Pahan juuret - osa 21: Psykiatria ei paranna ketään

Olen omien kokemusteni kautta joutunut toteamaan, että suomalaisen terveydenhuoltojärjestelmän tarjoama apu mielenterveyden hoitoon on todella heikkolaatuista. Tämän asian suhteen koko järjestelmä vaikuttaa olevan täysi vitsi. Suurin osa mielenterveysongelmista johtuu lapsuuden traumatisoivista tapahtumista. On käsittämätöntä, miten huonosti tästä traumapohjaisesta oireilusta kärsivät saavat apua, kun he lähtevät sitä terveydenhuollosta etsimään. Voin valaista asiaa omien kokemusteni kautta. 

Minä kasvoin perheessä, joka oli kaikkea muuta kuin turvallinen. Perheessä oli kaksi kusipäistä vanhempaa, jotka tekivät lastensa elämästä täyttä helvettiä. Jokainen siinä talossa elävä lapsi joutui elämään koko lapsuutensa pelossa. Jokaista perheen lasta kohdeltiin kodin suljettujen seinien sisällä kammottavan huonolla tavalla. Kodin ulkopuolella siitä ei tiennyt kukaan, koska vanhempien ylläpitämä kulissi onnellisesta ydinperheestä ja "rakastavista" vanhemmista oli niin taitavasti tehty. Kulissiin kuului muun muassa se, että perheen isä oli lasten kasvattamisen ammattilainen, joka oli töissä lastenkodissa. Eihän sellainen isä voisi mitenkään kohdella lapsiaan huonosti!

Todellisuus kulissin takana oli jotain aivan muuta. Perheen jokainen lapsi traumatisoitui vakavasti. Jokainen siinä perheessä kasvanut on joutunut kärsimään mielenterveydellisistä ongelmista koko elämänsä. Tuon oireilun syitä ei vain haluta nähdä. Hyvä esimerkki tästä oli se, kun siskoni yritti noin kolmekymppisenä itsemurhaa. Kukaan perheessä ei halunnut pohtia lapsuuden olosuhteiden vaikutusta asiaan. Se oli tabu, josta ei saanut puhua.

Oma oireiluni alkoi jo lapsena, mutta minulla ei ollut lupaa näyttää sitä. Minun haluttiin olevan iloinen ja reipas lapsi, joten sellaista minä sitten näyttelin. Päiväkirjaan minä kirjoitin alle kymmenvuotiaana pahasta olosta ja itsemurha-ajatuksista, mutta päiväkirjan ulkopuolella jouduin näyttelemään valeminää, joka oli kiltti, kohtelias ja iloinen lapsi. Mikä kammottava ristiriita. 

Selvisin peruskoulusta ja lukiosta olosuhteisiin nähden hyvin. Lukion jälkeinen opiskeluaikakin meni vielä kohtalaisesti, koska olin oppinut tukahduttamaan pahaa oloani erilaisin keinoin. Sama taktiikka ei vain toiminut enää kovin pitkään siirryttyäni työelämään. Parissa vuodessa aloin olla niin loppu, että en ollut enää toimintakykyinen. Totesin, että nyt on pakko hakea apua, tai mistään ei tule mitään. Tästä alkoi erikoinen ja pitkä seikkailuni suomalaisen terveydenhuollon mielenterveyspotilaana. 

Seuraavan reilun kymmenen vuoden aikana tapasin kymmeniä eri mielenterveystyön ammattilaisia, joille kerroin mielenterveydellisistä haasteistani. Heidän joukossaan oli psykiatreja ja muita lääkäreitä, psykologeja, psykiatrisia sairaanhoitajia ja terapeutteja. Vuosien ajan minua siirreltiin jatkuvasti luukulta toiselle, mutta yhdeltäkään luukulta en löytänyt sellaista ihmistä, joka olisi osannut tarjota minulle paranemiseen johtavaa apua.

Suomessa mielenterveysongelmia "hoidetaan" pääsääntöisesti pillereillä. Näin toimitaan, koska se on Käypä hoito -oppaan suositus, jota lääkärit noudattavat kuuliaisesti - siitäkin huolimatta, että kukaan ei ole koskaan parantunut mielenterveysongelmista pillereillä. Lääkärit kyllä tietävät, että pillerien popsiminen ei paranna ketään, mutta he eivät siitä juurikaan välitä. He vain tekevät hyväpalkkaista työtään ohjeistuksen mukaan.

Lääkärit kirjoittavat mielialalääkereseptejä sadoille tuhansille suomalaisille, lääkeyhtiöt tekevät valtavia voittoja, eikä kukaan parane. Tämäkö on hyvin toimiva järjestelmä?

Minä söin mielialalääkkeitä lääkärin suosituksesta vuosikausia. En saanut niistä mitään apua. Lopulta totesin jatkuvan mielialalääkkeiden syömisen hyödyttömäksi, ja lopetin niiden käytön omalla päätöksellä. Kun sitten jossain vaiheessa olin taas psykiatrin vastaanotolla, lääkäri kysyi sen hetken lääkityksestäni. Kärsin siihen aikaan vakavista uniongelmista, ja kerroin syöväni nukahtamislääkkeitä. Psykiatri kuunteli ja kirjoitti uuden reseptin kyseisille lääkkeille. Sen jälkeen hän tiedusteli mielialalääkkeistä. Sanoin, että en syö enää. Lääkäri oli tästä selvästi harmissaan, ja suositteli mielialalääkityksen aloittamista. Selitin hänelle, että olen syönyt niitä monta vuotta, useampaa sorttia, eikä niistä ole ollut missään vaihessa mitään hyötyä. En näe hyödyttömien lääkkeiden syömisessä mitään järkeä. 

Sitten tapahtui jotain hyvin erikoista. Tämä kyseinen lääkäri suuttui minulle, kiivastui, ja alkoi haukkua minua lääkevastaiseksi ihmiseksi - vähän samaan tapaan kuin nykyään ihmisiä haukutaan antivaksereiksi, jos he eivät halua ottaa kokeellisia geeniterapiainjektioita. Olin hetkeä aikaisemmin kertonut syöväni unilääkkeitä, ja hän kirjoitti minulle uuden reseptin, mutta nyt olinkin lääkärin mielestä lääkevastainen. Täysin sama logiikka kuin nykyään rokotteissa. Jos olet ottanut kaikki muut rokotteet, mutta et kokeellisia mRNA-piikkejä, olet rokotteita vastustava paha antivakseri, jolle pitää suuttua.

Tämä kohtaaminen kuvaa hyvin suomalaisen mielenterveydenhuollon tilaa. Lääkärin vastaanotolla potilas saa vastaansa robottimaisesti toimivan pillerikauppiaan, joka on ohjelmoitu toimimaan tavalla, jonka tarkoitus ei ole parantaa potilasta. Tarkoitus on vain maksimoida lääkkeiden myynti ja rikastuttaa lääkeyhtiöitä. Jos potilas ei pillereistä innostu, häntä aletaan painostaa erilaisin manipulatiivisin keinoin. "Sinä olet lääkevastainen! Sinä et halua ottaa vastaan apua!" (Suora lainaus psykiatrini sanoista.)

Toki lääkärit osaavat tarjota muunkinlaista "apua". Omien kokemusteni mukaan erityisesti psykiatrit ovat hyvin usein työntämässä potilaitaan kuntouttavaan työtoimintaan. Kysyin kerran yhdeltä tätä ehdottavalta psykiatrilta, että millä mekanismilla kuntouttava työtoiminta parantaa traumoista? Sain vastaukseksi vain tyhjän katseen. 

Törmäsinpä vielä sellaiseenkin lääkärineropattiin, joka ehdotti mielenterveysongelmiini tällaista ratkaisua: "Oletko miettinyt, että sinähän voisit ryhtyä opiskelemaan?" Tämäkin lääkäri meni vähän hiljaiseksi, kun vastasin: "Minulta ei puutu ammattitutkintoa. Minulta puuttuu terveys."

Tällaisiin valopäihin meidän psykiatrisessa terveydenhuollossa törmää, kun pyörii järjestelmän rattaissa riittävän monta vuotta. 

Sitten oli vielä ne kokemukset psykologien ja terapeuttien kanssa. He eivät kaupittele pillereitä, koska heillä ei (yleensä) ole siihen valtuuksia. Heidän kanssa lähinnä keskustellaan ja pohditaan asioita. Itse sain yhdeltä terapeutilta silloiseen elämäntilanteeseeni ihan hyvin sopivaa apua, mutta en sellaista apua, jolla olisi saatu työstettyä niitä lapsuusajan traumatisoivia kokemuksia, jotka olivat pahoinvointini juurisyy. Terapeutti oli oikein mukava ja empaattinen ihminen, mutta ei se minun oireiluani poistanut. 

Tämä on se todellisuus, jonka terapiassa käyvät joutuvat kokemaan. He saattavat saada terapeutilta apua monenlaisiin ongelmiin, mutta sellaista apua he eivät saa, jonka avulla he voisivat parantua. Ihmiset saattavat käydä vuosikausia kalliissa terapiassa saamatta minkäänlaista konkreettista apua mielenterveysongelmien juurisyiden työstämiseen. Lopputuloksena on asiakkaan loputtomasti jatkuva oireilu ja terapeutin paksu lompakko.

Miksi meidän terveydenhuollon järjestelmä toimii mielenterveysongelmien kohdalla näin huonosti? Miksei kukaan saa paranemiseen johtavaa apua? Vastaus löytyy varmaankin siitä tosiasiasta, että käytännössä suomalaiset mielenterveystyön ammattilaiset eivät tiedä miten psyykkiset traumat syntyy, ja miten niistä voi parantua. Eivätkä he vaikuta olevan asiasta edes kiinnostuneita. Tietoa on ollut tarjolla jo kymmeniä vuosia, mutta siihen ei haluta tutustua. Parannettu potilas on menetetty asiakas. Hyvää bisnestä ei kannata pilata tarjoamalla lääkäreille ja terapeuteille tietoa, joka voisi johtaa potilaiden paranemiseen. 

Ainoa tapa, jolla suomalaisille tarjottu psykiatria tai psykoterapia voi saada aikaiseksi jonkinasteista oireilun vähenemistä, on potilaan tunne-elämän tukahduttaminen tavalla tai toisella. Mutta se ei ole paranemista. Se on oikeastaan paranemisen vastakohta, koska tukahduttaminen estää traumojen purkamisen. Traumojen purkaminen vaatii tunteiden tuntemista, joten tunteiden tukahduttaminen vie potilaan paranemisen prosessia täysin väärään suuntaan.

Onneksi paranemiseen johtavaa apua on kuitenkin tarjolla. Tilanne ei ole niin lohduton kuin voisi luulla. Paranemisen työkaluista enemmän tulevissa osissa.

Seuraava osa: Kehopanssari

Sarjan aiemmat osat:

1. Esipuhe
2. Ego ei ole vihollisesi
3. Valeminän vangit
4. Anteeksianto ja vihan tukahduttaminen
5. Vanhemmat ja kiitollisuudenvelka
6. Huonon kohtelun ylisukupolvinen ketju
7. Väkivalta traumatisoi lapsen
8. Lapset eivät ole vanhempiensa vanhempia
9. Totuus katkaisee pahuuden kierteen
10. Riippuvuus ei ole rakkautta
11. "Älä suututa isää!"
12. Yliminä ja omatunto
13. Hylkäämisellä pelottelu luo miellyttäjän
14. Läheisriippuvuuden juurisyy
15. Miellyttäjät ja narsistit
16. Paholainen
17. Narsisti pelkää nöyryytystä
18. Miellyttäjän tarina #1
19. Miellyttäjän tarina #2
20. Arno Gruen ja pahuuden anatomia

Extra: Vantaan tragedia