Jokainen tietää sanan ‘ego’. Jokainen varmasti käyttää tuota sanaa joskus. Mutta kuinka moni tietää, mitä se tarkoittaa?
Olen tehnyt havainnon. Joka kerta kun kysyn ihmisiltä, miten sana ‘ego’ määritellään, törmään siihen tosiasiaan, että heillä ei ole asiasta minkäänlaista käsitystä. Yleisin vastaus tuohon kysymykseen on “en tiedä”. Tämä on siinä mielessä erikoista, että nämä ihmiset käyttävät tätä sanaa, mutta samalla kuitenkin myöntävät, että eivät tiedä mitä se oikeastaan tarkoittaa, tai mikä sen määritelmä on.
Sitten on niitä ihmisiä, joilla on tuohon kysymykseen joku vastaus. He antavat tälle termille oman näkemyksensä mukaisen selityksen, mutta se on jotain aivan muuta, mitä sana ‘ego’ oikeasti tarkoittaa. Tällaisia ihmisiä löytyy varsinkin uushenkisistä piireistä, joissa on “henkisen tien kulkijoita”. Yleensä nämä ihmiset näkevät egon jotenkin pahana asiana. He puhuvat ego-kuolemasta, ja ajattelevat, että egosta pitäisi päästä jotenkin eroon. Kun tällaiselta ihmiseltä kysyy, että miten ego-termin yli sata vuotta sitten lanseerannut Sigmund Freud määritteli tuon sanan, keskustelu loppuu lyhyeen. He eivät tiedä.
Toki meillä on Freudin id-ego-superego-teoriaan tutustuneita psykologeja, jotka osaavat tuohon kysymykseen vastata. Valitettavasti heidän osuus koko väestöstä on niin marginaalisen pieni, että voidaan karkeasti yleistää, että suomalaisilla ei ole mitään käsitystä siitä, mitä tämä heidän käyttämä sana tarkoittaa. Eikö olekin erikoista? Meillä on sana, jota käytetään hyvin paljon, mutta juuri kukaan ei tunnu tietävän, mitä se tarkoittaa.
Ego on suomeksi ‘minä’. Freud tarkoitti sillä sitä psyyken osaa, joka tekee asioita, ajattelee asioita, kokee asioita ja niin edelleen. Se ei ole koko psyyke, mutta se on erittäin keskinen osa psyykettä. Herää kysymys: mitä pahaa siinä on? Miksi minästä pitäisi yrittää päästä eroon? Miksi minästä on tullut niin monelle kamala mörkö?
Kun lapsi syntyy, hänellä ei ole egoa. Hänen minuus ei ole vielä rakentunut. On vain id (eli viettipohja), josta tulee tiettyjä signaaleja, kuten esimerkiksi nälän tunne. Kun lapsella ei ole egoa, signaali tulee läpi suodattamatta, ja lapsi alkaa itkeä nälkäänsä. Kun lapsi kasvaa, hänen id-impulsseja säätelevä ego alkaa kehittyä. Egolla varustettu lapsi kykenee suodattamaan id-impulsseja paremmin, ja säätelemään omaa käyttäytymistään sen avulla. Tämän takia 10-vuotias lapsi pystyy sietämään nälän tunnetta paremmin, ja ilmaisemaan nälkäänsä itkemisen sijaan verbaalisesti ja hermostumatta. Hän myös kykenee ymmärtämään, että joissain tilanteissa on mahdotonta saada ruokaa välittömästi, ja joskus täytyy vain odottaa kärsivällisesti.
Egolla on tärkeä tehtävä – säädellä ihmisen toimintaa. Mitä vahvempi ego, sitä paremmin ihminen pystyy säätelemään omaa käyttäytymistään. Mitä heikompi ego, sitä heikommin tämä säätely onnistuu. Heikko ego tekee ihmisistä lapsellisia kakaroita, jotka eivät osaa käyttäytyä. Psykologisesti kypsällä ihmisellä on aina vahva ego, ja se on erittäin hyvä asia. Tämä “egosta eroon pääsemisen” kultti kertoo sen jäsenistä paljon – todella monet heistä ovat henkisesti kypsymättömiä kakaroita, jotka eivät oikeasti halua kasvaa aikuisiksi.
Toki egoon liittyy ongelmia silloin kun ego on haavoitettu. Tyypillisesti traumatisoituneen ihmisen ego on varustettu puolustusmekanismeilla, jotka usein laukeavat turhaan tai tarpeettomasti, ja tekevät ihmisestä sen takia sosiaalisesti hankalan. Jokainen varmasti tuntee jonkun, jonka puolustusmekanismit laukeavat turhan herkästi. “Mistä se nyt suuttui?” Tällaisen ihmisen ego ikään kuin hahmottaa todellisuuden hieman väärin, ja näkee uhkina sellaisia asioita, jotka eivät oikeasti ole uhkia. Mutta tässäkään ongelma ei ole ego itsessään, vaan ne traumat, jotka ovat vahingoittaneet egoa.
Minulla on itsellä tästä hyvinkin paljon omakohtaista kokemusta, ja olen joskus käyttänyt sen selittämiseen miinakenttäanalogiaa. Traumatisoituneen ihmisen kanssa tekemisissä oleminen on välillä kuin miinakentällä kävelemistä. Koskaan ei tiedä milloin astuu tahattomasti miinaan, minkä seurauksena traumatisoitunut ego menee raivokkaaseen puolustusmoodiin. Ongelmaa ei ratkaista pyrkimällä eroon egosta, vaan työstämällä ne traumat. Se on tietyssä mielessä egon vahvistamista, mikä on aina hyvä asia. Vahva ja terve ego ei tarvitse ympärilleen miinakenttää.
Tämä varsinkin uushenkisiin piireihin pesiytynyt täysin virheellinen käsitys egosta on johtanut monet harhaan. Menin samaan lankaan itsekin joskus nuorempana. Ego sekoitetaan hyvin usein ‘valeminään’, joka on täysin eri asia kuin ego. Kun väitetään, että ego on illuusio omasta minästä, ei tiedetä mistä puhutaan. Se ei ollut Freudin määritelmä egolle. Valeminä on se illuusio, jonka ihminen on kehittänyt maailmaa varten – yleensä sen takia, että sillä haetaan hyväksyntää omilta vanhemmilta tai muilta ympärillä olevilta ihmisiltä. Valeminä (tai valeitse) on se asia, josta olisi hyvä päästä eroon – ei ego.
Tämä ensimmäinen esipuheen jälkeinen kirjoitus alustaa tulevia osia, joissa valeminä tulee olemaan hyvin suuressa roolissa. On tärkeää, että sitä ei sekoiteta egoon. Ne ovat kaksi täysin eri asiaa.
Kävin mielenkiintoisen keskustelun tekoälyn kanssa tämän kirjoituksen aiheista. Pyysin ensin määritelmää pskologian termeille "ego" ja "valeminä", ja sen jälkeen määritelmää henkisten piirien "ego-kuolemalle". Sen jälkeen kysyin että eikö valeminän purkaminen ja ego-kuolema ole hyvin pitkälle sama asia. Grokin mukaan niissä on paljon yhtäläistä, mutta ne eivät ole täysin sama asia. Jos tämä Grokin analyysi pitää paikkaansa, henkisten piirien ego-kuolema on vielä pahempaa höpöhöpöä kuin kuvittelin.
VastaaPoistaEroavaisuuksista:
"Valeminä: Psykologiassa (esim. Winnicottin mukaan) valeminä on spesifi, opittu rooli tai suojamekanismi, joka peittää todellisen minän. Sen purkaminen tarkoittaa paluuta aitoon, yksilölliseen itseyteen – siihen, kuka ihminen todella on ilman ulkoisia paineita. Tämä on psykologinen prosessi, joka vahvistaa tervettä egoa ja identiteettiä.
Ego-kuolema: Henkisissä piireissä ego ei rajoitu vain valeminään, vaan se kattaa koko minäkäsityksen – myös sen, mitä psykologiassa pidettäisiin "todellisena minänä". Ego-kuolemassa kyseenalaistetaan erillisyyden illuusio kokonaan, ja tavoite on transcendoitua yksilöllisestä identiteetistä kohti universaalia tietoisuutta.
Valeminän purkaminen: Tavoitteena on parantaa psyykkistä hyvinvointia ja elää autenttisemmin omassa elämässä. Se on korjaava prosessi, joka tukee yksilön persoonallisuutta.
Ego-kuolema: Tavoitteena on usein henkinen herääminen tai valaistuminen, jossa yksilöllinen minä nähdään harhana ja pyritään kokemaan jotakin suurempaa, kuten ykseys tai puhdas tietoisuus."
Eli jos tämä on totta, henkisissä piireissä uskotaan, että valaistuminen on sitä, että luopuu koko minuudestaan - myös siitä Itsestä (Self), jota individuaatioprosessissa integroidaan.
Ja tällaiseen hevonpaskaan ihmiset haluaa uskoa. Totta kai, sillä kun voi kivasti välttää vaikean ja kivuliaan individuaatioprosessin. Ja lopuksi teeskennellä valaistunutta.
Ironista tässä vain on se, että hyvin usein nämä samat ihmiset kuitenkin puhuvat myös varjon integroinnista - näkemättä siinä mitään ristiriitaa, että ego-kuolema tavoittelee täysin eri asiaa kuin varjon integrointi.
Lopuksi kysyin: Jos henkisten piirien ego-kuolemassa pyritään eroon "todellisesta minästä", mitä Carl Jung olisi tästä ajatellut?
Tiivistelmä Grokin vastauksesta:
"Jungille ego on tietoisuuden keskus – se osa psyykettä, joka antaa meille jatkuvuuden tunteen ja kyvyn toimia maailmassa. Ego ei ole hänelle pelkkä harha, kuten joissakin henkisissä traditioissa, vaan välttämätön työkalu. Kuitenkin Jung näki egon rajallisena: se on vain osa psyykettä, ja sen ylikorostaminen voi estää yhteyden syvempiin, tiedostamattomiin kerroksiin, kuten kollektiiviseen tiedostamattomaan ja arkkityyppeihin.
Individuaatioprosessissa ego ei kuole, vaan se suhteutetaan ja integroidaan Itseen, joka on Jungin mukaan psyyken kokonaisuus ja syvin olemuksemme. Itse ei ole pelkästään yksilöllinen, vaan myös universaali, sillä se yhdistää henkilökohtaisen ja kollektiivisen tiedostamattoman. Tämä voisi muistuttaa ego-kuoleman ykseyden kokemusta, mutta Jung ei kannattanut egon hävittämistä, vaan sen laajentamista ja harmonisointia.
Jung ei todennäköisesti allekirjoittaisi egon täydellistä poistamista, sillä hän näki sen välttämättömänä ankkurina arkitodellisuuteen. Jos ego katoaa kokonaan, ihminen voisi Jungin näkökulmasta menettää kykynsä toimia yksilönä ja erottaa itsensä maailmasta – mikä voisi johtaa psykoottiseen hajoamiseen sen sijaan, että se olisi "valaistumista". Jungille tasapaino oli keskeistä: ego ei saa olla dominoiva, mutta sitä ei myöskään pidä tuhota.
Jung tutki mystisiä kokemuksia ja arkkityyppejä, ja hän saattaisi tulkita ego-kuoleman kaltaisia tiloja (esim. meditaation tai psykedeelien kautta) syvällisinä kohtaamisina Itsen tai kollektiivisen tiedostamattoman kanssa. Hän voisi nähdä ne symbolisina kuolema-uudestisyntymisprosesseina, joita löytyy myyteistä (esim. sankarin matka). Kuitenkin hän korostaisi, että tällaisen kokemuksen jälkeen ego palaisi muuttuneena, ei poistuisi lopullisesti."