On olemassa yksi ihminen, jota kunnioitan tässä maailmassa enemmän kuin ketään muuta. Hänen nimensä on Michael Tsarion. Mitä tulee esoteeriseen symboliikkaan ja "Eliitin" valtarakenteisiin, Tsarion on ollut minulle näiden teemojen suurin ja tärkein opettaja. Ilman häntä tätä blogia olisi tuskin koskaan syntynyt. Olen tämän tosiasian takia hänelle suuressa kiitollisuudenvelassa. Ja niin on myös jokainen tämän blogin aktiivilukija - tiesitte sitä tai ette.
Minä en ole koskaan ollut Michael Tsarionin fani - enkä tule koskaan olemaan. Fanittaminen on jotain sellaista, jossa toinen ihminen ensin nostetaan jalustalle palvottavaksi, ja sen jälkeen kaikkiin hänen sanomisiin ja tekemisiin suhtaudutaan kritiikittä. Koska olen itsenäinen ja kriittistä ajattelua arvostava ihminen, en voi nostaa ketään tällaiseen asemaan. En myöskään suosittele sitä kenellekään muulle.
Olen seurannut kansainvälistä totuusliikettä aktiivisesti jo 14 vuotta. Näiden vuosien aikana olen tutustunut lukemattomien totuustaistelijoiden materiaaleihin, ja käyttänyt tiedon etsimiseen ja keräämiseen niin paljon aikaa, että sitä on mahdotonta laskea. Yksikään toinen henkilö ei ole pystynyt tekemään minuun niin suurta vaikutusta kuin Tsarion. Minun silmissä hän on 2000-luvun suurin totuustaistelija - todellinen jättiläinen.
On hyvä ymmärtää, että hän on minun silmissäni myös ihminen. Se tarkoittaa sitä, että hän on samalla tavalla erehtyväinen kuin me kaikki muutkin. Hänkin tekee joskus virheitä. On montakin asiaa, joista olen Tsarionin kanssa eri mieltä. En jaa kaikkia hänen näkemyksiään, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että oma kunnioitukseni tätä suurta soturia kohtaan on äärimmäisen korkealla.
Alla oleva kaksiosainen haastattelu valottaa hiukan Michael Tsarionin omaa tarinaa. Luulin ennen tämän haastattelun katsomista, että kunnioitukseni Tsarionia kohtaan oli maksimaalinen. Toisen osan katsomisen jälkeen jouduin toteamaan, että kunnioitukseni häntä kohtaan löysi maksimaalisen yläpuolelta vielä uuden tason.
Suureksi soturiksi kasvaminen ei tule ilmaiseksi. Varsinkin haastattelun toisessa osassa Tsarion kertoo niin uskomattomia yksityiskohtia omasta tarinastaan, että minua alkoi hieman hävettää. Olin aina kuvitellut, että oma elämäni on ollut tähän asti vaikeaa ja haasteellista, ja että olen joutunut tekemään vaikeita valintoja ja suuria uhrauksia omalla totuustaistelijan polullani. Haastattelun toisen osan jälkeen jouduin uudelleenarvioimaan aiempaa perspektiiviäni.
Avaan tätä hyppäämällä hetkeksi pienelle sivupolulle, ja kerron hyvin poikkeuksellisesti jotain omasta elämästäni.
Kauan sitten kun elin vielä vanhaa elämääni, minä olin maailman silmissä menestyjä. Olin koulutettu, hyväpalkkainen ja käyntikorttiini painetut sanat tuottivat aina ihailua. Muistan esimerkiksi yhden kerran kun olin työmatkalla kaukoidässä, ja eräs paikallinen sanoi käyntikorttini nähtyään minulle: "Wow, you are so fortunate. You'll have such a great future!" Ja minä vain hymyilin ja nyökyttelin kuin mikäkin idiootti.
Noina vuosina ympärilläni oli paljon ihmisiä, ja tunsin että he arvostivat minua. Tai niin minä luulin. Myöhemmin kävi ilmi, että eivät he minua arvostaneet, vaan sitä minun ulkoista menestyjän kulissiani. Tuon kulissin takana todellisuus oli hyvin erilainen. Kärsin jatkuvasti kammottavien lapsuuskokemusten aiheuttamien traumojen mukana tulevista masennus- ja ahdistusoireista. Sain paniikkikohtauksia lähes päivittäin. Työ jota tein tuntui merkityksettömältä. Olin kuin pystyyn kuollut kelohonka. Kulissi oli kyllä kunnossa, mutta sieluni kärsi henkitoreissaan. En saanut happea. Elämäni merkityksettömyys ja valheellisuus saavutti lopulta sellaisen pisteen, että psyykeeni ei enää kestänyt. Hajosin. Kävin pohjalla. Ja se oli parasta mitä minulle on koskaan tapahtunut.
Aloin käydä itseni kanssa rehellisiä keskusteluja. Totesin, että jos jatkan elämääni näin, minä kuolen. Terveyteni ei kestäisi loputtomasti sellaista elämää. Oli pakko tehdä muutoksia. Isoja muutoksia. En tiennyt missä oikea polkuni meni, mutta tiesin sen, että se siihen asti kulkemani polku oli väärä. Harkitsin ja punnitsin vaihtoehtojani todella pitkään, kunnes tapahtui ihme. Työpaikalleni tuli YT-neuvottelut ja kaikki oman yksikköni työntekijät irtisanottaisiin. Tämä oli minulle kuin lottovoitto, koska olin harkinnut irtisanoutumista, ja nyt meille kaikille oli tarjolla mukavan kokoiset irtisanomispaketit.
Iloni oli kuitenkin ennenaikainen, koska asemani yrityksessä oli sellainen, että työnantaja ei halunnut irtisanoa minua. Tästä seurasi absurdi näytelmä, jossa jouduin riitelemään työnantajani kanssa siitä pitäisikö minut irtisanoa vai ei. Vaadin työnantajalta lainmukaista tasapuolista kohtelua ja oikeutta samaan irtisanomispakettiin, joka oli tarjolla kaikille muille. Työnantaja kieltäytyi. Tuon riidan aikana pelasin korttini niin, että lopulta työnantajalleni ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin laittaa minut pitkin hampain muiden nimien jatkoksi irtisanottavien listalle. Olen käynyt elämässäni monta taistelua - tuo on niistä ehkä se omituisin.
Ympärilläni olevat ihmiset eivät kyenneet mitenkään ymmärtämään ratkaisujani. He eivät myöskään kyenneet ymmärtämään sitä, että työttömyyteni seurauksena hyvinvointini parani. Huomasin, että minusta tuli sellainen outolintu, jota alettiin vähitellen hienovaraisesti karttaa. Koska en ollutkaan enää menestyjä, kas kummaa ihmiset ympäriltäni alkoivat vähitellen kadota. Heidän silmissään olin todennäköisesti tullut hulluksi, vaikka tosiasiassa olin juuri pelastanut itseni hulluudelta. Lopulta tajusin, että enhän minä edes halua näitä horkkaunessa hortoilevia ihmisiä elämääni, ja aloin itse ottaa heihin aktiivisesti etäisyyttä. Tämän seurauksena minusta tuli vähitellen jonkinasteinen erakko.
Työttömäksi joutuminen pääseminen tuntui mielettömältä helpotukselta. Olin kuunnellut intuitiotani ja tehnyt melko poikkeuksellisen valinnan. Se oli ehdottomasti oikea päätös - sen tunsi joka solussa. Suhteeni omaan intuitiooni oli muodostunut sellaiseksi, että en voinut olla kuuntelematta sitä. Tämän seurauksena päädyin tekemään toinen toistaan kummallisempia valintoja, jotka vain lisäsivät omituisuuttani toisten ihmisten silmissä. Yksi näistä oli se, että en etsinyt uutta työpaikkaa. Minä jopa kieltäydyin kahdesta puolittaisesta työtarjouksesta, jotka vain tipahtivat syliini. Intuitioni huusi liian lujaa vastaan, enkä voinut sivuuttaa sitä.
Vuodet vierivät, ja jossain vaiheessa intuitioni alkoi vaatia minulta blogin kirjoittamista. Aluksi vastustelin ja yritin keksiä kaikenlaisia tekosyitä miksi en voisi sitä tehdä. En minä osaa. Ei sitä kukaan kuitenkaan lue. Liian iso vaiva. Syntyisikö siitä mitään järkevää? Saisinkohan minä edes montaa tekstiä aikaiseksi? Mikä sen koko jutun pointti olisi? Mistä sitä edes aloittaisi? Ei siitä kukaan kuitenkaan tajuaisi mitään. Ihminen on yllättävän taitava suoltamaan itse itselleen kaikenlaista paskapuhetta.
Lopulta pään sisäinen paine pakotti minut aloittamaan. Sen jälkeen se olikin sitten melkoista haipakkaa, kun kirjoittaminen vei mennessään. Ensimmäistä kertaa elämässäni tein työtä, joka tuntui merkitykselliseltä ja oikealta. Tätä minun kuului tehdä. Tätä varten minä olin tälle planeetalle tullut. Se tuntui niin hyvältä, että ensimmäisen vuoden aikana julkaisin aivan järkyttävän määrän kirjoituksia. Pääni oli räjähtämäisillään kaikesta siitä tietomäärästä, joka piti saada kirjoitettua ylös ennen kuin unohtaisin kaiken. Ja kaiken huipuksi sitä tuli koko ajan lisää. Tein töitä kuin raivotautinen mielipuoli. Aina kun mietin tuota aikaa, ihmettelen miten helvetissä sellainen työskentelytahti oli mahdollista, ja miten minä selvisin siitä vuodesta hengissä.
Olin löytänyt oikean polun, mutta sillä oli hintansa. En ollut enää arvostettu menestyjä. Vähitellen minusta tuli syrjäytynyt, arvoton ja köyhä epäonnistuja. Tai siis siltä se näytti (ja näyttää edelleen) toisten ihmisten silmissä. Oma näkökulmani asiaan on ehkä hieman toisenlainen. Toki se osuus tuosta on totta, että minä olen suomalaisilla mittapuilla köyhä - mutta vain rahallisesti. Silloin aikanaan, kun minulla oli paljon rahaa, minä elin paljon köyhempää elämää.
Minä luulin, että tuo oman polkuni löytämisestä maksettu hinta olisi ollut kova. Luulin, että olin tehnyt suuria uhrauksia ja joutunut menemään vaikeimman kautta. Luulin, että kaikki se kokemani kipu ja tuska ja kaikki ne kohtaamani vaikeudet olisivat olleet merkki vaikeasta elämästä. Nyt kun kuuntelin tämän Tsarionin haastattelun, en ole tästä näkemyksestäni enää niin varma. Kuunnelkaa itse, niin ymmärrätte kyllä miksi.
Olen ihan varma, että tämänkin blogin lukijoihin kuuluu useita nykyisiä ja tulevia totuussotureita. Tiedän varsin hyvin miten pelottavalta ja vaikealta sille polulle lähteminen on. Siihen liittyy paljon uhrauksia, vastoinkäymisiä, vaikeuksia ja suuria muutoksia. Mutta ymmärtäkää tämä: Se kaikki on sen arvoista. Kenestäkään ei tule suurta soturia sillä, että elää helppoa elämää. Mitä suurempia vaikeuksia te kohtaatte, sitä suurempi soturi teistä tulee.
"nuorena tiesin jo kaiken
mitä tietää pitää
nyt taas tiedän sen,
etten tiedä yhtään mistään mitään
mut kipu on tuttua
annetaan sen pistää lisää
ja mitä enemmän sattuu,
sitä enemmän pökköö pistän sisää
"pelkoja pois ja liekkejä kohti,
pohjasta polku taivaaseen johti"
sano mies joka maailman tappiin asti murheita pohti
tartutaan rattiin, otetaan ohjat
talla pohjaan, tutkitaan pohja
metsään mennään ja huolella
tänään eksytään, selvitään huomenna"
- Juju (Bruce Lee)
