Pahan juuret – osa 23: Psyykkisistä traumoista voi parantua

Lasten huonosta kohtelusta seuraa hyvin usein psyykkistä traumatisoitumista. Fyysinen väkivalta, henkinen väkivalta, erilainen hyväksikäyttö, lapsen tarpeiden laiminlyöminen, vauvan itkemään jättäminen ja niin edelleen tuottavat sellaisia psyykkisiä vammoja, joiden kanssa suurin osa ihmisistä joutuu elämään koko elämänsä hautaan saakka. Koska meillä on Suomessa lasten huonosta kohtelusta niin pitkät kulttuuriset perinteet, meillä on satoja tuhansia (ellei jopa miljoonia) eriasteisesti traumatisoituneita ihmisiä. Oireiden kirjoon kuuluu muun muassa masennusta, ahdistuneisuutta, post-traumaattista stressihäiriötä, paniikkioireita ja yleistä neuroottisuutta. Tämän lisäksi psyykkisesti traumatisoituneet ihmiset kärsivät monenlaisista fyysisistä sairauksista ja kehollisista ongelmista. Mieli ja keho ovat saman kolikon kaksi eri puolta, joten traumat vaikuttavat aina koko psykosomaattiseen järjestelmään. Aihetta käsitellään kattavasti Alice Millerin kirjassa The Body Never Lies, jonka lukemista suosittelen jokaiselle. 

Kun näiden traumatisoituneiden ihmisten oireilu saavuttaa sen pisteen, että he lähtevät hakemaan apua lääkäristä, he törmäävät kammottavaan todellisuuteen: suomalaiset lääkärit eivät osaa parantaa heitä. Meillä on Suomessa noin 1300 mielenterveysongelmiin erikoistunutta psykiatria (eri asia kuin psykologit), jotka “hoitavat” potilaitaan kirjoittamalla erilaisia reseptejä lääkkeisiin, jotka eivät paranna ketään. Käytännössä koko psykiatriakunta koostuu lääkäreistä, joilla ei ole mitään käsitystä siitä, miten psyykkiset traumat syntyvät, ja miten niistä voi parantua. Tilanne on enemmän kuin absurdi. 

Absurdia on myös se, että tietoa psyykkisistä traumoista paranemiseen on ollut tarjolla jo kymmeniä vuosia. Jostain syystä tuota tietoa ei kuitenkaan ole vieläkään saatu mielenterveystyötä tekeville ammattilaisille. Sen sijaan psykiatreista on tehty lääkeyhtiöitä palvelevia pillerikauppiaita, jotka vain robottimaisesti noudattavat Käypä hoito -oppaan ohjeistusta välittämättä siitä, että he saattavat tehdä kymmenien vuosien mittaisen lääkärin uran parantamatta tuona aikana yhtään ainoaa potilasta. Onko lääkäri, joka ei paranna koskaan ketään, hyvä lääkäri? Onko tällaisia lääkäreitä tuottava järjestelmä toimiva? Onhan se, jos asiaa kysytään miljardibisnestä pyörittäviltä lääkeyhtiöiltä. Parannettu potilas on menetetty asiakas.

Miten psyykkiset traumat syntyvät? Miten niistä voi parantua? Vastaus näihin kysymyksiin löytyy psykologian tohtori Arthur Janovin tuotannosta. Kirjassaan Huuto sisimmästä hän esittelee niin sanotun primaaliteorian, joka selittää miten traumat syntyvät ja miten niistä parannutaan. Suosittelen tämän kirjan lukemista jokaiselle mielenterveysongelmista kärsivälle. 

Psyykkiset traumat voivat syntyä lukemattomilla eri tavoilla, mutta aivojen kannalta trauman syntymekanismi on aina sama. Kun ihminen joutuu kokemaan jotain traumaattista, hän joutuu kokemaan niin voimakasta tuskan tunnetta, että se on aivoille liikaa. Liian voimakas tuskallinen tunne-energia laukaisee aivoissa eräänlaisen “sulakkeen palamisen”, mikä suojaa aivoja vakavammalta vaurioitumiselta. Tämän seurauksena traumatunne jää jumiin ihmisen psykosomaattiseen järjestelmään luoden eräänlaisen “psyykkisen tulehdustilan”, joka aiheuttaa myöhemmin sekä psyykkistä että fyysistä oireilua.

Lasten ja aikuisten aivot ovat hyvin erilaiset. Pienten lasten aivot ovat vielä niin kehittymättömät, että niillä on melko heikko kyky kestää voimakasta tuskan tunnetta. Tämän takia lapset traumatisoituvat huomattavasti herkemmin kuin aikuiset. Trauman syntyminen ei välttämättä vaadi edes mitään yhtä yksittäistä dramaattista kokemusta. Trauma voi syntyä esimerkiksi sellaisesta kokemussarjasta, jossa lapsi joutuu tuntemaan samaa tuskan tunnetta uudestaan ja uudestaan. Hyvänä esimerkkinä tällaisesta kumulatiivisesta tuskan kokemisesta on toistuva vanhempien raju riitely, joka synnyttää lapsessa voimakasta pelkoa. Vuonna 2011 valmistuneessa suomalaisessa väitöstutkimuksessa todettiin, että 35 prosenttia lapsista saa vakavia psyykkisiä oireita vanhempien riitelystä. Lievempiä oireita saa yli puolet lapsista. Valitettavan harva vanhempi tulee ajatelleeksi, että riitely oman puolison kanssa voi olla lasten terveydelle hyvin vahingollista. 

Toinen hyvä esimerkki kumulatiivisesta tuskan kokemisesta on sylivauva, jolle annetaan rintamaitoa vain silloin kun se sopii äidille (tai äidin luomaan ruokinta-aikatauluun), sen sijaan että häntä ruokittaisiin silloin kun hänellä on nälkä. Kun vauva tuntee nälkää, hän ilmaisee tämän tarpeen aina itkemällä. Jos näissä tilanteissa äiti jättää toistuvasti tämän tarpeen tyydyttämättä, vauvan kokema kumulatiivinen tuskan tunne on jossain vaiheessa liikaa, minkä seurauksena aivojen on pakko sulkea tuskan tunne pois. Seurauksena on traumatisoituminen, jonka synnystä lapsella ei ole myöhemmin aikuisena minkäänlaista muistikuvaa. Valitettavan harva vanhempi tulee ajatelleeksi, että toistuva lapsen tarpeiden laiminlyönti voi vammauttaa lapsen koko hänen loppuelämäkseen. 

Kun ihminen traumatisoituu, hänestä tulee aina jonkinasteinen neurootikko. Neuroottinen käytös johtuu siitä, että aivoja liian tuskalliselta tunteelta suojaava “sulakkeen palaminen” on jättänyt tuskan tunteen jumiin syvälle tiedostamattoman mielen syövereihin. Ihminen ei yleensä ole tämän trauman olemassaolosta edes tietoinen, mutta tuntee sen vaikutukset sekä fyysisesti että psyykkisesti. Tyypillisesti psykosomaattiseen järjestelmään jumiin jäänyt traumatunne aiheuttaa sellaista hermostuneisuutta ja jännittyneisyyttä, jota on pakko purkaa jollain tavalla. Yleensä tämä näkyy niin, että ihminen tekee jotain jännittyneisyyttä purkavaa asiaa liiallisia määriä. Esimerkiksi tupakointi, juopottelu, urheileminen, siivoaminen (esimerkkinä Sanna Marin), syöminen, shoppailu, seksi, TV:n katsominen ja videopelien pelaaminen ovat kaikki oloa helpottavaa jännittyneisyyttä purkavaa toimintaa. Neurootikko joutuu turvautumaan näihin keinoihin epäterveellisiä määriä. Pahimmillaan näihin keinoihin syntyy voimakas addiktio, joka voi olla terveydelle tai sosiaaliselle elämälle erittäin haitallista. 

Suomi on täynnä eriasteisia neurootikkoja. Tämän voi kuka tahansa todeta menemällä julkiseen kulkuneuvoon, jossa on paljon ihmisiä. Jos katsoo ympärilleen, voi nähdä miten lähes kaikki kanssamatkustajat istuvat älypuhelin kädessä tuijottaen sen ruutua neuroottisesti. Saman kännykkää jatkuvasti tuijottavan “ruutu-zombi-joukon” voi nähdä lähes kaikilla julkisilla paikoilla. Paikallaan oleminen tekemättä mitään on neurootikolle hyvin vaikeaa. 

Neuroottisen toiminnan tarkoitus on myös pitää traumaan liittyvä tuskan tunne loitolla. Neuroottisella toiminnalla ihminen ikään kuin pakenee sitä alkuperäistä tuskaa, jonka aivot joutuivat trauman syntyhetkellä sulkemaan pois. Janovin primaaliteorian mukaan traumoista parannutaan juuri päinvastaisella tavalla. Paraneminen tapahtuu menemällä kohti sitä tuskallista tunnetta, joka trauman aikanaan aiheutti. 

Janovin mukaan traumoista paraneminen vaati psykosomaattiseen järjestelmään jumiin jääneen traumatunteen ulos päästämistä niin sanotun primaalikohtauksen (tai lyhyemmin primaalin) kautta. Käytännössä tämä on eräänlaista “psyykkistä oksentamista”, jossa järjestelmään jumiin jäänyt traumatunne ikään kuin purskahtaa paineella ulos. Usein tämä tunnepurkaus on voimakasta itkua, joka jäi lapsena trauman syntyhetkellä itkemättä. Traumat puretaan siis viemällä loppuun se aivoissa tapahtuva prosessi, jonka “sulakkeen palaminen” trauman syntyhetkellä keskeytti. (Aivojen toimintaa koskeva osuus avataan yksityiskohtaisemmin Janovin toisessa kirjassa Biology of Love.)

Primaalikohtauksessa psyyken traumatunteen tukahduttamista ylläpitävät mekanismit pettävät, ja ihminen tuntee vihdoin koko olemuksellaan sen tunteen, jota aivot eivät kyenneet trauman syntyhetkellä käsittelemään. Se on yleensä samaan aikaan hyvin tuskallista ja helpottavaa. Kun traumatunteen saa vihdoin purkautumaan ulos, se on vähän kuin “psyykkisen mätäpaiseen” puhkaisu, joka käynnistää hitaan koko psykosomaattista järjestelmää eheyttävän paranemisprosessin.

Primaalikohtaukseen pääseminen on yleensä melko vaikeaa, koska sitä edeltää usein voimakkaan epämiellyttävä olotila, jota ihminen luontaisesti pyrkii välttelemään. Yleensä tukahduttamismekanismien alta ulos pyrkivä traumatunne aiheuttaa ennen purkautumistaan ahdistusta tai levottomuutta. Kun traumatunne on lähellä purkautumista, olo voi olla todella hirveä. Tässä tilanteessa on tärkeää, että antaa ahdistavan olon kasvaa, jotta traumatunteen synnyttämä painetila saa laukaistua ulos purkautuvan primaalikohtauksen. 

On luonnollista, että voimakkaan ahdistuksen vallassa ihminen pyrkii pääsemään kamalasta olotilastaan pois, ja alkaa tehdä niitä neurootikolle tyypillisiä asioita, joilla on tottunut tunteitaan tukahduttamaan. Paranemisen kannalta se on kuitenkin hyvin haitallista. Primaalikohtaukseen pääseminen vaati siinä mielessä tahdonvoimaa, että kykenee vastustamaan houkutusta oman olonsa helpottamiseen neuroottisella toiminnalla. Janov tarjoaakin mielenkiintoisen näkökulman ahdistuneisuuteen. Jos tuntee ahdistusta, se on hyvä merkki. Mitä enemmän on ahdistunut, sitä lähempänä primaalikohtaus on. Jos pystyy antautumaan ahdistukselle, ja antaa sen vain kasvaa, jossain vaiheessa kasvava paine laukaisee vapauttavan primaalikohtauksen. 

On tärkeä ymmärtää, että primaalikohtaus ei ole älyllinen prosessi. Traumoista ei parannuta pohtimalla tai oivaltamalla – traumoista parannutaan tuntemalla. Sitä alkuperäistä trauman aiheuttanutta tilannetta tai tapahtumasarjaa ei tarvitse ymmärtää tai edes muistaa. Riittää kun vain tuntee sen ulos purkautuvan tunteen, joka oli jäänyt järjestelmään jumiin. Janovin mukaan juuri älykkäimmät ihmiset ovat haastavimpia traumapotilaita, koska he ovat tottuneet ratkaisemaan kaikki ongelmat älyllään. Älystä ei kuitenkaan ole traumojen purkamisessa mitään hyötyä, koska koko prosessi on pääasiallisesti vain tuntemista. 

Tyypillisesti traumatisoituneilla neurootikoilla on traumatisoivia kokemuksia niin paljon, että kyse ei ole koskaan yhdestä traumasta. Neurootikkojen tapauksessa on järkevämpää puhua “trauma-altaasta”, joka on täynnä erilaisia traumatunteita, jotka täytyy kaikki päästää järjestelmästä ulos yksitellen. Näin ollen yksi primaalikohtaus ei riitä. Kun ihminen saa ensimmäisen primaalin, se on merkittävä askel kohti paranemista, mutta se on vasta alkua. Paraneminen vaatii yleensä kymmeniä primaalikohtauksia ja hyvin paljon aikaa. Yksikään neurootikko ei parane traumoistaan viikossa, kuukaudessa tai edes vuodessa. Paraneminen on aina useamman vuoden prosessi, joka etenee hyvin yksilöllisellä tavalla. 

Janovin primaaliteorian esittelevässä kirjassa puhutaan myös primaaliterapiasta. Tällä tarkoitetaan Janovin kehittämää terapiamuotoa, jota ei kuitenkaan tällä hetkellä tarjota Suomessa. (Tai jos tarjotaan, kyseessä on erittäin suurella todennäköisyydellä huijari, jolla ei ole primaaliterapiaan asianmukaista koulutusta.) Primaaliteoriaa voi kuitenkin soveltaa omassa paranemisprosessissaan ilman minkäänlaista terapeuttisuhdetta, koska primaalikohtauksiin pääseminen ei vaadi terapeutin apua. Kuka tahansa voi parantaa itse itsensä, jos vain alkaa tehdä sellaisia elämänvalintoja, jotka johtavat tuntemisen lisääntymiseen ja tukahduttamisen vähentymiseen. Esimerkiksi edellisessä osassa mainitun kehopanssarin purkaminen on tällainen valinta. On myös paljon muita asioita, joilla voi edesauttaa primaalikohtauksiin pääsemistä. 

Suomessa on toki tarjolla yksi terapiamuoto, jonka avulla voi päästä primaaliin. Kyse on regressioterapiasta, jossa regressioterapeutti auttaa asiakasta pääsemään käsiksi traumaattisiin lapsuusmuistoihin, joiden uudelleeneläminen mielikuvatasolla voi vapauttaa muistoon liittyvän traumatunteen. Tämä on erittäin hyvä hoitomuoto niille, joilla on vaikeuksia päästä primaaliin omin keinoin. Yhdestäkin hoitokerrasta voi olla merkittävää apua, ja sillä voi saada oman paranemisprosessin käyntiin. 

Minulla on regressioterapiasta kokemusta yhden kolmetuntisen hoitosession verran, ja se oli erittäin positiivinen kokemus. Kävin sen aikana läpi kaksi traumaattista lapsuuskokemusta, joihin molempiin liittyi voimakasta verenvuotoa. Tuollaisissa shokeeraavissa tilanteissa tunneimpulssi on lapsen aivoille liikaa, joten käytännössä se synnyttää aina jonkinasteisen trauman. Kun tilanteen käy läpi regressioterapiassa aikuisena, aivot kestävät tunteen käsittelyn, ja trauma purkautuu ulos voimakkaana tunnekokemuksena. Minun tapauksessa tämä hoitosessio toimi myös oman primaaliprosessini kiihdyttäjänä, koska sen jälkeen omia primaalikohtauksia alkoi tulla aiempaa tiheämpään tahtiin. En tiedä miksi, mutta muutos oli hyvin selkeä. Koska minulla on kokemusta vain yhdestä regressioterapeutista, en osaa sanoa ovatko kaikki regressioterapeutit asiansa osaavia. Mutta tämä henkilö, nimeltään Lotta Kvist (Lauttasaari, Helsinki), on ainakin sellainen, jota voin suositella kaikille. Hinta-laatusuhteeltaan regressioterapia päihittää mennen tullen perinteisen psykoterapian, joka ei auta traumoista paranemiseen.

Regressioterapiaan meneminen ei kuitenkaan ole paranemisen kannalta millään tavalla välttämätöntä. Kaikkein olennaisinta oman primaaliprosessin käynnistämisessä on vähentää niitä neuroottisia toimintoja, joilla on tottunut tukahduttamaan tunteitaan. Kaikki neurootikot tekevät sitä, joten jokaisella neurootikolla on varmasti keinoja tukahduttamisen vähentämiseen. Helppoa se ei tietenkään ole – eikä varsinkaan miellyttävää. Jos on tottunut tukahduttamaan itseään esimerkiksi alkoholilla tai tupakalla, ei varmaankaan olisi huono idea luopua niiden käytöstä. Kyllä, se lisää ahdistuneisuutta ja pahaa oloa, mutta se on juuri se mihin täytyykin pyrkiä. Mitä enemmän ahdistaa, sitä lähempänä primaalikohtaus on. On syytä kuitenkin muistaa, että kun luopuu yhdestä neuroottisesta toiminnasta, syntyy suuri houkutus korvata se jollain uudella toiminnalla. Tätä pitäisi pystyä välttämään. Esimerkiksi kovan juopottelun vaihtaminen kovaan urheilemiseen on varmasti fyysisen terveyden kannalta ihan hyvä valinta, mutta primaaliprosessin kannalta siitä ei ole mitään hyötyä. Urheilusta saatavat endorfiinit tukahduttavat tuntemista aivan samalla tavalla kuin alkoholi.

Janovin Huuto sisimmästä julkaistiin vuonna 1970. Reilut kaksikymmentä vuotta myöhemmin hän julkaisi tälle kirjalle jatko-osan New Primal Scream: Primal Therapy 20 Years On, joka syventää ja täydentää hänen primaaliteoriaa tarjoten paljon arvokasta lisätietoa. Molemmat kirjat ovat ehdottomasti lukemisen arvoisia, ja suosittelen niitä jokaiselle mielenterveysongelmista kärsivälle. 

Psyykkisistä traumoista paraneminen ei ole helppoa. Se ei myöskään ole nopeaa. Se on tuskallista, kivuliasta, hirveää ja pelottavaa. Se vaatii rohkeutta ja tahdonvoimaa mennä sinne, minne ei haluaisi mennä. Vähän kuin kävisi vuosien ajan toistuvasti omassa henkilökohtaisessa helvetissään. Valitettavasti sitä helvetissä käymistä ei voi ulkoistaa kenellekään toiselle. Se on pakko tehdä itse. 

Sarjan aiemmat osat:

1. Esipuhe
2. Ego ei ole vihollisesi
3. Valeminän vangit
4. Anteeksianto ja vihan tukahduttaminen
5. Vanhemmat ja kiitollisuudenvelka
6. Huonon kohtelun ylisukupolvinen ketju
7. Väkivalta traumatisoi lapsen
8. Lapset eivät ole vanhempiensa vanhempia
9. Totuus katkaisee pahuuden kierteen
10. Riippuvuus ei ole rakkautta
11. "Älä suututa isää!"
12. Yliminä ja omatunto
13. Hylkäämisellä pelottelu luo miellyttäjän
14. Läheisriippuvuuden juurisyy
15. Miellyttäjät ja narsistit
16. Paholainen
17. Narsisti pelkää nöyryytystä
18. Miellyttäjän tarina #1
19. Miellyttäjän tarina #2
20. Arno Gruen ja pahuuden anatomia
21. Psykiatria ei paranna ketään
22. Kehopanssari

Extra: Vantaan tragedia

Pahan juuret – osa 22: Kehopanssari

On hyvin tyypillistä, että kun lasta kohdellaan huonosti, hän joutuu tukahduttamaan omaa tunne-elämäänsä. Todella monet vanhemmat kieltävät lapsiltaan aitojen tunteiden ilmaisun, tai suhtautuvat vihamielisesti lapsensa kielteisten tunteiden ilmaisuun. Monet vanhemmat haluavat lastensa olevan kilttejä ja helppoja lapsia, jotka eivät koskaan itke, kiukuttele, turhaudu, suutu tai tee mitään sellaista, minkä taustalla on vanhemman kannalta ei-toivottu tunne. Tällä tavalla kohdeltu lapsi on pakotettu tukahduttamaan omia tunteitaan jo pienestä pitäen, koska vanhempien miellyttäminen on lapsen näkökulmasta välttämätöntä. 

On olemassa monia eri tapoja, jotka pakottavat lapsen tukahduttamaan omat tunteensa. Esimerkiksi väkivalta, alistaminen, tarpeiden laiminlyöminen ja kaikki muu lasta traumatisoiva kohtelu johtaa ennen pitkää siihen, että lapsi sulkee omat aidot tunteensa pois. Kun tällainen lapsi kasvaa aikuiseksi, hän kärsii traumapohjaisten psyykkisten ongelmien lisäksi myös fyysisistä oireista. Mieli ja keho ovat saman kolikon kaksi eri puolta, ja traumatisoituminen vaikuttaa aina koko kolikkoon – eli koko psykosomaattiseen (tai psykofyysiseen) järjestelmään.

Lapsuuden psyykkiset traumat ja tunteiden tukahduttaminen näkyy lähes aina tavalla tai toisella kehossa. Asiaa syvällisesti tutkinut psykologi Wilhelm Reich (jonka oppilas Alexander Lowen oli) teki tästä ilmiöstä havainnon, jota hän kutsui kehopanssariksi. Tällä hän tarkoitti sitä, että tunteitaan tukahduttavalla traumatisoituneella ihmisellä on hyvin usein sellainen keho, joka on niin sanotusti “panssaroitunut”. Reich tajusi, että traumatisoituminen voidaan päätellä ihmisen kehosta paljon paremmin kuin hänen kertomuksista terapeutin sohvalla. Jokainen traumatisoitunut ihminen kantaa sisällään tukahdutettua kipua, mitä vastaan psykosomaattinen järjestelmä luo hyvin usein suojaavan kehopanssarin. Keho ei valehtele.

Yksi hyvin tyypillinen kehopanssarin ilmenemismuoto on jäykkä keho. Kun ihminen traumatisoituu, hän joutuu tukahduttamaan traumatunnetta, mikä aiheuttaa kehollista jännittyneisyyttä. Se muuttaa kehollisen olemuksen ikään kuin haarniskamaisen jäykäksi. Usein tällainen ihminen on niin tottunut jatkuvaan pieneen jännittyneisyyteen, että hän ei ole tästä ollenkaan tietoinen. Jos jatkuva kehollinen jännittäminen on “normaali olotila”, sen olemassaoloa on vaikea havaita. Kun tämä jännittäminen jatkuu vuosikausia, keho “panssaroituu” ja muuttuu vähitellen hyvin jäykäksi. Tästä voidaan päätellä, että jokainen rautakankijäykkä ihminen on jonkinasteisesti traumatisoitunut ja kärsii tunteiden tukahduttamisesta. Keho ei valehtele.

Toinen yleinen kehopanssarin ilmenemismuoto on kehon muuttuminen “tankkimaisen” raskaaksi. Tämä näkyy niin, että kehoon kerääntyy runsaasti joko rasvakudosta tai lihasmassaa, mikä muuttaa kehon hyvin kookkaaksi. Tällainen ihminen on ikään kuin suojassa paksun kudosmassan alla, ja kokee alitajuisesti tarvitsevansa tuota suojaavaa kerrosta, jotta ei joutuisi tuntemaan traumatisoitumisen aiheuttamaa kipua. Tämä on se syy, miksi monien ylipainosta kärsivien ihmisten on niin vaikea pudottaa painoaan. Taustalla oleva traumatisoituminen luo tarpeen paksulle rasvakudokselle, ja siitä luopuminen on monelle liian vaikeaa. Ihminen ei useinkaan edes tajua sitä itse, että hän tarvitsee sitä kehossaan olevaa suojakerrosta psyykkisen vammautumisen takia. 

Sama pätee myös moniin kehonrakentajiin, jotka ovat luoneet suojaavan kerroksen lihaksista. Heillä on alitajuinen pakko ylläpitää tuon suojakerroksen olemassaoloa, mikä saa heidät treenaamaan epäinhimillisiä määriä. Usein käy myös niin, että kun kehonrakentaja lopettaa treenaamisen, vähenevä lihasmassa korvautuu vähitellen rasvakudoksella tai nesteellä. Joku suoja on pakko olla. 

Kehopanssari-ilmiöön liittyy myös helposti ulkonäöstä tunnistettava ominaisuus: kasaan mennyt ryhti. Jokainen kumarassa oleva ihminen on traumatisoitunut ja joutuu sisällään kantamansa kivun takia suojaamaan omaa sydänalaansa kääntämällä olkapäitä eteen. Keho mukautuu siihen todellisuuteen, jossa ihmisen sisäinen maailma on. 

Nykyaikaisen psykoterapian yksi suurimmista puutteista on keskittyä vain ihmisen mieleen ja jättää kehollinen puoli huomioimatta kokonaan. Tämä on valtavan suuri puute ja yksi syy sille, miksi psykoterapeutit eivät pysty parantamaan traumatisoitumisesta kärsiviä asiakkaitaan. Ihminen ei voi parantua, vaikka kuluttaisi terapeutin sohvaa vuosikausia, jos terapia ei ota kehoa millään tavalla huomioon.

On hyvä ymmärtää, että kehopanssari on suoja. Sen rakentuminen alkaa jo lapsuudessa. Se suojaa tuntemasta sitä psyykkistä kipua, jonka traumatisoituminen aiheuttaa. Lapsuusaikana se on erittäin hyödyllinen, koska lapsen aivot eivät yleensä pysty käsittelemään voimakasta traumatunnetta. Mutta kun lapsi kasvaa aikuiseksi, kehopanssari muuttuu haitalliseksi. Se vaikeuttaa psyykkisistä traumoista paranemista, koska se heikentää tunteiden tuntemista. 

Traumoista toipuminen vaatii sen, että ihminen pääsee käsiksi omiin tukahdutettuihin tuskallisiin traumatunteisiinsa, jotka ovat jääneet jumiin psykosomaattiseen järjestelmään. Tämä tarkoittaa sitä, että tunteiden tukahduttamista ylläpitäviä mekanismeja on purettava. Koska kehopanssari vähentää tuntemista, oman kehopanssarin työstäminen (painon pudotus, venyttely, hieronta ja niin edelleen) on toipumisen kannalta välttämätöntä. Se ei yksin riitä, mutta se on olennainen osa traumoista toipumisen prosessia.

Traumoista toipumisesta enemmän seuraavassa osassa, joka esittelee Arthur Janovin (toinen Reichin oppilas) näkemyksen siitä, miten psyykkisistä traumoista parannutaan.

Seuraava osa: Psyykkisistä traumoista voi parantua

Sarjan aiemmat osat:

1. Esipuhe
2. Ego ei ole vihollisesi
3. Valeminän vangit
4. Anteeksianto ja vihan tukahduttaminen
5. Vanhemmat ja kiitollisuudenvelka
6. Huonon kohtelun ylisukupolvinen ketju
7. Väkivalta traumatisoi lapsen
8. Lapset eivät ole vanhempiensa vanhempia
9. Totuus katkaisee pahuuden kierteen
10. Riippuvuus ei ole rakkautta
11. "Älä suututa isää!"
12. Yliminä ja omatunto
13. Hylkäämisellä pelottelu luo miellyttäjän
14. Läheisriippuvuuden juurisyy
15. Miellyttäjät ja narsistit
16. Paholainen
17. Narsisti pelkää nöyryytystä
18. Miellyttäjän tarina #1
19. Miellyttäjän tarina #2
20. Arno Gruen ja pahuuden anatomia
21. Psykiatria ei paranna ketään

Extra: Vantaan tragedia

Pahan juuret - osa 21: Psykiatria ei paranna ketään

Olen omien kokemusteni kautta joutunut toteamaan, että suomalaisen terveydenhuoltojärjestelmän tarjoama apu mielenterveyden hoitoon on todella heikkolaatuista. Tämän asian suhteen koko järjestelmä vaikuttaa olevan täysi vitsi. Suurin osa mielenterveysongelmista johtuu lapsuuden traumatisoivista tapahtumista. On käsittämätöntä, miten huonosti tästä traumapohjaisesta oireilusta kärsivät saavat apua, kun he lähtevät sitä terveydenhuollosta etsimään. Voin valaista asiaa omien kokemusteni kautta. 

Minä kasvoin perheessä, joka oli kaikkea muuta kuin turvallinen. Perheessä oli kaksi kusipäistä vanhempaa, jotka tekivät lastensa elämästä täyttä helvettiä. Jokainen siinä talossa elävä lapsi joutui elämään koko lapsuutensa pelossa. Jokaista perheen lasta kohdeltiin kodin suljettujen seinien sisällä kammottavan huonolla tavalla. Kodin ulkopuolella siitä ei tiennyt kukaan, koska vanhempien ylläpitämä kulissi onnellisesta ydinperheestä ja "rakastavista" vanhemmista oli niin taitavasti tehty. Kulissiin kuului muun muassa se, että perheen isä oli lasten kasvattamisen ammattilainen, joka oli töissä lastenkodissa. Eihän sellainen isä voisi mitenkään kohdella lapsiaan huonosti!

Todellisuus kulissin takana oli jotain aivan muuta. Perheen jokainen lapsi traumatisoitui vakavasti. Jokainen siinä perheessä kasvanut on joutunut kärsimään mielenterveydellisistä ongelmista koko elämänsä. Tuon oireilun syitä ei vain haluta nähdä. Hyvä esimerkki tästä oli se, kun siskoni yritti noin kolmekymppisenä itsemurhaa. Kukaan perheessä ei halunnut pohtia lapsuuden olosuhteiden vaikutusta asiaan. Se oli tabu, josta ei saanut puhua.

Oma oireiluni alkoi jo lapsena, mutta minulla ei ollut lupaa näyttää sitä. Minun haluttiin olevan iloinen ja reipas lapsi, joten sellaista minä sitten näyttelin. Päiväkirjaan minä kirjoitin alle kymmenvuotiaana pahasta olosta ja itsemurha-ajatuksista, mutta päiväkirjan ulkopuolella jouduin näyttelemään valeminää, joka oli kiltti, kohtelias ja iloinen lapsi. Mikä kammottava ristiriita. 

Selvisin peruskoulusta ja lukiosta olosuhteisiin nähden hyvin. Lukion jälkeinen opiskeluaikakin meni vielä kohtalaisesti, koska olin oppinut tukahduttamaan pahaa oloani erilaisin keinoin. Sama taktiikka ei vain toiminut enää kovin pitkään siirryttyäni työelämään. Parissa vuodessa aloin olla niin loppu, että en ollut enää toimintakykyinen. Totesin, että nyt on pakko hakea apua, tai mistään ei tule mitään. Tästä alkoi erikoinen ja pitkä seikkailuni suomalaisen terveydenhuollon mielenterveyspotilaana. 

Seuraavan reilun kymmenen vuoden aikana tapasin kymmeniä eri mielenterveystyön ammattilaisia, joille kerroin mielenterveydellisistä haasteistani. Heidän joukossaan oli psykiatreja ja muita lääkäreitä, psykologeja, psykiatrisia sairaanhoitajia ja terapeutteja. Vuosien ajan minua siirreltiin jatkuvasti luukulta toiselle, mutta yhdeltäkään luukulta en löytänyt sellaista ihmistä, joka olisi osannut tarjota minulle paranemiseen johtavaa apua.

Suomessa mielenterveysongelmia "hoidetaan" pääsääntöisesti pillereillä. Näin toimitaan, koska se on Käypä hoito -oppaan suositus, jota lääkärit noudattavat kuuliaisesti - siitäkin huolimatta, että kukaan ei ole koskaan parantunut mielenterveysongelmista pillereillä. Lääkärit kyllä tietävät, että pillerien popsiminen ei paranna ketään, mutta he eivät siitä juurikaan välitä. He vain tekevät hyväpalkkaista työtään ohjeistuksen mukaan.

Lääkärit kirjoittavat mielialalääkereseptejä sadoille tuhansille suomalaisille, lääkeyhtiöt tekevät valtavia voittoja, eikä kukaan parane. Tämäkö on hyvin toimiva järjestelmä?

Minä söin mielialalääkkeitä lääkärin suosituksesta vuosikausia. En saanut niistä mitään apua. Lopulta totesin jatkuvan mielialalääkkeiden syömisen hyödyttömäksi, ja lopetin niiden käytön omalla päätöksellä. Kun sitten jossain vaiheessa olin taas psykiatrin vastaanotolla, lääkäri kysyi sen hetken lääkityksestäni. Kärsin siihen aikaan vakavista uniongelmista, ja kerroin syöväni nukahtamislääkkeitä. Psykiatri kuunteli ja kirjoitti uuden reseptin kyseisille lääkkeille. Sen jälkeen hän tiedusteli mielialalääkkeistä. Sanoin, että en syö enää. Lääkäri oli tästä selvästi harmissaan, ja suositteli mielialalääkityksen aloittamista. Selitin hänelle, että olen syönyt niitä monta vuotta, useampaa sorttia, eikä niistä ole ollut missään vaihessa mitään hyötyä. En näe hyödyttömien lääkkeiden syömisessä mitään järkeä. 

Sitten tapahtui jotain hyvin erikoista. Tämä kyseinen lääkäri suuttui minulle, kiivastui, ja alkoi haukkua minua lääkevastaiseksi ihmiseksi - vähän samaan tapaan kuin nykyään ihmisiä haukutaan antivaksereiksi, jos he eivät halua ottaa kokeellisia geeniterapiainjektioita. Olin hetkeä aikaisemmin kertonut syöväni unilääkkeitä, ja hän kirjoitti minulle uuden reseptin, mutta nyt olinkin lääkärin mielestä lääkevastainen. Täysin sama logiikka kuin nykyään rokotteissa. Jos olet ottanut kaikki muut rokotteet, mutta et kokeellisia mRNA-piikkejä, olet rokotteita vastustava paha antivakseri, jolle pitää suuttua.

Tämä kohtaaminen kuvaa hyvin suomalaisen mielenterveydenhuollon tilaa. Lääkärin vastaanotolla potilas saa vastaansa robottimaisesti toimivan pillerikauppiaan, joka on ohjelmoitu toimimaan tavalla, jonka tarkoitus ei ole parantaa potilasta. Tarkoitus on vain maksimoida lääkkeiden myynti ja rikastuttaa lääkeyhtiöitä. Jos potilas ei pillereistä innostu, häntä aletaan painostaa erilaisin manipulatiivisin keinoin. "Sinä olet lääkevastainen! Sinä et halua ottaa vastaan apua!" (Suora lainaus psykiatrini sanoista.)

Toki lääkärit osaavat tarjota muunkinlaista "apua". Omien kokemusteni mukaan erityisesti psykiatrit ovat hyvin usein työntämässä potilaitaan kuntouttavaan työtoimintaan. Kysyin kerran yhdeltä tätä ehdottavalta psykiatrilta, että millä mekanismilla kuntouttava työtoiminta parantaa traumoista? Sain vastaukseksi vain tyhjän katseen. 

Törmäsinpä vielä sellaiseenkin lääkärineropattiin, joka ehdotti mielenterveysongelmiini tällaista ratkaisua: "Oletko miettinyt, että sinähän voisit ryhtyä opiskelemaan?" Tämäkin lääkäri meni vähän hiljaiseksi, kun vastasin: "Minulta ei puutu ammattitutkintoa. Minulta puuttuu terveys."

Tällaisiin valopäihin meidän psykiatrisessa terveydenhuollossa törmää, kun pyörii järjestelmän rattaissa riittävän monta vuotta. 

Sitten oli vielä ne kokemukset psykologien ja terapeuttien kanssa. He eivät kaupittele pillereitä, koska heillä ei (yleensä) ole siihen valtuuksia. Heidän kanssa lähinnä keskustellaan ja pohditaan asioita. Itse sain yhdeltä terapeutilta silloiseen elämäntilanteeseeni ihan hyvin sopivaa apua, mutta en sellaista apua, jolla olisi saatu työstettyä niitä lapsuusajan traumatisoivia kokemuksia, jotka olivat pahoinvointini juurisyy. Terapeutti oli oikein mukava ja empaattinen ihminen, mutta ei se minun oireiluani poistanut. 

Tämä on se todellisuus, jonka terapiassa käyvät joutuvat kokemaan. He saattavat saada terapeutilta apua monenlaisiin ongelmiin, mutta sellaista apua he eivät saa, jonka avulla he voisivat parantua. Ihmiset saattavat käydä vuosikausia kalliissa terapiassa saamatta minkäänlaista konkreettista apua mielenterveysongelmien juurisyiden työstämiseen. Lopputuloksena on asiakkaan loputtomasti jatkuva oireilu ja terapeutin paksu lompakko.

Miksi meidän terveydenhuollon järjestelmä toimii mielenterveysongelmien kohdalla näin huonosti? Miksei kukaan saa paranemiseen johtavaa apua? Vastaus löytyy varmaankin siitä tosiasiasta, että käytännössä suomalaiset mielenterveystyön ammattilaiset eivät tiedä miten psyykkiset traumat syntyy, ja miten niistä voi parantua. Eivätkä he vaikuta olevan asiasta edes kiinnostuneita. Tietoa on ollut tarjolla jo kymmeniä vuosia, mutta siihen ei haluta tutustua. Parannettu potilas on menetetty asiakas. Hyvää bisnestä ei kannata pilata tarjoamalla lääkäreille ja terapeuteille tietoa, joka voisi johtaa potilaiden paranemiseen. 

Ainoa tapa, jolla suomalaisille tarjottu psykiatria tai psykoterapia voi saada aikaiseksi jonkinasteista oireilun vähenemistä, on potilaan tunne-elämän tukahduttaminen tavalla tai toisella. Mutta se ei ole paranemista. Se on oikeastaan paranemisen vastakohta, koska tukahduttaminen estää traumojen purkamisen. Traumojen purkaminen vaatii tunteiden tuntemista, joten tunteiden tukahduttaminen vie potilaan paranemisen prosessia täysin väärään suuntaan.

Onneksi paranemiseen johtavaa apua on kuitenkin tarjolla. Tilanne ei ole niin lohduton kuin voisi luulla. Paranemisen työkaluista enemmän tulevissa osissa.

Seuraava osa: Kehopanssari

Sarjan aiemmat osat:

1. Esipuhe
2. Ego ei ole vihollisesi
3. Valeminän vangit
4. Anteeksianto ja vihan tukahduttaminen
5. Vanhemmat ja kiitollisuudenvelka
6. Huonon kohtelun ylisukupolvinen ketju
7. Väkivalta traumatisoi lapsen
8. Lapset eivät ole vanhempiensa vanhempia
9. Totuus katkaisee pahuuden kierteen
10. Riippuvuus ei ole rakkautta
11. "Älä suututa isää!"
12. Yliminä ja omatunto
13. Hylkäämisellä pelottelu luo miellyttäjän
14. Läheisriippuvuuden juurisyy
15. Miellyttäjät ja narsistit
16. Paholainen
17. Narsisti pelkää nöyryytystä
18. Miellyttäjän tarina #1
19. Miellyttäjän tarina #2
20. Arno Gruen ja pahuuden anatomia

Extra: Vantaan tragedia

Kuva joka jää historiaan

Tämä oli nähtävissä jo keväällä. Kun kaikki muut keinot estää Trumpin toinen kausi ovat kerta toisensa jälkeen epäonnistuneet, jäljelle jää vain salamurhayritys. Oletettavasti tämä sataa Trumpin laariin niin, että hän saa marraskuun vaaleissa massiivisen äänivyöryn. Edellisissä vaaleissa vaalivilpin toteuttaminen onnistui - nyt se on aika paljon vaikeampaa. 

Oli Trumpista mitä mieltä tahansa, tämä kuva jää historiankirjoihin. Tapahtumaan liittyvää seurantaa kommenteissa.

Pahan juuret – osa 20: Arno Gruen ja pahuuden anatomia

Mitä pahuus on? Miten se määritellään? Jos pahuuden vastakohta on hyvyys, mikä on sen määritelmä?

Näihin kysymyksiin on varmasti monia erilaisia näkemyksiä. Niistä voi käydä halutessaan loputtoman pitkiä filosofisia väittelyitä. Tässä kirjoitussarjassa pahuutta katsotaan hyvin pitkälti siitä näkökulmasta, jonka psykologi Arno Gruen tuo esiin kirjassaan Itseään pettävä ihminen. Kirja on kirjoitettu Gruenin 35 vuoden psykoterapeuttikokemuksen pohjalta, joten teos ei ole mitään kevyttä pintaliitopsykologiaa. 

Kyseinen kirja käsittelee aihetta autonomian kehitys, jolla Gruen tarkoittaa oman aidon minuuden kehittymistä. Tässä kontekstissa sana ‘autonomia’ tarkoittaa Gruenin näkemyksen mukaan tilaa, jossa ihminen on täydellisessä sopusoinnussa omien tunteidensa ja tarpeidensa kanssa. 

Kolmannessa osassa esitelty valeminän konsepti on hyvä esimerkki autonomian puuttumisesta. Ihminen, joka näyttelee keinotekoista minuutta ja tukahduttaa omia tunteitaan, kärsii Gruenin mukaan autonomian kehityksen vääristymisestä. Se ei ole koskaan ihmisen omaa syytä vaan seurausta siitä, miten häntä on lapsena vanhempien toimesta kohdeltu. 

Jos vanhemmat kohtelevat lastaan hyvin, palvelevat tämän tarpeita, tarjoavat tälle turvallisen kasvuympäristön ja tukevat tämän aidon minuuden kehitystä, lapsi oppii elämään sopusoinnussa omien tunteidensa ja tarpeidensa kanssa. Tällaisen lapsen autonomian kehitys on onnistunut, ja lopputuloksena on hyvinvoiva ihminen, jonka ei tarvitse luoda itselleen valeminää tai tukahduttaa omia aitoja tunteitaan.

Gruen näkee nämä kaksi eri kehityspolkua vallan tienä ja rakkauden tienä. Hänen mukaan autonomian kehityksen vääristyminen muodostaa pahuuden ytimen. Toisin sanoen, lasten huono kohtelu luo pahuutta. Mielenkiintoisesti Gruen rinnastaa pahuuden vallan tavoitteluun. Ottaen huomioon millaiset ihmiset haluavat kaikkein eniten valtaa, hän on ehdottomasti oikeassa. Itse lisäisin näihin vallan tien kulkijoihin myös ne ihmiset, jotka haluavat jonkun toisen käyttävän heihin valtaa. Puhutaan siis narsisteista, miellyttäjistä, sadisteista, masokisteista, “Paholaisista” ja “Paholaiseen kahlituista” – riippuen siitä mistä näkökulmasta asiaa tarkastelee. Suosittelen tutustumaan kaikkiin näihin kolmeen näkökulmaan. 

Gruenin mukaan vääristyneen autonomian kehityksen ytimessä on lapsen “mitään ei ole opittavissa omista reaktioista” -kokemus, jonka kautta lapsi oppii, että hänen omia reaktioitaan ei voi ottaa oman olemuksen kehityksen lähtökohdaksi. Gruen käyttää esimerkkiä pienestä vauvasta, joka itkee. Äiti on juuri ruokkinut hänet ja vaihtanut hänelle vaipan, joten äiti ajattelee, että lapselta ei voi puuttua mitään. Niinpä äiti jättää lapsen itkemään, koska hän kuvittelee, että lapsi ei “todellisuudessa” tarvitse mitään. Tässä tilanteessa äiti tavallaan päättää lapsen puolesta, mikä on “todellista”, ja lapsen on alistuttava siihen. 

Itkevän vauvan todellisuus saattaa olla, että hän tarvitsee äidin kosketusta, mutta nyt hänet pakotetaankin sopeutumaan äidin päättämään “todellisuuteen”. Tähän jos laitetaan päälle vielä se, että äiti suuttuu lapselleen itkemisen kautta ilmaistusta tarpeen ilmaisemisesta, lapsen on pakko opetella tukahduttamaan omat aidot tunteensa ja tarpeensa. Oman olemuksen kehitystä ei tällöin ohjaa lapsen omat reaktiot vaan ulkopuolelta saneltu “todellisuus”, minkä seurauksena oma autonomia ei pääse kehittymään. Edellä oleva esimerkki on tietenkin vain yksi lukemattomista eri tavoista, joilla vanhemmat voivat opettaa lapselleen, että hänen omat reaktiot eivät ole hänen oman olemuksen kehityksen lähtökohta. 

Autonomian kehityksen vääristyminen johtaa siihen, että lapsi oppii pitämään omia tarpeitaan vaarallisina – suorastaan vihollisina. Kyse on siis epäterveestä sosiaalisesta sopeutumisesta, jossa lapsi uhraa oman aidon minuutensa alistuakseen vanhempiensa tahtoon. Tällaiselle lapselle autonomia herättää ahdistusta, ja hän joutuu sulkemaan omat todelliset tunteensa pois. 

Gruen sanoo, että tällaisesta ihmisestä tulee pahuuden lähde. Ei sen takia, että hän olisi luonnostaan paha vaan sen takia, että hän joutuu ympäristöön sopeutumisen takia luopumaan omasta inhimillisyydestään. Tuon inhimillisyyden mukana katoaa usein empatian kyky, mikä tyypillisesti puuttuu pahoilta ihmisiltä, jotka tekevät pahoja asioita. 

Autonomiansa menettänyt lapsi alkaa vähitellen pelätä omia tunteitaan ja tarpeitaan, ja kokee ne uhkaksi. Todellisuus omasta olemuksesta muodostuu vain ulkopuolelta tulevista ärsykkeistä – sisäiset ärsykkeet täytyy sulkea pois. Tästä syntyy sisäisen tyhjyyden tunne, jota Gruen kutsuu pohjattomaksi psyykkiseksi kuiluksi. Ensin se synnyttää luonnollista ja tervettä raivoa, johon ympäristö suhtautuu käytännössä aina hyvin kielteisesti. Kun tämän raivon ilmaiseminen kielletään ja estetään, raivo muuttuu apatiaksi ja masennukseksi. Lopputuloksena on omia tunteitaan ja tarpeitaan vastaan taisteleva elämänhalustaan luopunut lapsi, joka on sisäisesti kuollut. 

Gruenin mukaan tällaisella autonomiastaan luopuneella ihmisellä on usein suuri viehtymys menestykseen ja suorittamiseen. Oman inhimillisyytensä tukahduttaneesta ihmisestä tulee ikään kuin robotin kaltainen olento, joka on tunteeton mutta tehokas. Hän suorittaa, jotta saisi menestystä. Parhaiten maailmassa menestystä saavuttavat ne, jotka sopeutuvat erilaisiin valtapeleihin, eli ne jotka ovat kaikkein eniten erossa omista tunteistaan. Tämän takia edustuksellisessa demokratiassa valta päätyy aina pahimpien narsistien käsiin. Poliittisen vallan huipulle on niin kova tunku, että niissä valtapeleissä pärjäävät vain autonomiastaan luopuneet. Sama pätee hyvin pitkälti korporaatiomaailmaan, jossa loputtomat valtataistelut ovat arkipäivää.

Gruenin mukaan autonomian menettäminen on seurausta vallan tiestä. Mutta entäs se toinen tie – rakkauden tie? Vertailemalla näitä kahta kehityspolkua toisiinsa, saadaan mielenkiintoinen vastaus kysymykseen: “Mitä rakkaus on?” Gruenin logiikkaa seuraamalla voidaan todeta, että rakkaus on ennen kaikkea oman aidon minuuden kunnioittamista – toisin sanoen autonomiaa. 

Kun ihminen on täydellisessä sopusoinnussa omien tunteidensa ja tarpeidensa kanssa, hän säteilee ympärilleen rakkautta, mitä ikinä hän tekeekään. Ainoastaan itseään ja omaa minuuttaan aidosti rakastavat ihmiset kykenevät rakastamaan toisia. He kunnioittavat toisten autonomiaa ja pyrkivät tukemaan toisten autonomian kehitystä. Se on rakkautta, koska se ohjaa rakkauden tielle. Tuolla tiellä kulkevilla ei ole mitään syytä tai motiivia kohdella toisia ihmisiä huonosti – kaikkein vähiten viattomia lapsia.  

Seuraava osa: Psykiatria ei paranna ketään

Sarjan aiemmat osat:

1. Esipuhe
2. Ego ei ole vihollisesi
3. Valeminän vangit
4. Anteeksianto ja vihan tukahduttaminen
5. Vanhemmat ja kiitollisuudenvelka
6. Huonon kohtelun ylisukupolvinen ketju
7. Väkivalta traumatisoi lapsen
8. Lapset eivät ole vanhempiensa vanhempia
9. Totuus katkaisee pahuuden kierteen
10. Riippuvuus ei ole rakkautta
11. "Älä suututa isää!"
12. Yliminä ja omatunto
13. Hylkäämisellä pelottelu luo miellyttäjän
14. Läheisriippuvuuden juurisyy
15. Miellyttäjät ja narsistit
16. Paholainen
17. Narsisti pelkää nöyryytystä
18. Miellyttäjän tarina #1
19. Miellyttäjän tarina #2

Extra: Vantaan tragedia

Pahan juuret – osa 19: Miellyttäjän tarina #2

Jälkimmäisessä miellyttäjän tarinassa kuulemme tavallisen tutun kertomuksen siitä, miten näennäisesti “hyvän perheen” kulissin takana lapsi voi pahoin. Kuten tarina näyttää, lapsuuden huonon kohtelun taakkaa kannetaan käytännössä aina pitkälle aikuisuuteen. Tarina avaa myös erittäin hienosti sen, miten lapsen huono kohtelu pakottaa lapsen rakentamaan itselleen valeminän ja omaksumaan miellyttäjän roolin. Näemme myös millaisia seurauksia sillä on, ja miten siitä kärsii myös seuraava sukupolvi. Huonon kohtelun siirtäminen omille lapsille on erittäin yleistä, vaikka hyvin harva sitä pystyykään myöntämään. Tarinan kirjoittannut nimimerkki Auringonkukka on tämän ruman totuuden myöntämisen suhteen kunnioitettava poikkeus. Peiliin katsominen ja totuuden myöntäminen ei ole koskaan helppoa, mutta oman toipumisen kannalta se on välttämätöntä.

***

Miten minusta tuli Kaikkien Pikku Apulainen?

Synnyin varmastikin melko tyypilliseen pienen kylän 80-lukulaiseen perheeseen iltatähtenä, vahinkolapsena. Vanhempani olivat perinteisen tiukkoja eikä tunteita osoitettu. Paitsi ärtymystä, pettymystä ja tyytymättömyyttä. Muistan lapsuudestani todella vähän. Pääasiassa muistot liittyvät siihen, kuinka tunsin olevani aina vääränlainen tai väärässä paikassa väärään aikaan. Olinhan vanhempieni mukaan muun muassa liian hiljainen, epäkohtelias, ajattelematon, tottelematon, nukuin liikaa, valvoin liikaa, söin liikaa, nirsoilin liikaa ja niin edelleen. Vanhempani eivät olleet erityisen väkivaltaisia, mutta aina silloin tällöin kurittomia ja kiittämättömiä kakaroita piti läksyttää ja palauttaa maan pinnalle huutamalla, haukkumalla, tuppivyöllä tai lyömällä. Isääni ei saanut koskaan ärsyttää tai häiritä. Äitini piti tiukasti (tarpeen vaatiessa vaikka väkivalloin) huolen, että ruokapödyässä istuttiin sievästi ja lautanen syötiin kiltisti tyhjäksi, leikkiessä ei jätetty leluja lattialle tai metelöity (esimerkiksi juteltu yksinään liian äänekkäästi), ettei isä vain suutu. Joskus viikonloppuisin alkoholia nauttineena tuli aikuisten kesken riitaa ja toisinaan ne äityivät käsirysyksi asti. Vaikka näitä tilanteita ei joka viikonloppu tapahtunutkaan, pelkäsin niitä kuollakseni. Makasin peitto pään yli vedettynä ja kastelin sänkyni, koska se tuntui lämpimältä ja turvalliselta. Aamulla kaikki oli aina normaalisti, eikä iltojen tapahtumista puhuttu. Lapsuuteni ei siis ollut mitenkään raaka vaan aivan hyvä.

Kirkkaimmin muistan kuitenkin sen, kuinka selvää oli, että isona minusta tulee Kaikkien Pikku Apulainen. Kaikkien Pikku Apulainen oli kiltti, hymyileväinen, hiljainen ja aina valmiina auttamaan, siivoamaan, keräämään marjoja, tekemään pihatöitä, milloin mitäkin, kuka vain tarvitsi apukäsiä. Minulle tuli hyvä mieli, kun sain auttaa ja helpottaa jonkun toisen työtä. Mutta siitä minä en pitänyt, jos joku (joku muu kuin vanhempani, koska he eivät sellaista tehneet) huomioi tai jopa kehui minua auttamisen jälkeen. Se tuntui todella väärältä ja liiottelulta. En tuntenut ansaitsevani sitä, koska minähän vain vähän autoin. Koulussa jatkoin samaa linjaa, kilttinä, tunnollisena ja huomaamattomana koululaisena, joka oli aina valmiina pyyhkimään liitutauluja ja järjestelemään kirjoja.

Teini-iässä kokeilin vähän rajoja. Olin jo pitkään halunnut vain kadota koko maailmasta, ehkä jopa tappaa itseni, jos vain uskaltaisin. Lopulta viiltelinkin itseäni aika usein, ja viimein karkasin kotoa pariksi päivää. Takaisin tullessa sain luonnollisesti haukut itsekkäästä ja typerästä käytöksestä, jonka seurauksena uskaltauduin jopa huutamaan vanhemmilleni, kuinka he eivät välitä minusta paskaakaan. Arvostelevat vain kaikkea tekemääni – jopa syömisiäni. Siitä hyvästä sain kuulla, kuinka kiittämätön ja ilkeä lapsi olen. Aina pahantuulinen ja omituinen. Eihän sellaiselle edes haluta olla mukava. Hehän ovat tarjonneet minulle kaiken minkä olen tarvinnut; katon pään päälle, ruokaa ja vaatteita. Ja minä kehtaan vielä valittaa, etteivät he muka välittäisi. Hävyttömintä oli pelleillä veitsen kanssa ja aiheuttaa vain lisää murheita. Inhottava penikka.

Ura Kaikkien Pikku Apulaisena jatkui pitkälle aikuisuuteen. En ajatellut sitä koskaan taakkana, koska sen ansiosta minulla oli paljon “kavereita”, ja minua pidettiin hyvänä tyyppinä, jonka puoleen oli helppo kääntyä kaikissa tilanteissa. Minusta se tuntui arvokkaalta. Kuitenkin jostain syystä joskus harvoin itse apua tarvinneena en sitä “kavereiltani” saanutkaan, mutta enpä minä sitä juuri koskaan pyytänytkään, koska olinhan itsenäinen, enkä halunnut olla kenellekään vaivaksi.

Parisuhteita minulla on ollut vähän, mutta aloitin seurustelun jo nuorena, heti yläasteelle päästyäni. Ensimmäinen poikaystäväni oli minua pari vuotta vahempi, isokokoinen ja kiltti. Hänen perheensä piti minua kuin omana lapsenaan, ja viihdyinkin suurimman osan ajasta heidän luonaan. Hänen äitinsä oli lempeä ja hyvin avoin, täysin vastakohta omalle äidilleni. Tämän poikaystävän kanssa minulla oli ensimmäistä kertaa turvallinen olo – varsinkin kun sain käpertyä sellaisen isokokoisen nallekarhun kainaloon. Siitä huolimatta aloin hyvin pian tuntea olevani huonosti kohdeltu. Mielestäni hän ei huomioinut minua tarpeeksi, oli välinpitämätön ja ilkeä. Näin jälkeenpäin ajateltuna oli aivan selvää, että manipuloin itse tilanteet sellaiseksi, että saatoin sanoa olevani uhri. Lopulta provosoin tilanteen siihen pisteeseen, että hän kävi minuun käsiksi. Toisin sanoen, hän esti minua lyömästä häntä teräaseella pitämällä minua kurkusta kiinni lattiassa. Mutta minähän se uhri olin, iso mies kuristaa, ja sain kokea voimaantumista jättämällä sellaisen sian. Vasta kaksikymmentä vuotta myöhemmin pystyin myöntämään itselleni tuon käytöksen ja pyytämään mieheltä anteeksi.

Pari vuotta tämän “teini-rakkauden” jälkeen löysin tulevan ex-puolisoni. Hän ei ollut fyysisesti isokokoinen, mutta hän oli niin sanottu “pahis”, joka kulki “kovien jätkien” seurassa. Oi, miten miehekäs mies, ei todellakaan mikään nössö! Hän oli hiljainen, tyypillinen “suomalainen jörrikkä”, mutta minulla oli pitkästä aikaa turvallinen olo, ja muutinkin jo parissa viikossa hänen luokseen asumaan, kihlauduimme ja menimme naimisiin. Lapsetkin syntyivät muutaman vuoden sisään. Elämä vaikutti vakaalta ja turvalliselta. Hän huolehti kaikista hankalista asioista, kuten taloudesta, laskujen maksuista ynnä muusta. Ensimmäistä kertaa elämässäni oli joku, joka auttoi minua. Hän oli aina tarvittaessa ottamassa ohjat käsiinsä, jos minulla oli vaikeuksia esimerkiksi lasten kanssa. Annoin suosiolla hänen hoitaa asioita, koska se oli selvästikin hänelle tärkeää, eikä minun tarvinnut olla enää Kaikkien Pikku Apulainen. Kaikki oli sujuvaa ja helppoa niin kauan kuin en saanut “kohtuuttomia ideoita”, kuten esimerkiksi ostaa jonkun vaatteen, tai lähteä kavereiden kanssa ulos. Ensimmäiset kymmenen vuotta menikin sujuvasti, vaikka olinkin syvästi masentunut ja pohjattoman yksinäinen. Minulla ei juurikaan ollut elämää perheen ulkopuolella, koska en halunnut aiheuttaa stressiä ja pahaa mieltä puolisolleni hurvittelemalla kavereiden luona tai tuhlaamalla rahaa hetken mielijohteisiin sillä aikaa, kun raskasta työtä raatava puolisoni hoitaisi lapsia ja kotia. Olin jälleen alkanut viilellä itseäni. Viiltelyn pidin tiukasti piilossa. Tein sitä vain huomaamattomiin paikkoihin, koska sen tarkoitus oli vain peittää tai muuttaa jatkuvasti jäytävä selittämätön kipu konkreettiseksi kivuksi. Viiltelyn kipu oli ymmärrettävää ja hallittavaa. Toivoin kyllä myös kuolemaa (oman käden kautta minusta ei siihen olisi ollut), mikä sai minut tuntemaan entistä enemmän syyllisyyttä – minullahan oli kaikki; puoliso, monta lasta, omakotitalo ja kaksi autoakin.

Kuin huomaamatta Kaikkien Pikku Apulaisen nahan alta alkoi kuoriutua pesunkestävä sadomasokisti. Tein jatkuvasti parhaani miellyttääkseni vanhempiani, sisariani, työkavereitani ja kaikkia muita kodin ulkopuolella. Halusin kynsin ja hampain pitää kiinni viileähermoisen monitaiturin ystävällisestä roolista, mutta kotona asiat olivat toisin. Puolisostani oli myös alkanut paljastua erittäin heikkohermoisia piirteitä ja hän käyttäytyi toisinaan hyvinkin pelottavasti lapsia kohtaan. Sen sijaan, että olisin puolustanut lapsiani, otinkin roolin lasten kaltoinkohtelijana jo ENNEN kuin puolisoni ehtisi tehdä heille mitään. MINÄ huusin ja tukistin lapsia heti kun sellaista aihetta ilmeni, joka saisi puolisoni kilahtamaan. Olin muuttunut äidikseni.

Jossain vaiheessa löysin urheiluseuratoiminnan. Siinäpä vasta saakin olla Kaikkien Pikku Apulainen. Talkootyöt ei tekemällä lopu. Kymmenen vuoden seuraelämän aikana tein kaikkea A:stä Ö:ön, olin jatkuvasti treeneissä ja kisamatkoilla. Se oli raskasta mutta helpottavaa. Minun ei tarvinnut olla kotona, jossa en tiennyt mikä minä olen. Puolisoni muuttui entistä enemmän vain “kaveriksi” ja lapsetkin jossain määrin jopa etäiseksi. Aloin olla melko loppuunpalanut, ja päädyinkin lopulta työpsykologin kautta neuropsykiatrille, joka totesi lähes välittömästi minun olevan päivänselvä AD(H)D. Mikä helpotus! Vihdoinkin löytyi selitys, miksi olen kokenut aina olevani jotenkin “viallinen”. Diagnoosi selitti kaiken omituisesta käytöksestä ja järjenjuoksusta heikkohermoisuuteen. Myös vanhempani olivat helpottuneita; vika ei ollutkaan heissä, että kasvoin niin kieroon – sehän on minulla geeneissä!

Diagnoosista alkoi itsetutkiskelun ja “vanhasta elämästä” irtaantumisen kausi. Erosin puolisostani, ja lapset jäivät hänelle. Olin äärimmäisen helpottunut ja onnellinen. Kukaan ei vaatinut eikä odotanut minulta mitään, sain levätä ja pysähtyä miettimään, kuka ja miksi minä olen. Ymmärsin, että lapsuuteni tapahtumat ja vanhempieni kasvatus rakensivat minulle suojaroolin Kaikkien Pikku Apulaisena. Samalla ymmärsin, että lapsuuteni ei ollutkaan automaattisesti “hyvä”, koska minua ei ole julmasti hyväksikäytetty tai pahoinpidelty. Minusta tuli itsevarmempi, rauhallisempi, avoimempi. Tämän seurauksena kuitenkin puolisoni kulissit tipahtivat täysin, ja vielä vuosia avioeron jälkeenkin puolittain piilossa pidetty sadisti-narsisti pääsi täyteen kukoistukseensa. Onneksi olin ehtinyt irtaantumisen jälkeen kypsyä sen verran, että osasin hakea lapseni siinä vaiheessa lopullisesti pois.

Vasta hiljattain olen alkanut ymmärtää, että AD(H)D-oireiden takana onkin jotain muuta. Diagnoosin oirelista on hyvin pitkälle sama kuin traumareaktiolista. Diagnoosi on varmasti ihan oikea, mutta onko se syy vai seuraus lapsuuteni kokemuksista? En tiedä. Mutta sen tiedän, että pahimmat AD(H)D-ominaisuuksiksi määritellyt oireilut ovat selvästi lieventyneet vuosien varjotyöskentelyn aikana, muun muassa tilanteenmukainen roolien vaihto, tunteiden käsittely, hermojen säätely, muistin huonous ja kaoottisuus. Tämän lisäksi jotkin AD(H)D-ominaisuudet ovat sen sijaan korostuneet positiivisella tavalla, esimerkiksi suorapuheisuus, impulsiivisuus, leikkisyys ja luonnollisuus. Silti, vielä yli kymmenen itsensäopiskeluvuoden jälkeen, minulla on edelleen työtä edessä. Huomaan sen uusien ihmissuhteiden myötä, että minussa on vieläkin sadomasokistisen miellyttäjä-läheisriippuvaisen rippeitä, jotka koittavat ottaa tilannetta haltuun ohjatakseen sen “tutuille ja turvallisille” vesille. Mutta ne onneksi heikkenevät kerta kerralta – niistä ei ole enää hallitsijaksi.

***

Seuraava osa: Arno Gruen ja pahuuden anatomia

Sarjan aiemmat osat:

1. Esipuhe
2. Ego ei ole vihollisesi
3. Valeminän vangit
4. Anteeksianto ja vihan tukahduttaminen
5. Vanhemmat ja kiitollisuudenvelka
6. Huonon kohtelun ylisukupolvinen ketju
7. Väkivalta traumatisoi lapsen
8. Lapset eivät ole vanhempiensa vanhempia
9. Totuus katkaisee pahuuden kierteen
10. Riippuvuus ei ole rakkautta
11. "Älä suututa isää!"
12. Yliminä ja omatunto
13. Hylkäämisellä pelottelu luo miellyttäjän
14. Läheisriippuvuuden juurisyy
15. Miellyttäjät ja narsistit
16. Paholainen
17. Narsisti pelkää nöyryytystä
18. Miellyttäjän tarina #1

Extra: Vantaan tragedia