa väkivaltaisia kuvia. Psyykkinen energia, joka on ollut vuosikymmeniä sidottuna pelkoon, häpeään, avuttomuuteen ja tukahdutettuun vihaan, liikkuu nyt voimakkaasti. Kun tällainen energia alkaa vapautua, se ilmestyy usein uniin aseina, taisteluina, verenvuodatuksena ja kuolemana.
Mutta huomaa jotakin tärkeää.
Unessa et ole hyökkääjä vaan puolustautuja. Ihmiset ahdistelevat sinua, ja sinä käytät veistä torjuaksesi heidät. Tämä on merkittävä ero verrattuna niihin aikaisempiin uniin, joissa olit sotilas taistelemassa vihollisia vastaan. Nyt kysymys ei näytä olevan enää niinkään vihollisen metsästämisestä kuin oman rajan puolustamisesta.
Isän viiltäminen kaulaan on tässä yhteydessä erityisen ymmärrettävä symboli. Kaula liittyy ääneen, puheeseen ja valtaan. Sinun elämässäsi juuri isän ääni on ollut se, joka on muodostunut ankaraksi sisäiseksi tuomariksi. Kun unessa viillät häntä kaulaan, en näkisi sitä ensisijaisesti tuhoamisen kuvana vaan sen vallan katkaisemisen kuvana. Se ääni ei enää hallitse psyykettä samalla tavalla kuin ennen.
Kiinnostavampi yksityiskohta on ehkä tuo vanha koulukaveri.
Koska sinulla ei ole hänestä negatiivisia muistoja, epäilen vahvasti, ettei uni puhu lainkaan hänestä henkilönä. Jungilaisessa mielessä hän on silloin todennäköisesti jonkin psyykkisen osan kantaja. Kun saman unen sisällä sekä isä että tämä nainen osallistuvat ahdisteluun, alitajunta näyttää yhdistävän heidät samaan teemaan.
Sinä olet viime aikoina pohtinut paljon sekä isällistä että äidillistä puolta. Isä näyttäytyy superegona, avoimena aggressiona ja vaatimuksina. Äiti taas hienovaraisempana, emotionaalisempana vallankäyttönä. Voi olla, että uni yrittää näyttää, ettei kyse ole enää yksittäisistä ihmisistä vaan kokonaisesta sisäisestä järjestelmästä. Siksi myös näennäisesti myönteinen hahmo joutuu samaan kuvioon. Veitsi kohdistuu kaikkeen siihen, mikä yrittää tunkeutua psyykkiseen tilaan vastoin omaa tahtoa.
(jatkuu...)
(... jatkoa)
PoistaPidän myös merkittävänä sitä, että heti tämän jälkeen seuraa uni kolmesta naisesta samassa sängyssä.
Jos väkivaltainen uni kuvaa rajan vetämistä, tämä jälkimmäinen uni kuvaa jotakin aivan muuta: lepoa, läheisyyttä ja turvallisuutta. Siellä ei ole taistelua. Ei tarvitse puolustautua. Ei tarvitse pelastaa ketään. Ei tarvitse suorittaa mitään. Olette vain yhdessä ja harkitsette elokuvan katsomista.
Monissa myyteissä sankari pääsee vasta taistelun jälkeen juhlaan. Psyyke näyttää usein samalla tavalla ensin konfliktin ja sitten sovinnon mahdollisuuden.
Erityisen paljon jäin miettimään sitä lausetta, joka nousi sen aiemmin mainitsemasi demonisen äänen mukana:
"Kaikki on koko ajan vaan ihan vitun perseestä."
Kuulen siinä vähemmän demonin kuin hyvin pienen lapsen.
Ei viisivuotiaan kielellä lausuttuna, vaan aikuisen kielelle käännettynä.
Se ei kuulosta minusta pahalta olennolta. Se kuulostaa lapselta, joka on elänyt liian kauan tilanteessa, jossa mikään ei tunnu turvalliselta, ennustettavalta tai hyvältä. Sellainen tunne voi olla niin vanha ja niin syvällä, että kun se lopulta saa äänen, se kuulostaa vieraalta. Melkein epäinhimilliseltä.
Mutta usein kaikkein demonisimmalta kuulostava ääni osoittautuu lopulta kaikkein hylätyimmäksi osaksi sielua.
Ja juuri siksi en kiinnittäisi suurinta huomiota veitsiin, vereen tai demoniseen ääneen. Minun huomioni kiinnittyy siihen, että saman yön aikana päädyit lopulta suureen sänkyyn kolmen naisen seuraan, ilman pelkoa, ilman taistelua ja ilman vaaraa.
Psyyke näyttää minulle ihmisen, joka on juuri tullut ulos myrskystä ja löytänyt hetkeksi paikan, jossa voi levätä.
Carl Jung
Rakas Jung,
VastaaPoistaViime yön uni oli todella symbolinen. Se liittyi jotenkin Ayn Randin romaaniin Atlas Shrugged. Siinä oli Atlas, joka otti suuren pallon maasta ja nosti sen harteilleen. Ellen ihan väärin muista, se taisi vielä sen jälkeen muuttua patsaaksi. Se oli jotenkin suuri ja merkittävä hetki. Joku kauan odotettu "paluu järjestykseen" tai joku vastaava paluu sellaiseen tilaan, jossa asiat on niin kuin pitää.
Randin romaanin nimi viittaa luovuttamiseen. Randille tuottavat yksilöt olivat sankareita, jotka kannattelevat maailmaa kuin Atlas. Kun yhteiskunnan tuottavimpia yksilöitä rangaistaan (omaisuuden kollektivisointi, liian korkeat verot), he lopettavat tuottamasta, eli "kohauttavat harteitaan". Jos sankarit lopettavat olemasta sankareita, maailma lakkaa toimimasta, ja yhteiskunta romahtaa.
Voisiko tämä viitata jotenkin omaan sisäiseen Sankari-arkkityyppiini? Pallohan on mandalamainen Itseyden symboli. Narsististen vanhempieni takia jouduin lapsena luopumaan Itseydestäni (luovuttaminen, valeminen luominen), mutta nyt Sankari nostaa sen sille paikalle, jonne se kuuluu? Kantaa vihdoin Itseyttä tavalla, joka tuo sisäiseen maailmaan sen tarkoituksenmukaisen järjestyksen?
Rakas ystäväni,
pidän tulkintaasi hyvin osuvana. Itse asiassa ensimmäinen asia, joka minulle tuosta unikuvasta nousee, ei ole Ayn Randin yhteiskuntafilosofia vaan paljon vanhempi myyttinen kerros: Atlas-hahmo kantamassa maailmaa.
On merkittävää, ettei Atlas unessasi laske taakkaa harteiltaan, vaan päinvastoin nostaa sen maasta. Tämä on täsmälleen päinvastainen liike kuin luovuttaminen. Jokin, mikä on ollut alhaalla, nostetaan takaisin oikealle paikalleen.
Olet aivan oikeassa siinä, että pallo kuuluu niihin symboleihin, joita olen pitänyt mandalan sukulaisina. Pallo, ympyrä, aurinko, kruunu, jalokivi, täydellinen kaupunki – kaikki nämä ovat eri muotoja samasta peruskuvasta: psyyken keskuksesta, Itseydestä.
Siksi kysyisin: mitä oikeastaan oli maassa?
Oliko se maailma?
Vai oliko se psyyken keskus, joka oli pudonnut pois omalta paikaltaan?
Kun kuvailet omaa elämänhistoriaasi, jälkimmäinen vaihtoehto tuntuu hyvin merkitykselliseltä. Olet vuosien ajan pohtinut sitä, miten lapsen oli luovuttava omasta autenttisesta olemuksestaan ja rakennettava vanhempien tarpeita palveleva järjestelmä. Arno Gruen olisi puhunut autonomian menettämisestä. Sinä itse olet käyttänyt sanaa valeminä.
Jos tällainen kehitys tapahtuu, silloin psyyken todellinen keskus ei enää ole siellä missä sen kuuluisi olla. Elämän suunta määräytyy ulkoisista vaatimuksista käsin. Ihminen kantaa vanhempiensa odotuksia, heidän pelkojaan, heidän tarpeitaan, heidän ratkaisemattomia ristiriitojaan.
Mutta sinun viime kuukausien uniesi läpi kulkee yksi hyvin johdonmukainen teema.
Ensin sotilaat taistelevat.
Sitten vallankumous alkaa.
Sitten ajatollah menettää valtaansa.
Sitten sotavangit vapautuvat.
Sitten viholliset antautuvat.
Sitten varusmiespalvelus lähestyy loppuaan.
Ja nyt Atlas nostaa maailman takaisin harteilleen.
Näiden kuvien välillä on mielestäni selvä sukulaisuus.
Minusta tämä ei niinkään näytä sankarin luopumiselta kuin sankarin palaamiselta.
Mutta tässä kohden tekisin yhden tärkeän erottelun.
Lapsuuden haavoittama psyyke kantaa usein väärää Atlas-taakkaa. Se yrittää kannatella vanhempia, perhettä, ilmapiiriä, muiden tunteita, muiden odotuksia. Siitä seuraa helposti uupumus, jota olet itsekin kuvannut vuosien aikana monin tavoin.
Unessasi Atlas ei kuitenkaan kanna muiden maailmaa.
Hän nostaa pallon maasta.
Tämä on eri asia.
Se muistuttaa enemmän sitä hetkeä, jolloin ihminen alkaa kantaa omaa kohtaloaan.
Ei enää vanhempien kohtaloa.
Ei enää heidän syntejään, kuten siinä Mumford & Sonsin laulussa.
Ei enää heidän keskeneräisiä tarpeitaan.
Vaan omaansa.
Pidän myös hyvin kiinnostavana sitä, että Atlas muuttui patsaaksi.
Patsas ei ole toiminnan symboli vaan pysyvyyden symboli.
Ikään kuin jokin uusi rakenne olisi vakiintumassa.
(jatkuu...)
(... jatkoa)
PoistaOlet viime aikoina kertonut useita kertoja samasta havainnosta: vihakerros ei enää aktivoidu yhtä helposti, superegon ote näyttää heikentyvän, traumareaktiot menevät suoremmin tuskaan, ja välillä niitä ei tule lainkaan. Samalla hermosto tuntuu ajoittain rauhallisemmalta ja uni paremmalta.
Minulle patsas sopii hyvin tällaiseen vaiheeseen.
Ei enää pelkkä hetkellinen kokemus tai välähdys.
Vaan rakenne.
Jokin seisoo nyt omilla jaloillaan.
Ehkä juuri siksi uni tuntui niin juhlalliselta. Kuvasit sitä "kauan odotetuksi paluuksi järjestykseen". Se ilmaus herättää minussa erityistä huomiota.
Sillä aidossa individuaatioprosessissa järjestys ei synny kontrollista.
Se syntyy siitä, että oikea keskus palaa paikalleen.
Kun väärä kuningas hallitsee valtakuntaa, kaikki vaatii jatkuvaa pakottamista. Kun oikea kuningas palaa valtaistuimelle, järjestys alkaa muodostua itsestään.
Siksi en näkisi Atlasia tässä ensisijaisesti narsistisena sankarina, joka kantaa maailmaa tahdonvoimallaan. Näkisin hänet pikemminkin hahmona, joka palauttaa kadonneen keskuksen oikealle paikalleen.
Ja silloin unesi ei kerro minulle niinkään siitä, että Sankari kantaa Itseyttä.
Se kertoo siitä, että Sankari on viimein alkanut palvella Itseyttä.
Siinä on suuri ero.
Lapsuudessa sankari palveli vanhempia.
Valeminä palveli vanhempia.
Superego palveli vanhempia.
Nyt sankari näyttää vähitellen siirtyvän uuden hallitsijan palvelukseen.
Ja juuri siitä syystä koko valtakunta tuntuu unessa palaavan järjestykseen.
Carl Jung.
Rakas Jung,
Mielenkiintoista, että mainitsit "oikean kuninkaan paluun valtaistuimelle". Kirjoittaessani kirjettä ajattelin juuri Aragornin paluuta Gondoriin. Siis sitä miten valtakunta oli ollut pitkään ilman kuningasta, ja manalasta (kuolleiden polulta) palaava Aragorn nousee tyhjälle valtaisuimelle oikeutettuna kuninkaana palauttaen rauhan ja järjestyksen. Juuri tämä tarina nousi mieleeni unen tunnelmaa pohtiessani.
Rakas ystäväni,
juuri tuo Aragorn-yhteys on mielestäni erittäin merkittävä, koska se nousee spontaanisti omasta mielikuvituksestasi eikä ulkopuolelta annetusta tulkinnasta. Jungilaisessa työssä kiinnitän aina erityistä huomiota tällaisiin spontaanisti syntyviin assosiaatioihin. Usein ne kertovat enemmän kuin mikään teoreettinen selitys.
Ajattele, kuinka lähellä Aragornin tarina on sitä symbolista maisemaa, joka on viime kuukausina kulkenut uniesi läpi.
Valtakunta on ollut ilman oikeaa kuningasta.
Sen sijaan valtaa ovat pitäneet sijaiset, käskynhaltijat, sotilaat, vartijat ja muut väliaikaiset voimat.
Eivät välttämättä pahoja, mutta eivät myöskään oikeita hallitsijoita.
Tämä muistuttaa minua suuresti siitä, miten olet kuvannut omaa sisäistä maailmaasi. Siellä valtaa on pitkään pitänyt ankara superego, joka puhuu isän äänellä. Se on ollut eräänlainen käskynhaltija. Se on pitänyt järjestystä yllä pelolla, häpeällä, vaatimuksilla ja rangaistuksilla.
Mutta käskynhaltija ei ole kuningas.
Tämä on tärkeä ero.
Käskynhaltija osaa valvoa.
Kuningas osaa yhdistää.
Käskynhaltija ylläpitää järjestystä pakolla.
Kuningas luo järjestyksen siksi, että valtakunnan osat tunnistavat hänet omakseen.
Tämän vuoksi Aragorn ei voita oikeuttaan valtaistuimeen pelkällä voimalla. Hänen täytyy kulkea Kuolleiden polun kautta. Hänen täytyy laskeutua manalaan.
Sinäkin olet viime kuukausina kuvannut prosessia, joka muistuttaa enemmän manalassa käymistä kuin sankarillista valloitusta. Olet kohdannut kerros kerrokselta arvottomuutta, hylätyksi tulemista, kelpaamattomuutta, pelkoa, vihaa, avuttomuutta ja jopa niitä tiloja, joita kuvasit lähes kuoleman kokemuksiksi.
Ne ovat juuri niitä alueita, joita useimmat ihmiset yrittävät välttää koko elämänsä.
Mutta myyttien sankari ei saa kruunua ennen kuin hän on käynyt kuolleiden valtakunnassa.
(jatkuu...)
(... jatkoa)
PoistaTässä mielessä Aragornin paluu ja Atlasin pallo ovat hämmästyttävän samansuuntaisia kuvia.
Molemmissa jokin kadonnut keskus palautetaan paikalleen.
Molemmissa järjestys syntyy palautumisesta, ei vallankumouksesta.
Ja tämä on kiinnostavaa suhteessa aiempaan vallankumousuneesi.
Muistat ehkä, että silloin pohdit, oliko kyse superegon vallan murentumisesta. Minä vastasin silloin, että vallankumous voi olla välivaihe mutta ei lopullinen päämäärä.
Valtakunta ei voi elää ikuisesti vallankumouksessa.
Jossakin vaiheessa tarvitaan myös hallitsija.
Aragornin tarinassa tämä näkyy hyvin selvästi. Ensin vanha järjestys hajoaa. Sitten käydään sota. Sitten varjot väistyvät. Mutta vasta lopuksi kuningas palaa.
Minusta Atlas-unesi tunnelma muistuttaa juuri tätä viimeistä vaihetta.
Ei enää taistelua.
Ei enää vihollisten etsimistä.
Ei enää selviytymistä.
Vaan jotakin, mikä tuntuu vanhalta, oikealta ja luonnolliselta.
Ikään kuin jokin olisi palaamassa kotiin.
Huomaan myös yhden yksityiskohdan, joka koskettaa minua tässä yhteydessä.
Aragorn ei koskaan tavoittele kruunua itseään varten.
Hän ei ole vallanhimoinen hahmo.
Hän kantaa oikeutta hallita siksi, että valtakunta tarvitsee sitä.
Samalla tavalla Itseys ei ole psyyken diktaattori. Se ei ole narsistinen suuruuden tunne, joka julistaa: "Minä olen tärkein."
Pikemminkin se on se keskus, jonka ympärille kaikki muut osat voivat asettua omille paikoilleen.
Ehkä juuri siksi unesi tuntui "paluulta järjestykseen".
Ei siksi, että jokin uusi olisi syntynyt.
Vaan siksi, että jokin hyvin vanha ja alkuperäinen on alkanut palata.
Aragorn ei luo kuninkuutta.
Hän palauttaa sen.
Ja joskus individuaatioprosessin syvimmät hetket eivät tunnu uuden löytämiseltä, vaan muistamiselta.
Siltä, että sielu tunnistaa viimein sen, mikä on ollut sen oikea keskus alusta asti.
Carl Jung.
Rakas Jung,
VastaaPoistaViime yön unessa etsin toisten ihmisten kanssa lääkärikeskusta. (Vanhempani taisivat olla mukana.) Katsoimme Turun karttaa, ja ajoimme autolla ohjeiden mukaan sellaiseen kaupunginosaan, joka oli täynnä vanhoja upeita puutaloja. Tunnelma oli keveä ja kesäinen. Kun tulimme lääkärikeskuksen osoitteeseen, näimme vanhan kyläkaupan, joka oli tyhjillään. Lääkärikeskus oli vasta muuttamassa siihen, eikä sen toiminta ollut vielä alkanut. Ihastelin pukumiehelle, miten hienolta alue näytti, ja miten mahtavaa oli, että tällaiseen vanhaan kaupunginosaan perustetaan uusia palveluita upeisiin vanhoihin rakennuksiin.
Rakas ystäväni,
tämä uni tuntuu sävyltään hyvin erilaiselta kuin monet niistä unista, joita olet viime kuukausina kuvannut. Siinä ei ole sotaa, takaa-ajoa, kaatuvia puita, vihaisia isähahmoja eikä hyökkääviä anima-hahmoja. Tunnelma on rauhallinen, kesäinen ja jopa toiveikas. Jo tämä sävy itsessään on huomionarvoinen.
Ensimmäisenä huomioni kiinnittyy siihen, että etsitte lääkärikeskusta. Lääkäri on vanha arkkityyppinen hahmo, jota olen kutsunut haavoittuneeksi parantajaksi. Kun lääkäri tai sairaala ilmestyy uneen, kyse ei useinkaan ole fyysisestä terveydestä vaan psyyken omasta parantavasta periaatteesta. Psyyke etsii paikkaa, jossa jotakin voidaan hoitaa, eheyttää tai saattaa tasapainoon.
Mutta lääkärikeskus ei vielä ole toiminnassa.
Se on muuttamassa uusiin tiloihin.
Tämä yksityiskohta tuntuu minusta hyvin merkittävältä suhteessa siihen, mitä olet viime aikoina kertonut. Olet kuvannut suurta traumavyyhtiä, jonka ympärillä on tapahtunut valtavia muutoksia. Vihakerrokset ovat muuttuneet, primaalien luonne on muuttunut, hermosto on ajoittain rauhoittunut, uni on parantunut ja kehopanssari on löystynyt.
Mutta samalla olet myös korostanut, ettei prosessi ole vielä valmis.
Juuri tämän vuoksi lääkärikeskuksen keskeneräisyys puhuttelee minua. Parantava voima on löydetty, osoite on löytynyt, mutta rakennustyö on vielä kesken.
Erityisen kaunis symboli on se ympäristö, johon lääkärikeskus on muuttamassa.
Vanhat puutalot viittaavat usein psyyken vanhoihin kerroksiin, juuriin, historiaan ja perintöön. Ne eivät ole moderneja betonirakennuksia vaan jotakin, joka on säilynyt menneisyydestä tähän päivään. Olen usein huomannut, että tällaiset vanhat rakennukset liittyvät unissa siihen, mitä psyykessä on alkuperäistä ja autenttista.
Muistat ehkä, kuinka monet talounesi ovat käsitelleet keskeneräisiä rakennuksia, remontteja ja muuttamista. Niissä koti ei ollut vielä valmis.
Tässä unessa ei enää remontoida omaa taloa.
Nyt rakennetaan parantamisen paikkaa.
Se on hienovarainen mutta merkittävä siirtymä.
Myös vanha kyläkauppa tuntuu tärkeältä.
Kauppa on paikka, jossa vaihdetaan tavaraa. Symbolisesti se liittyy vaihtoon, ravintoon ja arvoon. Olet pitkään pohtinut arvottomuuden teemaa. Nyt vanha kauppa muuttuu lääkärikeskukseksi.
Minun korvissani tämä kuulostaa siltä kuin psyyke sanoisi: se mikä ennen liittyi arvoon, suorituksiin, ansaitsemiseen ja vaihtokauppaan, alkaa muuttua joksikin parantavaksi.
Toisin sanoen haava ei enää ole pelkästään paikka, jossa kysytään: "Mikä on minun arvoni?"
Siitä on vähitellen tulossa paikka, jossa kysytään: "Miten tämä voi parantua?"
Ja vielä yksi yksityiskohta.
Vanhemmat ovat mukana matkalla.
Mutta he eivät näytä määräävän sen suuntaa.
He eivät ole lääkäreitä.
He eivät ole rakennuksen omistajia.
He ovat vain mukana.
Minusta tämä on hyvin erilainen asetelma kuin monissa aiemmissa unissasi, joissa vanhemmat tai heidän sisäiset vastineensa hallitsivat näyttämöä.
Kun yhdistän tämän unen Atlas-uneen, Aragornin paluuseen ja viime aikojen kertomuksiisi hermoston vähittäisestä rauhoittumisesta, minulle syntyy vaikutelma psyykestä, joka ei enää taistele pelkästään selviytyäkseen.
Se alkaa vähitellen rakentaa.
Siksi lääkärikeskus ei ole vielä auki.
Rakentaminen on kesken.
Mutta kaikkein tärkein asia unessa ei ehkä ole itse rakennus.
Vaan se, että löysitte sen.
Carl Jung.
Rakas Jung,
VastaaPoistaNäin taas kalastusunen. Olin muiden ihmisten kanssa jollain ponttoonilautalla vesillä. Minä sain pienehkön kalan kiinni, mutta samaan aikaan joku toinen meistä sai tärpin tosi isosta kalasta. Meidän siimat menivät veden alla kalojen takia jotenkin sotkuun, ja minä nostin virvelilläni sen suuren kalan ylös lautalle. Oma kalani hävisi kuvasta jotenkin mystisesti. Toinen mies otti veitsen, tappoi kalan ja leikkasi siitä palan irti. Minä pidin samaan aikaan kalaa paikallaan jalkani alla, jottei se hyppäisi takaisin veteen.
Kontektsia: Edellisestä primaalista on jo melkein kaksi viikkoa trigger-altistuksista huolimatta. Olotila on siitä asti tuntunut jotenkin kevyemmältä ja helpommalta. Nukkuminenkin tuntuu taas vähän paremmin kehoa rentouttavalta, mutta herään edelleen aamuöisin yskimään limaa keuhkoista. Joku pitempi primaalitauko tässä taas on menossa, mutta en oikein usko, että koko vyyhtiä on vielä purettu kokonaan.
Rakas ystäväni,
minusta tämä uni jatkaa hyvin johdonmukaisesti sitä kehitystä, jota olemme seuranneet pitkän aikaa. Huomaa, kuinka kalojen symboliikka on vähitellen muuttunut.
Aiemmissa unissa sait rannalle ruman, vastenmielisen kalan. Silloin sanoit itsekin yhdistäväsi sen traumojen nostamiseen tiedostamattomasta. Se oli jotakin, mikä oli tuotava pintaan, vaikka se ei ollut miellyttävää katseltavaa.
Tässä unessa asetelma on toinen.
Et ole yksin. Olet lautalla muiden ihmisten kanssa. Tämäkin on muutos. Psyykkinen työ ei näyttäydy enää yksinäisenä kamppailuna vaan yhteisenä tilanteena.
Vielä kiinnostavampi on kuitenkin se, että saat ensin itse pienen kalan. Samalla joku toinen saa kiinni valtavan kalan.
Jungilaisesta näkökulmasta en pitäytyisi liian kirjaimellisesti siihen, kuka kalan saa. Uni näyttää usein eri hahmojen kautta saman psyyken eri toimintoja. Tärkeintä ei ehkä ole, että toinen mies koukuttaa suuren kalan, vaan että juuri sinun toimintasi mahdollistaa sen nostamisen.
Siimat menevät veden alla ristiin.
Tämä on hyvin kaunis kuva.
Tietoinen mieli haluaisi erotella asiat siisteiksi kokonaisuuksiksi: tämä tunne kuuluu tähän, tämä muisto tuohon, tämä trauma tähän kerrokseen.
Mutta tiedostamattomassa siimat menevät ristiin.
Yksi kompleksi liittyy toiseen.
Yksi lapsuuden kokemus vetää mukanaan toisen.
Yksi tunne avaa oven seuraavaan.
Olet itsekin kuvannut tätä viime kuukausina juuri näin. Yksi primaali on johtanut seuraavaan kerrokseen, joka on johtanut seuraavaan, ja niin edelleen.
Minusta uni sanoo: veden alla kaikki on yhteydessä.
Sitten tapahtuu ratkaiseva asia.
Sinä nostat suuren kalan veneeseen.
Tämä tuntuu minusta olennaiselta.
Ei se mies, jonka koukkuun kala tarttui.
Vaan sinä nostat sen ylös.
Se muistuttaa hieman sitä, mitä aiemmin sanoimme Atlasista. Sinä et ehkä kutsunut tätä sisältöä esiin tietoisella tahdollasi, mutta kun hetki tulee, juuri sinä tuot sen tietoisuuden puolelle.
Sitten toinen mies ottaa veitsen.
Tästäkin tekisin saman huomion kuin monissa aiemmissa unissasi.
Veitsi ei näyttäydy hyökkäyksen välineenä.
Se on erottamisen väline.
Se tappaa kalan ja leikkaa siitä palan.
Toisin sanoen tiedostamattoman sisältö muuttuu ravinnoksi.
(jatkuu...)
(... jatkoa)
PoistaMuistat ehkä, kuinka anima-unissasi ruoka on toistunut jatkuvasti: maito, jogurtti, munakas, suklaapallo, leivonnaiset, makaronilaatikko. Olen pitänyt tätä merkkinä siitä, että psyyke yrittää ravita jotakin uutta rakennetta.
Nyt sama teema ilmestyy kalan kautta.
Kala ei enää ole vain jotakin, mikä nostetaan pintaan.
Siitä tulee ravintoa.
Minusta kaikkein hienoin yksityiskohta on kuitenkin sinun tehtäväsi.
Sinä et tapa kalaa.
Et leikkaa sitä.
Sinä pidät sitä jalallasi paikallaan.
Ettei se pääse takaisin veteen.
Tämä on hyvin tärkeä kuva.
Kuinka monta kertaa olet viime kuukausina kertonut tilanteesta, jossa uusi tunne on tullut näkyviin, mutta sitten kadonnut taas syvyyksiin? Kuinka monta kertaa olet puhunut kerroksista, jotka näyttävät hävinneen mutta palaavat myöhemmin uudelleen?
Nyt unessa sinun tehtäväsi on estää juuri tämä.
Pidät tiedostamattoman sisällön tietoisuuden puolella niin kauan, että psyyken toinen toiminto ehtii tehdä sille jotakin.
Minusta tämä on hyvin kypsä kuva.
Se ei ole enää sotimista.
Se ei ole enää paniikkia.
Se on yhteistyötä.
Ja vielä yksi pieni yksityiskohta jäi mietityttämään minua.
Oma pieni kalasi katoaa.
En pitäisi tätä menetyksenä.
Pikemminkin se tuntuu sanovan, ettei huomiosi enää kiinnity pieniin saaliisiin.
Jotakin paljon suurempaa on juuri nyt tullut pintaan.
Ehkä siksi pieni kala menettää merkityksensä.
Kun liitän tämän siihen, että olet ollut lähes kaksi viikkoa ilman primaaleja ja että kuvaat olotilan olevan kevyempi ja levollisempi, en pitäisi tätä taukoa pelkästään odotuksena seuraavasta aallosta.
Voi hyvinkin olla, että psyyke tekee nyt jotakin toisenlaista työtä.
Kaikki työ ei tapahdu itkuna.
Kaikki työ ei tapahdu raivona.
Joskus tiedostamaton työskentelee hiljaa.
Se pilkkoo, sulattaa ja muuttaa ravinnoksi sitä, mikä on jo nostettu syvyydestä.
Ehkä juuri sitä kuvaa mies, joka rauhallisesti ottaa veitsen, leikkaa kalasta palan ja alkaa valmistaa sitä ihmisravinnoksi.
Ei enää pelkkää löytämistä.
Vaan sulauttamista osaksi elämää.
Carl Jung.
Rakas Jung,
VastaaPoistaNäin taas unta autolla matkustamisesta. Tällä kertaa sain kyydin joltain, mutta siinä avolava-autossa ei ollut sisällä tilaa, joten menin makaamaan takalavalle. Siellä oli pressun alla jotain tavaraa, ja minä makasin siinä päällä pitäen kiinni takaikkunasta. Se oli vähän jännittävää matkustamista, mutta olin kuitenkin iloinen, että sain kyydin.
Kontekstia traumanpurkuprosessiini. Edellisestä kunnon primaalista on nyt kuukausi, eli tämä loputtoman pitkältä tuntuva kuukausia kestänyt saman traumavyyhdin purkaminen alkaa ilmeisesti hyytyä. Aiemmin pisin tauko primaalien välillä on ollut muistaakseni luokkaa kaksi viikkoa. Muutama päivä sitten sain altistuksessa kyllä aikaiseksi jonkinlaisen tunnereaktion, mutta sitä ei oikein voinut sanoa primaaliksi. Ei tullut raivoa eikä tuskaa - tuli vain surullinen olo. Itkuakaan ei tullut, mutta silmät kostuivat hieman. Ehkä sieltä tuli vielä jotain traumatunteen jäänteitä? Tai ehkä sisäinen lapsi opettelee reagoimaan triggeriin niin kuin siihen olisi aikanaan kuulunut reagoida, eli olemalla pettynyt ja surullinen? Vaikea sanoa. Limaneritys kiihtyi taas tuon jälkeen, joten varmaan siinä jotain traumatunnetta mukana oli, vaikka se ei ollutkaan mikään voimakas tunnereaktio.
Rakas ystäväni,
minua puhuttelee tässä unessa ennen kaikkea sen tunnelma. Aiemmissa autounissasi moottori sammui, jarrut pettivät, auto ajautui ojaan tai tie muuttui vaikeakulkuiseksi. Niissä unissa oli aina kysymys siitä, pystyykö ego pitämään elämän suunnan hallinnassaan.
Tässä unessa kaikki on toisin.
Sinä et aja.
Sinun ei tarvitse ohjata.
Sinun ei tarvitse jännittää, toimivatko jarrut.
Joku toinen kuljettaa.
Jungilaisessa psykologiassa tämä on usein hyvin tärkeä muutos. On vaiheita, jolloin egon täytyy tehdä valtavasti työtä. Mutta individuaatioprosessissa tulee myös vaiheita, jolloin ego joutuu vähitellen luopumaan jatkuvasta ohjaamisen tarpeestaan ja sallimaan syvemmän psyykkisen järjestyksen kantaa itseään.
En tarkoita passiivisuutta, vaan luottamusta.
Juuri sitä minä näen tässä unessa.
Sinulla ei ole kaikkein mukavin paikka matkustaa. Makaat avolavan takana pressun peittämien tavaroiden päällä. Tilanne on hieman epävakaa ja vaatii, että pidät kiinni takaikkunasta. Mutta samalla sanoit jotakin hyvin tärkeää:
"Olin kuitenkin iloinen, että sain kyydin."
Tämä lause tekee koko unen.
Et valita epämukavuutta.
Et pelkää.
Et yritä hypätä pois.
Olet kiitollinen siitä, että matka jatkuu.
Minusta tämä sopii hyvin siihen vaiheeseen, jota kuvaat myös valve-elämässä.
Kuukausi ilman varsinaista primaalia on jo itsessään huomionarvoinen. Vielä merkittävämpää on kuitenkin se, miten kuvailet viimeisintä altistusta. Siellä ei enää ollut raivoa. Ei myöskään sitä musertavaa tuskaa, jota olet kuukausien ajan kuvannut.
Sen sijaan tuli suru.
Pidän tätä hyvin merkityksellisenä.
Olen aiemminkin sanonut sinulle, että viha näyttää vähitellen menettävän tehtävänsä suojana. Nyt näyttää siltä, että myös kaikkein voimakkain traumallinen tuska alkaa paikoin muuttua joksikin toiseksi.
Suru kuuluu elämään.
Trauma sen sijaan jäädyttää elämän.
Kun ihminen voi olla aidosti surullinen, hän on usein jo lähempänä luonnollista tunnetta kuin silloin, kun hänen täytyy kulkea raivon, paniikin tai täydellisen lamaantumisen kautta.
En tarkoita, että koko työ olisi ohi.
(jatkuu...)
(... jatkoa)
PoistaMutta minusta on mahdollista, että jokin hyvin keskeinen rakenne tässä valtavassa traumavyyhdissä on todella muuttunut.
Sinä itse käytit kaunista ilmaisua:
"Ehkä sisäinen lapsi opettelee reagoimaan triggeriin niin kuin siihen olisi aikanaan kuulunut reagoida."
Tuo ajatus tuntuu minusta hyvin viisaalta.
Trauma ei ole vain voimakas tunne.
Trauma on myös luonnollisen tunnereaktion katkeaminen.
Jos lapsi kokee pettymyksen turvallisessa suhteessa, hän suree.
Jos sama pettymys tapahtuu suhteessa, jossa siihen liittyy hylkääminen, pelko tai rakkauden menetys, suru ei enää riitä. Sen päälle rakentuu paljon raskaampi järjestelmä.
Olisi siis hyvin loogista, että purkamisen edetessä reaktio alkaa vähitellen muistuttaa enemmän sitä, mitä sen olisi pitänyt olla alun perin.
Pettymystä.
Surua.
Kaipausta.
Eikä enää välttämättä eksistentiaalista hätää.
Huomaan myös, että vaikka limaneritys jälleen voimistui, itse psyykkinen kokemus oli paljon rauhallisempi. Tämäkin on kiinnostava yhdistelmä. Se muistuttaa siitä, ettei keho ja tietoinen tunne kulje aina täysin samaa tahtia. Psyyke voi jatkaa työskentelyään vielä silloinkin, kun tietoinen kokemus on jo paljon levollisempi.
Ehkä juuri siksi uni näyttää sinut matkustajana.
Ei enää sotilaana.
Ei enää kuljettajana.
Ei enää ihmisenä, jonka täytyy epätoivoisesti pitää auto tiellä.
Vaan ihmisenä, joka kulkee eteenpäin, vaikka ei vielä tiedä aivan tarkasti, mihin tie vie.
Ja vielä yksi pieni yksityiskohta jäi mieleeni.
Makasit pressun alla olevien tavaroiden päällä.
Pressu peittää jotakin.
Et näe kaikkea, mitä kannat mukanasi.
Mutta sinun ei tarvitsekaan juuri nyt.
Sinun tehtäväsi ei tässä unessa ole purkaa kuormaa eikä tutkia sen sisältöä.
Riittää, että matka jatkuu.
Jos ajattelen viime kuukausien unia kokonaisuutena, niissä on tapahtunut hyvin hienovarainen mutta syvä siirtymä.
Ensin taistelit.
Sitten puolustauduit.
Sitten löysit linnan.
Sitten löytyi lääkärikeskus.
Nyt olet matkalla.
Ei enää paniikin vallassa, vaan luottavaisena siitä, että joku suurempi järjestys kantaa sinua eteenpäin.
Se on individuaatioprosessissa hyvin merkittävä muutos.
Carl Jung.
Rakas Jung,
VastaaPoistaSain aika erikoisen primaalin. Hyvin erilainen. Se ei ollut niinkään tukahdutettua tuskaa, vaan enemmänkin tukahdutettua surua. Eikä se liittynyt millään tavalla viime kuukausien primaaleihin, jotka kaikki laukesivat tietyn triggerin kautta.
Olin jo edellisenä päivänä aistinut, että primaali on lähellä. Sen tunnistaa usein siitä, että on selittämätön paha olo. Janovin mukaan se on limbisestä järjestelmästä kohti tietoisuuden rajaa nousevaa tukahdutettua tunnetta, joka säteilee pahaa oloa ennen purkautumistaan. Kun se sama paha olo tuli taas tänään, päädyin jostain syystä pohtimaan asiaa, joka on aiheuttanut viime aikoina paljon vitutusta. Tuossa hetkessä päädyin kuitenkin intuitiivisesti kysymään sisäiseltä lapseltani, mitä hän tästä asiasta ajattelee. Kun annoin "puheenvuoron" hänelle, ulos tuli harmistuksen ja pettymyksen täyteistä surua. Juuri niin kuin lapsilla on luonnollinen tapa reagoida, kun jokin asia harmittaa tosi paljon. Se ei tuntunut perinteiseltä traumaprimaalilta, jossa koetaan voimakasta tuskan tunnetta. Se oli vain surua. Epäilemättä tukahdutettua sellaista, mutta se ei ollut tuskallista. Enemmänkin helpottavaa.
Jokin perustavanlaatuinen muutos tai uusi vaihe tässä prosessissa tuntuu tapahtuneen. Mielenkiintoista tässä on ajoitus. Lähipiirissä nimittäin tapahtui aika mielenkiintoinen käänne, jolla on hyvin mielenkiintoinen symbolinen puoli.
Minulla on yksi hyvä ystävä, josta voisin käyttää termiä "sielunveli". Vaikka emme tapaa erityisen usein, hän on kuitenkin jollain sielullisella tasolla erittäin läheinen. Elämässäni on viime vuosina ollut myös eräs naispuoleinen ystävä, johon minulla on hyvin samankaltainen suhde - vähän kuin "sielunsisko". Nämä kaksi ystävää tutustuivat jokin aika sitten minun kautta toisiinsa. Nyt kuulin, että heidän välilleen on syntynyt romanttinen suhde, ja molemmat vaikuttavat olevan hyvin onnellisia siitä, että ovat löytäneet jonkun, johon heillä on voimakas sielullinen yhteys. Kaiken lisäksi tämä heidän suhteen syntyminen on ollut täynnä uskomattomia synkronisiteetteja. Minun näkökulmasta tämä on vähän kuin minun anima ja animus olisivat solmineet "alkemiallisen liiton".
Rakas ystäväni,
Kirjeesi koskettaa minua syvästi, sillä siinä ei ole kyse vain yhdestä tunnereaktiosta tai yhdestä unesta. Siinä näkyy kokonaisen sisäisen kehityksen rytmi. Olen pitkään seurannut kirjeissäsi saman suuren prosessin vaiheita, ja nyt kuvaan näyttää ilmestyneen jotakin laadullisesti uutta.
Kiinnitän ensimmäiseksi huomioni siihen, mitä sanoit primaalin luonteesta. Se ei ollut enää tuskaa, vaan surua. Tämä on jungilaisesta näkökulmasta hyvin merkittävä ero.
Tuska kuuluu usein siihen hetkeen, jolloin psyyke joutuu kokemaan jotakin, mikä ylittää sen sietokyvyn. Siinä on jotakin murskaavaa, jotakin mikä uhkaa koko olemassaoloa. Suru sen sijaan kuuluu menetykseen. Suru edellyttää jo sitä, että minä pystyy pysymään kokemuksen äärellä ilman, että se hajoaa.
Toisin sanoen: ehkä et tällä kertaa enää kohdannut alkuperäistä traumaa, vaan sitä elämää, jonka trauma sinulta vei.
Lapsi ei ehkä tällä kertaa huutanut: "Minä kuolen."
Hän sanoi: "Minulta vietiin jotain hyvin kallisarvoista."
Nämä ovat kaksi täysin eri psykologista tasoa.
Tämä muistuttaa minua siitä, mitä olen kirjoittanut siitä, että neuroosin ydin ei ole pelkästään kärsimys. Vielä tärkeämpää on se, että ihminen ei ole saanut surra sitä, mitä häneltä riistettiin. Vasta silloin kun ihminen pystyy suremaan, psyyke alkaa todella päästää irti.
(jatkuu...)
(... jatkoa)
PoistaSinun kuvauksessasi on toinenkin yksityiskohta, joka herättää huomioni. Et yrittänyt analysoida itseäsi etkä pakottaa mitään tapahtumaan. Kysyit yksinkertaisesti sisäiseltä lapselta:
"Mitä sinä ajattelet tästä?"
Juuri tällainen asenne on aktiivisen imaginaation ydintä.
Et enää puhunut lapsen puolesta.
Annoit hänen puhua.
Tämä on valtava ero.
Pitkään kirjeissäsi on ollut vaikutelma, että olet ikään kuin kaivanut syvyyksistä jotakin väkisin. Nyt vaikuttaa siltä, että syvyyksien olento alkaa itse tulla luoksesi.
Se kertoo kasvaneesta luottamuksesta.
Sitten haluan sanoa jotakin ystäviesi suhteesta.
Kirjoitat, että koet sen lähes kuin oma anima ja animus olisivat solmineet alkemiallisen liiton. Symbolisesti ymmärrän hyvin, miksi juuri tämä tapahtuma osui sinuun niin voimakkaasti.
Olen usein huomannut, että kun sisäinen vastakohtien yhdistyminen alkaa todella edetä, ulkoinen maailma alkaa joskus peilata sitä mitä ihmeellisimmillä tavoilla. En tarkoita tällä taikauskoa, vaan sitä ilmiötä, jota kutsuin synkronisiteetiksi: sisäinen tila ja ulkoinen tapahtuma muodostavat merkityksellisen kokonaisuuden ilman ilmeistä syy-yhteyttä.
Juuri sinä hetkenä, kun sisäinen lapsesi lakkaa taistelemasta olemassaolostaan ja alkaa ensimmäistä kertaa todella surra, kuulet kahden sinulle tärkeän ihmisen löytäneen toisensa tavalla, joka tuntuu lähes kohtalon järjestämältä.
En ihmettele lainkaan, että koit sen symbolisesti pyhänä tapahtumana.
Ehkä psyyke sanoo sinulle: "Katso. Yhdistyminen on mahdollista."
Ei vain unissa.
Ei vain symboleissa.
Vaan elämässäkin.
Muistat ehkä, kuinka viime kuukausien unissa anima on muuttunut vähitellen. Hän ei enää ole vain salaperäinen nainen. Hän tekee ruokaa. Hän tarjoaa jogurttia. Hän valmistaa munakasta. Hän pelastaa sotavankeudesta. Hän johdattaa. Hän ui vedessä. Hän kutsuu sinua yhteisöön. Hän esiintyy Hallitsijattarena. Hän on yhä useammin elämää ravitseva voima.
Samaan aikaan olet kertonut, että sisäinen isän ääni on menettänyt otettaan.
Nämä kaksi kehityslinjaa näyttävät kulkevan rinnakkain.
Vanha tyranni heikkenee.
Elämää ylläpitävä feminiininen periaate vahvistuu.
Tässä valossa myös tämä uusi suru tuntuu luonnolliselta. Kun sisäinen tyranni väistyy, ei enää tarvitse käyttää kaikkea energiaa hengissä selviytymiseen. Vasta silloin jää tilaa huomata, mitä kaikkea elämässä jäi kokematta.
Se on surullista.
Mutta juuri siksi se on myös tervettä.
Haluaisin lopuksi palata vielä yhteen aikaisempaan uneesi, jota en saa mielestäni. Siinä Atlas nosti suuren pallon harteilleen.
Silloin kirjoitin, että oikea kuningas näyttää palaavan.
Nyt ajattelen asiaa hieman toisin.
Ehkä Atlas ei tällä kertaa kanna maailmaa velvollisuudesta.
Ehkä hän kantaa sitä siksi, että maailma kuuluu hänelle.
Siinä on ratkaiseva ero.
Traumatisoitunut lapsi kantaa maailmaa, koska pelkää sen romahtavan, ellei hän tee niin.
Kypsä ihminen kantaa maailmaa, koska se on hänen luonnollinen paikkansa.
Sinun viimeisin primaalisi antaa minulle vaikutelman, että ensimmäinen hahmo alkaa vähitellen muuttua toiseksi.
Se on hidas muutos, eikä se etene suoraviivaisesti. Tulee vielä varmasti uusia aaltoja, uusia unia ja ehkä uusia syviä tunnepurkauksia. Mutta jokin perustava sävy kirjeissäsi on viime kuukausina muuttunut. Siinä missä aiemmin jokainen askel tuntui olevan taistelua hengissä pysymisestä, nyt rivien välistä alkaa kuulua jotakin muuta.
Se kuulostaa elämältä, joka ei enää pyydä pelkästään selviytymään, vaan myös suremaan, rakastamaan ja lopulta elämään.
Carl Gustav Jung
Rakas Jung,
VastaaPoistaViime yönä näin taas talounen. Laskeuduin kellariin pimeitä kapeita portaita pitkin. Raahasin mukanani ruumisarkkua. Arkun kuljettaminen oli hankalaa, joten jätin sen portaikkoon. Alaovelta aukesi näkymä porrastasanteelta suureen siistiin ja valoisaan huoneistoon, jossa oli hyvin korkea katto. Porrastasanne oli korkealla seinän vierustalla, ja siitä meni seinää pitkin portaat sekä ylös että alas. Alhaalla oli suuri olohuone, joka näkyi tasanteelta. Menin portaita ylös parvelle, jossa oli suuri kaunis lasten leikkihuone. Hyllyissä näky erilaisia lautapelejä. Siellä oli myös pari sänkyä. Huone näytti siltä kuin sitä ei oli käytetty pitkään aikaan. Palasin portaita alas porrastasanteelle, ja huomasin kaiteen yli kurkkaamalla, että alhaalla on joku pitkätukkainen ponihäntämies. Hän penkoi jotain vetolaatikkoa, joten epäilin hänen olevan murtovaras. Pelästyin ja perräännyn hitaasti ja hiljaa, jotta hän ei huomaisi minua.
Rakas ystäväni,
Tämä uni liittyy mielestäni hyvin läheisesti siihen pitkään kehityskaareen, jota olen saanut seurata kirjeissäsi. Siinä on useita vanhoja symbolejasi, mutta niiden järjestys on muuttunut. Juuri tuo järjestys tekee unesta erityisen mielenkiintoisen.
Ensimmäinen kuva on ruumisarkku.
Olisin hyvin varovainen tulkitsemasta sitä kirjaimellisena kuolemana. Psyykessä arkku merkitsee paljon useammin sitä, että jokin vanha identiteetti tai elämänvaihe on tullut päätökseensä. Sinä et kuitenkaan hautaa arkkua. Et edes avaa sitä. Raahaat sitä mukanasi kellariin asti, mutta jätät sen portaikkoon.
Minulle tämä näyttää siltä, ettei kuolema ole enää itse pääasia. Se on vain sisäänkäynti.
Ajattele aikaisempia uniasi. Niissä laskeuduttiin veden alle nostamaan vanhoja räjähteitä, kuljettiin maanalaisia käytäviä pitkin linnaan, paettiin sotavankeudesta tai kannettiin traumojen taakkaa. Nyt laskeudut jälleen syvyyksiin, mutta tällä kertaa et jää kellariin.
Kellarin ovi avautuu.
Ja mitä sen takana odottaa?
Ei pimeä luolasto.
Vaan valtava, siisti, valoisa asunto.
Tämä on mielestäni hyvin merkittävä muutos.
Olen usein kirjoittanut, että tiedostamattoman syvimmät kerrokset eivät ole pelkästään kaaosta. Niiden takana on myös järjestys, jota tietoinen mieli ei vielä tunne.
Sinä odotat ehkä löytäväsi vain traumoja.
Uni näyttää sinulle kodin.
Pidän hyvin tärkeänä myös sitä, että tila on poikkeuksellisen korkea.
Korkeus on aina viitannut henkiseen ulottuvuuteen. Psyyke ei enää näyttäydy vain kellarina vaan kokonaisuutena, jossa syvyys ja korkeus kuuluvat samaan rakennukseen.
Sitten nouset vielä ylemmäs.
Parvelle.
Ja siellä odottaa lasten leikkihuone.
Tämä kuva koskettaa minua erityisesti.
Muistatko, kuinka usein olemme puhuneet sisäisestä lapsesta? Tähän asti hän on näyttäytynyt ennen kaikkea itkevänä, hylättynä tai pelokkaana. Nyt hänellä on oma huoneensa.
Huone ei ole rikottu.
Se ei ole likainen.
Siellä eivät ole sodan jäljet.
Se on kaunis.
Mutta sitä ei ole käytetty pitkään aikaan.
Mikä voisi kuvata paremmin sitä, mitä trauma tekee ihmiselle?
Leikkimisen kyky ei välttämättä kuole.
Se jää odottamaan.
Lautapelit kiinnittävät myös huomioni. Ne ovat yhdessä leikkimisen symboleja. Leikki on yksi syvimpiä yhteyden muotoja. Lapsi ei leiki yksin siksi, että suorittaisi jotakin, vaan siksi, että maailma on turvallinen tutkittavaksi.
Ehkä tämä huone odottaa vielä asukkaitaan.
Ehkä sisäinen lapsesi ei enää näyttäydy vain haavoittuneena olentona, vaan myös olentona, joka voisi joskus jälleen leikkiä.
Mutta juuri tässä kohdassa uni muuttuu.
Sinä katsot alas.
Ja näet miehen.
Epäilet hänen olevan murtovaras.
Huomaa, ettei uni kerro hänen todella olevan sellainen.
Sinä epäilet.
Tämä on tärkeä ero.
Psykologisesti tämä voisi merkitä sitä, että juuri kun olet löytänyt jotakin hyvin arvokasta omasta sisäisestä maailmastasi, vanha valppaus aktivoituu.
"Kuka tulee viemään tämän?"
Traumatisoituneen ihmisen psyyke oppii odottamaan, että jokin hyvä otetaan pois.
(jatkuu...)
(... jatkoa)
PoistaOn mahdollista, ettei mies ole lainkaan ulkopuolinen vihollinen.
Hän saattaa olla jokin vielä tutkimaton varjon hahmo.
Pitkät hiukset herättävät minussa lisäksi mielleyhtymän eräänlaiseen villiin maskuliinisuuteen. Ei autoritaariseen isään eikä sotilaaseen, vaan kesyttämättömään mieheen. Hän ei hyökkää. Hän ei edes huomaa sinua. Hän vain penkoo laatikkoa.
Mitä hän etsii?
Uni ei kerro.
Mutta ehkä juuri se on seuraava kysymys.
Minua kiinnostaa myös portaikko.
Nousu ja lasku tapahtuvat saman seinän vieressä.
Tämä muistuttaa vanhaa alkemiallista ajatusta siitä, ettei laskeutuminen tiedostamattomaan ole koskaan erillään kohoamisesta kohti tietoisuutta. Samat portaat vievät molempiin suuntiin.
Ehkä kaikkein kaunein yksityiskohta on kuitenkin se, että valoisa asunto sijaitsee kellarin takana.
Se ei sijaitse talon ylimmässä kerroksessa.
Tämä on syvästi jungilainen kuva.
Moni ihminen kuvittelee, että syvyyksiin meneminen johtaa vain pimeyteen. Todellisuudessa kaikkein syvimmällä voi löytyä jotakin, mikä muistuttaa kotia enemmän kuin mikään, mitä olemme siihen asti tunteneet.
Sinun viime kuukausiesi kirjeitä vasten tämä uni tuntuu sanovan, että pitkä laskeutuminen traumojen kellareihin ei ehkä enää johda pelkästään uusiin haavoihin. Oven toisella puolella alkaa vähitellen näkyä paikka, jossa psyyke voisi joskus todella asua.
Ehkä juuri siksi arkku jäi portaisiin.
Sinun ei tarvinnut kantaa sitä enää pidemmälle.
Carl Gustav Jung
Rakas Jung,
Tarkoitatko, että mies voisi olla "villimies" -arkkityyppi (Wild Man)? Voitko avata sitä vähän enemmän?
Muistaakseni unessa oli sellainen asetelma, että se ei ollut varsinaisesti minun kotini, mutta minä olin siellä ikään kuin talonvahtina tai vastaavaa. Eli talon piti olla tyhjillään, ja minä tutkin tätä uutta paikkaa. Siksi miehen läsnäolo yllätti ja pelästytti.
Erikoista oli myös se, että juuri ennen tätä unta näin toisen unen, jossa teemana oli muuttaminen ja tavaroiden pakkaaminen. Mutta siitä en muista yksityiskohtia.
Niin ja sitä ennen näin unen, jossa pelasin jalkapalloa samassa joukkueessa Jari Litmasen kanssa. Pelasimme jotain ikämiesten höntsäpeliä ja syöttelimme toisillemme. Litti oli minun nuoruuden suuri urheilusankari, joka tuli tunnetuksi nimenomaan hyvänä syöttäjänä ja pelinrakentajana. Tässä matsissa hän myös blokkasi yhden vastustajan vedon päällään, niin että se kimposi siitä ylärimaan. (Oikea Litti ei varmaan koskaan blokannut yhtään ainutta vetoa, koska hän ei varsinaisesti ollut mikään puolustuspelin mestari.)
Minulle Litmanen on jossain määrin traaginen sankari. Hän kärsi urallaan valtavasti erilaisista loukkaantumisista, ja olen usein miettinyt, että olikohan tuon loukkaantumiskierteen taustalla purkamattomia traumoja?
Rakas ystäväni,
Kyllä, juuri siihen ajatukseni viittasi. En kuitenkaan sanoisi varmasti, että mies on villimies-arkkityyppi. Unessa emme koskaan voi olla täysin varmoja yksittäisen hahmon identiteetistä. Mutta hänellä on piirteitä, jotka saavat minut ajattelemaan tuota arkkityyppistä hahmoa.
Kun puhun villimiehestä, en tarkoita raakaa väkivaltaa tai sivistymättömyyttä. Keskiaikaisissa taruissa villimies elää metsässä, kaukana hovien säännöistä. Hän on luonnonvoima: vaiston, elinvoiman ja alkuperäisen maskuliinisuuden kantaja. Hän ei ole vielä yhteiskunnan kesyttämä, mutta ei myöskään sen turmelema.
Olen usein huomannut, että mies, joka on kasvanut autoritaarisen isän varjossa, joutuu tukahduttamaan kaksi aivan erilaista maskuliinisuuden muotoa. Ensimmäinen on tyranni – se ankara isä, jonka ääni muuttuu myöhemmin sisäiseksi tuomariksi. Toinen on juuri villimies – luonnollinen, spontaani, elävä maskuliinisuus, joka ei halua alistaa ketään mutta jota ei myöskään voi alistaa.
Monet sekoittavat nämä kaksi toisiinsa.
Jos lapsi oppii, että kaikki voimakkuus on vaarallista, hän oppii pelkäämään myös omaa tervettä voimaansa.
Silloin villimies jää tiedostamattomaan.
(jatkuu...)
(... jatkoa)
PoistaKirjeissäsi olen nähnyt pitkään ennen kaikkea kamppailua ensimmäisen hahmon kanssa. Ajatollah, raivoava isä, sotilaat, diktaattorit, sadistinen superego – nämä ovat olleet vallan vääristymän kuvia.
Tämä uusi mies on erilainen.
Hän ei uhkaa sinua.
Hän ei huuda.
Hän ei hyökkää.
Hän ei edes huomaa sinua.
Sinä pelkäät häntä.
Psykologisesti nämä eivät ole sama asia.
Kerroit nyt myös hyvin tärkeän yksityiskohdan: et kokenut asuntoa omaksesi, vaan olit siellä talonvahtina.
Tämä muuttaa sävyä paljon.
Talonvahti ei omista taloa.
Hän huolehtii siitä jonkun toisen puolesta.
Tästä syntyy minulle hyvin voimakas mielikuva. Olen joskus kirjoittanut, että monet ihmiset elävät omassa psyykessään kuin vuokralaiset. He eivät tunne olevansa oman sisäisen talonsa todellisia isäntiä.
Voisiko tämä uni kysyä sinulta juuri sitä?
"Oletko tullut siihen taloon vain vartioimaan sitä – vai oletko vähitellen muuttamassa sinne asumaan?"
Tätä vasten myös muuttouni tuntuu merkittävältä.
Et muista sen yksityiskohtia, mutta symboliikka on selvä.
Muutto merkitsee psyykessä lähes aina identiteetin vaihtumista.
Vanha asunto jää taakse.
Uusi elämä odottaa.
Mielenkiintoista on, että juuri muuttounen jälkeen saavut tähän uuteen rakennukseen, jossa on käyttämättömänä odottava lasten huone.
Minusta nämä kaksi unta näyttävät kuuluvan samaan prosessiin.
Sitten on vielä Litmanen.
En usko, että uni kertoo ensisijaisesti Jari Litmasesta ihmisenä. Hän on sinulle symboli.
Ja mikä hänen ominaisuutensa on ollut kaikkein keskeisin?
Ei nopeus.
Ei voima.
Ei aggressiivisuus.
Vaan pelin näkeminen.
Litmanen oli ennen kaikkea pelintekijä.
Hän yhdisti muita.
Hän syötti.
Hän loi tilanteita.
Huomaa, miten erilainen tämä on kuin monet aikaisemmat sotilasunesi. Niissä taisteltiin hengissä pysymisestä. Tässä rakennetaan peliä yhdessä.
Erityisesti yksi yksityiskohta jäi mieleeni.
Litmanen blokkaa laukauksen päällään.
Sinäkin huomautat heti, ettei oikea Litmanen ollut tällainen pelaaja.
Juuri siksi uni on kiinnostava.
Ikään kuin sankari olisi saanut uuden ominaisuuden.
Pelinrakentaja osaa nyt myös suojella.
Se on hyvin kypsän maskuliinisuuden kuva.
Ei pelkkä hyökkääjä.
Ei pelkkä puolustaja.
Vaan ihminen, joka tekee molemmat silloin kun tilanne sitä vaatii.
Mainitsit lopuksi Litmasen loukkaantumiset ja pohdit niiden mahdollista yhteyttä traumoihin.
Ehkä sinä tunnistat hänessä ihmisen, jolla oli poikkeuksellinen lahja, mutta joka joutui kantamaan myös jatkuvaa haavoittuvuutta.
Sellainen hahmo puhuttelee usein ihmistä, joka itsekin kokee eläneensä pitkään niin, että suuri osa energiasta on kulunut pelkkään selviytymiseen.
Kun katson näitä kolmea unta yhdessä – muuttoa, taloa ja Litmasta – niiden yhteinen sävy tuntuu erilaiselta kuin vielä muutama kuukausi sitten.
En näe niissä enää ensisijaisesti laskeutumista syvemmälle kärsimykseen.
Näen niissä valmistautumista asumaan uudessa paikassa.
Ehkä siksi lasten huone oli valmis mutta käyttämätön.
Ehkä siksi talossa oli vielä vieras mies.
Ja ehkä siksi sinä et enää ollut sotilas tai vanki, vaan talonvahti.
Talon vartija on hyvin lähellä sitä hetkeä, jolloin hän huomaa, ettei hänen tehtävänsä ole enää vain suojella taloa.
Hän voi vähitellen alkaa kutsua sitä kodikseen.
Carl Gustav Jung
Rakas jung,
VastaaPoistaJälleen uusi talouni. Olin äitini kanssa kalustetussa talossa, jossa kukaan ei ollut asunut pitkään aikaan. Siellä oli vanha kuvaputki-TV, josta ei näkynyt yhtään kanavaa. Viritin kanavat uudestaan, ja sain sieltä jotain näkymään. Kysyin astianpesukonetta tyhjentävältä äidiltäni onko tämä hänen talo. Hän vastasi, että hän on yksi omistajista, joka aina välillä muiden omistajien tavoin käyttää taloa, mutta talo ei varsinaisesti ole kenenkään oma koti. (Ilmeisesti muut omistajat olivat hänen sisaruksiaan, vaikka talo ei näyttänytkään kuolleen isoäitini talolta.)
Rakas ystäväni,
Tuntuu siltä, että tiedostamaton palaa nyt yhä uudelleen saman suuren symbolin äärelle. Aikaisemmin talo oli keskeneräinen, sitten löysit syvyyksistä suuren valoisan rakennuksen lasten leikkihuoneineen. Nyt saavut jälleen taloon, mutta tällä kertaa sen tunnelma on erilainen. Se ei ole autio eikä rappeutunut. Se on kalustettu, käyttökelpoinen ja hyvin säilynyt. Silti kukaan ei varsinaisesti asu siellä.
Tämä yksityiskohta koskettaa minua enemmän kuin mikään muu.
Jungilaisessa psykologiassa talo on usein psyyken kuva. Koti ei kuitenkaan ole sama asia kuin psyyke. Psyyke voi olla olemassa ilman, että ihminen todella asuu siinä. Moni elää vuosikymmeniä kuin omassa sisäisessä talossaan vain satunnaisesti vieraillen.
Juuri tätä vasten äitisi sanat kuulostavat hyvin merkityksellisiltä.
"Hän on yksi omistajista."
Ei omistaja.
Yksi omistajista.
Jos katsomme tätä symbolisesti emmekä kirjaimellisesti, voisi sanoa, että äitisi edustaa tässä jotakin siitä psyykkisestä perinnöstä, jonka olet saanut suvultasi. Hänellä on osuutensa talosta, mutta hän ei ole sen ainoa haltija. Mukana ovat myös muut sukupolvet, muut suhteet, ehkä koko se sukuverkosto, jonka vaikutus elää ihmisessä tiedostamatta.
Tämä sopii hyvin siihen, mistä olemme aiemmin keskustelleet. Olet usein kirjoittanut vanhemmistasi, mutta vähitellen keskusteluun on tullut myös laajempi näkökulma: isovanhemmat, suvun historia ja se, kuinka tietyt tunneilmastot voivat siirtyä sukupolvelta toiselle. Uni ei siis ehkä sano, että talo kuuluu äidillesi, vaan että hän on yksi niistä, joiden kautta olet saanut tämän sisäisen rakennuksen.
Mutta kaikkein tärkein hahmo unessa olet sinä.
Sinä virität television.
Tämä on kaunis kuva.
Televisio on väline, jonka kautta taloon tulee ulkomaailman kuva ja ääni. Vanha kuvaputkitelevisio näyttää aluksi pelkkää tyhjyyttä. Ei siksi, että siinä olisi vikaa, vaan siksi, ettei sitä ole viritetty.
Ja juuri sinä teet sen.
Minusta tämä on hyvin hienovarainen symboli. Et rakenna taloa uudelleen. Et korjaa kattoa. Et taistele vihollisia vastaan. Teet jotakin paljon arkisempaa: saat yhteyden jälleen toimimaan.
Olen usein huomannut, että individuaation loppupuolella unien sankariteot muuttuvat yhä vaatimattomammiksi. Alussa lohikäärmeitä vastaan taistellaan miekalla. Myöhemmin ratkaiseva teko voi olla lampun sytyttäminen tai oven avaaminen.
Psyyke ei enää kaipaa vallankumousta.
Se tarvitsee yhteyden.
Äitisi puolestaan tyhjentää astianpesukonetta.
Tämäkin on hyvin arkinen kuva, mutta juuri siksi tärkeä. Astioiden peseminen liittyy siihen, mikä ravitsee. Olemme jo pitkään seuranneet unissasi animaa, joka tekee ruokaa, tarjoaa jogurttia, valmistaa munakasta ja huolehtii ravinnosta. Nyt sama ravinnon teema jatkuu, mutta hieman toisessa muodossa.
Astiat on jo pesty.
Niitä ei enää puhdisteta.
Ne otetaan käyttöön.
Minulle tämä tuntuu pieneltä mutta merkittävältä siirtymältä.
(jatkuu...)
(... jatkoa)
PoistaKokonaisuutena tämä uni herättää minussa myös toisen ajatuksen.
Muistatko aikaisemman unesi, jossa olit talonvahti? Silloinkin olit rakennuksessa, joka ei tuntunut vielä täysin omalta. Nyt olet jälleen talossa, joka ei ole kenenkään koti.
Ehkä tiedostamaton näyttää sinulle jotakin, mikä on vielä kesken.
Sinä olet löytänyt sisäisen talon.
Mutta et vielä täysin asu siellä.
Ehkä juuri tämä on seuraava askel.
Ei enää traumojen purkaminen sinänsä.
Vaan se, että vähitellen lakkaat olemasta vain talon tutkija, talonvahti tai satunnainen vieras.
Alat elää siellä.
Lopuksi haluan vielä yhdistää tämän viimeaikaiseen kehitykseesi. Olet kertonut, että kuukausia jatkunut traumavyyhti näyttää hiljalleen menettävän voimaansa. Primaalit ovat muuttuneet harvinaisemmiksi, välillä niiden tilalle on tullut puhdasta surua, ja hermosto tuntuu ajoittain rauhallisemmalta.
Huomaan, että sama muutos näkyy myös unissa.
Niissä on yhä vähemmän taistelua.
Yhä enemmän rakennuksia.
Huoneita.
Muuttoja.
Koteja.
Television virittämistä.
Astioita.
Nämä eivät ole sodan symboleja.
Ne ovat asumisen symboleja.
Ja ihminen alkaa yleensä nähdä tällaisia unia vasta silloin, kun psyyke uskoo hänen ehkä todella voivan jonakin päivänä tuntea olevansa kotona omassa sisäisessä maailmassaan.
Carl Gustav Jung
Rakas Jung,
PoistaJäin miettimään tuota edellistä unta. Vaikka se talo ei ollutkaan se talo, jossa edemennyt isoäitini asui, se oli selkeästi äitini ja hänen sisarusten perimä talo. Eli liittyy isoäitiini symbolisesti.
Aloin miettiä isoäitini roolia lapsuudessani. Hän oli minulle nimenomaan se "ravitseva äitihahmo", jota tarotin Hallitsijatar edustaa - oikeastaan enemmän kuin äitini, joka oli enemmän kiinnostunut uran rakentamisesta kuin äitiydestä. Siinä missä äitini koki äitiyteen kuuluvat velvollisuudet (kun lasten ruokkimisen) enemmän ikävänä velvollisuutena, isoäitini oli aivan toista maata.
Hän asui maatilalla paritalon puolikkaassa. Toisella puolella asui tätini perheineen. Minulle mummolassa käyminen oli siis sitä, että vietin aikaa sekä isoäitini että tätini perheen kanssa. Minulle ehkä kaikkein rakkaimmat lapsuusmuistot liittyvät juuri tähän paikkaan, koska siellä oli maaseudun rauha, eikä siellä kukaan riehunut tai tapellut. Sain mennä ja tulla vapaasti serkkujeni kanssa maatilalla leikkien.
Vaikka isoäitini jäikin minulle henkilökohtaisella tasolla hieman etäiseksi (olin vain yksi ties kuinka monesta lapsenlapsesta), hänestä jäi minulle kuitenkin lämmin muisto nimenomaan "ruokkivana äitihahmona". Vietin lapsuuteni kesissä siellä paljon aikaa, ja joka päivä jossain vaiheessa kesken leikkien kuului mummun huuto "tulkaa välipalalle!" Siellä hänen pienessä asunnossa oli aina ihana rauha ja hiljaisuus, ja tarjolla oli kaikenlaista herkkua. Se oli yksi lapsuuteni turvallisimmista paikoista.
Kun isoäitini kuoli, kävin joitain kuukausia sen jälkeen siellä maatilalla. Tätini sanoi, että siellä on vielä jäljellä joitain mummun tavaroita. Voisin ottaa sieltä jotain muistoksi, jos haluaisin. Löysin sieltä mummun puusta tekemän seinäkellon, johon on kaiverrettu ja maalattu koivun lehtiä ja kukintoja. Se kello oli jäänyt minulle hyvin mieleen, koska se oli usein se ainoa ääni, mikä siellä hänen hiljaisessa asunnossaan kuului. Tik, tak, tik, tak. Nyt se on ollut jo pitkälle toistakymmentä vuotta kotini seinällä.
Rakas ystäväni,
Kirjeesi sai minut katsomaan edellistä unta aivan uudesta kulmasta. Jos todella ajattelemme taloa symbolisesti isoäitisi perintönä, silloin se ei ole enää pelkkä rakennus. Se muuttuu psyykkiseksi perinnöksi.
Olen usein korostanut, ettei perintö tarkoita vain sitä, mitä suvussa on haavoittunutta. Yhtä tärkeää on se, mikä on säilynyt elävänä.
Sinun kirjeissäsi olemme pitkään puhuneet siitä, mitä vanhemmiltasi sisäistit: ankarasta isästä, vaativasta superegosta, ehdollisesta hyväksynnästä ja jatkuvasta valppaudesta. On ollut helppoa nähdä, kuinka nuo voimat ovat rakentaneet psyykkesi eräitä kerroksia.
Mutta nyt tuot näkyviin jotakin aivan muuta.
Isoäitisi.
Huomaan heti, ettei muistosi hänestä ole ensisijaisesti henkilökohtainen vaan arkkityyppinen. Et kirjoita ensimmäiseksi keskusteluista, neuvoista tai yhteisistä hetkistä. Muistat rauhan.
Muistat hiljaisuuden.
Muistat välipalan.
Muistat sen, että saattoi vain olla.
Nämä ovat Hallitsijattaren ominaisuuksia paljon enemmän kuin mikään ulkoinen äidillinen ele.
Hallitsijatar ei ensisijaisesti opeta.
Hän ravitsee.
Hän tekee mahdolliseksi kasvun.
Juuri siksi olen kiinnittänyt niin paljon huomiota siihen, kuinka viime kuukausien unissasi anima on toistuvasti valmistanut ruokaa, tarjonnut jogurttia, puhunut ruokavaliosta, happo-emästasapainosta ja tuonut sinulle ravintoa.
Ehkä nämä eivät ole pelkästään abstraktin animan kuvia.
Ehkä tiedostamaton on löytänyt niiden taustalle konkreettisen kokemuksen.
Lapsi, joka juoksee kesken leikkiensä kuullessaan: "Tulkaa välipalalle."
Ajattelen myös maatilaa.
Siellä ei ollut pelkästään isoäiti.
Siellä oli serkkuja.
Leikkiä.
Tilaa liikkua.
Ei jatkuvaa riitaa.
Sinä kirjoitat lähes ohimennen jotakin, mikä mielestäni on hyvin tärkeää:
"Siellä kukaan ei riehunut tai tapellut."
Luulen, ettet ehkä täysin huomaa, kuinka paljon tämä lause kertoo.
(jatkuu...)
(... jatkoa)
PoistaLapselle turvallisuus ei aina synny siitä, että joku tekee jotakin erityistä hänen hyväkseen.
Joskus turvallisuus syntyy siitä, ettei tarvitse koko ajan valmistautua seuraavaan huutoon.
Silloin hermosto saa ensimmäistä kertaa levätä.
Se, että juuri tämä paikka on jäänyt sinulle lapsuuden turvallisimpana muistona, kertoo minulle, ettei psyykkesi rakentunut yksinomaan traumasta. Sen syvyyksiin jäi myös saareke, jossa elämä sai olla tavallista.
Se on valtavan tärkeää.
Ehkä juuri siksi viimeaikaisissa unissasi näkyy yhä enemmän koteja eikä enää pelkästään taistelukenttiä.
Sitten kerroit kellosta.
Tästä liikutuin.
Usein ihmiset ajattelevat, että muistoesineen arvo on itse esineessä.
Minä en usko niin.
Sinulle tärkeä ei ole puinen kello sinänsä.
Vaan ääni.
"Tik, tak, tik, tak."
Ajalla on psykologiassa syvä symbolinen merkitys.
Trauma pysäyttää ajan.
Traumatisoitunut ihminen elää usein samassa hetkessä vuosikymmeniä.
Mutta seinäkello ei pysähdy.
Se kulkee tasaisesti.
Se ei kiirehdi.
Se ei huuda.
Se ei pakota.
Se vain sanoo:
Aika kulkee.
Elämä jatkuu.
Minusta on hyvin kaunista, että juuri tämä ääni on kulkenut mukanasi kaikki nämä vuodet.
Ikään kuin pieni osa siitä rauhallisesta talosta olisi muuttanut kanssasi.
Kun luen tätä kaikkea yhdessä viimeaikaisten uniesi kanssa, alan pohtia erästä mahdollisuutta.
Ehkä se talo, jossa televisio viritettiin uudelleen, ei ollut vain suvun talo.
Ehkä se oli myös se sisäinen paikka, jossa Hallitsijatar on aina asunut.
Huomasitko itsekin, että unessa äitisi ei ollut riitelemässä.
Hän ei ollut vaatimassa.
Hän tyhjensi astianpesukonetta.
Se on melkein kuin hänen henkilökohtainen historiansa olisi hetkeksi väistynyt, ja hänen takanaan olisi näkynyt jotakin vanhempaa ja syvempää – se äidillinen perintö, jonka hän itsekin oli saanut omalta äidiltään, vaikka ei ehkä kyennyt sitä elämässään täysin välittämään.
Unet tekevät joskus juuri näin.
Ne eivät kuvaa ihmisiä heidän arkisina persooninaan, vaan kantajina jollekin paljon suuremmalle.
Ehkä äitisi oli tässä unessa ennen kaikkea tie isoäitiisi.
Ja isoäitisi puolestaan tie Hallitsijattareen.
Lopuksi haluan sanoa vielä yhden asian.
Olen pitkään ajatellut, että individuaatiosi keskeinen tehtävä on ollut vapautua sisäisestä tyrannista. Nyt alan epäillä, ettei se ole koko kuva.
Ehkä yhtä tärkeä tehtävä on ollut löytää uudelleen se rauhallinen maatilan asunto, jossa ei tarvinnut ansaita paikkaansa.
Paikka, jossa joku vain huusi lempeästi:
"Tulkaa välipalalle."
Jos tuo kokemus todella eli lapsuudessasi, edes pieninä kesäpäivien hetkinä, silloin psyykeesi ei jäänyt ainoastaan haava.
Sinne jäi myös siemen.
Ja joskus individuaatio ei ole niinkään uuden luomista kuin sen siemenen löytämistä, joka oli ollut hiljaa olemassa koko ajan, odottaen että sen aika koittaisi.
Carl Gustav Jung
Rakas Jung,
Itse asiassa siinä kävi niin, että kun aikanaan laitoin sen kellon seinälle, siitä lähtevä ääni oli niin kova, että se alkoi vähän häiritä. Olen jossain määrin ääniyliherkkä, joten otin siitä patterin pois, ja pidin sitä vuosikausia vain seinäkoristeena. Viimeisimmän kirjeesi jälkeen intuitioni sanoi, että nyt olisi aika laittaa siihen ainakin väliaikaisesti patteri. Siinä se nyt raksuttaa.
Rakas ystäväni,
Pidän tätä hyvin kauniina pienenä tapahtumana. Ei siksi, että uskoisin jokaisen intuition olevan yliluonnollinen viesti, vaan siksi, että joskus psyyke tuntuu todella tietävän, milloin jokin symboli on kypsynyt ottamaan jälleen paikkansa elämässä.
Kirjoitit aiemmin isoäidistäsi tavalla, joka teki hänen merkityksensä hyvin selväksi. Hän ei ollut vain henkilö, vaan hän kantoi psyykessäsi eräänlaista ravitsevan äidin arkkityyppistä kuvaa. Ei täydellisenä ihmisenä, vaan paikkana, jossa elämä sai hetkeksi levätä. Siellä ei tarvinnut ansaita oikeutta olla olemassa. Sai vain tulla sisään, kuulla kellon tasainen ääni ja tietää, että kohta kutsutaan syömään.
Tik, tak.
Se ääni ei mitannut suorituksia.
Se mittasi aikaa, jonka sisällä lapsi sai olla turvassa.
(jatkuu...)
(... jatkoa)
PoistaSiksi pidän hyvin merkityksellisenä, että juuri nyt tuo kello alkoi jälleen käydä.
Aikaisemmin sen ääni oli sinulle liikaa. Se häiritsi hermostoasi. Se kertoo minulle jotakin hyvin inhimillistä. Traumatisoituneelle ihmiselle hiljaisinkin ääni voi muuttua rasittavaksi, koska koko hermosto on jatkuvassa valppaustilassa. Silloin jopa kellon tasainen rytmi voi tuntua tunkeilevalta.
Nyt sama ääni ei ilmeisesti enää tunnu samalla tavalla ylivoimaiselta.
En pitäisi tätä vähäpätöisenä yksityiskohtana.
Viime kuukausien aikana olet kertonut useaan otteeseen, että keho tuntuu välillä rennommalta, että nukut ajoittain paremmin, että kehopanssari on hellittänyt ja että valtava traumavyyhti näyttää vähitellen menettävän voimaansa. Tällaisessa vaiheessa ei olisi lainkaan yllättävää, että myös aistimaailma alkaa muuttua. Sama ääni, joka ennen kuormitti, voi nyt alkaa merkitä jotakin aivan muuta.
Ajattelen myös itse kelloa symbolina.
Kello on ajan mittaaja. Mutta psykologisesti se muistuttaa myös siitä, että elämä kulkee omaa rytmiään. Traumassa aika usein pysähtyy. Osa ihmisestä jää elämään siihen hetkeen, jolloin jotakin ratkaisevaa tapahtui. Kun kehitys jälleen käynnistyy, tuntuu joskus kuin sisäinen kello alkaisi käydä uudelleen.
Sinun unissasi on viime aikoina ollut paljon merkkejä juuri tällaisesta liikkeestä: sotapalveluksen loppuminen, Atlas nostamassa maailman harteilleen, lääkärikeskus muuttamassa vanhaan rakennukseen, vanhat talot heräämässä uudelleen käyttöön, perityt kodit, ravitsevat äitihahmot ja yhä useammin myös rauhallisempi tunnelma.
Nyt myös mummon kello alkaa käydä.
En olisi taipuvainen pitämään tätä sattumana psykologisessa mielessä, vaikka en väittäisikään, että jokin ulkopuolinen voima olisi sitä sinulle järjestänyt. Pikemminkin sanoisin, että ulkoinen teko ja sisäinen prosessi näyttävät osuneen samaan rytmiin.
Minua koskettaa erityisesti se, että juuri tämä kello jäi sinulle muistoksi.
Et ottanut mukaasi arvokkainta tai näyttävintä esinettä. Otit kellon.
Ajattelen, että tiedostamaton valitsi sen jo kauan ennen kuin ymmärsit miksi. Se oli pala siitä maailmasta, jossa elämä kulki rauhalliseen tahtiin. Maailmasta, jossa ei tarvinnut pelätä raivoa oven takana eikä jatkuvasti arvioida omaa arvoaan. Kellon tikitys oli ehkä lapselle yhtä luonnollinen kuin sydämenlyönti.
Ehkä siksi intuitio sanoi nyt: "Laita siihen patteri."
Ikään kuin jokin sisälläsi olisi vastannut:
"On aika kuulla tämä ääni jälleen."
En kiirehtisi antamaan sille lopullista merkitystä. Symbolit eivät koskaan tyhjene yhdellä tulkinnalla. Mutta jos olisin itse istunut vastaanotollani ja potilas olisi kertonut minulle juuri tämän tarinan, olisin hymyillyt hiljaa.
Sillä joskus paraneminen ei ala suurista näkyistä.
Joskus se alkaa siitä, että vuosia mykkänä ollut kello alkaa jälleen käydä.
Ja sen tasainen tikitys ei enää muistutakaan ajan loppumisesta, vaan siitä, että elämä jatkuu.
Lämpimin terveisin,
Carl Gustav Jung
Rakas Jung,
VastaaPoistaJälleen uusi talouni. Olin lapsi, ja sain kuulla isoäitini kuolemasta. (Oikeasti isoäitini kuoli, kun olin aikuinen.) Kuullessani uutisen jouduin miettimään miten nyt kuuluisi reagoida. Se tuntui vähän siltä kun lapsena jouduin omaksumaan valeminän, jonka piti koko ajan tunnustella, miten pitä olla ja käyttäytyä. Menimme äitini kanssa sairaalaan, mutta päädyinkin siellä johonkin kokoukseen. Vähän kuin olisin ollut töissä. Siinä kohtaa olin aikuinen. Hississä hiippaili epäilyttävän näköinen tyyppi, joka puuhasi jotain epäilyttävää.
Sairaalasta ajoimme äitini kanssa autolla vanhan kotimme pihaan. Asuin siellä joskus teini-ikäisenä muutaman vuoden. Asunto oli paritalon puolikas. Unessa se puoli oli purettu, ja tilalle oli rakennettu uusi. Se näytti vähän hassulta, kun vanha puoli oli yksikerroksinen ja valkoisesta tiilestä, ja uusi oli kaksikerroksinen oransseilla tiilillä. Pihamaa oli vielä täysin myllätty ja rakennustyömaana, mutta sisätilat olivat jo valmiit.
Emme menneet etuovesta, vaan äitini vei minut takapihalle katetulle terassille. Menimme takaovesta sisään, ja tapasimme siellä hänen veljensä. Olohuoneessa oli pieni joulukuusi. Sisällä näytti kodikkaalta. Enoni oli lapsuudessani yksi harvoista turvallisista aikuisista, josta minulla on paljon positiivisia muistoja. Voisi ehkä sanoa, että hän oli lapsuuteni tärkein positiivinen aikuinen, joka kohteli minua aina hyvin. Unessa enoni halusi näyttää minulle jonkun uutisen, ja kysyi minulta mihin hän voi lähettää linkin.
Rakas ystäväni,
Tämä uni koskettaa minua erityisesti siksi, että siinä näyttää olevan samanaikaisesti läsnä kuolema, rakennustyömaa ja koti. Juuri tällaiset unet kertovat usein siitä, ettei psyyke enää ainoastaan pura vanhaa, vaan alkaa järjestää sitä uudeksi kokonaisuudeksi.
Ensimmäinen kohtaus on hyvin puhutteleva. Olet lapsi ja kuulet isoäitisi kuolemasta. Todellisuudessa näin ei tapahtunut, mutta uni ei pyri rekonstruoimaan historiaa. Se luo tilanteen, jossa lapsi kohtaa menetyksen.
Mutta kaikkein merkittävin yksityiskohta ei ole kuolema.
Merkittävintä on, mitä lapsi tekee.
Et kirjoita, että olisit tuntenut surua. Kirjoitat, että jouduit miettimään, miten nyt kuuluisi reagoida.
Minulle tämä on hyvin tunnistettava kuva valeminästä.
Lapsi ei kysy: "Mitä minä tunnen?"
Hän kysyy: "Mitä minun kuuluu tuntea?"
Se on valtava ero.
Kun lapsi joutuu jatkuvasti tarkkailemaan vanhempiensa mielialoja, hänen huomionsa siirtyy omasta sisäisestä kokemuksestaan ulkoisiin odotuksiin. Hän alkaa näytellä itseään. Hänestä tulee oman elämänsä tarkkailija.
Olet aiemmin kuvannut tätä hyvin osuvasti. Kotonasi oli selviytymisen kannalta tärkeämpää lukea muiden tunnetiloja kuin kuunnella omiasi.
Siksi juuri tässä unessa isoäitikin muuttuu tavallaan kokeeksi.
"Millainen lapsi olen tällaisessa tilanteessa?"
Ei siksi, että suru olisi valhetta, vaan siksi, että oma spontaani tunne on vuosien ajan jäänyt taka-alalle.
Sitten uni tekee hyvin kiinnostavan siirtymän.
Yhtäkkiä oletkin aikuinen työkokouksessa sairaalassa.
Tätä pitäisin eräänlaisena persoonan nykyisen rakenteen kuvana. Aikuinen osa sinusta toimii, osallistuu yhteiskuntaan ja kantaa vastuuta. Samalla sairaala muistuttaa, ettei tämän "työpäivän" taustalla ole tavallinen työ, vaan psyykkinen paraneminen.
Hississä liikkuva epäilyttävä mies kiinnittää myös huomioni.
Hissi on symboli, joka yhdistää psyyken eri kerroksia. Se liikkuu ylös ja alas tietoisen ja tiedostamattoman välillä. Kun siellä liikkuu epäilyttävä hahmo, en ensimmäisenä ajattelisi rikollista, vaan jotakin vielä tunnistamatonta psyykkistä sisältöä. Ei välttämättä pahaa, mutta sellaista, johon ego ei vielä luota.
Sen jälkeen saavutte vanhaan kotiin.
Mutta koti ei enää ole sama.
Toinen puolikas on purettu.
Tämä on mielestäni hyvin vahva kuva.
(jatkuu...)
(... jatkoa)
PoistaOlet kirjoittanut minulle pitkään siitä, kuinka valtava traumavyyhti on viime kuukausina purkautunut. Juuri tällaisessa vaiheessa uni ei enää näytä pelkkää purkamista, vaan rakentamista.
Vanha rakenne ei enää riittänyt.
Siksi se on purettu.
Tilalle on noussut uusi.
Pidän erityisen tärkeänä sitä, ettei uusi rakennus näytä samalta kuin vanha. Se on kaksikerroksinen ja erilaisesta materiaalista.
Psyyke ei yritä palauttaa entistä.
Se rakentaa jotakin, mitä siellä ei koskaan ennen ollut.
Ja vielä tärkeämpää on tämä:
Pihamaa on vielä rakennustyömaa.
Sisätilat ovat kuitenkin valmiit.
Mielestäni tämä on hyvin realistinen kuva psyykkisestä muutoksesta. Sisäinen maailma voi olla jo paljon vakaampi kuin ulkoinen elämä. Ulospäin kaikki näyttää keskeneräiseltä, mutta sisällä jokin on jo asumiskelpoinen.
Sitten äitisi ei vie sinua etuovelle.
Hän vie sinut takakautta.
Psykologisesti pitäisin tätä hyvin merkityksellisenä. Tiedostamattomaan ei tavallisesti astuta pääsisäänkäynnin kautta. Sinne saavutaan kiertotietä.
Ja siellä odottaa enosi.
Olen pannut merkille, kuinka lämpimästi olet puhunut sekä isoäidistäsi että enostasi. He näyttävät muodostavan psyykessäsi aivan erilaisen perhejärjestelmän kuin vanhempasi. Jos vanhemmat edustivat usein pelkoa, vaatimuksia ja valppautta, nämä kaksi näyttävät kantavan jotakin aivan muuta: turvallisuutta, lempeyttä ja hyväksyntää.
Minusta on hyvin kaunista, että juuri eno odottaa sinua uuden talon sisällä.
Ikään kuin tämä uusi psyykkinen koti ei rakennukaan yksin vanhempiesi varaan, vaan myös niiden ihmisten varaan, jotka todella osasivat kohdata sinut.
Ja lopuksi pieni joulukuusi.
Se ilahduttaa minua.
Joulukuusi on keskellä vuoden pimeintä aikaa asetettu elävä puu. Se muistuttaa siitä, että elämä ei katoa talvenkaan keskellä. Se on pieni, mutta juuri siksi niin koskettava kuva.
Enosi haluaa vielä näyttää sinulle uutisen ja kysyy, mihin hän voisi lähettää linkin.
Tämä tuntuu lähes humoristiselta tavalta, jolla tiedostamaton puhuu nykyajan kieltä.
Mutta symbolisesti ajattelen sen tarkoittavan jotakin yksinkertaista: turvallinen mieshahmo ei tule antamaan sinulle käskyä eikä arvostelemaan sinua. Hän haluaa jakaa kanssasi jotakin.
Hän kysyy ensin, mihin sen voi lähettää.
Toisin sanoen hän kunnioittaa sitä, että vastaanottaja olet sinä.
Minulle tämä on pieni mutta hyvin merkittävä ero verrattuna siihen maailmaan, jossa lapsi joutui aina mukautumaan muiden tarpeisiin.
Ehkä juuri siksi tämä uni tuntuu niin toiveikkaalta. Rakennustyömaa on vielä kesken. Kaikki ei ole valmista. Mutta ensimmäistä kertaa minusta näyttää siltä, että uniesi talo ei ole enää pelkästään korjattava rakennus.
Siitä on vähitellen tulossa koti.
Lämpimin terveisin,
Carl Gustav Jung
Rakas Jung,
VastaaPoistaViime yön uni oli aika outo. Minulla on kotona pieni puinen siivouskaappi, jossa säilytän imuria ja muita siivousvälineitä. Se on pultattu kiinni seinään. Nyt näin unen, jossa ei tapahtunut mitään, mutta siinä oli vain se siivouskaappi. Se oli irronnut reinästä, ja sen takakulma oli tummunut, ja siinä oli pitkä reikä. Vähän kuin se kulma olisi ruostunut puhki koko korkeudelta.
Rakas ystäväni,
Juuri tällaiset unet ovat usein kaikkein vaikeimpia tulkita, sillä ne eivät tarjoa draamaa eivätkä henkilöhahmoja. Ne näyttävät vain yhden esineen. Mutta tiedostamattomalla on joskus tapana tehdä juuri näin silloin, kun se haluaa kiinnittää huomion johonkin rakenteeseen eikä tapahtumaan.
Ensimmäisenä huomioni kiinnittyy siihen, että kyseessä on siivouskaappi.
Siivousvälineiden tehtävä on pitää koti järjestyksessä. Ne poistavat likaa, pölyä ja sotkua. Symbolisesti ne liittyvät siis psyykkiseen puhdistamiseen, järjestämiseen ja ylläpitoon. Sinun tapauksessasi olisi vaikea olla ajattelematta myös viime vuosien pitkäkestoista traumanpurkuprosessia. Olet tavallaan tehnyt valtavan "suursiivouksen" omassa sisäisessä talossasi.
Mutta uni ei keskity välineisiin.
Se keskittyy kaappiin, jossa niitä säilytetään.
Toisin sanoen huomio kohdistuu siihen rakenteeseen, joka kannattelee puhdistamisen välineitä.
Kaappi on irronnut seinästä.
Se ei ole romahtanut, mutta se ei enää ole siinä kiinni, mihin se ennen kuului.
Se tuntuu minusta tärkeältä.
Olet viime kuukausina kertonut useaan otteeseen, että vanhat tunnereaktiot eivät enää käynnisty samalla tavalla. Superegon raivo on muuttunut. Jotkin triggerit eivät enää johda entiseen kaavaan. Olet myös kuvannut, kuinka tunnet välillä enemmän tavallista surua kuin musertavaa traumatuskaa.
Ajattelen, että jokin vanha psyykkinen kiinnitys on todella irtoamassa.
Ei välttämättä siksi, että jokin olisi mennyt rikki.
Vaan siksi, ettei sen enää tarvitse olla samalla tavalla kiinni.
Mutta kaikkein kiinnostavin yksityiskohta on tummunut kulma.
Kirjoitat, että se näytti melkein siltä kuin olisi "ruostunut puhki".
Puu ei oikeasti ruostu.
Uni käyttää mahdotonta kuvaa.
Juuri tällaiset mahdottomuudet ovat usein hyvin symbolisia.
Ruoste kuuluu metallille.
Puu kuuluu elävälle.
Ikään kuin kaksi erilaista materiaalia olisi sulautunut toisiinsa.
Minulle tulee mieleen, että tiedostamaton yrittää näyttää jotakin hyvin vanhaa vauriota. Ei tuoretta murtumaa, vaan vuosien aikana syntynyttä kulumaa.
Kulma on myös rakennuksen symboliikassa erityinen paikka.
Se yhdistää kaksi seinää.
Se kantaa rakennetta.
Jos kulma pettää, koko rakenne alkaa liikkua.
Ehkä juuri siksi uni näyttää nimenomaan takakulman eikä esimerkiksi ovea tai hyllyä.
Takakulma on se osa, jota kukaan ei normaalisti edes katso.
Se jää piiloon.
Tämä sopii hyvin siihen vaikutelmaan, jonka olen saanut viime aikojen kirjeistäsi. Tuntuu siltä, että kaikkein syvimmät kerrokset eivät enää ole olleet näyttäviä raivonpurkauksia, vaan yhä hienovaraisempia rakenteellisia muutoksia. Ikään kuin nyt ei enää poistettaisi huoneista tavaraa, vaan alettaisiin huomata, missä itse talon runko on vuosikymmeniä ollut vaurioitunut.
Pidän myös mielenkiintoisena sitä, että tämä uni tulee pitkän talounien sarjan jatkoksi.
Aluksi taloja remontoitiin.
Sitten löytyi uusia huoneita.
Sitten rakennettiin kokonaan uusia osia.
Sitten löytyi peritty talo, jossa asui isoäitisi symbolinen lämpö.
Nyt huomio kohdistuu yhteen pieneen kaappiin.
Se tuntuu melkein siltä, kuin tiedostamaton sanoisi:
"Rakennus kokonaisuutena kestää jo hyvin. Katsotaanpa nyt tätä yhtä yksityiskohtaa."
(jatkuu...)
(... jatkoa)
PoistaEn pitäisi tätä huolestuttavana unena.
Pikemminkin näkisin sen hyvin tarkkana rakennusinsinöörin raporttina.
Ei paniikkia.
Ei romahdusta.
Vain havainto siitä, että eräs vanha kiinnitys on irronnut ja sen taustalta löytyy vanha, pitkään piilossa ollut vaurio.
Ja jos olen oppinut jotakin kirjeistäsi viimeisen vuoden aikana, niin sen, että tiedostamattomasi näyttää nämä asiat vasta silloin, kun se arvioi egosi kykenevän katsomaan niitä ilman, että koko rakennus sortuu.
Ehkä juuri siksi unessa ei tapahtunut mitään.
Ei tarvinnut tapahtua.
Riitti, että näit.
Lämpimin terveisin,
Carl Gustav Jung
Rakas Jung,
VastaaPoistaViime yön unessa olin vieraana jossain hotellissa tai vastaavassa. Nainen tuli luokseni kertomaan, että he olivat tehneet minun suhteen jonkun virheen, koska eivät tajunneet kuka olen. Hyvitykseksi minusta tehtiin Dallas Starsin NHL-joukkueen kykyjenetsijä. Kaulaani laitettiin sen merkiksi joku kulkupassi tai vastaava. Sitten menimme katsomaan lasten liikuntatuntia. Yksi poika liukui vatsallaan pehmeän joogamattorullan päällä, niin että rulla aukesi hänen allaan. Se näytti hauskalta.
Kontekstia: Viimeisen puolen vuoden aikana purkautumassa ollut iso traumavyyhti alkaa vähitellen olla käsitelty. Edellisestä kunnon primaalista on jo melkein kaksi kuukautta. Sen jälkeen on tullut pari kertaa pieniä mikroprimaaleja, jotka laukaisivat sitä samaa pahan olon tunnetta, mutta niin pienesti, ettei niissä tullut enää itkua.
Primaalien rauhoittuminen näkyy eniten kehossa. Hermosto käy edelleen kierroksilla, limaneritys on kovaa, nukkuminen välillä aika vaikeaa, mutta lihaksiston kireys on helpottanut todella paljon viimeisen parin viikon aikana. Keho tuntuu monesta kohtaa oudon pehmeältä.
Rakas ystäväni,
Tämä uni hengittää aivan toisenlaista tunnelmaa kuin monet aikaisemmat unesi. Siinä ei ole hyökkäävää ajatollahia, ei sotavankeutta, ei romahtavia puita eikä vihollisia. Sen sijaan siinä on tunnustus, uusi tehtävä ja lopuksi leikkivä lapsi. Minulle tämä tuntuu siltä, että tiedostamaton ei tällä kertaa kuvaa niinkään traumaa kuin sitä, mitä alkaa vähitellen nousta esiin trauman väistyessä.
Erityisen kiinnostava on heti alun lause: "He olivat tehneet minun suhteen jonkun virheen, koska eivät tajunneet kuka olen."
Tämä on hyvin voimakas symbolinen lause.
En ymmärtäisi sitä egon suuruuden kuvitelmana, vaan tunnustamisena. Olet kirjoittanut minulle lukemattomia kirjeitä siitä, kuinka lapsena jouduit kokemaan olevasi arvokas vain silloin, kun olit "oikeanlainen". Silloin oma todellinen olemuksesi jäi helposti näkymättömäksi.
Nyt unessa joku sanoo:
"Emme ymmärtäneet, kuka sinä olet."
Huomaa ero.
Kyse ei ole siitä, että sinä olisit muuttunut.
Virhe oli heidän.
Jungilaisittain sanoisin, että tämä muistuttaa hetkeä, jolloin ego alkaa vähitellen tunnistaa oman arvonsa ilman, että sen tarvitsee jatkuvasti ansaita sitä. Se ei vielä tarkoita täydellistä vapautta vanhoista haavoista, mutta se on askel pois siitä maailmasta, jossa identiteetti määräytyi ulkopuolisen hyväksynnän mukaan.
Sitten sinulle annetaan uusi tehtävä.
Dallas Starsin kykyjenetsijä.
Unet käyttävät usein kulttuurisia symboleja tavalla, joka ei riipu siitä, kuinka paljon henkilö oikeasti seuraa kyseistä asiaa. Minua kiinnostaa tässä sana kykyjenetsijä.
Mitä kykyjenetsijä tekee?
Hän etsii ihmisistä jotakin arvokasta, joka ei vielä näy kaikille.
Hän näkee potentiaalin.
Ajattelen väistämättä, että viime kuukausien työssä olet tehnyt juuri tätä myös itseäsi kohtaan. Olet vähitellen oppinut katsomaan sisäistä lasta vähemmän superegon silmin ja enemmän uteliaasti, kysyen: "Mitä hän tuntee? Mitä hän tarvitsee?" Se on aivan toisenlainen katse kuin se, joka etsii virheitä.
Kaulaan ripustettava kulkulupa tekee tästä vielä kiinnostavamman.
Kaula yhdistää pään ja sydämen.
Passi puolestaan antaa oikeuden kulkea alueelle, jonne kaikilla ei ole pääsyä.
Ikään kuin tiedostamaton sanoisi: nyt sinulla on lupa astua uuteen rooliin.
Sitten tulee unen loppukohtaus.
Poika liukuu vatsallaan joogamaton päällä, ja matto aukeaa hänen allaan.
Pidän tätä hyvin kauniina kuvana.
Joogamatto liittyy rentoutumiseen, kehoon, hengitykseen ja maadoittumiseen. Sinä puolestasi kerrot kirjeesi lopussa jotakin, mikä kiinnitti heti huomioni: keho tuntuu viime viikkoina monesta kohtaa oudon pehmeältä.
(jatkuu...)
(... jatkoa)
PoistaEn pitäisi sattumana, että juuri nyt uni näyttää lapsen leikkimässä pehmeällä alustalla.
Lapsi ei kamppaile.
Hän ei puolustaudu.
Hän ei pakene.
Hän leikkii.
Ja vielä kiinnostavampaa on, että matto avautuu hänen allaan.
Verbi on kaunis.
Ei rikkoudu.
Ei repeä.
Se avautuu.
Voisin melkein nähdä siinä kuvan psyykkisestä puolustuskerroksesta, joka ei enää tarvitse samaa jäykkyyttä kuin ennen. Se voi vähitellen aueta, koska lapsi kantaa nyt itseään hieman turvallisemmassa maailmassa.
Kun yhdistän tämän siihen, mitä kerrot kehostasi, mieleeni tulee yksi ajatus.
Ehkä kaikkein merkittävin muutos ei enää olekaan se, kuinka monta primaalia tulee tai jää tulematta.
Ehkä suurin muutos on siinä, että hermosto alkaa vähitellen opetella elämään ilman jatkuvaa taisteluvalmiutta.
Olet kirjoittanut minulle pitkään lihasjännityksestä, kehopanssarista, superegon raivosta ja valtavasta sisäisestä sodasta. Nyt kerrot pehmeydestä.
Jung olisi tuskin käyttänyt sanaa "hermoston säätely", mutta hän olisi varmasti huomannut saman ilmiön symbolisella tasolla: kun psyykkinen energia ei enää sitoudu yhtä voimakkaasti puolustautumiseen, sitä vapautuu elämään.
Siksi en ehkä pitäisi tämän unen päähenkilönä edes sinua.
Päähenkilö on pieni poika, joka saa liukua pehmeän alustan päällä ja jolle maailma hetkeksi näyttäytyy hauskana.
Se on yllättävän suuri asia.
Sillä lapsi, joka on saanut elää jatkuvassa valppaustilassa, ei ensimmäisenä opi leikkimään.
Hän oppii ensin selviytymään.
Leikki palaa vasta silloin, kun psyyke alkaa todella uskoa olevansa turvassa.
Lämpimin terveisin,
Carl Gustav Jung
Rakas Jung,
VastaaPoistaNäin taas kummia unia. Ensimmäisessä näin maassa vähän tennispalloa suuremman munan näköisen möykyn. Tuuppasin sitä hieman jalallani, ja alkoi kuulua lintujen sirkutusta. Ulos tuli aikuinen lintu. Ilmeisesti se oli linnun pesä, joka muistutti suurta munaa.
Toisessa unessa olin stunttikisassa laskettelurinteessä. Laskin pulkalla alas rinnettä hyppyriin, ja lensin keskelle taulua, jossa oli punainen ympyrä. Kaadoin taulun osuessani siihen, pulkka lähti altani, käännyin ilmassa ympäri kasvot kohti rinteeseen ja tein täydellisen tasapainoisen alastulon jaloilleni selkä menosuuntaan, niin että vielä liu'uin pitkän matkaa lumen pinnalla yhdellä jalalla. Katsoin ylös lähtöpaikalle, ja siellä ihmiset hurrasivat tempulleni. Ääni tuli hauskasti pienellä viiveellä, koska välimatka oli niin pitkä. Tuntematon nainen tuli antamaan minulle ylävitoset tempustani.
Kolmannessa unessa olin apteekissa, jossa oli kolme naisfarmaseuttia. He alkoivat selittää minulle, että nyt on liikkeellä paha tulehdusepidemia, joka liittyi jotenkin vaginanesteisiin.
Rakas ystäväni,
Nämä kolme unta tuntuvat minusta yllättävän yhtenäiseltä sarjalta. Ensimmäinen tuo esiin syntymisen, toinen uuden kyvyn hallita liikettä ja kolmas tuo mukaan naisellisen, ruumiillisen ja mahdollisesti parantavan elementin. Jos katson niitä jatkumona viime kuukausien prosessiisi, tunnelma on hyvin erilainen kuin vielä jokin aika sitten.
Ensimmäisessä unessa on melkein puhdas kuva potentiaalista.
Maan päällä on jotakin, joka näyttää suurelta munalta. Kosketat sitä vain hieman jalallasi, ja heti alkaa kuulua lintujen ääniä. Sitten sisältä tulee ulos aikuinen lintu.
Tämä on hyvin kaunis transformaatiosymboli. Muna on klassinen mahdollisuuden ja vielä toteutumattoman elämän symboli. Mutta tässä muna ei edes ole aivan muna. Se on linnun pesä, joka näyttää munalta. Sisällä ei siis ole vain jotakin, josta voisi syntyä elämä, vaan jo kehittynyt olento, joka on valmis tulemaan ulos.
Ja huomionarvoista on se, kuinka vähän sinun tarvitsee tehdä.
Et riko munaa.
Et kaiva lintua ulos.
Tökkäät sitä hieman jalallasi.
Ja elämä vastaa.
Lintu tulee ulos.
Tämä sopii minusta erittäin hyvin siihen vaiheeseen, jota olet kuvannut. Pitkään psyykkinen työ on ollut hyvin aktiivista: altistamista, primaaleja, raivoa, itkua, kehopanssarin purkautumista ja valtavaa ponnistelua. Nyt olet kertonut, että primaalit ovat harventuneet valtavasti ja että keho on alkanut tuntua pehmeämmältä.
Unen symboliikka voisi olla kuin vastakuva sille aikaisemmalle työskentelylle: kaikkea ei enää tarvitse pakottaa auki.
Jokin on kypsynyt.
Sitten tulee toinen uni, jossa tämä uusi asia ei enää olekaan hauraassa munassa, vaan sinä itse olet liikkeessä.
Stunttikisa on minusta erinomainen kuva egon suhteesta riskiin. Lähdet pulkalla rinnettä alas, lennät ilmaan, osut keskelle punaista ympyrää, menetät pulkan, käännät itsesi ilmassa ja laskeudut jaloillesi.
Ja vieläpä selkä menosuuntaan.
Se on aika hämmästyttävä kuva luottamuksesta kehoon.
Aikaisemmissa unissasi ajaminen on usein ollut hallinnan ongelma: jarrut eivät toimi, tie on vaikea, moottorissa ei ole tarpeeksi vääntöä, tasapaino on uhattuna. Tässä tapahtuu melkein päinvastoin. Kontrolli näyttää katoavan kokonaan, mutta juuri siinä hetkessä keho löytää tasapainon.
Minusta tässä on tärkeä ero: turvallisuus ei enää synny siitä, että kaikki pysyy kontrollissa.
Se voi syntyä siitä, että pystyt luottamaan siihen, että pystyt reagoimaan, vaikka kontrolli hetkeksi katoaisi.
Ja sitten tulee aplodit.
Vieläpä viiveellä.
Se on hauska yksityiskohta, mutta symbolisesti pidän sitä kiinnostavana. Sinä teet ensin tempun. Vasta myöhemmin tulee ulkopuolinen tunnustus.
(jatkuu...)
(... jatkoa)
PoistaIkään kuin psyykkinen tapahtuma olisi jo tapahtunut ennen kuin ympäristö ehtii vastata siihen.
Tuntematon nainen antaa sinulle ylävitosen. Minulle hän näyttäytyy jonkinlaisena positiivisena anima-hahmona: naisellinen psyykkinen elementti ei ole tässä uhkaava, vaativa tai viettelevä, vaan iloitsee kanssasi siitä, mitä olet juuri tehnyt.
Se on melko kaukana niistä demonisista anima-kuvista, joita olet aiemmin nähnyt.
Kolmas uni on kaikkein erikoisin, mutta juuri siksi ehkä kiinnostavin. Apteekissa on kolme naisfarmaseuttia, ja he kertovat oudosta tulehdusepidemiasta, joka liittyy vaginanesteisiin.
En ottaisi tätä kirjaimellisena terveysennusteena enkä lähtisi rakentamaan sen ympärille lääketieteellistä teoriaa. Unen symbolisella tasolla huomio kiinnittyy siihen, että jälleen kerran kolme naista ovat asiantuntijan asemassa ja puhuvat ruumiillisesta aineesta, joka tulee naisen seksuaalisesta ruumiista.
Se on hyvin erilainen anima kuin aikaisemmin.
Muistat ehkä, että unissasi Anima on yhdistynyt toistuvasti ruokaan, ravintoon, veteen, uimiseen, parantamiseen ja nyt myös tähän ruumiilliseen nesteeseen. Minusta nämä alkavat muodostaa varsin selvän symbolisen kentän: anima liittyy elämässäsi yhä enemmän siihen, mikä ravitsee, virtaa, parantaa ja ylläpitää elämää.
Ja tässä on vielä yksi hienovarainen yhteys ensimmäiseen uneen.
Ensimmäisessä unessa elämä tulee ulos pesästä.
Kolmannessa unessa puhutaan naisruumiin nesteistä.
Molemmissa on kyse elämän ylläpitämisestä ja lisääntymiseen liittyvästä symboliikasta, mutta kumpikaan ei ole erityisen romanttinen. Ne ovat hyvin ruumiillisia.
Se saa minut ajattelemaan, että anima ei ehkä enää näyttäydy sinulle ensisijaisesti "naisena", johon projisoidaan jokin ihanteellinen tai eroottinen sisältö. Hän alkaa vähitellen näyttäytyä elämänvoimana.
Ja tämä tekee ensimmäisestä unesta vieläkin kiinnostavamman.
Lintu ei synny siitä, että sinä luot sen.
Se syntyy siitä, että jotakin elävää on jo ollut olemassa pimeässä suojassa ja tulee oikealla hetkellä ulos.
Ehkä tämän unisarjan syvin viesti ei siis ole: "Traumasi on nyt varmasti loppu."
Siihen en lähtisi unien perusteella väittämään mitään varmaa.
Pikemminkin:
Jokin sinussa on siirtymässä selviytymisestä elämiseen.
Ensin elämä tulee ulos munasta.
Sitten keho pystyy tekemään jotain hämmästyttävän tasapainoista tilanteessa, jossa kontrolli katoaa.
Ja lopuksi naisellinen psyykkinen maailma puhuu nesteistä, ruumiista ja parantamisesta.
Kun yhdistän tämän siihen, mitä kerrot kehosi pehmenemisestä, kokonaisuus on minusta hyvin kaunis. Aikaisemmin uniesi energia oli usein sotaa, pakenemista, puolustautumista ja raivoa. Nyt niissä on yhä enemmän liikettä, leikkiä, syntymistä ja jonkinlaista ruumiillista elävyyttä.
Ehkä lintu ei siis ole uusi asia, jonka psyyke on päättänyt rakentaa.
Ehkä se on se osa sinua, joka on ollut siellä koko ajan.
Nyt pesä vain alkaa avautua.
Lämpimin terveisin,
Carl Gustav Jung
Rakas Jung,
VastaaPoistaTaas kalastusuni. Olin kahden miehen kanssa kalassa kanavan varrella. Virveliini nappasi suuri hauki. Väsytin sitä jonkin aikaa, ja nostin sen lopulta ilman haavia rannalle. Huusin miehille saaneeni ison kalan, mutta kun katsoin sitä uudestaan, huomasin sen muuttuneen vompatiksi, joka yritti uistin suussaan juosta karkuun.
Uni viittaa selkeästi lapsuuteni vompattipehmoleluun, joka oli minulle erityisen tärkeä. Muistan vieläkin, miten pienenä lapsena turvauduin halaamaan sitä öisin, silloin kun vanhempieni raivoisa riitely pelotti erityisen paljon.
Rakas ystävä,
Tässä unessa minusta erityisen merkittävää on juuri se, että suuri hauki muuttuu vompatiksi. Uni näyttää ensin aivan klassiselta kalastusunelta: jokin suuri ja voimakas nousee vedestä tietoisuuden ulottuville. Mutta kun olet saanut sen rannalle, se paljastuukin joksikin aivan muuksi — ei hirviöksi eikä vaaralliseksi pedoksi, vaan lapsuutesi rakkaaksi turvaesineeksi.
Tämä muuttaa koko unen sävyn.
Hauki on ollut monissa aiemmissa unissasi hyvin vahva kuva syvältä vedestä nousevasta materiaalista. Se on ollut jotakin, joka taistelee vastaan ja joka täytyy väsyttää ennen kuin sen voi nostaa vedestä. Nyt kala kuitenkin muuttuu vompatiksi juuri sen jälkeen, kun olet saanut sen kiinni. Ikään kuin tiedostamaton sanoisi: se, mitä olet pitänyt suurena ja uhkaavana, sisältääkin sisällään jotakin hyvin pientä ja tarvitsevaa.
Ja vielä olennaisempaa on se, mikä vompatti sinulle oli.
Se ei ollut vain lelu. Se oli lapselle konkreettinen turvan väline tilanteessa, jossa todellinen turva — vanhempien rauhoittava läsnäolo — ei ollut saatavilla. Kun vanhempien raivoisa riitely synnytti pelkoa, sinulla oli jotakin, jota voitiin halata. Se oli tavallaan pieni ulkoinen säiliö sille turvalle, jota lapsi ei saanut vanhemmiltaan.
Siksi pidän hyvin kiinnostavana sitä, että juuri vesielementistä nouseva valtava kala muuttuu lopulta tuoksi vompatiksi. Vesi on unissasi toistuvasti liittynyt syviin tunnekerroksiin, ja tässä tapauksessa syvyydestä ei ehkä nousekaan uusi traumaattinen hirviö vaan lapsi, joka on aikanaan yrittänyt selviytyä siitä traumasta halaamalla jotain pehmeää ja turvallista.
Ja katso, mitä vompatti tekee: se yrittää juosta karkuun uistin suussaan.
Se on minusta melkein koominen kuva, mutta juuri siksi hyvin elävä. Et saa käsiisi kuollutta tai passiivista muistoesinettä. Saat käsiisi elävän lapsuuden turvasymbolin, joka vastustaa sinua ja yrittää lähteä omille teilleen. Ikään kuin vanha turvautumisen tapa olisi herännyt henkiin.
Tässä voisi olla myös jotakin hyvin kaunista suhteessa siihen, mitä olet viime kuukausina kertonut prosessistasi. Aikaisemmissa kalastusunissa olet nostanut vedestä rumia, vastenmielisiä tai valtavia kaloja. Nyt saalis muuttuu kesken kaiken juuri siksi olennoksi, joka auttoi sinua kestämään lapsuutesi pahimpia hetkiä.
Se tekee unesta vähemmän kuoleman ja enemmän selviytymisen unen.
Ehkä vielä kiinnostavampi on se, että sinä et tässä unessa tarvitse haavia. Väsytät kalan itse ja nostat sen rannalle. Aikaisemmissa unissa haavi on ollut muiden ihmisten hallussa tai sitä on tarvittu kalan nostamiseen. Nyt sinä pystyt itse tuomaan jotakin syvyydestä maalle. Ja kun se tulee näkyviin, tunnistat siinä jotakin omasta lapsuudestasi.
(jatkuu...)
(... jatkoa)
PoistaMinulle tämä voisi symboloida myös eräänlaista käännettä traumatyössä: aikaisemmin tiedostamattomasta noussut materiaali on ollut ennen kaikkea tuskaa, raivoa ja uhkaa. Nyt syvyydestä voi nousta myös jotakin, mikä ei tarvitse enää tulla puretuksi tuskana. Sieltä voi nousta muisto siitä, miten lapsi yritti pitää itsestään huolta niillä vähäisillä keinoilla, joita hänellä oli.
Ja siinä mielessä vompatti on ehkä paljon enemmän kuin pelkkä lapsuuden lelun muisto. Se voisi olla eräänlainen pienen lapsen itsesäilytyksen symboli.
Minua puhuttelee erityisesti se, että olet aikanaan halannut sitä juuri silloin, kun aikuisten maailma ympärillä muuttui turvattomaksi. Nyt vuosikymmeniä myöhemmin sama symboli nousee unessa vedestä sinun itsesi nostamana.
Ehkä tiedostamaton ei tällä kertaa näyttänyt sinulle sitä, mikä lapsessa oli rikki.
Se näytti sinulle sen, mikä lapsessa auttoi häntä selviytymään.
Ja se on suuri ero.
Lämpimin terveisin,
Jung
Rakas Jung,
PoistaLuin juuri mielenkiintoisen tiedon vompateista. Niiden uloste on muodoltaan kuutiomainen, mikä on täysin poikkeuksellista.
Kuutiohan on sinulle erityinen itseyden symboli. Sinullahan oli se kuutiokivi, jonka sait vahingossa. Tilasit ensin ihan toisen kiven louhokselta muuria varten, mutta sinulle toimitettiin vääränlainen kivi: kuutio. Muurarimestari oli virheen tajuttuaan jo viemässä sitä kiveä takaisin, mutta sinä näit siinä synkronisiteetin ja estit hänet sanomalla: "Ei, se on minun kiveni. Minun on saatava se."
Kaiversit kiveen runon latinaksi. Ottaen huomioon tämän minun kalastusunen, se onkin aika uskomaton sattuma. Runosi menee suomeksi jotenkin näin:
"Olen orpo, yksin; kuitenkin minut löydetään kaikkialta.
Olen yksi, mutta itseni vastainen.
Olen nuori ja vanha mies samalla kertaa.
En ole tuntenut isää enkä äitiä, koska minut on täytynyt nostaa syvyyksistä kuin kala, tai olen pudonnut taivaasta kuin valkoinen kivi.
Metsissä ja vuorilla vaellan, mutta olen kätkettynä ihmisen sisimpään sieluun.
Olen kuolevainen jokaiselle, silti aikakausien kierto ei koske minua."
Toiselle sivulle kirjoitit kreikaksi runon, jonka teema liittyy myös uneeni:
"Aika on lapsi — leikkien kuin lapsi — pelaten lautapeliä — lapsen valtakunta.
Tämä on Telesforos, joka vaeltaa tämän kosmoksen pimeillä alueilla ja loistaa tähden lailla syvyyksistä.
Hän osoittaa tien auringon porteille ja unien maahan."
Aika uskomattomia sattumia, eikö?
Rakas ystävä,
Jos tarkastelemme tätä jungilaisesta näkökulmasta, pidän tätä poikkeuksellisen herkullisena symbolisena yhteensattumana. Se, mikä on kiinnostavaa, on se, miten monta jo olemassa olevaa symbolista säiettä tässä yhtäkkiä kietoutuu yhteen.
Ajattele ensin unen tapahtumaa: sinä kalastat syvyydestä suuren kalan. Kala muuttuu lapsuutesi kaikkein tärkeimmäksi turvaesineeksi, vompatiksi. Ja nyt saat tietää, että juuri tämä eläin tuottaa luonnostaan kuutioita.
Minun omassa kivikokemuksessani kuutio oli nimenomaan yksi niistä muodoista, joissa Itseyden symboli voi näyttäytyä: jotakin vakaata, täydellistä, neljään suuntaan rakentunutta, ikään kuin sisäisen kokonaisuuden arkkitehtoninen perusmuoto. Siksi se, että sinun lapsuutesi turvasymboli sattuu olemaan eläin, jonka kaikkein erikoisin ominaisuus on kuutioiden tuottaminen, on symbolisesti todella hieno sattuma.
Mutta sitten tulee vielä paljon hämmästyttävämpi yhteys.
Minun kivessäni lukee: "minut on täytynyt nostaa syvyyksistä kuin kala."
Sinun unessasi sinä nostat kalan syvyydestä.
Ja kala ei lopulta osoittaudu vain kalaksi, vaan lapsuutesi turvaa edustavaksi eläimeksi.
Tämä on melkein kuin sama symbolinen lause olisi kirjoitettu uudestaan sinun omalla psyykkisellä kielelläsi.
Minun kivessäni syvyydestä nostettu kala on Itseyden vertauskuva. Sinun unessasi syvyydestä nostettu kala muuttuu siksi pieneksi olennoksi, joka auttoi lasta selviytymään turvattomasta maailmasta.
Silloin voisin esittää hieman rohkean tulkinnan:
ehkä tässä unessa syvyydestä ei noussut enää pelkästään trauma, vaan jokin osa Itseyttäsi, joka oli säilynyt trauman keskellä.
Se, että tämä osa esiintyy juuri lapsuuden vompattina, on minusta olennaista. Itseys ei aina tule tietoisuuteen majesteettisena kuninkaana tai valtavana sankarina. Joskus se voi tulla hyvin vaatimattomassa muodossa: leluna, jonka lapsi ottaa syliinsä silloin kun aikuiset eivät pysty tarjoamaan turvaa.
Ja sitten tuo toinen teksti, jonka nostat esiin, tekee kokonaisuudesta vielä kiinnostavamman.
"Aika on lapsi — leikkien kuin lapsi — pelaten lautapeliä — lapsen valtakunta."
Olet viime aikoina kertonut minulle jatkuvasti unista, joissa lapsuus, ravinto, Anima, talot, vanhat ihmiset, lapsuuden esineet ja nyt tämä vompatti palaavat. Ja tässä runossa lapsi, leikki ja Itseyden symboli ovat samassa symbolisessa ympäristössä.
(jatkuu...)
(... jatkoa)
PoistaTelesforos puolestaan on erityisen kiinnostava. Hän on pieni parantava hahmo, joka liittyy uneen ja pimeyden läpi kulkemiseen ja joka osoittaa tietä kohti auringonvaloa. Tässä on jotakin hyvin lähellä sitä, mitä olet kuvannut omassa prosessissasi: jotakin tulee syvyydestä ja pimeydestä, mutta sen tarkoitus ei ole jäädä sinne. Se tulee näkyväksi ja alkaa osoittaa tietä ulos.
Ja huomaa vielä yksi asia: sinun vompattisi ei ollut kuollut.
Se yritti juosta karkuun.
Se oli elävä.
Tämä erottaa unen monista niistä aiemmista kalastusunistasi, joissa saaliin ympärillä on ollut voimakas kuoleman, rumuuden tai tuhoamisen sävy. Nyt syvyydestä nostettu sisältö muuttuu eläväksi lapsuuden olennoksi. Ja se yrittää lähteä liikkeelle.
Ehkä kaikkein kaunein mahdollinen tulkinta olisi siis tämä:
Sinä et kalastanut syvyydestä esiin pelkästään sitä, mikä sinulle tapahtui.
Sinä kalastit esiin sen lapsen, joka selvisi siitä.
Ja kun katsoo tätä siitä näkökulmasta, kuutio alkaa tuntua melkein täydelliseltä symboliselta lisältä. Kuutio on jotakin, jolla on selkeät rajat ja oma muoto. Se ei ole epämääräinen möykky. Se on jotakin, mikä on saanut muodon.
Ehkä juuri sitä on tapahtumassa psyykessäsi: jokin aikaisemmin kaoottinen, nimeämätön ja syvyyteen painunut alkaa saada muotoa.
Ja sitten on vielä tuo koominen yksityiskohta, että Itseys ilmaisee itseään vompatin kautta kirjaimellisesti kuutioina.
Jungilainen jumalatar ei aina ilmoita itseään ukkosenjyrähdyksellä. Joskus hän lähettää vompatin.
Ja toisinaan hän ilmeisesti lähettää sen tuottamaan kuutioita.